Part 38

Tungos oli jo melkoinen ja lisääntyi joka hetki. Kun upeat loistovaunut saapuivat, ne tuossa tuokiossa jakoivat väkijoukon kahden puolen tietä, niin että se muodosti kujan. Toiset ajopelit toivat kelvollista väkeä, toisissa taas oli kaikenlaisia lurjuksia mitä huonointa lajia.

Ympäri vuorien ympäröimää alaa oli asetettu rykmentti sotilaita pistimineen ja kivääreineen. Harjulle johtavalle tielle oli levitelty kaisloja. Kukkulan laella oli kaksi nojatuolia, joiden päälle oli lankojen avulla kunniakatos levitetty. Tuolit olivat vielä tyhjät, ja kukkula ja sinne johtava lie säilytettiin vapaana.

Keskipäivän aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli raskas ja painostava. Välistä sekaantui kirkosta kaikuva virren sävel ampumaradan paukkeeseen ja kaupustelijoitten huutoihin ja laverruksiin. Jonkun ajan kuluttua kuului toisenkinlainen sävel — voimakas ja vaikuttava — kuului kaukaa lähestyvä torvien soitto. Se kaikui kahtaalla: Peelin suunnalla ja Port St. Maasta johtavalta tiellä.

»Nyt ne tulevat», virkahti kuvernöörinkirjuri katsahtaen Philipin kasvoihin, jotka näyttivät vavahtelevan ja valahtivat entistäänkin kalpeammiksi.

Lähestyessään soittokunta lakkasi soittamasta. Pian ilmestyi lännestäpäin tuleva äänetön joukko pitkänä jonona vuoren juurelle, jossa se kääntyi etelästä tulevaa joukkoa vastaan. He olivat puetut merimiestakkeihin ja merisaappaihin, eikä heillä suurissa ruskeissa kourissansa ollut mitään aseita. Muuan pitkä miehen järiläs asteli vakavana heidän edellänsä. Se oli Pete.

Philip ei enää voinut kestää tätä jännitystä kauempaa. Hän astui alas vaunuista. Kuvernöörinsihteeri teki samoin ja seurasi häntä, kun hän hitain, epävarmoin askelin laahusti edellä.

Muutaman suuren puun juurella teitten risteyksessä kalastajain joukot yhtyivät ja siinä syntyi kauhea tungos. Aivan puunrungon ympärillä oli jonkinlainen kiviraunio. Pete kiipesi sille, niin että hänen päänsä liaksi yli muiden.

»Pojat». hän sanoi, »tuolla harjulla on kolmesataa asestettua sotilasta, kullakin kaksikymmentä kovaa ammusta. Te olette tulleet tänne, koska teillä on siihen oikeus. Te menette nyt rauhallisina tuonne harjulle ja sekaannutte sotilaitten joukkoon niin, että jokaisen sotilaan kummallakin puolella on mies ja kolmas takana. Ne, jotka ajavat teidän asiaanne, lausuvat sitten julki teidän vaatimuksenne. Jos heitä kuunnellaan, ette voi toivoa sen parempaa. Ellei heitä kuunnella ja jos annetaan määräys ampua heitä, silloin te, ennenkuin he ehtivät panna tuon käskyn täytäntöön, tartutte kuhunkin noista kolmestasadasta sotilaasta, kellistätte heidät selälleen ja otatte, heiltä aseet pois. Älkää tehkö sotilaille mitään pahaa − nehän toteuttavat vain sitä, mitä on käsketty. Mutta älkää myöskään antako sotilaitten vahingoittaa teitä. Te olette tulleet tänne vaatimaan oikeutta eikä tappelemaan. Mutta jos joku alkaa taistelun teitä vastaan, toimikaa niin, että hän aina muistaa tämän päivän. Ottakaa aseeksenne jok’ikinen jotakin, vaikka myymäpöytä, ellette voi löytää mitään muuta kättä pitempää. Ja jos tulisi verta vuotamaan, jättäkää minulle se mies, jonka käskystä se tapahtuu. Ja nyt, pojat, lähtekää harjulle, kuten miehet ja man-saarelaiset».

Ei kuulunut hyvähuutoja, ei ilokarjuntaa, ei kätten taputusta. Kuului vain pidätettyjä huudahduksia ja epämääräistä murinaa.

»Tulkaa», kuiskasi kuvernöörinsihteeri pistäen kätensä Philipin vapisevalle käsivarrelle. »Vähän aavistaa tuo miesraukka, että jos verta vuotaa, vuotaa juuri hänen verensä ensiksi.»

»Oi, taivaan Jumala!» huokasi Philip.

XI.

Väkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan aukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun kuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja miekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä. Edustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti astui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen alle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän seuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä arvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan tämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä tuolien takana.

On ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa tietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan. Juuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi kukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat hänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri kumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan luoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle, aivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän seisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät häntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä hänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri istuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan, joka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.

Nyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa ikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin vanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine silmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin luki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut, tuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla juttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä ehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella lainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään kuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt asioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita markkinakentälle oli pystytetty.

Tässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä, jotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen oli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke; kun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni, joka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä merkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä jotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.

Kalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena joukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin että ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat kyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon riviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja takanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.

Korkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat ja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä huomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa ja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän taisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli lähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä ja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja hänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota hänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla vapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran oli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja sitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista — levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan — levon — rakkauden — Katen!

Joku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään — ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma espanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin katseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat kasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen, että vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.

Valamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus oli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut — kuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä merimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli astunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville portaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.

»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin komentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset miehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan kuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää ei syntynyt.

»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.

Kuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten kapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä tartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».

Se oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli terästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin taloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan voi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää milloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän kolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen kotkan kynsissä.»

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää vasten kalastajain edessä.

»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää nostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä, varokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua. Minä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja minä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan teitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun syntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»

Sitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi kunnioittavalla äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he tahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät laillisina ja rauhallisina alamaisina.»

Mutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja hämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.

»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole aika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»

»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään, »juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia pyyntöjä».

Edustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita kohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin käräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen lisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne istahtanut jonkun toisen paikalle?»

Philip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin: »Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme ole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon pojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön jälkeläinen vapauden aakkosia.»

»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden aivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta saada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.

Kuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja kuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty, että hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla vaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut ajatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua ettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on sanottavana?»

»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies, vaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen hillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä saarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän alamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me olemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»

»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.

»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän maan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut sama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan kansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on pyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se on olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»

»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen huutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen harjulta ja rinteeltä.

Philipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen taas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»

Kuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi kärsimättömästä.

Miehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti, selkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä, joilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten, Heiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat olisivat rakennetut.

Kuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi, soittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät ja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.

Philip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut tahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa tulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen silmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan ulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi virkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin hänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai maanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi hänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»

Tämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia myöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä ja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja hymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin käsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen väkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi vaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja hautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa. Väkijoukko alkoi hurrata.

»Antakaa mennä», huudahti Philip.

Ylistyshuudot kuuluivat voimakkaina.

»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.

Väkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat nähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli voittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi taistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen oli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan Jumala.

XII.

Pete oli suunnillaan riemusta. Hän nauroi, kunnes itki ja itki, kunnes taas nauroi. Hänen kaikuva äänensä kuului yli kaiken muun.

»Kuulittekos häntä? Se oli kuin sotatorven pauhua. Kukaan ihminen ei voi puhua niinkuin hän. Kun muut lirputtavat, on se kuin: 'Polly, pane kattila tulelle' matkien kimeitä korkeita ääniä. Näittekö miten se vanha sammakko kiemurteli valtakatoksen alla? Näytti kuin itse paholainen olisi viikon paistanut herneitä hänen poskillansa.»

Peten ihastunut innostus läheni melkein hulluutta ja hän kiersi ympäri markkinapaikan, valittaen maansa kohtaloa ja veisaten Jeremian valitusvirsiä maanmiehistänsä.

»Mannin veg villish — − suloinen pikku Man-saari, jota hallitsevat englantilaiset kuvernöörit ja englantilaiset piispat, vaikka sinun omat poikasi ovat kymmenen kertaa arvokkaampia kuin he. Manninee graihagh — rakastetut Man-saaren miehet, teidät ajetaan pois kotimaastanne tullaksenne piispoiksi ja kuvernööreiksi ulkomailla — mutta kotona te olette koiria ja täällä käy kaikki päin helkkaria.»

Peten ennusteleva valittelu muuttui kuitenkin pian hyvätuulisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Hän osti muutamalla kiertävältä karamellinkaupustelijalta koko varaston ja rummuttaen peltiseen laatikonkanteen hän kutsui lapsia luoksensa. Ne seurasivat häntä, kuten jänikset lumella hyppien ja hän jakoi heille suosionosoituksiansa vastaanottajan suuruuden mukaan. Suuri poika sai pienen, pieni suuren ja pikku tyttö kaksi karamellia, tuloksena oli yleinen pienten sota. Tuolla hakkasi kymmenvuotias neitonen nyrkeillänsä kaksitoistavuotiasta kulkurin alkua, joka aikoi ryöstää hänen kuusivuotiaan sisarensa, ja täällä joku äiti kuivasi kyyneleitä viisivuotiaan poikansa silmistä, kuiskaillen: »Vaiti poikaseni, vaiti. Minä annan sinulle rakon, kun meidän porsas teurastetaan.»

Pete alkoi tarjoilla väkijuomia. »Kuinkas Faddy jaksaa? Oh, kuinka hauskaa nähdä sinua, Juan. Vieläkö te elätte, Tuomas? Puoli lasia viinaa ei tee mitään pahaa, hyvät pojat. Minä en juuri koskaan juo — mutta hyvän seuran vuoksi lasin, ymmärrättehän.»

Hän viittaili myöskin naisia luoksensa, mutta nepä eivät olleetkaan niin halukkaita käyttämään hyväkseen hänen vierasvaraisuuttaan. »Jos minä olisin teidän sijassanne, niin antaisin suurempaa arvoa neljännesvuosipiletilleni, hyvä herra», sanoi Betsy, joka miehensä kanssa oli metodistiseurakunnan jäsen. »Teidän taskussanne on reikä, herra kapteeni, täyttäkää se nyrkillänne, hyvä mies», sanoi Liza, joka oli ahne kuin saituri ja kun hän sai pennin kouraansa jäi se. ikuiseksi vangiksi. »Lörpötystä, eukot», nauroi Pete, »ettekös tiedä, mitä kirjassa sanotaan? »Rikkaudella on siivet», antakaa siis lintujen lentää» ja niin hän jatkoi edelleen matkaansa nauraen, meluten, huojutellen ruumistaan ja heitellen käsiään.

Hän oli aivan suunniltansa. Hän etsi kasaan kalastajien soittokunnan jäännökset, joille hän maksoi palkan siitä, että he seuraisivat häntä hänen kulkiessaan markkinoilla. Hän löysi kolme pientä musikanttia, jotka olivat sikahumalassa ja heidän velvollisuutensa oli soittaa »Sua, Man-saari, tervehdin», kun hän asteli johtaen heidän edellänsä.

»Terve, sä Man-saari. Maa ihanainen, Ma lemmin sun rantojas aina!»

»Anna soida, Jackie!»

»Kun vilja meiltä loppuu, Niin merelle on hoppu. Elomme on vain meren laina.»

Sitten hän tunkeutui edelleen väkijoukon läpi, hyppien, nauraen ja toruen soittajia, kun ne sotkivat sävelen. Koettaen näyttää itsekin juopuneelta hän varoi ilmaisemasta, että hänen mielessään askartelivat aivan toiset ajatukset, mutta hänen silmänsä tuijottelivat joka suunnalle, tutkien jokaisen kasvoja ja kuunnellen jokaisen puhetta.

»Tuolla miehellä on sitten rahaa kuin roskaa, hyvä Liza — sanotaan, että hänellä on miljoonia.» — »No kylläpä hän osaa antaa mennäkin. — Nuoret man-saarelaiset eivät osaa hoitaa omaisuutta — jos sattuisivat saamaankin. Ajattelenpa tässä, minkähänlainen hänen vaimonsa lienee. Minä en koskaan salli mieheni pistää kättään rahakukkaroon. Kolme puoli-pencestä on hänelle aivan kylliksi yhdellä kertaa.» — »Minkäkölainen vaimo, kysytte? Ettekös te tiedä, hyvä ihminen?» Ja sitten alkoi supatus ja kuiskii tus.

»Basso, poika — anna basson kuulua, minä sanon sinulle.»

»Me muistelemme siellä Lapsiamme vielä Ystäviämme Erin salamassa.»

»Kuka tuo mies sitten on?» — »No, sehän on kapteeni Quilliam, joka on ollut Kimberleyssä.» — »Sekö? Onko se se sama, joka on nainut Caesarin tyttären Glenmooarista?» — »Nainenhan on jättänyt hänet ja kuuluu karanneen jonkun roiston kanssa.» — »Älä sun... enää sano.» — »No, minä näin sen akan omin silmin — —»

»Quigginin salissa on riemu mahdoton. Siellä olutta ja hunajata vuotaa.»

»Seis, pojat.»

Pete oli äkkiä pysäyttänyt soiton hilliten soittajia kätensä liikkeellä.

»Mitä te sanotte, herra Corteen?»

»En mitään, hyvä kapteeni. Ei teidän tuolla tavalla tarvitse tuijotella minuun. Minä vain sanoin, että minä kerran olin seurakunnan kokouksessa Sulbyssä ja minä näin — —»

»Jatka, Jackie.»

»Siellä nauravat suut Siell' on sängyt ja muut, Jos väsyneenä poika vain huokaa.»

Onneton mies koetti pettää itseänsä vähintään yhtä paljon kuin muita. Jok'ikisen ihmisen kasvoistahan oli tutkinut ilmettä, joka kertoisi hänelle salaisuuden, hän oli odottanut kuulevansa sanan, huomaavansa salaisen silmäyksen, vaaninut joka hetki, että joku näistä, jotka olivat tulleet etelästä, pohjoisesta, idästä ja lännestä, sanoisi: »Minä olen nähnyt hänet.» Hän oli kätkenyt sen tuskan, joka poltti kuin palava tuli hänen sieluansa koettaen teeskennellyllä ilolla peittää sen maailmalta ja pakottaen itsensä uskomaan, että Kate ei ollut koko tällä saarella, koskei kukaan niistä, jotka olivat tulleet Tynwaldiin tänä päivänä ollut nähnyt häntä, että hän tietämättään oli puhunut totta ja että hän oli onnellisin ihminen maan päällä.

XIII.

Muuan mies ajoi kärryillä taluttaen pitkäsarvista lehmää ja joutui hänen eteensä. Ajaja, hevonen, kärryt ja lehmä olivat tomupilven sisässä, mutta sittenkin Pete tunsi ne.

»Tekö se oleile. Caesar? Aiotteko te myydä vanhan Horneyn?»

»Vaikka kirveleekin sydäntäni, olen aikonut sen myydä, poikaseni. Monta lasillista hyvää maitoa se on antanut minulle ja minun omilleni», huokasi Caesar melkein itkuun ratkeamaisillaan.

»Saako se usein suonenvetokohtauksia vai minkä tähden te, Caesar?»

»Vaiti, poikaseni, vaiti, hyvä mies», kielteli Caesar katsahtaen ympärillensä. »Hyvä lehmä, kerrassaan erinomainen, mutta se on kaatunut kaksi kertaa senjälkeen, kun minä läksin kotoa tänä aamuna.»

»Minä maksaisin jotakin, kun saisin olla katsomassa, kun Caesar myy tuon lehmän», ajatteli Pete.

Kolme miestä hieroi hevoskauppaa. Kaksi oli myyjää ja kolmas — se oli Musta Tom — oli ostaja.

»Se on viidennellä vuodella, hyvä herra. Se on Muhamedin jälkeläinen. Kyllä minulla on paperit, jotka todistavat sen», vakuutti toinen.

»Mitä hittoja sinä mies? Viidennellä?» huusi Musta Tom tarkastellen hevosen ikeniä. »Ellei se ole kahdeksan vanha, niin ei päivänkään.»

»Ei kannata koettaa pettää sitä miestä», sanoi toinen myyjä Man-saaren murteella. »Se on kuudennellatoista ei vainenkaan — yhdeksännellä ja siinä kaikki.»

»Puhdas peli, pojat, puhukaa englantia, niin itsekin ymmärrätte», kivahti Musta Tom nenäänsä turistellen.

»Minun veljeni tässä väittää, että se on seitsemännellä» sanoi se myyjä, joka oli ensiksi puhunut. »Te hiiden vietävä valekontti», kivahti Musta Tom Man-saaren murteella. »Hänhän sanoi, että tamma on kuudentoista vuoden vanha.»

»Tehdäänkö siinä hevoskauppaa», kysyi Pete.

»No sinnepäin, sinnepäin. Minä olen saanut tehtäväkseni ostaa hevosia Lonan kartanon omistajalle», selitti Musta Tom.

»Tulkaas, niin näette jotakin», sanoi Pete. »Caesar aikoo tässä myydä pitkäsarvisen lehmänsä.»

He tapasivat tämän kelpo ukkelin kiinnittämässä valkeata, pitkäsarvista lehmää syrjälleen kaadettujen kärryjen aisaan.

»No, mitäs Caesarille kuuluu ja mitäs pitkäsarvinen maksaa?» alkoi Musta Tom.

»No tutkikaahan tarkkaan eläin, herra Quilliam, tarkastakaa se itse», kehoitteli Caesar.

»Utareet ovat hyvät ja kohtuullisessa lihassa. Viisi kertaa poikinut. Eikös olekin viisi, Caesar», selitti Musta Tom pitäen lehmää Loisesta pitkästä sarvesta.

»Kolme kertaa vasta ja poikii taas helmikuussa.»