Part 39

»Onko ollut maitokuumetta? Eikö? Potkii hieman lypsäessä. Vai ei milloinkaan. Saako joskus kramppikohtauksia. Caesar?» sanoi joku avaten lehmän toisen silmän.

»Ettekö te minua ole tuntenut rehelliseksi mieheksi näinä vuosina, herra Quilliam — —» alkoi Caesar hyvin loukkaantuneella äänellä.

»No, mitäs maksaa?»

»Neljätoista puntaa, ja ennemmin vien sen kotiin lakaisin, ennenkuin helpotan penniäkään siitä.»

»Neljätoista — niinkö sanotte? Kymmenen, minä annan siitä kymmenen — mutta en penniäkään enempää.»

»Vai niin, hyvästi vain, herra Quilliam», virkahti Caesar, mutta sitten hän näytti saavan uuden päähänpiston: »Te olette minun vanha ystäväni, hyvin vanha ystävä, Thomas — pannaan riita, kahtia.»

»Tuoss' on käsi», sanoi Musta Tom ja niin oli asia päätetty.

»Se ei ollut mikään huono kauppa — se on ainakin viidentoista arvoinen», hikersi Musta Tom Peten korvaan ajaessaan lehmää läheiseen aitaukseen.

»Minun täytyy ostaa toinen lehmä vanhan rakkaan Horneyni sijaan», mutisi Caesar lähtiessään karjatorille.

»Soita, Jackie», huudahti Pete.

»Siellä eteläinen liehtoo, päivä lämpöinen kiehtoo ja purtemme kiitää kuin aatos.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin Pete kuuli hirvittävää melua, joka kaikui yli torvien räikynän. Karjatarhassa syntyi kauhea sanasota.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän näyttäen hyvin viattomalta.

»Miehen lehmässä on suonenvetotauti. Minun täytyy saada rahani takaisin. Se vanha virrenveisaaja, se tekopyhä roikale! Luuliko hän minut saavansa verkkoihinsa? Minun rahani. Minun kaksitoista kultaista puntaani!»

Jos Mustalla Tommilla olisi ollut karvoja päässänsä, olisi hän pelkästä raivosta kiskonut jok'ikisen niistä irralleen. Mutta Pete tyynnyteli häntä.

»Caesar etsii itsellensä toista lehmää, antakaa hänen ostaa omansa. Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Kuka sanoi, että se on mahdotonta? Sahatkaa poikki pitkät sarvet, niin ei sitä se» oma äitikään tuntisi.»

Sitten Pete meni Caesarin tuo ja sanoi: »Tom on löytänyt nupopään — sarvettoman lehmän, jonka hän myö ja se on kerrassaan erinomainen teille.»

»Onko se hyvä nupo?» kysyi Caesar.

»Se lypsää kymmenen kannua päivässä ja siitä tulee viisitoista naulaa voita viikossa», kehui Pete.

»Missä se eläin on, poikaseni?» tiedusteli Caesar.

He tapasivat Mustan Tomin, joka talutti sarvetonta, valkoista lehmää ruohokenttää pitkin karjatorilta.

»Kas, nythän te olette taaskin yhdessä, Peter poikaseni», sanoi Tom iloisesti.

Caesar katseli hetkisen lehmää tutkivasti ja sanoi sitten reippaasti: »Mitäs te pyydätte lehmästä, herra Quilliam?»

»No, katselkaahan ja tutkikaa tarkkaan eläintä ensin, herra Gregeen.»

»Kyllä, niin, kyliä se on tutkittava — melko hyvä eläin. Neljästi poikinut, vai mitä Tuomas?»

»Kahdesti, hyvä herra, ja poikii kolmannen kerran helmikuussa. Kaksikymmentäneljä tuoppia päivässä maitoa ympäri vuoden ja kermasta tulee niin paljon voita, että kirnu halkeaa.»

»Ei suinkaan ole sairastanut kuumeita? Ei saa suonenvetokohtauksia? Ei suinkaan?»

»No, ettekö te ole tuntenut minua nämä kymmenen vuotta, herra Gregeen — —»

»No, tuota, mitäs sanot, yksitoista puntaa lehmästä. Tuomas.»

»Kolmetoista, Caesar, ja kun te olette nyt vanha ystävä — —»

»Tuoss' on käteni, herra Quilliam. Minä en ole kaupassa mikään kitupiikki...»

»Tahdotteko man-saarelaisia paperirahoja- tai metallia, Tuomas? Vai niin, kultaa siis. Tässä on yksi — kaksi — kolm neljä —...»

Tässä hän heitti lehmään uudestaan olkansa yli tutkivan silmäyksen — »ihmeellistä, kaikissa tapauksissa, se tuntuu minusta, niinkuin se muistuttaisi meidän vanhaa Horneytä... viisi — kuusi — seitsemän... väri ja koko on sama, minä tarkoitan... kahdeksan — yhdeksän — kymmenen... ja ellei se olisi nupopää, niin... yksitoista — kaksitoista—» hän piteli sormissaan rahaa ja hänestä tuntui vaikealta hellittää siitä. »Eikö tämä jo siitä, herra Quilliam? Vai ei? No, puoli sitten lisää. Oh, Te olette ahnas, Tom... kolmetoista.»

Maksettuaan viimeisen punnan Caesar seisoi hetkisen tarkastellen kauppaansa, jonka jälkeen hän miettivästi lisäsi: »Tuota, kaikissa tapauksissa... enpä usko, että Mummi syyttää minua, että olen tuonut saman lehmän takaisin. Lehmä alkoi vapista ja horjua. »No ihme, sama se on — ei, todentotta, lehmähän on nupo.» — Lehmä kaatui. »Siinä on kaikissa tapauksissa samanlainen tauti», huusi Caesar, ja hyökkäsi tunnustelemaan lehmän päätä, jolloin hän tahri itsensä kauheasti. »Se on sama eläin. Takaisin rahani. Antakaa takaisin rahani — minun kolmetoista kiiltävää kultarahaani, jotka olen ansainnut otsani hiessä!» hän huusi.

»Höh, vai takaisin», kivahti Musta Toni. »Ei tässä mitään rahoja takaisin anneta. Jos lehmä oli kylliksi hyvä myytäväksenne, on se kylliksi hyvä myöskin ostaaksenne», hän sanoi ja pyörähtäen ympäri nauroi voitonriemuissaan.

Caesar vapisi raivosta.

»Älkää välittäkö», lohdutteli Pete. »Jos Tom on teidät pettänyt, saa hän kyllä kalliisti sen sovittaa viimeisenä päivänä, tuottakoon se teille lohtua.»

»Kaunis lohdutus», murahti Caesar hampaittensa välitse. »Tuo mies ei ole miltään tyhmyri. Hän kyllä kerran kääntyy, ennenkuin hänen päivänsä ovat luetut, ja silloin ei hänelle lasketa viaksi, että hän sahasi poikki minun lehmäni sarvet.»

»Anna soida, Jackie», huudahti Pete.

»Terve, sa Man-saari! maa ihanainen! Ma lemmin sun rantojas aina!»

XIV.

Taivas kävi pilveen, alkoi vihmoa vettä ja kaikki riensivät vaunuihinsa. Puolessa tunnissa oli koko Tynwaldin harju typö tyhjä ja ihmiset kiiruhtivat koteihinsa saadaksensa suojaa nousevalta rankkasateelta.

Pete vuokrasi avoimet kyytivaunut, jotka palasivat pohjoiseen ja kutsui siihen kaikki ramseylaiset ystävänsä. Kun he olivat istuutuneet paikoillensa, saapui vielä joukko avuttomia ja hylättyjä olentoja, jotka olivat matkalla samalle päin — nuoria äitejä lapsinensa, vanhoja miehiä ja vanhoja vaimoja. Pete kutsui heidät kaikki vaunuihin, kunnes penkit ja lattia olivat aivan täynnä, niin ettei enää riittänyt tilaa ainoallekaan. Siitä hän ei kuitenkaan saanut erittäin suurta kiitollisuutta palkakseen. »Hitto vieköön, millainen ahtaus tässä on!» »Minun uusi kashmirmekkoni, jota olen käyttänyt vain kerran, menee tässä aivan pilalle.» »Ellemme heti lähde liikkeelle, saan minä kohta kauhean hermosäryn takaisin.»

Vihdoin he lähtivät ja ajoivat pitkän, vieterittömäin kärryjen jonon jäljessä vuoritietä kotia kohden. Sateessa virkistyneet kellokukkaset nyökkäilivät heille tien varsilta ja kärryissä juteltiin iloisesti.

»Meidän Tom on myönyt hiehon, ja saanut hyvän hinnan.» »Miksi te ette ostanut tammaa Corlett Beldromalta, Juan?» »Olisiko minun pitänyt sillä pedolla tapattaa itseni?» — »Potkiiko se? No, potki vastaan, hyvä mies, sillähän se on tehty. Hevonen on samanlainen kuin nainen. Ellet sitä piiskaa silloin tällöin − −.»

He pysähtyivät jokaisen kapakan edustalla ja matkalla oli niitä runsaasti. Miehet olivat pian sikahumalassa ja alkoivat laulaa hoilata. Se suututti kauheasti naisväkeä.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö nuo miesriiviöt käyttäydy, kuin pumpulitehtaitten roistojoukot! Oh, ne ovat vielä pahempia kuin ne raukat, joille vielä saattaa anteeksi antaa! Ne poloiset saavat riidellä tehtaissa vuodesta vuoteen eikä heillä ole kuin pikkuinen ruohotilkku pihansa perällä, jossa he saavat hypellä kuin vangitut rastaat häkissänsä.»

Sade valui nyt virtana, vuoritie tuntui jyrkällä ja yksinäisellä, harvat talot, joitten ohi he kulkivat, olivat autioita ja ovi naulattu kiinni. Tuuli suhisi pensaissa, hanhet laapustivat ja kirkuivat kyntämättömillä pelloilla, joku yksinäinen varis lenteli räpytellen savenharmaata taivasta vasten ja ulompana merellä kiemurteli huvilaivan savu, kun se kuljetti matkailijoita saaren ympäri. Laulu muuttui huokailuksi, muutamat miehet alkoivat haastaa riitaa ja toiset purskahtelivat juopuneen hillittömään itkuun ja valitukseen.

Pete koetti kaikin voimin pitää hyvää tuulta yllä. Hän hullutteli, nauroi ja kertoi hassuja juttuja. Vaikka hänen sydämensä oli murtunut ja nyyhkytti, hän kuitenkin koetti uskotella sekä itsellensä että muille olevansa huoleton, iloinen veitikka, jonka elämä oli pelkkää päivänpaistetta ja jota eivät surulliset ajatukset koskaan rasittaneet.

Ainakin hau oli onnellinen päästessään kotiinsa, jossa hänen ei tarvinnut teeskennellä eikä valehdella. — Kun he ajoivat Sulbyn ohi, hyppäsi hän alas rattailta pilkistääksensä, miten »Keijukaisessa» jaksettiin. Kapakka oli suljettu. Mummi istui odottamassa Caesaria ja kuunteli vaunun pyörien ratinaa. Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen, hänessä oli jotakin tavatonta ja salaperäistä. Lyyhistyneenä kokoon takan ääressä hän veteli sinertäviä haikuja vanhasta savipiipusta. Tämä vanha, herttainen olento oli surussansa koettanut tehdä piipun uskotuksensa ja lohduttajaksensa. Pete huomasi, että päivän kuluessa oli jotakin tapahtunut, mutta kun vanhus katseli häntä kostein silmin, häntä peloitti kysyä mitään. Hän aikoi kertoa suurista tapauksista Tynwaldissa sinä päivänä, sitten Philipistä ja lopuksi Katesta, pyytäen hieman epäselvästi anteeksi, ettei äiti ollut vielä palannut lapsensa luokse, — vaikka olihan hän lakkaamatta lähettänyt pienokaiselle kaikenlaisia lahjoja.

»Lahjoja, niin ihanoita». hän alkoi rehennellen.

»Pete, sinä et voi syödä mitään, miten sinä saisit ruokahalua?» hätäili Mummi.

»Syö? Minäkö en syö?» huusi Pete. »Jos te olisitte nähnyt minut markkinoilla, olisitte sanonut, että minä syön kymmenen miehen edestä. Hohoi, Mummi, minä en anna hampaittani ruostua! Kun minä saan jotakin eteeni, minä sinä hetkenä sen nielaisen kuin ahmatti.»

Lähtiessään kotiinsa pimeässä hän kuuli Caesarin rattaitten ratinan ja näki hänen taluttavan vanhaa, nyttemmin nupopäistä maidonantajaa kärryjen jäljessä.

Jalavaharjussa Nancy odotteli Peteä. Hän koetti saada isäntänsä menemään sänkykamariin nukkumaan.

»Menkää nyt, hyvä mies», hän sanoi, »kun olette riisunut vaatteenne, minä tuon ne tänne takan ääreen kuivamaan.»

Pete ei ollut nukkunut sänkykamarissa kertaakaan sen jälkeen kuin Kate oli hänet jättänyt. »Mitä turhia! Mikä raukka minä olen, että sinä tahtoisit minut sulkea johonkin sänkykamariin?» hän vastasi. »Minä olen tottunut nukkumaan tallin ylisillä heinissä ja siellä onkin hauska kuunnella tuulen soittoa katossa.»

Mutta ettei osoittaisi kokonaan muuttaneensa elämäntapojansa, hän sinä iltana seurasi Nancyn kehoitusta ja kömpi sänkykamariin. Mutta:

»Suloista on uinua untuvilla kauniissa kamarissa, Mutt' suloisempi vielä on lemmityn suukko pojalle huomenissa.

Sade hakkasi yhä akkunoihin, meri pauhasi, myrsky huojutti koko rakennusta ja ulvoen tuuli tohisi katuja pitkin. Hän oli läpimärkä ja väsynyt ja hän kalpasi kuivia vaatteita ja lämmintä vuodetta nukkuakseen.

»Halusta ma lähtisin matkalle vielä Jos kohdata lemmityn voisin.»

Hänen varma uskonsa ja luottamuksensa, joka tähän asti oli pitänyt häntä yllä, alkoi horjua.. Hän ei jaksanut enää pettää itseänsä. Kate oli mennyt ja menetetty eikä enää milloinkaan lepäisi hänen rinnallansa.

»Jumala, auta minua! Oi, Jumalani, auta minua!» huusi hänen raadeltu sydämensä epätoivoissaan.

XV.

Kun Kate oli jättänyt miehensä ja ajatteli häntä, ei hänen mieltään täyttänyt musertava häpeäntunne. Hän oli tehnyt hänet onnettomaksi, mutta ei hän itsekään sillä ollut mitään voittanut. Päinvastoin hän oli joutunut kauheasti kärsimään, sillä olihan hänen täytynyt erota lapsestaan. Lievittääkseen antamansa iskun vaikutusta oli hänen täytynyt tehdä vääryyttä omille hellimmille tunteillensa. Joka kerta, kun hän muisti Peteä, hän muisti myöskin sen kalliin uhrin, jonka hän oli antanut ja haikeasti hän itki ikäväänsä. Kun hän näin ajatteli, hän tunsi, että hän puolisonsa kanssa oli kuitti Jos hän itse olisi saavuttanut onnea Peten kärsimyksen hinnalla, olisi hänen murheensa ollut suuri ja syvä. Mutta nyt hän oli antautunut alennukseen ja saanut osakseen koko maailman tuomion samalla kuin hänen oli täytynyt katkaista siteistä hellin.

Kun hän kiihkeässä tuskassansa oli vakuuttanut, ettei hän välittäisi ylenkatseesta eikä häpeästä, jos hän vain omistaisi Philipin rakkauden, hän ei ollut uneksinutkaan, millaiseen alennuksen tilaan hän joutuisi eläessään pimeässä, väärällä nimellä ja väärissä olosuhteissa: elämään saman katon alla Philipin kanssa eikä kuitenkaan hänen rinnallansa, tuntemattomana, piilotettuna ja unohdettuna, jota ei Philipkään tahtonut julkisesti omakseen tunnustaa. Sinäkin ratkaisevana hetkenä oli hänen sydämensä syvyydessä piillyt salainen toivo, että hänen elämänsä tämän jälkeen tulisi miellyttävämmäksi ja että hänestä tulisi hieno rouva. Häntä oli elähdyttänyt se varmuus että Philip keksisi pelastuksen tien ja vapauttaisi hänet siitä alennuksen tilasta, johon hän joutuisi, että hän saisi elää koko maailman nähden rakastettunsa rinnalla — hän ei kyllä tiennyt miten —, ja silloin hän ei välittäisi, vaikka ihmiset levittelisivät minkälaisia juoruja Sillä jos Philip olisi hänen omansa, hän olisi ylpeä ja onnellinen.

Mutta sitä pelastuksen tietä Philip ei ollut keksinyt, eikä hän häntä moittinut sen vuoksi. Hän oli alkanut aavistaa, että juuri Philip oli joutunut enimmän kärsimään ja saanut osakseen syvimmän häpeän tästä heidän suhteestaan. Sen jälkeen kun hän oli elänyt Philipin talossa, oli mies alkanut mennä alaspäin. Hän ei voinut sulkea silmiänsä tältä pikaiselta huonontumiselta ja hän tiesi sangen hyvin, että se oli vain seuraus hänen läsnäolostaan. Lakkaamaton petollisuus, keksityt verukkeet ja valheet joka hetki päivästä päivään ja kaikissa tilaisuuksissa olivat omansa painamaan häntä lakkaamatta alas. Ja kun hänelle tämä selvisi, valtasi uusi pelko koko hänen olentonsa. Se oli katkerampi kuin mikään ihmisten ylenkatse, musertavampi kuin häpeä — pelko, että Philip lakkaisi rakastamasta häntä — kauhu, että Philip alkaisi vihata häntä saatuansa selville, kuinka syvälle hän oli vajonnut hänen tähtensä.

XVI.

Palattuaan Tynwaldista Philip viivytteli kauan omassa huoneessaan. Usein hän asteli akkunaan, joka oli puoliksi auki, sillä ilma oli raskas ja tukahduttava. Ulkona oli sää sumuinen, sade valui virtanaan, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Vesi oli valellut hautakivet märiksi. Pisarat tippuivat puitten oksista. Kirkkotarha oli autio ja yksinäinen. Sen nurkassa oli neliskulmainen lautalevy, jolla haudankaivaja tavallisesti peitti avonaiset haudat. Hänen katsoessaan heitettiin rautaportti auki ja hautajaissaattue astui sisään. Siihen kuului vain kolme henkilöä, ja honkainen arkku oli maalaamaton. Yksi näistä kolmesta oli haudankaivaja, toinen oli pappi ja kolmas oli poliisi. Haudankaivaja ja poliisi kantoivat arkkua kirkon ovelle, jonka itse pappi avasi. Sitten hän palasi takaisin kirkkoon ja nämä kaksi seurasivat häntä. Hetkistä myöhemmin kuului kolme kirkonkellon läppäystä. Muutamien minuuttien kuluttua hautajaissaattue ilmestyi uudestaan. Se lähestyi kirkkotarhan nurkassa olevaa hautaa. Kansilauta nostettiin pois, arkku laskettiin alas, poliisi kohotti puoliksi kypäräänsä ja haudankaivaja vei huolettomasti kätensä hatun lipalle. Nyt avasi pappi kirjansa ja vihdoin hän sulki sen. Hautaustoimitus oli ohi. Haudankaivaja työskenteli vielä puolisen tuntia yksinänsä sateessa luoden mullan takaisin hautaan.

»Joku yksinäinen raukka», ajatteli Philip, »jokin koditon, nimetön, onneton raukka, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää.»

Äänettömin askelin hän hiipi lattian yli portaan juurelle, jotka veivät yläkertaan. Hän kulki kuin varas tai varjo. Päästyään yläkertaan hän koputti raskaalla kädellä siihen oveen, joka oli juuri hänen ovensa yläpuolella ja naisääni vastasi sisältä koputukseen:

»Kuka siellä on?»

»Minä se vain olen», vastasi Philip. »Minä tulen tervehtimään sinua.»

Ja niin hän avasi oven ja hiipi sisälle huoneeseen. Tämä huone oli aivan samanlainen kuin hänen omansa, hieman matalampi vain ja täällä oli myöskin vuode. Muuan nainen seisoi selkä akkunaan päin aivan kuin juuri olisi kääntynyt ympäri katseltuansa ulos kirkkomaalle. Se oli Kate. Hän oli tiennyt Philipin tulevan ja odottanut häntä. Mutta nähtyänsä hänet hän joutui aivan hämilleen. Kun Philip astui lattian yli hänen luoksensa, hän horjui, ja Kate kohotti katseensa häneen.

»Oletko sinä sairas?» hän sanoi. »Istuhan nyt. Kutsunko minä lasin konjakkia?»

»Ei», vastasi Philip. »Meillä oli ankara päivä Tynwaldissa — joitakin ikävyyksiä — kiihtymystä — minä olen väsynyt, siinä kaikki.»

Hän istahti sängynlaidalle ja tuijotteli ulos, jossa leijailevat kuuropilvet ympäröivät neliömäistä kirkontornia, kuten häilyvä harso.

»Minä olin Ramseyssä toissa päivänä», hän virkkoi, »siitä minä tulin sinulle kertomaan.»

»Ah!» pääsi Katelta ja hän puristeli käsiänsä ja tuijotteli hänkin ulos. Sitten hän kuiskasi vapisevalla äänellä: »Onko äiti tervennä?»

»On, minä en kyllä nähnyt häntä, mutta — kyllä hän on terve ja hyvin sankarillinen.»

»Ja − ja −» sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, »ja kuinkas Pete jaksaa?»

»Hyvin, — kyllä hän on terve ainakin ruumiillisesti.»

»Tarkoitatko sinä, että hänen sydämensä on murtunut?»

Syvään huoaten Philip vastasi: »Kuullessaan hänen puhuvan luulisi, että hän on erinomaisen iloinen ja hyvällä tuulella.»

»Entäs pikku Katherine?»

»Hän voi myöskin hyvin. Minä en nähnyt häntä valveilla. Oli myöhäinen ja hänet oli pantu jo vuoteeseen. Hän oli punaposkinen, terve ja kaunis.»

»Minun suloinen pikku lemmikkini! Oliko hän myöskin puhdas? Pitävät kai ne hänestä huolla? Eivätkös pidäkin?»

»Parempaa huolta hänestä ei voitaisi pitää.»

»Minun rakas, oma pikku lemmikkini! Onko se kasvanut?»

»On. Puhuivat, että hänelle pitäisi pian laittaa lyhyet hameet. Nancy on kuin toinen äiti hänelle.»

Katen jalka hiveli levottomana lattiaa. »Oh! Miksi ei hänen oma äitinsä voi — —» hän alkoi ja lisäsi sitten vapisevalla äänellä: »mutta eihän se käy päinsä, pelkään... Ovatko hänen silmänsä muuttaneet väriä? Ovatko ne yhä siniset? Mutta hänhän nukkui kuten sanot. Oma, rakas lapseni! Oliko silloin hyvin myöhäinen? Kello yhdeksänkö? Täsmälleen yhdeksän? Minä ajattelin häntä juuri sinä hetkenä. Se on totta, minä lakkaamatta häntä ajattelin, ja minä muistan sen myöskin, sillä kello löi silloin. Nyt hän on pienessä vuoteessansa, minä ajattelin, hänet on pesty ja hän on puhdas ja oi, kuinka kaunis hän on yöpuvussansa, jonka pitsikaulus on poimutettu. Oma suloinen enkelini!»

Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista. »Luuletko sinä, että minä enää milloinkaan saan häntä nähdä... Tuntisinkohan hänet... Mutta hyödytöntähän on sitä ajatella. Onko hänen tukkansa samanlainen kuin... Minkä värinen hänen tukkansa on, Philip.»

»Vaalea, aivan vaalea, aivan samanlainen kuin minun oli — —».

Kate pyörähti ympäri ja katsoi suoraan Philipiä silmiin huudahtaen: »Philip, Philip, oi, miksi en itse saa hoitaa lemmikkiäni? Hänen olisi täällä niin hyvä olla. Minä voisin viihdyttää häntä, että hän olisi aivan hiljaa. Oh, hän ei ollenkaan sinua häiritse ja minä olisin niin onnellinen, jos olisi pikku Kateni seuranani. Aika on joskus niin pitkä. Philip, ja minä leikkisin hänen kanssaan päiväkaudet. Ja sitten iltaisin, kun hän olisi pienessä vuoteessansa, minä laittaisin hänelle pieniä sukkia ja vaatteita — hameita ja pieniä esiliinoja ja —»

»Mahdotonta, Kate, aivan mahdotonta!» sanoi Philip.

Kate kääntyi taaskin akkunaan. »Niin», hän huokasi nyyhkyttävällä äänellä. »Minä luulen, että minun täytyisi hänet varastaa saadakseni hänet tänne. Voi, ajattelehan kuitenkin! Äiti varastamassa omaa lastansa. Oi, armollinen taivas. Onko syntini niin suuri, etten voi lähestyä viatonta lastani. Oi, lapseni, suloinen lemmikkini, oma pikkuinen Katherineni!»

Hänen rintansa aaltoili ja hän lisäsi miltei ankaralla äänellä: »Ja tietysti kaikki pitävät minua huonona äitinä, koska olen jättänyt hänet toisien hoidettavaksi, toiset saavat rakastaa häntä. Saavat nähdä hänet päivästä päivään, kylvettää hänen suloisia ruumistaan ja kammata hänen keltaisia hiuksiaan. Katsella hänen pieniin sinisiin silmiinsä ja nähdä hänen kauniit suloiset liikkeensä — oh, niin, niin», hän sanoi ja hänen kiihkonsa kasvoi. »Tietenkin, sellaisena he minua pitävät.»

»He eivät ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää, Kate. Heidän ajatuksensa sinusta ovat hyvät ja ystävälliset.»

Kate katsoi taaskin ulos, jossa satoi lakkaamatta, ja sanoi sitten tuskin kuuluvasti: »Vieläkö Pete kertoo sitä samaa juttua — että minä olen lähtenyt pois vain vähäksi aikaa — että minä tulen takaisin?»

»Hän kirjoittelee nyt kirjeitä itsellensä ja kertoo niiden tulevan sinulta.»

»Minulta?»

»Luonnollisesti ja yksinkertaisesti hänen omalla tavallansa — ne ovat täynnä rakkautta ja onnea — »_Minä olen niin onnellinen ja minun on niin hyvä olla_ — se on kerrassaan surkuteltavaa. Hän on aivan kuin lapsi — hänen mieleensä ei johdu epäillä mitään. Sinä olet nyt terveempi ja huvittelet mielesi mukaan ja pian sinä muka tulet takaisin kotiin. Sinä lähetät suudelmia ja lahjoja lapsellesi ja terveisiä kaikille tutuille. Siellä oli terveisiä myöskin minulle. _Sinun uskollinen ja rakastuva vaimosi_ − se on kauheata.»

Kate peitti kasvonsa molemmilla käsillänsä. »Ja kertooko hän sitä kaikille?»

»Kertoo, sitä vartenhan kirjeet ovat olemassakin. Hän ajattelee. että hän säilyttää sinun nimesi puhtaana ja tahrattomana ja paikkasi vapaana, niin että voit palata, milloin haluat, eivätkä juorujen puheet sinuun yllä.»

»Oh! Minkätähden sinä kerrot kaikkea tuota minulle? Se vetää minua takaisin hänen luokseen. Ja myöskin lapseni vetää minua takaisin... Näyttikö hän noita kirjeitä sinulle?»

»Hän teki vielä pahempaakin, Kate — paljoa pahempaa — hän pani minut vastaamaan niihin. Vastasin yhteen tässä muutamana iltana. Oh, kun ajattelen sitä! _Rakas vaimo. Olen äärettömän iloinen saatuani sinun tervetulleen kujeesi._ Jumala tietää, miten saatoin pitää kynää — olin aivan pyörällä päästäni ja olin vähällä tulla hulluksi. Hän kertoi sinulle kaikenlaisia uutisia − isästäsi, Mummista ja kaikista muista. Sen hän teki omalla reippaalla tavallansa — vanha Pete-parka. Hän on iloisin, päivänpaisteisin sielu, mitä on olemassa. _Tuomari pistäytyy täällä katsomassa meitä silloin tällöin — kun toivoo, että sinä olet nyt terveempi, kun olet vähäksi, aikaa päässyt pois kotoa._ Se oli kauheata — kauheata. _Rakkahin Kirry! Minä ikävöin sinua kuollakseni — vielä pahemmin kuin Kimberleyssä. Tule siis pian kotiin, oma uskollinen, pikku vaimoni. Tule hullun, vanhan miehesi luokse, sillä muuten hänen sydämensä halkeaa ikävästä._»

Hän hypähti seisoallensa ja alkoi harpata edestakaisin lattialla. »Mutta mitä varten minä kerron kaikkea tätä sinulle? Minun pitäisi itse kantaa kuormani.»

Katen kädet olivat pudonneet kasvoilta alas ja hänen piirteistään hohti suuri rakkaus ja osanotto. »Ja täytyikö sinun kirjoittaa kaikkea tuota.»

»Oh, ei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Hän ei tahtoisi tuottaa ikävyyksiä kenellekään. Hän ei voinut uneksia, että jokainen sana poltti kuin rauta sydäntäni.»

Hänen äänensä painui ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. »Mutta minusta tuntui niinkuin paholainen olisi mennyt häneen ja kuiskaillut hänelle, kuinka minua oli kidutettava — aivan kuin julmin tyranni olisi antanut kynän käteeni ja pakottanut minua kirjoittamaan oman kuolemantuomioni. Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi — en voinut sitä auttaa — niin, minusta tuntui sinä hetkenä kuin — — oh, mitä minä puhunkaan?»