Part 40

Hän seisahtui, istahti takaisin vuoteen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä. Kate hiipi hänen luoksensa ja istahti hänen vierellensä. »Philip», hän kuiskasi, »minä saatan sinut turmioon. Niin, minä turmelen koko sinun elämäsi. Minä, joka tahdoin nähdä sinut suurena ja puhtaana — ja puhdassydämisenä — minä olen syypää sinun onnettomuuteesi. Jos minä jään kauemmaksi tänne, Philip, on se sinun tuhosi. Kukaan ei käy tervehtimässä sinua. Sinä olet sulkenut ovesi kaikilta... Minä kuulin sinun tulevan eilen illalla, Philip. Minä kuulen sen joka ilta. Kyllä minä kaiken tiedän. Oh! Lopuksi sinä alat vihata minua — minä tiedän, että niin tulee käymään. Miksi sinä et lähetä minua täältä pois? Sinun on parempi lähettää minut ajoissa pois täältä. Ja sitäpaitsi, onhan yhdentekevää, missä minä olen. Sillä vaikka me asumme samassa talossa, me emme kuitenkaan koskaan tapaa toisiamme. Lähetä minut heti paikalla pois, nyt ennenkuin on liian myöhäistä.»

Philipin kädet putosivat alas ja hän haparoi hänen kättänsä, mutta hän varoi katsomasta häntä silmiin. »Me olemme molemmat kärsineet. Kate. Me emme koskaan voi vihata toisiamme — me olemme molemmat kärsineet toistemme puolesta.»

Kate puristi lujasti sitä kättä, jonka toinen oli hänelle avannut, kuiskatessaan: »Sittenhän sinä et koskaan minua hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.»

»En koskaan, Kate, en koskaan», vastasi Philip. Ja päästäen pidätetyn huudahduksen Kate kiersi kätensä hänen kaulaansa.

Sade valui yhä virtoinaan ja loristen juoksi se katolta ja vesitorvista.

»Mutta mitä meidän on tehtävä?» kysyi Kate.

»Jumala tietää», vastasi Philip.

»Mitä meistä tulee, Philip? Emmekö me enää koskaan voi hymyillä toisillemme? Me emme koko elämämme aikaa jaksa kantaa tällaista kuormaa. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna ja niin vuodesta vuoteen — täytyykö sen tällä tavalla jatkua elämämme loppuun asti? Onko tämä elämää? Eikö ole mitään, mikä voi tehdä tästä lopun?»

»On, Kate, on. On olemassa yksi, joka voi tehdä siitä lopun — vain yksi.»

»Tarkoitatko sinä — _kuolemaa_?»

Philip ei vastannut. Kate nousi hitaasti hänen viereltänsä ja palasi akkunaan, nojasi otsansa pielilautaa vasten ja katseli alas autioon kirkkotarhaan, jossa haudankaivaja sateessa lopetteli työtänsä. Äkkiä hän katkaisi hiljaisuuden. »Philip», hän sanoi, »minä tiedän, mitä meidän on tehtävä. Minä ihmettelen suuresti, miksi emme ole ennen tulleet sitä ajatelleeksi.»

»Mitä se on?» kysyi Philip.

Kate seisoi hänen edessänsä kiivaasti huohottaen.

»Sano Petelle, että minä olen kuollut.»

»Ei, ei, ei!»

Kate otti hänen molemmat kätensä. »Kyllä, kyllä», hän päätti.

Philip käänsi päänsä pois hänestä. »Kate, mitä sinä sanot?»

»Mikä voi olla luonnollisempaa kuin se? Ajattelehan vain jos sinä olisit ollut joku toinen, olisi varmasti nyt jo niin käynyt. Sinä olisit vihannut minua sentähden, että minä olen vetänyt sinut alas petoksen liejuun, sinä olisit hylännyt minut ja minun olisi täytynyt menehtyä ja joutua turmioon. Oh, kyllä minä sen kaiken näen — juuri niinkuin kaikki olisi todella tapahtunut. Yksinäinen ikävä huone jossain — yksin — kuihtuen — kuollen — tuntemattomana — nimetönnä — unohdettuna — —.»

Philipin silmät harhaillivat ympäri huonetta. »Se tappaa hänet. Jos hänen sydämensä voi murtua, tämä murtaa sen», hän sanoi.

»Hän on elänyt kuitenkin kovempienkin iskujen jälkeen, Philip. Luuletko sinä, ettei hän ole kärsinyt? Huolimatta iloisista puheistansa ja huolettomasta käytöksestänsä, kirjeistänsä ja lahjoistansa, luuletko sinä, ettei hän kärsi?»

Philip irroitti kätensä ja alkoi taas kävellä huoneessa edestakaisin, pää riippuen rinnoilla ja kädet ristissä selän takana.

»Hirveätä on pettää häntä tuolla tavalla», hän huokasi.

»Ei, Philip, vaan ystävällistä. Kuolema ei ole hirveä, sen iskemät haavat paranevat, ne eivät vuoda ikuisesti verta. Kun hän kerran saa kuulla, että minä olen kuollut, hän ehkä hetkisen itkee ja sitten» — hän tukahdutti nyyhkytyksensä — »sitten on kaikki ohi. »Tyttö parka», hän ehkä sanoo, »häntä voidaan syyttää paljosta. Minä rakastin häntä kerran, enkä tehnyt hänelle mitään vääryyttä. Mutta nyt hän on mennyt ja hän oli minun pikku Katherineni äiti — unohtakaamme kaikki hänen virheensä — −»

Philip ei ollut kuullut hänen puhettansa; hän seisoi akkunan ääressä alas tuijotellen. »Sinä olet oikeassa, Kate; luulen, että sinä varmaankin olet oikeassa, Kate.»

»Siitä olen aivan vanna.»

»Hän saattaa kärsiä siitä paljon, mutta hän pääsee sen ohi.»

»Aivan varmasti ja sinä Philip — hän ei kiduta sinua enää sen jälkeen. Ei enää kirjeitä, ei mitään lahjoja, ei terveisiä — —»

»Minä teen sen — huomeniltana minä sen teen», päätti Philip.

Kate avasi sylinsä ja huusi: »Suutele minua, Philip. Suutele minua. Me elämme taaskin. Me saamme nauraa yhdessä — suutele minua, suutele minua.»

»Ei vielä — vasta kun tulen takaisin.»

»Olet oikeassa — vasta kun tulet takaisin.»

Hän vajosi nojatuoliin itkien ilosta ja Philip hiipi ulos aivan kuin oli tullutkin, äänettömin askelin kuin varas tai varjo.

Kun ihminen, joka ei ole paatunut rikoksentekijä, joutuu viettämään tuollaista kaksinaista elämää, hän hyväksyy millaisen valheen tahansa, kun vaan sillä voi peittää totuuden, joka tuntuu tuottavan hänelle häpeää ja tuskaa. Hän saattaa olla viisas ihminen kaikissa muissa asioissa, hän voi olla teräväjärkinen, voi nähdä asiat kaikilta puolilta, hän voi myöskin olla viekas, mutta tässä suhteessa — kun on kysymys hänen kunniastansa, hänen maineestansa ja hänen omasta turvallisuudestansa, hän epäilemättä tekee erehdyksiä, tyhmyyksiä, jopa suoranaisia hulluuksia. Sellainen on luonnon kosto. Sellainen on Jumalan oma tuomio.

XVII.

Philip oli matkalla Balluren kartanosta Jalavaharjuun. Oli myöhäinen ja ilta oli pimeä ja äänetön — sumuinen ja painostava, jolloin eivät tähdet tuikkaneet eikä kuu kumottanut. Tie oli tyhjä, puut seisoivat aivan hiljaa ja vain kaukaisen meren hiljaiset mainingit kuuluivat valittavina.

Matkalla Philip koetti vakuuttaa itsellensä, että se, mitä hän aikoi tehdä, oli hänen puolellansa hyvä työ. »Eihän ole suinkaan väärin uskotella hänelle tuollaista», hän ajatteli. »Sehän tapahtuu vain hänen omaksi hyväksensä. Epävarmuus tappaisi hänet. Hän kuihtuisi vähitellen. Tarmo ja elämänhalu miehen sielusta valuisi pois pisara pisaralta. Miksi hän sitten epäröisi? Sitäpaitsi olihan se puoliksi totta — totta omassa merkityksessään ja tämä merkitys sittenkin oli ainoa oikea. Kate on kuollut — kuollut hänelle. Hän ei ikinä voi enää palata hänen luoksensa. Pete on menettänyt hänet ainaiseksi. Onhan se siis sittenkin totta — niin, se on totta.»

»Se on valhe», sanoi ääni hänen korvaansa.

Hän hätkähti. Hän olisi saattanut vannoa, että joku oli puhunut hänelle. Mutta kuitenkaan ei ollut ketään hänen rinnallaan, hän oli aivan ypö yksin tiellä. »Sen täytyi olla minun oma ääneni», hän ajatteli. »Minä varmaankin ajattelin ääneen», ja sitten hän jatkoi matkaansa ja mietiskelyjänsä.

»Ja vaikkapa se nyt olisikin valhe, onko se sittenkään mikään rikos?» hän kysyi itseltänsä. »Totta se on — se on aivan liiankin totta — kuka viisas mies sen onkaan sanonut — kun ihminen tekee ensimmäisen erehdyksen, takoo hän ensimmäisen renkaan kahleihinsa. Toiset renkaat myöskin saattavat näyttää rikoksilta, mutta eivät ne sitä ole — ne ovat vain ensimmäisen seurauksia. Meidän rikoksemme tapahtui kauan sitten ja silloinkin se tapahtui kohtalon pakotuksesta. Jos menneisyyden saisi takaisin, emme voisi toisin menetellä, ellei kohtalomme olisi toisenlainen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut on kaikki seurannut tuota ensimmäistä erehdystä. Sen seuraus oli, että Kate meni naimisiin Peten kanssa; sen seuraus oli, että Kate jätti hänet — ja tämä on myöskin seuraus.»

»Se on valhe», sanoi sama ääni taaskin hänen sivullansa. Hän pysähtyi. Hänen ympärillään vallitsi läpitunkematon pimeys — hän ei voinut mitään nähdä.

»Kuka se on?» hän kysyi.

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän haparoi hermostuneesti käsillänsä. Mitään hän ei kuitenkaan havainnut. »Se oli varmaankin tuuli puissa», hän ajatteli, »mutta eihän se saattanut olla mikään tuuli tällaisena tyynenä, sumuisena yönä. »Se kuului aivan kuin oma ääneni!», sitten hän muisti palvelijansa Douglasissa sanoneen, että hänellä oli viime aikoina tapana puhua itseksensä. »Se oli oma ääneni», hän ajatteli ja asteli edelleen.

»Valhe on huono perustus rakennukselle — siitä olen aivan varma. Mitään pysyvää ei sille voi rakentaa. Se sortuu maahan, jää vain rauniot jäljelle; se turmelee myöskin kaiken muun. Kuitenkin — —»

»Se on valhe», sanoi taaskin ääni. Tällä kertaa siitä ei saattanut erehtyä. Se oli matala, hiljainen kuiskaus. Se tuntui tulevan suoraan hänen korvaansa. Se ei ollut hänen oma äänensä ja kuitenkin se hämmästyttävällä tavalla muistutti hänen omaa ääntänsä. Sen täytyi olla hänen oma äänensä, joka puhutteli häntä itseänsä.

Kun tämä ajatus hänelle selvisi, valtasi hänet kuoleman kauhu. Hänen sydämensä löi rintaa vasten ja jäinen väristys kävi hänen lävitsensä. »Aina sama kiduttava uni», hän ajatteli. »Edellisellä kerralla se oli harhakuva, nyt kuuluu ääni. Se on yksinäisyyden ja erakkoelämän seuraus. Minun täytyy vapautua siitä. Minun täytyy olla voimakas. Muuten se saattaa saada hirvittävän voiman minun ylitseni, niin että minä tulen hulluksi. Ihmisillä on tapana sanoa »näkee oman sielunsa», ennenkuin he tulevat hulluksi uskonnollisista mietiskelyistä tai rikoksiensa vuoksi.»

»Valhe! Valhe!» sanoi ääni.

»Tämä on hulluutta. Nähdä kasvoja pimeässä ja kuulla ääniä ilman läpi on hulluutta. Kaikki hulluthan sellaisia näkevät ja kuulevat.»

»Valhe», sanoi ääni taaskin. Hän katsahti olkansa yli. Hänestä tuntui niinkuin joku olisi koskettanut häntä puhuessaan.

Hän kiiruhti askeleitansa. Ääni tuntui seuraa van hänen mukanansa. »Minun täytyy voida hillitä itseäni ja terästää luonnettani», hän ajatteli. »Minä en saa olla mikään pelkuri. Järki ei ihmistä jätä niin kauan kuin hän itse uskoo ettei se ole häntä jättänyt. »Minä luulen tulevani hulluksi», ajattelee ihminen ja silloin hän huutaa ja on jo hullu. Minä en voi poistua alkamaltani tieltä. Jos minä nyt antaudun, olen minä hukassa. Tuo kauhunkuva saa minut valtoihinsa ja minä olen ikuisesti sen orja.»

Hän oli nyt saapunut pois Balluren alueelta ja asteli tietä Ramseytä kohden, jolloin hän saattoi nähdä kaupungin valojen heijastuksen. Mutta ääni ajoi häntä lakkaamatta jäljestä itsepäisesti, rukoillen ja käskien.

»Suuri Jumala», hän ajatteli, »mitä ovat kuvitellut paholaiset tämän hirveän todellisuuden rinnalla? Miten kauheata, että oma silmä ja oma ääni ihmistä lakkaamatta vainoaa ja seuraa. Ei ole sellaista pimeyttä, joka voisi sen kasvot peittää. Ei niin suurta ääntä, joka tuon äänen voisi vaientaa.»

Hän astui yhä kiivaammin. Mutta ääni seurasi hänen sivullansa, tasaisin, äänettömin askelin ja näkymättömänä, eikä hän siitä vapaaksi päässyt.

Äkkiä hän pysähtyi ja jatkoi sitten hitaammin matkaansa. Hänen polvensa vapisivat ja maa huojui hänen jalkainsa alla ja kuitenkin hän kulki eteenpäin. »Minä en saa peräytyä. Minun täytyy hallita itseni. Minun täytyy tehdä, kuten olen ajatellut. Minä en ole hullu», hän päätti.

XVIII.

Sinä aamuna Pete oli herännyt hyvin myöhään. Ollessaan vielä vuoteessa hän kuuli Mummin keskustelevan Nancyn kanssa sänkykamarin alla olevassa huoneessa. Jo ensimmäisestä sanasta hän saattoi kuulla, ettei kaikki ollut, kuten olla piti.

»Oi, Herra Jumala, Herra Jumala!» huokasi Nancy ja Pete oli näkevillään hänen nostavan kätensä taivasta kohden.

»Se oli juuri Kelly, postinkantaja», sanoi Mummi surkealla äänellä — ääni oli sama, jota hän oli käyttänyt savuja puhallellessaan.

»Se roikale!» kivahti Nancy.

»Hän tuli Caesarin luo tänä aamuna ennen aamiaista», kertoi Mummi.

»Sellainen hän on», huudahti Nancy. »Se oli aivan hänen tapaistansa. Hän on aina valmis toimittamaan toisille ikävyyksiä. Siihen ne kyllä kykenevät, mutta muistavatkos koskaan rukouksiansa... Mutta missä hän on sitten nyt? Lieköhän hän riistänyt itseltänsä elämän, se onneton raukka?»

»Niinhän minäkin Caesarille sanoin», myönsi Mummi. »Jos hän on karannut sen nuoren Ballawhainen kanssa, niin miksi sinä et lähde Englantiin noutamaan häntä kotiin takaisin?» sanoin minä.

»Mitäs Caesar sanoi?»

»'Ei'», sanoi hän, »'en askeltakaan ota. Jos hän on kuollut, saamme sen kyllä aikanaan tietää, mutta jos hän on elossa, kohtaa meitä häpeä kyllä liiankin pian'.»

»Voi, voi kuitenkin, voi kuitenkin!» valitti Nancy. »Kun jotkut ihmiset tulevat uskovaisiksi, tulevat he tyhjiksi kuin perattu silli eivätkä kalpaa muuhun kuin uuniin savustettaviksi.»

»Se on juuri Mustan Tomin syy», päätti Mummi. »Caesar pelkää kuolemaksensa hänen häijyä kieltänsä. 'Siitä hän saa vettä myllyynsä', hän sanoo. 'Nyt hän kehoittaa minua lakaisemaan oman kynnykseni, ennenkuin saarnaan parannusta muille'. Mutta kuinkas mies itse jaksaa?»

»Petekö?» kysyi Nancy. »Eilen illalla hän oli kuolemanväsynyt eikä ole vielä tullut alas... Vaiti!... Ylhäältä kuuluu hänen askeleensa.»

»Poikaparka! Poikaparka!» huokaili Mummi.

Lapsi alkoi ilkeä ja joku tuntui polkevan tahtia, kun vedettiin hidasta virren säveltä. Mummi istui varmaankin lieden ääressä pienokainen sylissänsä.

»Jotakin on tapahtunut», ajatteli Pete pukeutuessaan Hetkistä myöhemmin todellakin oli jotakin tapahtunut Hän oli avannut pukeutumispöydän laatikon ja löytänyt vihkimäsormuksen ja korvarenkaat, jotka Kate oli sinne heittänyt. Alhaalla olevassa huoneessa syntyi samana hetkenä vilkasta liikettä, mutta sitä ei Pete huomannut Hänen sydämensä huusi tuskasta: »Nyt se tulee! Minä tiedän sen, minä tunnen sen! Jumala, auta minua! Jumala anna minulle anteeksi! Amen! Amen!»

Caesar, postinkantaja ja poliisikonstaapeli olivat »kristittyjen» lähettiläinä astuneet taloon. Musta Tom oli heidän mukanansa. Hän oli se vainukoira, joka oli karkoittanut heidät heidän piilopaikoistansa.

»Riennä kotiin, vaimo!» komensi Caesar Mummia. »Tämä ei ole sinulle sovelias paikka. Täällä asuu synti kuolema ja petos.»

»Se on minun lapsenlapseni koti, ja siinä on kylliksi minulle», intti Mummi vastaan.

»Palaa kotiin, sanon minä sinulle», kivahti Caesar. »Eikä sinun pidä koskaan palaaman tähän häpeän sijaan».

»Ota lapsi, Nancy», pyysi Mummi ojentaen pienokaisen hänelle. »Häpeää on minusta siinä kylliksi, kun vaimon pitää sulkea sydämensä omalta lihaltansa ja verellänsä, ellei tahdo tehdä toisin kuin hänen miehensä tahtoo», ja valittaen ja itkien hän lähti kotiinsa.

Mutta Caesarin luonnolliset tunteet saivat väistyä hänen ahtaitten uskonnollisten haaveittansa tieltä. »Jokainen, joka on hyljännyt kotinsa, veljet tai sisaret, tai isän, tai äidin, taikka vaimon, taikka lapset, taikka pellot Minun nimeni tähden, on saava ne satakertaisesti takaisin», sanoi Caesar vilkaisten silmillänsä Mustaan Tomiin päin.

»No, jo nyt on jotain!» pauhasi Nancy. »Jos minun mieheni vaatisi minulta tuollaista, niin... Satakertaisesti, no vielä vain! Ei, vaikka minä saisin sata kertaa sata, senkin ruojat!»

»Älä siinä ollenkaan nostele nokkaasi, vaimo, vaan kutsu isäntäsi», määräsi Caesar.

»Se tässä vielä puuttuu, vai vielä teille isännät — kyllä, paljon kiitoksia», kiukutteli Nancy.

»Minä olen tullut sanomaan hänelle jotakin ja tultuani niin pitkän matkan, minä en jätä sitä tekemättä», sanoi Caesar varmasti.

»Itse paholainen tuli pitemmän matkan kuin te ja sittenkin hänen sanomansa oli ikuinen valhe», väitti Nancy.

»Hillitse kielesi, Nancy Cain», kivahti Caesar, »ja riisu lapselta pois tuo paavillinen päähine.» Se oli samainen punainen samettihilkka. »Vahinko, ettei niitä rahoja, jotka tuohon on tuhlattu, ole annettu vaivaisille.»

»Nuo sanat minä luulen ennenkin kuulleeni, herra Gregeen», muisteli Nancy. »Judas Iskariot käytti niitä ensiksi ja te olette varastanut ne varkaalta.»

»Vaiti, vaimo!» huusi Caesar raivostuen suunniltansa Mustan Tomin naurun vuoksi. »Minä kutsun itse tänne sen miehen. Peter Quilliam!» ja hän tallusti porrasta kohden.

»Kääntykää takaisin», huusi Nancy pitäen lasta kainalossaan ja kohottaen uhkaavasti toisen kätensä ylös.

»Ohoo, et sinä sentään mahda uskaltaa satuttaa kättäs Herran voideltuun, vaimo» tiuskasi Musta Tom.

»Vai en minä uskalla?» kähisi Nancy »Koko mies on paholaisen voitelema», hän lisäsi ja silmät iskivät tulta.

»Tuohon naiseen ei ole luottamista, hyvät herrat», niiskutti konstaapeli. »Kaikissa tapauksissa hän on uskoton. Minulle on kerrottu hänen sanoneen, ettei valas nielaissutkaan Joonasta.»

»Niinpä vain, siinä onkin ero meidän välillämme», iski Nancy, »sillä muutamat man-saarelaiset saattavat uskoa, että Joonas nielaisi valaskalan.»

Yläkertaan johtavien portaitten ovi avattiin Nancyn selän takana, ja Pete astui huoneeseen. »Mistä on kysymys, hyvät ystävät?» hän kysyi huolestuneella äänellä.

Caesar astui askeleen häntä kohden kädessään keltainen kirjekuori. »Mitäs tämä on?» hän vastasi.

Pete otti kirjeen ja avasi sen.

»Siinä on sinun kirjeesi takaisin, sillä vastaanottajaa ei ole löydetty, eikö se ole se?» kysyi Caesar.

»Entäs sitten?» hymähti Pete.

»Englannista tulevat kirjeet eivät tule Peelin kautta. Mutta sinun ensimmäisessä kirjeessäsi oli Peelin leima, vai eikö ollut?»

»Entäs sitten?»

»Eikö ehkä kirjoitus sisällä ollut sinun omaa käsialaasi? Eikö myöskin paketin osoite ollut sinun kirjoittamasi, eikö?»

»Siinäkö kaikki?»

»Eikö siinä ole jo kylliksi, niin minusta tuntuu?»

»Mitenkäs onkaan sen Joe-enon laita?» kysyi Musta Tom ikeniänsä irvistäen.

»Sinun rouvasi ei ole Liverpoolissa. Sinä et tiedä, missä hän on. Hän on mennyt kaikkien syntisien tietä», väitti Caesar.

»Sitäkö te olette tulleet minulle sanomaan?» kysyi Pete.

»Ei. Me olemme, tulleet sanomaan», alkoi Caesar, »että me olemme kevytmielisen elämän vuoksi pyyhkineet sinun vaimosi pois luetteloista. Ja me olemme tulleet neuvomaan sinua pitämään huolta oman sielusi pelastuksesta. Sinä olet pettänyt meitä, kapteeni Quilliam. Sinä olet saattanut Jumalan Pyhän Hengen murheelliseksi», — vilkaisten uudestaan Mustaan Tomiin — »ja sinä olet tuottanut häpeää sille seurakunnalle, joka on pitänyt sinua jäsenenään. Sinä olet käytöksesi kautta avustanut julkista synnintekijää ja antautunut samalle tielle kuin hän, ja siten tahdot saattaa yhden Jumalan lapsista murheella hautaan.»

Caesar tuli niin syvästi liikutetuksi omahyväisestä hurskaudestaan ja osanottavaisuudesta omaan kohtaloonsa, että hän alkoi ankarasti niiskuttaa nenäänsä. »Jättäkäämme murheemme Jumalan huomaan», hän sanoi polvilleen langeten ja alkoi rukoilla.

»Meidän veljemme on pettänyt meitä, Herra, mutta me annamme hänelle koko sydämestämme anteeksi. Armahda häntä, Herra, ja anna hänen syntinsä anteeksi, että voisi välttää helvetin tulta. Älä jätä palvelijaasi Belialin tyttäreksi, missä ikinä hän nyt lieneekin. Olkoon hänelle opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi, että hänet nyt on erotettu pois hurskasten seurakunnasta. Suo hänen tuntea pahat työnsä ja syntinsä, kun hän vielä on lihallisessa ruumiissa, ettei hänen kuolematon sielunsa joutuisi iankaikkiseen kadotukseen. Herra Jumala, vahvista palvelijaasi! Älä salli hänen luonnollisten taipumustensa tulla paulaksi hänen tiellensä. Vaikka hänelle tuottaisikin surua ja murhetta, kyyneleitä ja huokauksia, kuu hänen täytyy kiskoa orjantappurat ja ohdakkeet sydämestään, auta häntä ja anna hänelle voimaa — —»

»No, siunaa ja varjele!» päivitteli Nancy loksutellen edestakaisin lattialla puukengissänsä. »Ihmeitten ihme, ettei tuo mies ollenkaan häpeä mustatessaan omaa tytärtänsä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.»

»Armahda, o Herra», jatkoi Caesar, »kaikkia uskottomia, jotka kristityssä maassa vaeltavat pakanuuden pimeydessä eivätkä erota sapattia arkipäivistä ja ovat kiukkuisia ja pahoja kieleltään − −.»

»Kitas kiinni, ruoja!» huusi Nancy. »Tuolla se tarkoittaa minua.»

Koko ajan oli Pete seisonut ja kuunnellut äänettömänä, vaikka näytti suuttuneelta ja surulliselta.

»Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi», hän sanoi. »Minä en tahdo väittää, ettette ole totta puhuneet. Minä olen kuin nuotanperään joutunut kala — liikkuma-ala käy joka hetki pienemmäksi, kunnes olen kokonaan joutunut kiikkiin. Niin on minulle, käynyt. Minä _petin_ teitä. Minä _kirjoitin_ itse nuo kirjeet. Minulla ei ole Joe-enoa eikä Joney-tätiä. Minun vaimoni on jättänyt minut. Minä en tiedä, missähän on tai mitä hänestä on tullut. Minä tunnustan itseni voitetuksi ja heitän aseeni.»

Kuului voimakasta tyytyväisyyden murinaa. »Mutta etkö sinä tunne todellista anteeksisaamisen tarvetta, veli?» ihmetteli Caesar.

»En», vastasi Pete. »Mitä tein, sen tein parhaimmassa tarkoituksessa, ja jos se oli väärin, Kaikkivaltias varmaan antaa minulle anteeksi — siinä kaikki.»

Caesar työnsi alahuulensa lerpalleen. Pete ojentausi suoraksi ja katseli miehiä kasvoista kasvoihin, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät postinkantajaan.

»Mutta tarvitaan varas saamaan varas kiinni», hän sanoi. »Kuka teistä on se rosvo, joka sai kiinni minut? Voi olla mahdollista, että minä olen käyttäytynyt kuin tyhmin kollo, ja te olette olleet aivan tavattoman viisaita ja ovelia, mutta ajattelen kuitenkin, että joku on sittenkin ollut liian hätäinen.»

Hän kohotti keltaista kirjekuorta. »Tämä kirje oli sinetöity, kun te annoitte sen minulle, herra Gregeen. — Niistä te siis tiedätte, mitä sinne sisään oli kirjoitettu? 'Vastaanottaja tuntematon', te sanotte. Mutta sehän ei vielä sano mitään, tuleehan paljon muitakin kirjeitä takaisin.»

Postinkantaja seisoi ja siveli otsatukkaansa.

»Herralla on omat keinonsa toteuttaessaan tahtoansa, vai eikö se ole niin, Caesar? En kuitenkaan usko, että toisten kirjeitten avaaminen kuuluisi niihin.»

Herra Kelly pyöritti kärppämäisiä silmiänsä, niin että ne olivat työntyä ulos rei'istänsä.

Pete heitti kirjekuoren täysinensä tuleen. »Te olette tulleet sanomaan minulle, että olette erottaneet minun vaimoni seurakunnastanne. Hyvä on! Te voitte, erottaa samalla myöskin minut, ja jos teillä on saatavilla ne rahat, jotka minä olen teille antanut, voitte palauttaa ne minulle saman tien, niin olemme kerralla kuitit.»

Musta Tom oli katketa naurusta tarjoilupöydän nurkalla, ja Caesar kiemurteli väistääkseen hänen läpitunkevaa katsettansa.

»Te tunnette hyvin sen vanhan kirjan», sanoi Pete, »joka minulle on melkein kokonaan vieras, mutta luullakseni sanotaan siellä kuitenkin jossakin paikassa: »Joka teistä on synnitön, hän heittäköön ensimmäisen kiven.» Minä en suinkaan ole mikään pyhimys ja saatte siis panna rangaistuksenne toimeen.»

Hänen äänensä alkoi vavista. »Ilmeisesti te ajattelette, että maallinen laki on tullut rikotuksi, mutta minä ajattelen enemmän sydämen lakia. Tässä tapauksessa saattaa olla siitäkin kysymys, siitä voitte olla varmat. Se nainen, joka on karannut, on saattanut tehdä väärin — en tahdo väittää, ettei hän olisi rikkonut, onneton raukka. Mutta jos hän tulee takaisin kotiin — te voitte hänet sulkea ulos — mutta minä otan hänet vastaan, millainen hän lieneekin ja mitä hän lieneekin tehnyt — niin totta kuin Jumala minua auttakoon — enkä minä kysy viimeisellä tuomiollakaan, teinkö silloin oikein tai väärin.»

Sitten hän käänsi heille selkänsä ja istahti tuolille takan ääreen.

»Nyt te voitte mennä kotiinne hoitamaan omia asioitanne», sanoi Nancy pyyhkien silmiänsä, »että minä saan tuulettaa tämän keittiön — ja puhdasta ilmaa tämä totisesti tarvitseekin tuollaisten likaisten roikaleitten jälkeen.»

Caesarkin pyyhkäsi toista silmäänsä — sitä joka oli lähinnä Mustaa Tomia. »Tulkaa», hän sanoi valittaen ja hillitysti, »meidän asiamme on toimitettu ja turha vaiva. Etiopialainen ei voi vaihtaa nahkaansa eikä leopardi pilkkujansa.»

»Ei, mutta hän voi kyllä ne peittää päällystakilla», pisti Nancy. »Se sattui naulankantaan, vai mitä Caesar? Älkää moittiko peiliä, jos kasvonne ovat inhoittavat.»

Caesar näytti siltä kuin ei olisi kuullut hänen sanojansa. Hän huokasi syvään Peten selän takana ja sanoi: »No niin, me rukoilemme, kaikista huolimatta, että me kaikki kohtaamme toisemme taivaassa viimeisenä päivänä.»