Part 31

»Vielä yksi suudelma, pikku lemmikkini... Jos joskus sanotaan sinulle... että sinun äitisi jätti sinut... oh, ala luule, etten minä rakastanut sinua. Vaiti!»

Huoneeseen kaikuivat kaukaisen soiton säveleet. Hän katsahti taaskin kelloon — se oli kohta puoli kahdeksan. Melkein samana hetkenä kuului vaunun pyörien ratinaa tieltä. Ne pysähtyivät kappelin ja puiston väliselle tielle.

Kate kohosi polvillansa seisoalleen ja avasi äänettömästi oven. Talo oli ollut hänelle vankila ja hän pakeni nyt sieltä, niinkuin karkaa vartioitu vanki. Kimakka vihellys kaikui ilman läpi. »Peveril» lähti juuri satamasta. Kaduilta kuului kohina, niinkuin vesi olisi virrannut yli kivien. Se oli kaupunkilaisien askelten töminä, kun he riensivät juhlakulkuetta vastaan.

Hän astui ulos. Puisto oli pimeä ja hiljainen kuin vankilan piha. Tuskin lehtikään liikkui, mutta kuu pilkisti juuri esille vanhan puuvajan solasta, kun Kate kohotti levottomat kasvonsa tyyntä taivasta kohti. Hän seisoi ja kuunteli. Soittokunta läheni. Hän saattoi kuulla rummun inahtavan jyminän.

Pom! pom! pom!

Siellä oli Pete. Hän koetti saada Philipin juhlakulun onnistumaan niin hyvin kuin suinkin. Nuo olivat hänen suuren sydämensä lyönnit, jotka kuuluivat koko maailmalle.

Sitä kuullessaan hänen oma sydämensä hetkeksi pysähtyi. Vilun väreet kävivät läpi hänen olentonsa hänen ajatellessaan tätä jaloa miestä, joka ei pyytänyt mitään muuta kuin rakastaa häntä ja tehdä hänen elämänsä iloiseksi. Samalla kääntyivät ajatukset myöskin siihen toiseen, jonka armoille hän oli nyt heittäytynyt. Soitto lakkasi. Kuului tavaton rätinä, niinkuin suunnaton raketti olisi päästetty taivaalle. Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiänsä. Silloin kuului hänen korviinsa selvempi ääni. Sinä hetkenä löi kello sisällä puoli kahdeksan.

Nancy tulisi pian takaisin.

Kate kuulosti tarkasti, kuuluiko sisältä mitään Jos lapsi sinä hetkenä olisi havahtunut, jos se olisi nukahtanut tai itkenyt, silloin hän olisi iäksi kääntynyt takaisin. Hän riensi kuitenkin hetkiseksi sisään ja heittäytyi kehdon yli. Vielä kerran valtasi hänet ääretön hellyyden puuska. »Hyvästi, pikku lemmikkini. Minä jätän sinut hänelle, rakkahin, koska hän suuresti sinua rakastaa. Sinä kasvat suureksi ja olet hänelle aina hyvä, hyvä tyttö. Hyvästi tyttöseni! Lemmikkini, oma lemmikkini! Palkitse sinä hänelle kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt. Sinä olet puolet minusta, rakkahin — viattomin osa minusta. Niin se on, sinä pyyhit pois äitisi synnit. Sinusta tulee sellainen kuin hän luulee minun olevan, mutta jollainen minä en ole koskaan ollut. Hyvästi, suloinen Katherineni. Pieni lemmitty lapseni — hyvästi voi hyvin — hyvästit.

Hän nousi ylös ja riensi ulos huoneesta varpaillaan aivan kuin varas ja sulki oven jälkeensä.

Kun hän kuuli, miten lukko sulkeutui, valtasi hänet ääretön tuska ja ihastus — rajaton epätoivo ja rajaton helpotus. Jos pieni Katherine nyt alkaisi itkeä, hän ei enää voisi kääntyä häntä auttamaan. Ovi oli lukossa, talo sulkeutunut, vankila oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja hänen takanaan oli myöskin petos ja kavaluus ja kaksinaamaisuus, jota hän oli osoittanut kymmenen kauheata kuukautta.

Hän riensi puiston läpi pienelle takaportille, joka johti sivukujalle. Tie huojui kuin aallot hänen jalkainsa alla ja monesti hän oli vaipua maahan. Hänen hengityksensä oli lyhyt, silmät mustenivat ja ohimoilla jyskytti kuuluvasti. Päästyään puolitiehen puiston läpi hänestä tuntui, että joku koski hänen vaatteisiinsa ja häneltä pääsi heikko huudahdus. Se oli Peten koira, Tuomari. Se katsoi häneen pimeitten pensaitten varjossa. Akkunain verhojen läpi tunki hieman valoa talosta ja hän saattoi nähdä sen lepakon korvat ja valppaat silmät.

Pom! pom! pom!

Soittokunta oli alkanut uudestaan. Se tuntui lähenevän. Philip, Philip! Hän oli nyt hänen ainoa pakopaikkansa. Kaikki muu oli kuin iäksi haudattu.

Takaporttia käytettiin hyvin harvoin. Sen saranat olivat ruostuneet ja jäykät. Hän särki kyntensä koettaessaan avata sitä. Toiselta puolen kuului vaunun ketjujen kitinää ja aidan yli vilkkui heikko valo vaunun savuavasta lyhdystä.

Vaunut olivat kujalla ja ajaja — Philipin palvelija Jem-y-Lord — odotti pitäen vaununovea auki. Kate kompastui astuimeen ja horjahti sisään istuimelle. Ovi suljettiin.

Silloin valtasi hänet voimakas ajatus. Se koski lasta, Philipiä ja Peteä. Jättäessään pienokaisen, vaikka hän oli tahtonut menetellä mahdollisimman epäitsekkäästi, hän oli tehnyt jotakin, jolla saattoi olla suunnattoman tärkeät seuraukset. Se saattoi tuottaa hänelle rangaistuksen ja koston. Seis! Hän tahtoi mennä vielä kerran takaisin. Hän painoi kasvonsa akkunaan ja koetti kaikin voimin kiskoa hihnasta. Mutta vaunut liikkuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Hän kuuli rattaiden jyrinän; se kuului hänen korvissansa kuin tuomiopasuunan pauhu. Silloin hän menetti tajuntansa ja vaunut kiisivät edelleen.

Balluren ulkopuolelle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ne täyttivät puutarhan, puistotien,-riippuivat aidoilla ja olivat kiivenneet vastapäätä olevalle, muurillekin Musiikki oli lakannut puhaltamasta ja ihmiset huusivat, taputtivat käsiään ja hurrasivat. Avoimessa ovessa seisoi Philip paljain päin ja raosta virtaava valo valaisi satoja päitä, jotka olivat pimeässä tunkeutuneet yhteen. Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti kauan, ennenkuin hänen annettiin puhua. Voimakkaita, karkeita, melkein raakoja, mutta sydämellisiä ja kodikkaita hyvä huutoja kaikui kaikkialta ilmaisten luottamusta ja hillitöntä hyvää tahtoa. »Parasta onnea ystävämme!» — »Eläköön Ramsey!» »Vanhat Christianit muistavat sinua!» »Vanhaa koeteltua heimoa — Tuomari Christian kuudes!» — »Vaiti lurjukset, hänhän puhuu!» — »Anna kuulua, Phil!» »Anna soida poika!» »Vaiti, vaiti.»

»Arvoisat kansalaiset», sanoi Philip — hänen äänensä kaikui kuin värisevä kellon soitto meren yli, — »te ette voi itse ymmärtää, miten suuresti teidän tervehdyksenne on minua liikuttanut. En voi sanoa, kumpaa se minun sydämessäni on herättänyt, ylpeyttä tai häpeää. Mutta jos häpeäisin sitä, se olisi samaa kuin häväisisin teitä. Mutta jos tuntisin ylpeyttä siitä, ei se olisi minulle kunniaksi. Minä en ansaitse teidän suurta luottamustanne ja ystävyyttänne. Ah!» — hän kohotti kätensä vaientaakseen edempää kuuluvaa mutinaa — hän hillitsi koko joukoin ettei kuulunut kuiskaustakaan — »Sallikaa minun lausua julki kaikkien yhteinen ajatus. Kunnioittaessanne minua te ajattelette myöskin muita», (ei, kyllä) »te ajattelette minun sukuani — ennen kaikkea erästä, joka jo kauan sitten peitettiin haaksirikkoutuneena, murtuneena, pettyneenä miehenä tuonne lehmusten alle — minun isääni — Jumala häntä siunatkoon! Minä en tahdo salata teiltä — hänen muistonsa on ollut minun oppaanani. Hänen erehdyksensä on johtanut minua. Hänen toivonsa on ollut majakkana tiellä ja hänen rakkautensa johtotähtenäni. Hyvässä ja pahassa on hänen hautansa ollut ankkuripaikkanani. Suokoon Jumala, etten olisi antanut kuolleen käden liian kauan ohjata elämäni purtta. Minun tarkoitukseni oli voittaa se, mitä hän menetti ja tämä päivä on osoittanut minulle, että minä osiksi olen siinä onnistunut. Jumala suokoon, ellen minä tätä olisi ostanut liian kalliista.»

Tässä keskeyttivät hänet huudot: »Ei, herraseni, ei suinkaan.»

Hän hymyili surullisesti ja pudisti päätänsä. »Kansalaiset, ystävät! Te luulette, että minä ansaitsen sen arvon, jonka tänään olen saanut. Teidän joukossanne on eräs vanha toveri, koeteltu ja luotettava ystävä, jonka luottamus antaisi voimaa ja kannustaisi, ellei siihen sisältyisi nuhdetta — —»

Hänen äänensä värisi, mutta siitä huolimatta se kaikui yli väkijoukon. »Minä olen koettava täyttää velvollisuuteni — tästä hetkestä ovat kaikki minun yritykseni tarkoittavat yksistään sitä. Man-saarelaiset toverit! Te tahdotte auttaa minua sen arvon ja aseman vuoksi, joka minulla on tällä pienellä saarella ja — sen minä tiedän, myöskin itseni tähden te autatte minua olemaan rehellinen ihminen ja oikeudenmukainen tuomari. Mutta» — nyt värisi hänen äänensä niin, että hänen oli melkein mahdoton saada sitä kuulumaan »mutta jos te huomaisitte, että teidän luottamustanne käytettäisiin väärin − jos te tulevaisuudessa saisitte huomata, eitä minä en olekaan teidän kunnioituksenne arvoinen, välittämättä siitä valasta, jonka Jumalan edessä tänään olen vannonut, että henkilöön katsomatta jaan jokaiselle, oikeutta — jos te huomaisitte, että minä itse joutuisin menettelemään rikollisesti — muistakaa, minä pyydän teitä, kansalaiset, muistakaa: niin paljon kuin se tuottaakin teille, mielipahaa, ei kuitenkaan ole ainoatakaan, joka kärsisi siitä enemmän kuin minä itse —»

Yleinen mielipide tänä iltana oli, ettei tuomarin puhe ollut onnistunut. Lopulla hän kuitenkin teki muutamia heikkoja yrityksiä kohottaaksensa mielialaa yhtä innostuneeksi, kuin se äsken oli ollut, mutta ihmisille jäi sellainen tunne, kuin he olisivat tulleet tanssiaisiin ja saaneetkin kylmän vesikorvon niskaansa. Oli odotettu ilonpitoa, leikinlaskua, ystävällistä puhetta ja onnentoivotuksia Ramseyn loistavalle tulevaisuudelle, ivallisia vaarattomia pistopuheita Douglasille, Peelille ja Castletownille, pieniä raketteja, ilotulitusta ja ehkä yleinen juhlavalaistus. »Mutta taivas varjele! Miten juhlallinen se nuori tuomari oli ja niin surumielinen ja salaperäinen!»

»Vaiti», sanoi Pete. »Te olette niin hiton hullunkurisia, te pojat. Ihme ja kumma, ettei teistä kaikista ole tullut sirkustemppujen tekijöitä. Laputtakaa kotiinne, kuivatkaa silmänne ja muistakaa ne sanat, mitä hän teille puhui. Itse minä en suinkaan niitä unohda.»

Annettuaan suuren rumpunsa pienelle Jonaiquelle Pete kääntyi mennäksensä sisään. Nan-täti oli arkihuoneessa ruskeassa silkissänsä, joka kahisi kuin kuihtuneet sananjalat, hyppien ja kieppuen Philipin ympärillä, syleillen häntä, taputellen poskille ja suudellen otsalle ja huulille. Virtoina vuosivat kyyneleet, niinkuin syksyisistä kuuropilvistä pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa eikä äänestä voinut päättää, itkikö hän vai nauroi.

»Oma poikani! Rakas poikani! Kultainen pojanpoikani! Minun oman poikani poika!»

Philip riistäytyi viimein vapaaksi ja asteli yläkertaan päätänsä kääntämättä, ja silloin Nan-täti näki Peten seisovan oviaukossa.

»Kas, Petehän se on!» hän sanoi pakottaen itsensä tyyneksi. »Ettekö tahdo tulla sisään hetkiseksi, ettekö?»

»Pistäysin vain siksi — vain sen verran, että toivotan teille onnea, neiti Christian.»

»Ja minä toivotan onnea myöskin teille, Peter, ah!» hän huudahti nyökäyttäen kuin lintu hänelle päätänsä. »Varmaankin tekin tunnette itsenne äärettömän ylpeäksi tänä iltana, Peter.»

»Ylpeä ei ole oikea sana, rakas neiti — minä olen vallan suunniltani ilosta.»

»Hän oli suuresti mieltynyt teihin, kun te olitte vielä pikkuinen, avojalkainen paitaressu.»

»Niin oli, hyvä neiti.»

»Ja vaikka hän nyt on tuomari, hän pitää teistä vielä.»

»Niin, ja siksi minäkin häntä suuresti rakastan, hyvä neiti.»

»Kuulitteko, mitä hän teistä sanoi puheissansa? Ei olisi ollut monta, joka hänen asemassansa olisi käyttänyt sellaisia sanoja, Peter.»

»Toden totta, olette oikeassa, hyvä neiti.»

»Hän on uskollinen ystävillensä, olkootpa ne ketä tahansa.»

»Uskollinen ja luja kuin teräs.»

Palvelustyttö kantoi juuri vateja ruokasaliin ja Nan-täti virkkoi hieman väkinäisesti: »Ettekö tahdo jäädä syömään päivällisiä kanssamme. Pete? Tai ehkä mieluummin haluatte mennä kotiin rouvanne luokse. No niin koti se on sittenkin paras kaikista, eikös olekin? Martha, minä sanon itse tuomarille, että päivällinen on pöydässä. Kas niin, hyvää yötä, Peter. Minulle tuottaa aina iloa saada tavata teitä.»

Hän kääntyi ja sipsutti portaita kohden, mutta Pete oli myöskin astunut ruokasaliin ja tuijotteli nyt ympärilleen kiihkein, kunnioittavin katsein.

»Herra varjelkoon, neiti Christian, miten merkilliseltä nyt tuntuu — avojalkainen paitaressu, sanoitte te? Te olette siinä oikeassa. Avojalkainen ja vilusta värisevä ja nälkäinen myöskin. Minä nukuin lehmän parressa enkä saanut paljoa muuta ruokaa kuin sen maitotilkkasen, jonka siitä varastin ja siitäkin ukko antoi minulle aika kyytiä. Philip otti minut eräänä iltana luoksensa — siitä se alkoi, parahin neiti. No kas, eikös tuo kellertävä muna ole vielä jäljellä tuossa nuorassa. Se on tyhmä tiiran muna. Se on muisto vallattomilla poikavuosilta. Philip löysi sen muutamasta pesästä Gob-ny-Garvainilta. Se oli vähällä viedä häneltä hengen. Sillä oli vain yksi muna ja se riehui kuin hullu sen puolesta. Me olimme kiivenneet ainakin neljäkymmentä syltä ja allamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja teräviä kallioita merenrannalla, jotka työntyvät maasta kuin elefantin torahampaat. Philip oli pistänyt juuri pienen kätensä pesään, jossa muna oli, kun suuret valkeat siivet alkoivat räpytellä hänen paljaan päänsä ympärillä. Ellei minulla olisi ollut sinä päivänä keppiä, hyvä neiti, taivas tietää, miten meille molemmille olisi käynyt. Seuraavana hetkenä lintu vieri kalliolta alas ja se oli onneksi, sillä muuten ei Philipistä olisi tullut tuomaria tänä päivänä... Oh! säikytänkö teitä, hyvä neiti, vaikka siitä on jo niin kauan? Mutta sydän on vasta merkillinen kapine, eikös olekin, neiti? Sille on eilinen päivä sama kuin huomen. Kas niin, hyvää yötä, neiti.» Pete oli jo likellä ovea, kun hän katsahti alas ja huudahti: »Mitäs tämä on? Tuomari, mitä sinä olet tänne tullut!»

Koira oli hyökännyt sisään juuri, kun Pete aikoi lähteä ulos. Se pysähtyi hänen eleensä koristellen suurin korviansa ja heilutellen lyhyttä hännäntynkäänsä.

»Se on minun koirani, neitiseni. Katsokaahan, hyvä neiti, se on aivan samanlainen kuin isäntänsä, monessa suhteessa. Itse asiassa se nyt ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä on jaloa verta kaikissa tapauksissa ja seuraavassa polvessa se on jo aivan erinomainen. Oletkos sinä hakemassa minua, Tuomari?

»Ehkäpä teitä kovin odotetaan kotiin, Pete.»

»Voivatpa odottaa. Hyvää yötä, neiti.»

Nan-täti sipsutti nyt portaita ylös kahisevassa silkissänsä, keventyneellä mielellä ja hyvillään, kun oli saanut Peten pois tieltänsä voidakseen osoittaa suurta rakkauttaan yksin Philipille ja tyydyttää siten suloisia itsekkyyttänsä.

XVI.

Pete astui pimeätä tietä vihellellen, koiran juostessa hänen edellänsä. »Minä olin sittenkin tyhmä, että näin viivyttelin», hän ajatteli. »Minun olisi pitänyt mennä kotiin heti paikalla.»

Kaupunki oli nyt aivan äänetön, kadut tyhjät ja Pete alkoi juosta. »Katehan on nyt aivan yksin. Varmaankin oli se Nancy, jonka minä näin ihmisjoukossa rouva Beattyn seurassa. Kate oli tietenkin toimittanut hänet katsomaan juhlan menoa. Nyt on hän varmaankin jo palannut.»

Kun Pete läheni Jalavaharjua, pilkisti kuu puitten latvojen yli yläkerran akkunoihin niin, että ne näyttivät täysin valaistuilta. Mutta kun hän astui muutamia askeleita vielä, selvisi hänelle, että koko talo oli pimeä.

»Hän odottaa minua. Hän kuuntelee risahdustakin, siitä panen vaikka veikkaa.»

Nyt oli hän ehtinyt portille ja koira puuskutti hänen jaloissansa, koettaen kuonollansa avain porttia.

»Hiljaa, Tuomari, hiljaa nyt.»

Sitten hän avasi säpin aivan äänettömästi, astui varpaisillaan sisään ja sulki poriin takanansa yhtä hiljaa.

»Nytpä minä teen hänelle pienen kepposen; minä yllätän hänet.»

Hänen silmiinsä ilmestyi veitikkamainen pilke ja poikamaisen vallattomana hän hiipi kevyesti kuin kissa käytävää, melkein henkeänsä pidätellen ja varoen, ettei purskahtaisi nauramaan ääneen.

»Oma suloinen lemmikkini! Häntä ei toki saa mitenkään peloitella.»

Kun hän saapui eteiseen, heittäytyi hän nelinkontin ja alkoi naukua kuin kissa oven edessä. Sitten hän kuunteli korva oven pielessä. Hän odotti kuulevansa heikon huudahduksen ja Nancy Joen askelten sipsutuksen, kun hän tulisi ovea kohden. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.

»Hän on yläkerrassa», hän ajatteli ja astui vielä ulos tarkastaaksensa taloa toiseltakin puolen. Yläkerran huoneissa ei ollut vähintäkään valoa.

»Nyt minä tiedän minkätähden siellä on pimeä. Nancy ei ole vielä tullut kotiin ja Kirry on nukahtanut keinutuoliin.»

Hän hiipi akkunaan ja koetti kurkistaa sisään arkihuoneeseen, mutta säleverhot olivat alhaalla, eikä hän voinut paljoa nähdä sisään sen kapeista raoista.

»Hän nukkuu, siinä se on. Talossa oli niin hiljaista ja hän nukahti pienokaista keinuttaessaan.»

Hän otti hiekkaa käteensä ja heitti sitä pikkuisen akkunaan. »Se johtaa ehkä hänen mieleensä kerrallisen tapauksen», hän ajatteli ja nauroi hiljaksensa henkeänsä pidätellen.

Sitten hän taaskin asetti korvansa akkunan pieleen ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Hän heitti vielä hiekkaa akkunaan ja odotti ajatellen, että hänen täytyisi kuulla hänen hengityksensä, mutta ei erottanut mitään. Silloin hän kiireesti riensi ovelle, sillä hänen leikkituulensa oli hävinnyt, ja hän koetti avata sitä. Ovi oli lukossa. Hän palasi akkunan luo takaisin.

»Kate!» hän huudahti hiljaa. »Kate, oletko sinä siellä? Etkö sinä kuule minua? Petehän täällä on. Älä pelkää, lemmikkini.»

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän kuuli meren hiljaiset mainingit rannan hietikolla. Koira oli hypännyt toisen akkunan penkille ja alkanut ulvoa.

»Mitä ihmettä tämä merkitsee? Hän ei ole voinut mennä ulos. Missään tapauksessa hän ei ole voinut ottaa lasta mukaansa. Missä on Nancy? Kuinka hän saattoi lähteä ja jättää hänet? Hän on luultavasti pyörtynyt jäätyänsä yksin; niin se varmaankin on käynyt.»

Hän koetti avata ikkunaa, mutta haat olivat lujasti kiinni. Hän koetteli toista akkunaa ja sitten hän palasi ovelle. Vielä hän yritti yläsalin akkunaa, johon hän ulottui nousemalla eteisen katolle, mutta mahdoton oli hänen saada sitäkään auki. Kun hän palasi arkihuoneen akkunaan oli vaalea verho käynyt synkemmäksi. Lamppu sisässä oli sammumaisillaan.

Kuun säteet pilkistivät häneen puiden lehtien lomitse. Hän löysi tulitikkuja taskustaan, jossa hän piippuaan piti, raapaisi tulta ja katsoi kittausta. Sitten hän kalvoi veitsen taskustansa ja alkoi vuolla ruudun välipuuta. Hänen kätensä vapisi ja löi hervottomana lasiin, niin että se helähtäen lensi alas. Sirpaleet haavoittivat hänen rannettansa, mutta hän ei tuntenut sitä enempää, kuin jos lasi olisi hänen kätensä asemasta vuotanut verta. Hän pisti kätensä sisään, avasi haan, työnsi verhon sisään ja kömpi huoneeseen. Kissa, joka istui huoneessa akkunan pielessä, puski päällänsä hänen kättänsä ja kehräsi.

»Kirry! Kate», hän kuiskasi.

Akkunasta tuleva tuulenhenki oli sammuttanut lampun ja ainoa valo pimeässä tuli riittyneestä hiilloksesta. Hän tuskin uskalsi astua jalkansa maahan peläten, että polkisi jotakuta. Kun hän vihdoin oli päässyt keskelle huoneen lattiata, seisoi hän siinä hajalla säärin, raapaisi toisella tikulla tulta, kohotti sen päänsä päälle ja katseli ympärilleen kuin olisi tullut outoon kellariin.

Ei näkynyt yhtään mitään. Lapsi havahtui viileän yöilman vaikutuksesta ja alkoi itkeä kätkyessä. Hän otti sen syliinsä, hyssytteli ja tyynnytteli sitä hellin sanoin, mutta murtuneella äänellä »Vaiti, lemmittyni, vaiti. Mamu tulee kyllä pian. Mamu tulee aivan tuossa paikassa.»

Hän sytytti kynttilän ja sen valossa etsi koko talon. Mitään merkkiä hän ei tavannut, ennenkuin tuli sänkykamariin, jossa huomasi, että Katen hattu ja päällystakki, joita hän arkena käytti, olivat poissa. Silloin hän tajusi, että ääretön onnettomuus oli häntä kohdannut ja hänen sydämensä murtunut. Epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa ja raskain askelin hän lähti alakertaan lopettaen etsintänsä.

Hän oli kaikin voimin koettanut viivyttää tätä epätoivon hetkeä, mutta nyt ei enää voinut sitä tehdä. Tyhjä talo ja lapsi, lapsi ja tyhjä talo; yksi ainoa selitys oli mahdollinen. »Hän on mennyt, lapsoseni. Hän on jättänyt meidät; hän ei tahtonut jäädä meidän luoksemme, Jumala hänelle anteeksi suokoon.»

Istahtaen tuolille pienokainen sylissänsä hän alkoi nyyhkyttää, samalla kuin lapsi itki — siinä istui kaksi lasta yhdessä itkien sydämensä murheita. Äkkiä hän hypähti seisoallensa. »Sitä minä en voi uskoa», hän ajatteli. »Kuka nainen voisi tehdä jotakin sellaista? Ei ole sellaista äitiä, jolla ei olisi enemmän sydäntä. Ja hänhän rakasti pienokaista ja minua myöskin — ja rakastaa, ja rakastaa vieläkin.»

Nyt hän ymmärsi kaiken. Hän oli sairas, ehkä sekapäinen, ehkäpä — Jumala häntä auttakoon — ehkäpä mielenhäiriössä. Sellaistahan tapahtuu naisille lapsen synnyttämisen jälkeen — olihan itse tohtori sanonut jotain sellaista. Ruumiillisten tuskiensa vaivaamana, mielikuvien peikon ahdistamana hän oli paennut lapsensa ja miehensä luota ja kodistansa, Jumala ties millaisten hirveiden ajatusten vainoamana. Mutta hän paranisi, hän tulisi takaisin. —

»Vaiti, lemmikkini, olepas nyt vaiti», hän kuiskaili hellästi. »Mamu tulee kyllä takaisin. Vaiti, lemmikki, hän kyllä tulee takaisin.»

Kuului lukon rapsahdus ja hän heittäytyi taaskin tuolillensa. Nancy tuli sisään hengästyneenä ja hikisenä.

»No, voi minun päiviäni, miten minä olen juossut», hän puuskutti aivan läkähtymäisillänsä.

»Sellaista tungosta ja melua ja elämää sinä et ole ikinä nähnyt, Kirry. Katsopas nyt minun parhainta sunnuntaihattuani, jota olen vain yhden kerran pitänyt. Se on ihan rutussa! Mutta ajattelepas nyt! Christin Killipin lapsi-parka on kuollut. Se kuoli juuri, kun juhla oli parhaimmillaan. Voi, hyvä isä kuitenkin! Juuri silloin kuin soitettiin »Voittavaa sankaria». Vaimoparka, hän oli aivan suunniltansa eikähän se ole ihmekään. Minä en voinut olla pistäytymättä sen raukan luokse — ja — — mikä ihme tuota lamppua vaivaa? Oletko se sinä, Kirry, siinä tuolilla? Petekö se on? No, missä sitten rouva on?»

Hän otti kohennuskepin ja kohta leimusivat hiilet kirkkaissa liekeissä. »Mikä ihme teitä vaivaa? Tehän olette nylkenyt rystyynne kuin perunan. Herra hyvästi siunatkoon, itkettekö te?»

Silloin Pete vastasi käheällä äänellä: »Koeta hillitä kieltäsi, Nancy, ja ota lapsi minulta.»

Hän otti lapsen häneltä, ja kun Pete nousi seisoalleen, näytti hän heikolta kuin vanha ukko.

»Hyvä isä siunatkoon», huudahti Nancy, »ikkunahan on myöskin rikki. Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään», murahti Pete.

»No, mikäs Kirrylle on tullut? Minä jätin hänet kotiin, kun menin ulos kello seitsemän.»

»Minä kuolen janoon, ihminen. Enkö voi saada jotakin juotavaa?»

Hän sai käteensä maitokannun pöydältä, jolle illallinen oli laitettu ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

»Hän on karannut — niin hän on tehnyt. Sen voin nähdä teidän kasvoistanne.»

Sitten Nancy juoksi portaan juurelle ja huusi: »Kirry! Kate! Katherine Gregeen!»

»Ole nyt vaiti», huudahti Pete ja työnsi hänet edemmäksi portaitten luota.

»Miksi te ette sitten puhu mitään», huudahti Nancy. »Jos teissä on kylliksi miestä kestämään totuuden, on minussa kylliksi naista kuulemaan sen.»

»Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle, Nancy», sanoi Pete nyrkkiänsä kohottaen. »Minä menen nyt tunniksi ulos ja niin kauaksi kuin olen poissa, sinä jäät lapsen luokse etkä puhu sanaakaan kenellekään.»

»Nyt sen tiedän», huudahti Nancy. »Sentähden hän sellaisella kiireellä ajoi minua ulos. No, voi minun päiviäni! Mutta minkätähden te jätitte tänä aamuna hänet sen miehen kanssa kahden?»

»Kuuletko sinä, nainen, mitä sinulle sanon?» sanoi Pete. »Älä virka yhdellekään ainoalle ihmiselle halaistua sanaa. Minun murheeni on nyt jo kyllin suuri. Jos sinä avaat suusi, olet kuoleman oma.»

Sitten hän lähti ulos horjuen, kompastellen ja kumarassa. Hänen hattunsa oli lattialla, hän oli mennyt paljain päin.

Hän riensi Sulbyyn. »Siellä hän on», hän ajatteli. »Missä muualla hän voisi olla? Onneton, erehtynyt lapsi on ikävöinyt kotiinsa.»

XVII.

Sinä iltana oli kokoontunut runsaasti väkeä »Man-saaren Keijukaiseen» ja monet piiput saivat sammua, niin kiihkeästi he kuuntelut herra Jellyn merkillistä juttua.

»Omituista se vain on, hitto vie. Se on niin kerrassaan merkillistä, että voi ihmetellä itsensä kuoliaaksi. Ei kirjoissakaan — ei edes »Kristityn vaelluksessa» löydy tämmöistä tapausta. Toisen pojan poika palaa kotiin tuomarina loistavassa juhlakulussa riemukkaan musiikin pauhatessa juuri samana hetkenä, kun toisen pojan poika potkaistaan ulos talosta kuin koira.»