Part 47

»Ei maksa vaivaa suuttua hänelle nyt — miesparkaa on kohdannut kovat koetukset», he mutisivat ja menivät tiehensä.

Jemmy ei kuitenkaan ollut mielissänsä heidän poistumisestaan. Häntä peloitti jäädä yksin Peten kanssa — hän pelkäsi, että tuomari jäisi tuon miehen armoille, jonka koko olento oli villi ja silmät leimusivat.

Ja nyt kun Philip oli elossa. Pete alkoi itsekin pelätä itseään. Hänen katsellessaan Philipin kasvoja, jäätävä tuska palasi. Hän oli ajatellut, että hän oli vihansa voittanut, mutta nyt alkoi uusi kaksintaistelu anteeksiannon puolesta. Tuossa oli se mies, joka oli ryöstänyt häneltä vaimon ja lapsen ja kodin. Ehkä hän seuraavana hetkenä jo antaisi vallan oikeudetulle vihalleen.

Merkillinen ja kauhea tosiasia on, että juuri sinä hetkenä, jolloin ihmisen hyvä enkeli on voittanut, mutta voitosta uupunut, hänen pahahenkensä käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudestaan uhrinsa valtoihinsa. Philip houraili yhä kiihkeämmin ja otellen viimeistä kamppausta pedon kanssa omassa rinnassaan Pete seisoi vuoteen ääressä katsellen häntä. Levottomuudessaan Philip riisti vaatteensa auki ja veti esille jotakin paidan alta. Hetkistä myöhemmin se putosi hänen hervottomista sormistansa lattialle. Se oli musta hiuskiehkura. Pete tiesi, kenen hiuksia se oli ja pani jalkansa sen päälle ja sinä hetkenä valtasi hänet taaskin hullu halu tarttua Philipin kurkkuun ja kuristaa hänet. Uudestaan ja yhä uudestaan se palasi. Hänen täytyi taistella sitä vastaan silloinkin, kun ankarimmin nyyhkytti ja huokaili.

Mutta rakkautta ei voida silmänräpäyksessä surmata. Sitä ei voida kuolleen mukana haudata. Ihmeellisen herkkää ja hellää oli siinä ajatuksessa, että tuossa oli se mies, jonka vuoksi Kate oli hylännyt koko maailman. Peten tunne Philipiä kohtaan muuttui hellemmäksi ja herkemmäksi sen vuoksi, että Kate häntä rakasti; Philipin kasvoissa oli jotakin Katesta. Tuo hellyyden tunne yhä kasvoi, kun hän kuunteli Philipin hourailua. Hän ajatteli, että hänen täytyisi jättää tämä huone, mutta hän ei voinut riistää itseänsä siitä irti. Hän istui kumaraan jakkaralle, kietoi kätensä päänsä ympärille ja koetti tukkia korviaan. Se oli hyödytöntä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Ne olivat vain hajanaisia lauseita, outoja lehtiä, joita kiskottiin irti elämän kirjasta, ja joita kyyneleet olivat kostuttaneet. Mutta ne olivat kuin viileän käden kosketus kuumeisen otsalle, ja siksi hän kuunteli niitä.

»Minä olin lapsi, Philip — — minä en tiennyt mitä rakkaus oli, siksi — — hän tulee Ramseyhin höyrylaivalla — sano hänelle yksinkertainen totuus, Philip sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä, mutta emme voineet, koska rakastimme toisiamme, emmekä voineet sitä auttaa — — sano Kirry — — kyllä, täti — minä olen lukenut isän kirjeet — — pienoiskuva meni rikki — —»

Tämä sanottiin niinkuin hän olisi puhunut unissaan ja sitten tuli kuumana, salaperäisenä kuiskauksena: »Eikö minulla ole oikeutta sinuun? — — on, minulla on oikeus — — ota päällystakini yllesi, tulee myrsky — minä en koskaan jätä sinua — — etkö muista — — voitko koskaan unohtaa — — minun mieheni — — mieheni.»

Pete kohotti päänsä kuunnellessaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä Katen, mutta oliko nyt niin, että hän oli ryöstänyt Katen Philipiltä?

»Minä en voi hetkeäkään kauemmin elää tässä talossa, Philip — — seinät puristavat minua; katto putoaa minun päälleni; ilma tukahduttaa minut — − kello kolme Pete — — — niin, kello kolme huomenna hallintoviranomaiset kokoontuvat Douglasissa — — minä en ole huono nainen, Philip Christian — — on jotakin, jota sinä et ole arvannut, enkä minä koskaan ole sinulle kertonut — — onko se lapsi, Kate — — sanoitko sinä lapsi? — — oletko sinä varma siitä — — ethän sinä vain petä itseäsi?»

Tämä kaikki sanottiin rukoilevalla, lämpimällä äänellä ja sitten tuli kiihkeästi ja tukahtuneesti: »Jemmy, ota vaunut Shimminin liikkeestä ja aja itse — — jos Ramseyssä tahdotaan riisua hevoset — — aja kappelin ja Jalavaharjun väliselle kujalle — — sinä hetkenä, kun rouva nousee vaunuihin — — sinä olet oikeassa, Kate — — sinä et voi elää täällä kauemmin — — tämä petollinen elämä sinun täytyy lopettaa — — se on yömiehen kärryjen ratina Balluren kujalla.»

Jem-y-Lord, joka pöyhi tyynyä, pudotti sen kädestänsä niin, että se lensi tuomarin kasvoille, tuijotteli kauhistuneena Peteen. Eikö ikinä tämä kauhea hourailu loppuisi? Missä oli tohtori? Eikö hän koskaan tulisi?

Pete oli noussut seisoallensa ja tuijotteli alas, tuntien olevansa suunniltaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä lapsen. Oliko hän itse ryöstänyt lapsen Philipiltä?

»Kyllä. Pete kertoo samaa juttua yhä. Hän kirjoittaa kirjeitä itsellensä — niin yksinkertaisia ja niin luonnollisia. — — Vanha onneton Pete-parka — — hän ci tarkoita mitään pahaa — — hän ei aavista, että jokainen sana polttaa — — Jemmy, tuo enemmän konjakkia yöksi, karahvi on tyhjä — —»

Pete kumartui tyynyjen yli. Äkkiä hän vetäytyi takaisin. Philipin silmät olivat auki ja loistivat häntä kohti. Vaikea oli uskoa, ettei Philip puhunut hänelle silmä silmää vasten. Mutta heidän välillänsä oli läpinäkymätön harso, ja se harso oli Jumalan käsi.

»Minä tiedän, Philip, minä tiedän», sanoi tunnoton mies, kiihkeästi kuiskaten; hän hengitti puuskuttaen ja ääneen. »Sano hänelle, että minä olen kuollut — — kyllä, kyllä, niin se on, niin se on — — kauheatako? — — ei, se on ystävällistä — — »tyttö parka», hän sanoo, »minä rakastin häntä kerran, mutta nyt hän on poissa» — — minä teen sen, minä teen sen.» Sitten itkevällä äänellä ja pelolla; »Se on hulluutta — — nähdä kasvoja pimeässä; kuulla ääniä ilmojen läpi on hulluutta.» Ja sitten juhlallisesti ja pelolla tuskin saaden sanoja esille: »tuossa − − tuossa — — tuo tuossa aidankulmauksessa — —»

Suuret hikikarpalot kohosivat Peten otsalle. Oliko hän ajatellut, että Philip oli kiduttanut häntä? Päinvastoin, juuri hän oli kiduttanut Philipiä. Kirjeet, terveiset ja lahjat, kaikki nuo olivat olleet ruoskan ja skorpionin iskuja hänen kädestään. Jokainen tarkoitukseton sana, jokainen katse, jokainen liike oli ollut piikki siinä kidutuskoneessa. Peten alkoi käydä Philipiä suuresti sääliksi. »Hän on kärsinyt paljon», hän ajatteli. »Hän on jo kantanut ristiänsä kyllin kauaksi.»

»Hyvää iltaa, venemies! — — minä olen ollut liian kaukana — — kyllä, minä olen palannut taas. Jumalan kiitos — —»

Sanat lausuttiin reippaasti, iloisesti ja toivorikkaasti; mutta sitten hyvin surullisella ja masentuneella äänellä: »Hyvästi, Philip — — kaikki on minun syyni — — yhden miehen sydämen minä olen murtanut, ja minä olen turmelemaisillani toisen sielun — — minä jätän tämän hiussuortuvan — — se on kaikki, mitä minulla on jättää — — hyvästi! — — minun olisi pitänyt mennä paljoa ennemmin — — ethän sinä vihaa minua nyt — —»

Vaivoin hän sai esille viimeiset sanat aivan kuin ne olisivat tahtoneet tarttua kurkkuun. Hetkisen kuului ääni kiihkeänä ja kuohottavana: »Kate. Kate, Kate!» kerraten lakkaamatta tuota samaa sanaa, ensin äänekkääsi! ja rukoillen ja sitten hiljeten valittavaksi painuen aivan kuin häipyen erämaan autiuteen.

Jem-y-Lord oli hivuttautunut ovelle, jossa väänteli tuskissansa käsiään kuin nainen ja rukoili Jumalaa, ettei tuomari enää koskaan tuntoihinsa tulisi. »Hän on kertonut hänelle, kaiken», ajatteli Jem. »Tuo toinen varmaankin iskee hänet kuoliaaksi.»

»Minä tulin heidän väliinsä», ajatteli Pete. »Kate ei ollut syntynyt minua varten. Hän ei ollut minun. Hän oli Philipin. Se oli Jumalan tahto.»

Katkeruus oli haihtunut Peten sydämestä. »Mutta minä toivon — mitä hyötyä on toivomisesta? Jumala meitä kaikkia auttakoon», hän mutisi murtuneella äänellä ja sitten hän taas kyyristyi jakkaralleen ja peitti kasvonsa käsillään.

Philip oli kohottanut päätään ja nojasi toiseen kyynärpäähänsä. Hän tuijotteli lasimaisin silmin tyhjään ilmaan kuin olisi katsellut jotakin näkyä.

»Kyllä, ei, kyllä — — älkää sanoko — — tuoko Kate? — — Se on erehdys — — tuo ei ole. Kate — — nuo kalpeat kasvot! — — tuo ontto katse! — — tuo onneton vaimo! — — Sitäpaitsi Kate on kuollut — — hänen täytyy olla kuollut — — mitä lampuille on tehtävä? — — sammuvatko ne? — — syytettyjen penkillä ja minun tuomittavanani — — hän tuolla ja minä täällä — — hän vangittu ja minä tuomari!»

Tätä puhuessaan Philipin ääni värisi ankarasta mielenliikutuksesta ja toinen käsi oli ojennettu Peten kumartuneen pään yli.

»Jos minä vain saisin kuulla hänen äänensä, ehkä − − ehkä se on hänen äänensä minä kaadun se on Kate, se on Kate! Oh! Oh!»

Philip oli vaiennut useita sekunteja aivan kuin kuunnellen, ja sitten, tuskasta huutaen hän sulki silmänsä ja kaatui takaisin tyynyille.

»Jumala on tahtonut, että minun on täytynyt kuulla tämä», ajatteli Pete. Jumala oli tahtonut, että hän sielunsa rauhan vuoksi saisi nähdä koko tämän järkyttävän murhenäytelmän kehityksen — näkisi toisen sydämen alastomana ja kurjana. Hän nyyhkytti ja hänen nyyhkytyksensä oli ankara valitus.

»Mitä hän nyt aikoo?» mietti Jem-y-Lord. »Pitäisikö minun kutsua jotakin?»

Pete oli kumartunut ja otti lattialta hiuskiehkuran, jota juuri oli tallannut, ja asetti sen takaisin Philipin rinnalle.

»Ei ole ketään muuta kuin minä, joka olen heidän välillään», päätteli Pete, »ei muita kuin minä.»

»Istukaa, hyvä herra», huudahti tunnoton mies. Se oli viimeinen, mitä Philip tajuttomana puhui, mutta Pete vapisi ja vetäytyi takaisin.

Philip alkoi valittaa ja hänen sinertävät huulensa nytkähtelivät. Hän avasi silmänsä. Ne harhailivat ensin ympäri huoneita, mutta sitten pysähtyivät Peten katsellen häntä pitkään ja kauhistunein ilmein. Peten omat silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, ettei hän voinut selvään nähdä, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että muutos oli tapahtunut. Riemukkaasta odotuksesta löi hänen sydämensä ja hän katseli Philipiä kuin ihastunut koira.

Vallitsi hetken hiljaisuus ja sitten kuului Philipin ääni hiljaisena kuin huokaus, kun hän mutisi: »Mitä on? − − missä olen? — — onko se Pete?»

Silloin päästi Pete riemuhuudon. »Hän on tunnoissaan! hän on tunnoissaan, Jumalan kiitos!»

»Mitä niin?» kysyi Philip avuttomana.

»Älä vaivaa nyt itseäsi», puheli Pete. »Makaa nyt rauhassa, poikani; sinä olet omassa huoneessasi ja voit kuin herran kukkarossa.»

»Mutta», väitti Philip, »etkö sinä tahdo hyväntahtoisesti — —»

»Ei sanaakaan enää, Phil. Ei se ole mitään. Ole sinä vain aivan tyyni, kaikki on hyvin ja paremmaksi tulee.»

»Teidän kunnia-arvoisuutenne on hourinut», virkkoi Jem-y-Lord.

»Hiljaa!» kuiskasi Pete kätensä suojasta ja lisäsi sitten iloisesti: »Tahdotko sinä pihvikimpaleen, Phil, vai kupin teetä ja silliä?»

Hämillään Philip katseli ympärilleen. »Mutta ettekö te voisi auttaa minua», hän sammalsi.

»Te pyörryitte oikeussalissa, herra», selitti Jem-y-Lord.

»Ah!» Hän muisti nyt kaiken.

»Hillitkää suunne, te kielikello», kuiskasi Pete polkaisten salaa Jemmyä johonkin pehmeille paikoille.

Pete nauroi ja itki samalla kertaa. Vapauduttuaan hirveistä ajatuksistansa hän oli iloinen kuin nuori poika. Hän kohensi hiiliä, niin että ne leimahtivat kirkkaihin liekkeihin ja puhdisti kynttilän sydäntä sormillansa ja virkahti: »uhhuh!» kun poltti niitä. Sitten hän asteli ja pyörähteli huoneessa liverrellen kuin pääskynen sadekuuron jälkeen.

Philip katseli häntä ja vaipui äänettömyyteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jossain matkalla ja oli jotakin tapahtunut hän poissa ollessansa. Se salaisuus, jota hän niin kauan oli säilyttänyt, oli jotenkin tullut julkisuuteen.

Jem-y-Lord kohenteli hänen tyynyjänsä. »Tietääkö hän?» kysyi Philip. »Tietää», vastasi Jem.

»Kaikkiko?»

»Kaikki. Te olette houraillut.»

»Houraillut!» huudahti Philip säikähtäen.

Silloin hän koetti nousta. »Auta minua ylös. Päästä minut pois. Miksi te toitte minut tänne?»

»Minä en voinut sitä auttaa, herra. Minä koetin estellä — —»

»Minä en voi katsoa hänen kasvojaan», sanoi Philip.

»Minua peloittaa. Auta minua, auta minua.»

»Te olette liian heikko, herra. Maatkaa aivan hiljaa. Kukaan ei saa tehdä teille pahaa. Tohtori tulee pian.»

Philip painui takaisin vuoteeseen pelokkain ilmein. »Vettä», hän vaikeasti pyysi.

»Tässä on», sanoi Jem-y-Lord ottaen pesupöydältä kannun, jossa oli kastellut sientä.

»Odottakaa!» huudahti Pete tyrkäten kannua niin, että puoli sen sisällyksestä loiskahti lattialle. »Te olette sitten oikea tomppeli, joka ei ymmärrä, että sairaan täytyy saada konjakkia. Odotahan, poikaseni. Minulla on tilkkanen oikeata ainetta kaapissani. Vain puoli minuuttia, veikko. Yksi pisara ei vahingoita; ja hän hyökkäsi portaita alas kuin myrskytuuli ollen vähällä tyrkätä kumoon Nancyn, joka oli sukkasillaan hiipinyt oven taa ääniä kuullessaan.

Lapsi oli herännyt, heittänyt pienen, pullean jalkansa peitteelle ja leikitteli ja jokelteli omille varpailleen.

»Hohoi, sinä pikku turulluru, mitäs kuuluu», huudahti Pete ohimennen.

Seuraavana hetkenä hän jo harppasi portaita yläkertaan konjakkipullo kädessään.

Sill'aikaa Jem-y-Lord oli lähestynyt vuodetta ja kauhulla salaperäisesti kuiskannut: »Älkää juoko sitä.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Konjakkia», vastasi Jem.

»Miksi ei?»

»Se varmaankin on...» alkoi Jem, mutta Peten askeleet kaikuivat jo portaissa ja suuri, avoin suu ilmaisi enemmän kuin ääni, kun Jem lisäsi: »myrkytetty.»

Philip ei voinut sitä tajuta, ja Pete tuli samassa sisään puhellen:

»Missä teidän vetenne nyt on, te vanha vesileili?»

Sill'aikaa kun Pete sekoitti lasiin vettä ja konjakkia, Jem repäisi palan sanomalehden reunasta, kaivoi taskustansa lyijykynän, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja pisti sen Philipin kouraan.

»Pitäisikö minun pelätä Peteä?» ajatteli Philip. »Se olisi julmaa — kerrassaan järjetöntä!»

Sinä hetkenä kuului hevosten kuvioi tien kopsetta tieltä.

»Siinähän on tohtori», huudahti Jem-y-Lord. »Vihdoinkin tulee tohtori. Odottakaa, herra, odottakaa», hän lisäsi juosten portaita alas.

»Tässä tämä on», virkahti Pete tullen lasi kädessä vuoteen viereen. »Juo se poikaseni. Se vahvistaa sinua. Vakuutan, että se on ensiluokkaista. Ah, Jumala on hyvä kaikesta huolimatta! Hän kääntää kaikki parhain päin—hän on rajaton hyvyys.»

Pete nauroi ja itki taas. Uusi suloinen tunne valtasi hänet — hän sai maistaa sen esimakua — tunsi jälleen olevansa hyvä ihminen.

Philip piti Jem-y-Lordin antamaa paperia silmäinsä edessä ja koetti lukea sitä.

»Mitä tämä on, jonka Jemmy on minulle antanut?» hän sanoi. »Lue se. Pete. Minun silmäni hämärtävät.»

Pete otti paperin vasempaan käteensä yhä pitäen lasia oikeassa. Paremmin nähdäkseen hän painui polvilleen vuoteen viereen kallistuen valoon päin. Kuin läksyjänsä lukeva koulupoika hän tankkasi laulavalla äänellä: »_Älkää juoko konjakkia. Pete tahtoo tappaa teidät._»

Pete purskahti kaikuvaan nauruun. »Sepä oli kohteliaasti sanottu», hän alkoi, mutta ei voinut lopettaa. Hänen naurunsa lakkasi, suu kävi ammolleen, kieli tuntui tahtovan tunkeutua ulos ja kääntäen päänsä hän katsoi Philipiin kasvoillaan hämmästys ja tuskainen epävarmuus.

Philip koetti päästä ylös. »Anna minulle lasi, Pete», hän pyysi.

Hän sai lasin Peten kädestä ja hetkeäkään arvelematta hän hymyillen ja luottavana kohotti sen huulilleen ja tyhjensi viime tippaan. Silloin astui tohtori sisään, ja hetkistä myöhemmin Pete oli haudannut päänsä lakanoihin ja nyyhkytti pitäen Philipin kättä omassaan.

XI.

Varhain seuraavana aamuna Pete meni tervehtimään Katea vankilaan. Hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, jotain kysyttävää, mutta hän oli päättänyt hillitä omat tunteensa ja miehekkäästi esiintyen vahvistaa hänen rohkeuttaan. Vankilanmuurien sisällä tuntui kylmältä ja pimeältä ja kun hän seurasi vartijaa koppiin, hän ei voinut olla ajattelematta Katea sellaisena kuin hän oli hänet oppinut tuntemaan: iloisena, säteilevänä ja elämänhaluisena. Nyt hän tapasi hänet kokoon kyyristyneenä vastasytytetyn takan ääressä vartijan omassa huoneustossa. Hän kohotti kauhistuneena päätänsä Peten lähestyessä eikä voinut olla huomaamatta hänen syvälle-painuneita silmiään, kalpeita, kuluneita kasvojaan ja takkuista partaansa.

»En ole tullut tänne kiusaamaan sinua», sanoi Pete. »Minä olen antanut anteeksi hänelle ja tahdon antaa anteeksi myöskin sinulle.»

»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» kuiskasi Kate onnettomana.

»Hyvä!» kertasi Pete naurahtaen katkerasti. »Minä aioin tappaa hänet — niin hyvä minä olen. Ja koko yön on ollut kuin kaikki helvetin voimat olisivat koettaneet houkutella minua siihen. Ehkäpä minulla ei ollut paljoa anteeksi annettavaa. Olen melkein kuin lepakko päivänpaisteessa — en tiedä, missä olen. Olen että ihmiset nauravat minulle saatuansa tietää Varmaan he pitävät minua kurjana raukkana, pitäkööt — koskaan ei moni surkutellen hyväile piestyä koiraa.»

Ääni värisi, vaikka kuuluikin kovalta ja käheältä. »En minä kuitenkaan sitä ole tullut sanomaan. Sinä jätät pian tämän paikan ja minä tahtoisin kysyä — tahtoisin tietää----»

Kate oli peittänyt kasvonsa käsillään ja virkkoi nyt niiden takaa: »Tee minun suhteeni, mitä tahdot, Pete. Sinä olet minun mieheni ja minun täytyy totella.»

Pete katseli hetkisen häntä. »Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Minä olen pettänyt sinut ja sen vuoksi teen kaikki, mitä sinä käsket.»

»Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Tulevaisuudessa minä olen oleva sinulle hyvä vaimo, Pete — Minä lupaan sen, minä lupaan sen sinulle.»

»Mutta sinä et voi minua rakastaa?»

Kate alkoi itkeä. »Siinä on kylliksi», sanoi Pete.

»Minä en tahdo pakottaa sinua.»

»Sinä olet hyvin hyvä», sanoi Kate taas.

Pete nauroi vielä katkerammin kuin ennen. »Luuletko sinä, että tahtoisin sinun ruumiisi, kun toinen mies omaa sinun sielusi? Siihen leikkiin minä luulen jo kyllästyneeni. Hyvä? Ei, se minä en ole.»

Hän oli tuijotellut tuleen, mutta nyt hän käänsi katseensa vaimoonsa ja silloin hänen huulensa alkoivat vavista ja koko hänen olentonsa muuttui.

»Minä olen kova — minä tahdon lopettaa sen lyhyeen. Tosiasia on, että minä olen päättänyt tehdä jotakin, mutta ensin minun täytyy kysyä sinulta jotakin. Sinä olet kärsinyt sen jälkeen, kuin jätit minut, Kate. Hän on vetänyt sinut alas kuiluun — mutta sano minulle; vieläkö sinä häntä rakastat?»

Kate värisi ja vetäytyi lähemmäksi seinää.

»Älä pelkää, naisethan aina rakastavat sitä miestä, joka on tehnyt vääryyttä heille. Ei merkitse mitään, että muut ovat hyviä hänelle — ehkä palvelevat häntä — se ei ole minkään arvoista — ystävyys ja uhraus on turha. Ehkäpä muutamat ihmiset häpäisevät heitä sen vuoksi mutta minä en tee niin. Hän antautuu kokonaan sieluineen ja ruumiineen ollenkaan ajattelematta, mitä saa vastalahjaksi niin suurenmoinen on nainen, kun rakastaa jotakuta. Sano minulle, Kate – rakastatko sinä häntä vielä kaikesta huolimatta?»

Vastaus oli hiljainen kuin huokaus:

»Rakastan.»

»Se riittää,» sanoi Pete.

Hän painoi ankarasti kädellänsä sitä kylkeä, jossa oli vanha haava. »Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettet sinä koskaan voi välittää minusta se minun olisi pitänyt tietää», hän sanoi vaikeasti. »Mutta älä kuitenkaan luule, etten minä voi kuormaani kantaa, kuten sanotaan. Nyt minulle on suuntani selvä tiedän, mitä minun on tehtävä.»

Kate nyyhkytti ääneen ja Pete huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Vielä yksi sana — vain yksi entäs lapsi?»

»Pikku Katherine!»

»Onko minulla oikeutta häneen?»

Kate huohotti ääneen, mutta ei vastannut, ja Pete kysyi toisen kerran.

»Kuuluuko hän minulle, Kate?»

Kate joutui yhä enemmän hämilleen. Pete koetti kolmannen kerran puhuen entistä ystävällisemmin ja lempeämmin.

»Jos minä jättäisin tämän saaren, Kate, voisinko — pitäisikö minun saisinko minä ottaa lapsen mukaani?»

Nyt voitti pelko häpeän ja Kate huusi: »Älä ota häntä mukaasi. Oi, älä suinkaan vie häntä pois!»

»Ah!»

Pete painoi kylkeään kädellään yhä kovemmin.

»Mutta ehkä se on äidin rakkautta vain, sillä kukapa äiti − −»

Pete vaikeni ja alkoi taas uudestaan niin hiljaisella neliä että sitä tuskin saattoi kuulla. »Sano minulle, kun aika tulee − ja se aika tulee, Kate — älä ollenkaan pelkää, että — −» Hän taisteli ankarasti mielenliikutustaan vastaan. »Kun aika tulee, jolloin sinä ja hän olette yhdessä, etkö sinä pelkää pitää pienokaista luonasi — eikö se tuntuisi sinusta vääryydeltä, Kate — te kaksi ja pikku Katherine kuuluen samaan talouteen samaan perheeseen eikö se olisi sinusta väärin, eikö?»

»Ei».

»Se riittää.»

Sanat tuntuivat tulevan rinnasta asti. »Nyt minulla, ei ole enää mitään epäilemisen syytä eikä miettimistä. _Hän_ saa ajatella kaiken muun.»

»Entäs sinä. Pete?»

»Mitä väliä minusta on? Luuletko sinä, että minulle voi vielä jotakin pahempaa tapahtua? Luuletko sinä, että välitän siitä, mitä syön taikka juon taikka mitä minusta tulee?»

Hän nauroi taaskin ja Katen nyyhkytykset tulivat äänekkäämmiksi.

»Jumala on hyvä», Pete sanoi hyvin tyynesti. »Hän kyllä pitää huolen minunkinlaisistani.» Hänen katseensa viipyi liikkumattomana rätisevässä tulessa, jonka hyväilevässä valossa hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. »Minulla ei enää ole lasta», hän mutisi kuin itsellensä puhuen.

Kate heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa, otti hänen sivullaan riippuvan käden omaansa ja alkoi peittää sitä suudelmilla. »Anna minulle anteeksi», hän pyysi» »olen ollut hyvin heikko ja rikollinen.»

»Mitä hyödyttää puhua noin?» vastasi Pete. »Mitä on tapahtunut, on tapahtunut», hän lisäsi vetäen pois kätensä. »Minulla ei ole enää lasta, ei ole lasta,» hän mutisi taas aivan kuin huutaen tuskansa ja epätoivonsa suoraan Jumalalle.

Hän oli kuin haaksirikkoutunut ihminen keskellä valtamerta. Joku lankku tuli häntä kohden laineiden mukana. Se oli ainoa, mihin hän saattoi tarttua, ainoa jäännös laivasta, jossa hän oli matkustanut maailman ympäri, laulanut, nauranut ja nukkunut. Hän oli toivonut, että hän olisi voinut tarttua tuohon lankkuun ja sen avulla voinut pelastaa elämänsä, mutta toinen mies oli jo kietonut kätensä sen ympärille ja hänen täytyi heittää otteensa irti ja upota pohjaan.

Kate ei voinut enää katsahtaa hänen kasvoihinsa, ei koskea hänen käteensä, eikä rukoilla häneltä anteeksiantoa. Hetkisen Pete seisoi hänen rinnallaan puhumatta sanaakaan ja sitten hän lähti kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine silmineen ja takkuisine partoineen, tallustellen hitaasti ja raskaasti aamuiseen auringonpaisteeseen.

XII.

Philip oli vaipunut raskaaseen uneen. Kun hän eräsi, hän näki kuin peilissä elämänsä murheellisen näytelmän ratkaisun. Se oli ihana ratkaisu, vapauttava ja anteeksiantava päätös, joka irroitti hänet raskaista kahleista ja hän sai tuntea vapautuksen ensimmäistä riemua. Mitäpä siitä, vaikka taistelu oli ollut kova, vaikka se oli ollut vaikea. Mitäpä siitä, vaikka se oli ollut katkera kuin kuoleman kalkki ja tie jyrkkä kuin Golgatan vuorelle? Hän oli valmis, nyt hän saattoi alkaa. Oh, siunattu uni! Se oli hajoittanut pilvet, jotka olivat peittäneet hänen entisen elämänsä, ja heittänyt valoa sille tielle, joka oli hänen edessään.

Hän avasi silmänsä ja näki Nan-tädin istuvan vieressään lukemassa paksua postillaansa. Kun vanha, herttainen neiti kuuli hänen hengityksensä muuttuvan, katsahti hän ympärilleen, laski kirjan kädestään ja alkoi askarrella huoneessa. »Hiljaa, lemmikkini, hiljaa vain.» hän kuiskasi.

Kuului voimakas yksitoikkoinen sävel aivan kuin rummutus jostain kaukaa tai koneen jyskytys jossain maan alla.

»Täti!»

»Mitä niin, lemmikkini?»

»Mikä päivä nyt on?»

»Sunnuntai. Ah, sinä olet nukkunut hyvin, hyvin kauan, Philip. Sinä nukuit koko eilisen päivän.»

»Onko Luo kirkonkellojen soittoa?»

»On rakkaani ja niin ihana aamu sitten — niin lämmin ja keväinen. Minä avaan akkunan.»

»Minä varmaankin olen saanut kuulooni vian.»

»Oh! He ovat verhonneet kellon — sitä se on. 'Kirkko on niin likellä' sanoivat he, 'soitto ehkä häntä häiritsee'.»

Kärryt kulkivat katua pitkin. Ne jäisivät kivikolla, mutta ääni hiljeni lähelle tullessaan aivan kuin, olisi hiljaa ajettu puista siltaa pitkin. »Mitäs tuo on?» kysyi Philip koettaen, nousta.