Part 32

»Kerrassaan ihmeellistä se todellakin on», myönsi leski John, ja monet äänet kaikuna kertasivat hänen sanansa.

Jonaique katseli ympäri huonetta ilmeisesti odottaen, että häneltä kysyttäisiin jotakin. Mutta kun kukaan ei virkkanut mitään muuten kuin katseillansa, hän virkkoi: »Meidän vanha ukko kuuli kaiken. Hän on ollut räätälinä siinä suuressa talossa aina Rauta-Christianin kuolemasta asti.»

»Se on totta», myönsi Caesar.

»Ja hän istui keittiössä ja ompeli pukua itse isännälle juuri, kun tuo kamala mellakka syntyi yläkerrassa.»

»Älkäähän toki!»

»'Sinä olet varastanut ja ryöstänyt minut puti puhtaaksi!' huusi Ballawhaine.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» ihmetteli Mummi. »Saattoiko hän sanoa niin omalle pojalleen?»

»'Sinä olet puijannut ja pettänyt minua!' huusi hän. 'Sinä olet hävittänyt minun rahani ja murtanut minun sydämeni', hän sanoi. 'Kokonaisen omaisuuden olen minä käyttänyt sinun hyväksesi ja millä sinä olet sen palkinnut? Tämä', hän huusi, 'ja tämä — ja tämä — hävyttömillä petosta ja väärennystä kaikki tyynni!' hän karjui.»

»Herra olkoon meille armollinen!» mutisi Caesar.

»'Minua sanotaan saituriksi, eikö niin?' hän huohotti. 'Minä kiristän alustalaisiani niin paljon kuin ikinä voin, kiristänkö minä? Ja mitä varten? Kenenkä vuoksi? Minä olen kuitenkin ollut sinulle hyvä isä ja hölmö minä samalla olen ollut, vaikkei sitä kukaan tiedä!' hän valitti.»

»Ei kukaan! Sanoiko hän, ettei kukaan, herra Jelly?» kysyi Caesar vetäen suunsa irviin.

»'Jos sinä olisit joutunut tekemisiin minun isäni kanssa', jatkoi hän, 'olisi sinut aikoja sitten ajettu tiehesi varkaana ja valehtelijana.' 'Minun hyvä isäni', virkahti Ross aivan masentuneena. 'Varas juuri, kuuletko?' kuohahti Ballawhaine. 'Varas, joka on vienyt minulta viimeisenkin kolikon ja jättänyt minut puille paljaille.'»

»Niinkö hän sanoi?» ihmetteli Caesar.

»Juuri niin», vakuutti Jonaique. »Ukko kuunteli keittiön portaissa ja nuori Ross hiipi ulos talosta kuin piesty koira.»

»Ja minne hän nyt on mennyt?» kysyi Caesar.

»Piru hänet periköön, mistä minä sen tiedän», hymähti Jonaique.

»Paha ottaa omansa ja sille hän kyllä kelpaisi, vaikka olisi selkä hakattu liiskaksi — vahinko, ettei vanhus sitä tehnyt», päätteli Caesar. »Mutta missä se hulttio nyt on?»

»Sanotaan, että hän on livistänyt Englantiin nyt yölaivalla.»

»Ylistetty olkoon Herra, jolta kaikki hyvä tulee», kehahti Caesar.

Muutamasta nurkasta kuului savupilven takaa epäselvää mutinaa. »Teillä on hyvä syy sanoa niin, Caesar», mörisi Musta Tom. »Yhteen aikaan ihmiset hotisivat hotisemasta päästyäänkin, että hän oli pettämäisillään erään miehen tyttären samoin kuin petoksella vei vanhukselta viheliäiset kolikot.»

»Vastaa hulluille, kuten hullulle tulee», mutisi Caesar. — Sinä hetkenä heitettiin ovi auki ja Pete hoippui huoneeseen. Jok'ikinen piippu putosi alas ja Mummin sukkapuikot lakkasivat kilisemästä.

Pete oli yhä paljain päin ja vaikka hän oli kuoleman kalpea ja silmänsä harhailivat levottomana, hän kuitenkin koetti näyttää kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kauheasti hymyillen ja nyökkäillen ympäriinsä kuin mies, jonka taistelussa on kuula lävistänyt, hän kääntyi Mummiin ja liikutti huuliansa aivan kuin sanoaksensa jotakin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Sitten hän kaivoi piippunsa esille, täytti sen etusormellansa, sieppasi sytytinpaperin pöydältä ja kumartui sytyttämään sitä.

»Onko — täällä — ketään — minun omiani?» hän sanoi käheästi yskähdellen ja änkyttäen ja rouheet hohtivat piipun kopassa kuin pajan ahjo.

»Ei, Pete, ei», vastasi Mummi. »Ketä sinä sitten olet etsimässä?»

»En ketään», mutisi Pete. »En ketään erityistä. Eipä ei», hän lisäsi puuskuttaen niin, että huulet vapisivat, vaikkei piipusta tullut yhtään savua. »Tulin vain sisään saadakseni tulta piippuuni. Pitää lähteä nyt. Näkemiin pojat! Näkemiin! Voikaa hyvin, Mummi!»

Kukaan ei vastannut hänelle. Hän kumarsi taas huoneessa-olijoille, hymyili kauhistavasti, astui ovelle väkinäisen vaivattomasti ja laahusti ulos talosta koettaen kaikin voimin näyttää huolettomalta. Sammunut piippu oli ylösalaisin hänen hampaissaan ja hän käänsi päänsä vinoon aivan kuin olisi koettanut estää hattuansa putoamasta, vaikka hän yhä oli paljain päin.

Hänen mentyänsä katsoivat ihmiset toisiansa silmiin hämillään ja peloissansa aivan kuin kummitus olisi ilmestynyt heille keskellä kirkasta päivää. Vihdoin Musta Tom katkaisi hiljaisuuden.

»Miehet», hän sanoi, »tuo oli hitonmoinen vale.»

»Vait — —», alkoi Caesar, mutta vastaväite tarttui hänen kuivaan kurkkuunsa.

»Jotakin on tekeillä Ramseyssä», lisäsi Musta Tom. »Luulenpa melkein, että minun on seurattava häntä.»

»Minä lähden mukaan, herra Quilliam», päätti Jonaique.

»Ja minä», lupasi John, lukkari.

»Ja minä» — »ja minä», lisäsivät toiset ja puolessa minuutissa oli kapakka tyhjä.

»Isä», kuiskasi Mummi myymäpöydän takaa, »eikö sinun olisi parasta satuloida tamma ja mennä katsomaan, ettei Kirrylle ole vain mitään tapahtunut?»

»Sitä juuri itsekin ajattelin, äiti.»

»Lähde siis heti. Herra olkoon meille armollinen.»

XVII.

Päästyänsä niin kauaksi, ettei voitu kuulla, alkoi Pete juosta. Puolessa tunnissa hän oli takaisin Jalavaharjussa. »Nyt hän varmaankin on jo kotona», hän vakuutti itsellensä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut heti ottaa asiasta täyttä selvää. Hän hiipi arkihuoneen akkunaan ja koetti särjetystä ruudusta kuunnella. Lapsi itki ja Nancy Joe puheli itseksensä ja nyyhkytti kylvettäessänsä pienokaista.

»Jumala siunatkoon sitä sydänkäpystä. Se on kaunis kuin taivaan enkeli. Minä olen kylvettänyt hänen äitiänsä satoja kertoja. Vai satoja, tuhansiakin. Äiti, siinä on sitten äiti! Millaisia äitejä noilla raukoilla näihin aikoihin onkaan? Hänen sydämensä täytyy olla kova kuin kivi, kun hän voi tällaisen raukan jättää. Ei hiukkaakaan luonnollisia tunteita... Herra hyvästi siunatkoon, Nancy, mitä sinä puhut? Katestako sinä puhut? Omasta pikku Kirrystäsi ja sinä saatat mustata häntä! Voi, voi — voi, voi, sitä onnetonta raukkaa!»

Pete ei voinut mennä sisään. Hän hiipi puiston kajuuttaan ja nojasi sen seinään hengittääksensä ja kootaksensa ajatuksiansa. Silloin hän huomasi koiran, joka puuskutti käytävällä ja kieli riippui pitkällä suusta. Se lakkasi puuskuttamasta, päästi surkean ulvahduksen ja kääntyi puiston pimeimpään osaan päin.

»Se ilmoittaa minulle jotakin», ajatteli Pete.

Kärryt jyrisivät silloin ohi kujaa pitkin ja lyhdystä lankesi valo pensaaseen hänen vieressänsä.

»Vanha portti on varmaankin auki», hän ajatteli.

Hän tarkasti ja huomasi, että oli arvannut oikein ja silloin iski mieleen uusi ajatus.

»Hän on lähtenyt Philipin luo», hän sanoi itsellensä. »Hän on mennyt Cloughbanen tietä etsimään minua Balluresta.»

Viittä minuuttia myöhemmin hän kolkutti Balluren ovelle. Hän huohotti ankarasti, hikikarpalot kierivät hänen otsallansa ja hän oli yhä avopäin, mutta hän tunsi itsensä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Pitkä, iloisennäköinen palvelustyttö, jolla oli musta puku, valkea esiliina ja päähine, tuli avaamaan. Pete nyökkäsi ja hymyili hänelle.

»Onko kukaan käynyt täällä minua kysymässä? Ei?» hän kysyi.

»Ei, herra, e-i, en minä ainakaan tiedä», vastasi tyttö ja katsahdettuaan Peteen hän pelästyi.

Sisäpuolelta kuului kuin kuivain lehtien kahina ja visertävä ääni virkkoi: »Onko se kapteeni Quilliam, Martha?»

»On, neiti.»

Ruokahuoneessa pidettiin kuiskaavaa neuvottelua ja sitten Nan-täti kiirehti sipsuttavin askelin eteisen läpi. Mutta Pete oli jo lähtenyt pimeään.

»Ilmoitanko minä tuomarille, Peter?»

»Ah, ei hyvä neiti, ei toki kannata vaivata häntä. Hyvää yötä, neiti Christian, hyvää yötä!»

Nan-täti ja Martha seisoivat vielä valossa oviaukossa, kun rautaportti lusahti rämähtäen kiinni ja Pete hoippui yli tien.

Hän kääntyi polulle, joka Balluren kukkulan juurelta vie rantaan. »Ei hyödytä kieltää», hän ajatteli, »kun tosiasia on kuitenkin toinen. Hänen levottomuutensa on ajanut hänet siihen. Minun onneton, pikku lemmikkini!»

Hän oli taistellut kauheata ajatusta vastaan ja nyt oli hän vaipunut leukaansa myöten epätoivon hyllyvään suohon. Kuu oli painunut kallioitten taa, joiden varjossa hän haparoitsi etsien jotakin jota pelkäsi löytää. Hän ei löytänyt mitään ja hänen läähätyksensä muuttui pitkiksi huokauksiksi.

»Jumalan kiitos, täällä häntä ei ainakaan ole», hän mutisi.

Sitten hän kulki rantaa pitkin satamaa kohden. Nousuvesi oli vielä korkealla ja hän melkein asteli siinä. Hänen toisella puolellaan oli synkeä meri, johon ei valon häivähdystäkään mistään langennut ja toisella uninen kaupunki, jonka valoja sammutettiin ja jossa ihmiset laittautuivat levolle.

Hän saapui kivisen suojalaiturin päähän ja nojaten selkäänsä majakan merenpuoleiseen nurkkaan tuijotteli vihertävään veteen, joka valittaen loiskui vasten kivistä seinää. Musta pilvi kuin kallionlohkare oli peittänyt kuun ja säikähtänyt alli sukelsi synkkiin aaltoihin. Mitään muuta ei näkynyt.

Hän kääntyi takaisin mennäksensä kaupunkiin seuraten laiturin johdetta ja pysähtyen katsomaan satamaan päästyänsä portaille. Nytkään hän ei nähnyt sitä, mitä etsi. »Mutta silloin oli nousuvesi ja nyt on luoteen aika», hän selitti itsellensä.

Hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä rannalla eikä satamassa, mutta kun hän asteli suojakatoksen ohi, joka oli vastapäätä sitä paikkaa, johon matkustajalaivat pysähtyivät, hän tapasi satamamestarin, joka takki käsivarrellansa asteli kotiinsa yöksi. Silloin hän yritti tehdä kysymyksen, joka poltti hänen kieltänsä, mutta ei uskaltanut, ja siksi hän vain änkytti:

»Mitä uutta kuuluu tänä iltana, herra Quayle?»

»Tekös siellä olettekin, kapteeni? Ellei teillä ole uutisia, minulla ei ainakaan ole. Uutisia tulee kysyä teidänlaiseltanne nuorelta ja vapaalta herrasmieheltä eikä tällaiselta vanhalta nahjukselta, joka on sidottu virkaansa kuin sataman pollari. Minä olin kuulemassa teitä, kuitenkin. Se oli sitten komeata musiikkia, mitä te esititte tänä iltana. Balluressa varmaankin kohosi juhlatunnelma huippuunsa, siitä olen varma.»

»Eikö teille itsellenne kuulu mitään uutta, Daniel?»

»Ei mitään muuta kuin että alan ihan väsyä näihin myöhäisiin lähtöaikoihin ja kuta pikemmin rakentavat uuden aallonmurtajan, sitä parempi. Jos nuori tuomari saa sen aikaan, on hän mies paikallaan.»

He lähestyivät lamppua, joka oli torin nurkassa.

»Tiedätte kai, että nuori Ballawhaine matkusti täältä tänään iltalaivalla. Sanotaan, että vanhus on hieman kimmastunut hänelle. Mutta mihinkäs ihmeessä te olette hattunne menettänyt?»

»Hattuni?» äännähti Pete päähänsä tarttuen. »Oh, minun hattuni? Sen on tietysti tuuli vienyt laiturilla päästäni.»

»Sepä kumma, eihän nyt tuule juuri ollenkaan. Te olette kai matkalla kotiinne nuoren vaimonne luo, vai, kapteeni?»

»Totta kai», vastasi Pete ontosti naurahtaen. Ja satamamestari, joka oli vanhapoika, nauroi sydämellisesti lisäten:

»Te naineet miehet olette kuin Aatami, te olette menettäneet vapautenne kylkiluun, mutta sen sijaan olette te saaneet suloisen pikku eukon rinnallenne.»

»Ha, ha, ha! Hyvää yötä!»

Peten nauru kaikui läpi tyhjän torin.

Satamamestari ei ollut nähnyt mitään. Pete huokasi syvään kulkien laiturin sillalle asti, josta hän kääntyi mennäksensä kaupungin läpi. Hän oli taaskin unohtanut, että hän oli avopäin ja asteli nyt Parlamentin katua reippaasti ja huolettomasti kuin mies, jolle ei ole mitään merkillistä tapahtunut. Ihmisiä seisoi joka kadunkulmassa tirskuen ja supatellen, kuten naiset tekevät, kun ovat saaneet vihiä jostakin salaisuudesta. Niin innostuneita he olivat, että Pete pääsi monen ohi aivan huomaamatta. Muutamia katkonaisia lauseita saapui kuitenkin keskustaluista hänenkin korviinsa.

»Se roisto», kuohahti muuan.

»Joka tapauksessa hän on vienyt vanhan miesparan aivan turmioon», lisäsi toinen.

»Ross Christian siellä on niiden hampaissa», ajatteli Pete. Mutta toinen suurempi salaisuus saattoi kaiken muun varjoon. Taas hän kuuli ohikulkiessaan sanottavan:

»Hän ansaitsee, hurja, rangaistuksensa — hän tiesi millainen mies oli.»

»Jättää lapsensakin — tunnoton olento.»

Naisten kimakat äänet viiltelivät kuin tuliset miekat Peten raadeltua sydäntä.

»Pidä kitas, muija, tuossa on hänen miehensä», kivahti joku.

Kuului kohina kuin aaltojen pauhu kallioihin ja Pete tajusi, että ryhmät olivat hajonneet ja ihmiset kokoontuneet puoliympyrään tuijottelemaan häntä, kun hän kulki ohi. Hän nyökytti iloisesti molemmille puolille, heitti vallattomasti paljasta päätänsä ja asteli edelleen. Mutta hampaat oli purtu lujasti yhteen, hengitys oli kiivas ja äänekäs.

»Minä ymmärrän, mitä he tarkoittavat», hän mutisi.

Hänen oman talonsa ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko. Satuloitu hevonen, josta kohosi höyrypilvi, oli sidottu portin pieleen. Se oli Caesarin tamma, Molly. Kaikkien katse oli käännetty taloon eikä ainoakaan huomannut Peteä, kun hän saapui takaa päin.

»Musta Tom väittää, ettei siitä ole pienintäkään epäilystä», selitti muuan eukko.

»Karannut nuoren Ballawhainen kanssa, niinkö?» murahti joku mies.

»Ettei ollenkaan häpeä, se lunttu», iski toinen eukko.

Pete raivasi itselleen tietä molemmilla kyynärpäillänsä hymyillen ja nyökkäillen raivokkaasti. »Suvaitsetteko päästää minut ohi, hyvä rouva? Anteeksi!»

Työntyessään eteenpäin hän kuuli puhetta takanansa. »Miesparka, hän ei vielä tiedä» — »Oikein tulee häntä sääli.»

Eteisen ovi oli auki. Kynnyksellä seisoi muuan nuori mies pitkine tukkineen kädessään suuri paperilehtiö. Hän kyseli parhaillansa: »Viimeksi nähty kello seitsemän — jätetty yksin lapsen kanssa — mies ulkona juhlakulussa — vieläkö mitään muuta selittävää?»

Nancy istui jakkaralla takan ääressä lapsi sylissänsä ja vastaili vastahakoisesti, ja Caesar seisoi ääressä päätänsä nojaten uunin reunustaan.

Silmänräpäyksessä Petelle selvisi koko tilanne. Silloin hän laski suuren kätensä nuoren miehen olkaan ja pyöräytti ympäri, jonka jälkeen piti häntä kuin ruuvipenkissä.

»Mitä täällä on tekeillä?» hän kivahti.

Nuori mies änkytti jotakin. Hän pahoitteli, että hänen täytyi — sekaantua kapteeni Quilliamin onnettomuuteen.

»Mihin onnettomuuteen?» tiuskasi Pete.

»Tarvitseeko minun sanoa — valitettavaan — tuota, tarkoitan ikävään — suoraan sanoen, salaperäiseen katoamisjuttuun — —»

»Mihin katoamisjuttuun?» kysyi Pete näyttäen hyvin hämmästyneeltä.

»Voiko se olla mahdollista, herra, että te ette ole sitä vielä kuullut — —»

»Kuullut, mitä? Kielenne on kuin lanttumainen kellonköliskö ahtaassa liivintaskussa — ettekö voi saada sitä ulos, mies?»

»Teidän vaimonne, kapteeni — −»

»Mitä? Minun vaimoni kadonn − − Niinkö? Sekö täss' on hätänä? Minun vaimoni salaperäinen katoaminen — No, voi, sun —!»

Pete purskahti raikuvaan nauruun. Hän huusi ja hirnui, piti kylkiänsä, kumartui huojutellen edestakaisin ja vihdoin viskautui tuolille heittäen päänsä selkänojan yli ja työntäen jalkansa suoriksi eteen ja hytki niin, että koko talo tuntui tärisevän.

»Ha, ha, ha! Suurenmoista! Lystimpää en ole ikinäni kuullut!» hän huusi.

Lapsi heräsi Nancyn polvella ja sen kimeä parkuna yhtyi Peten mahtavaan bassoon. Caesar seisoi suu ammollaan ja nuori mies, nyt kalpeana ja peloissansa, kumarrellen ja pokkuroiden vetäytyi selkä edellä ovelle sanoen:

»Ehkäpä se ei olekaan totta, kun tarkemmin selvitellään, kapteeni Quilliam?»

»Tietysti, se ei ole ollenkaan totta», huusi Pete.

»Ehkä te tiedätte, mihin hän on mennyt?»

»Totta kai minä sen tiedän, kun itse olen hänet lähettänyt!»

»Sinäkö lähettänyt?» ihmetteli Caesar.

»Niin, minä juuri, Englantiin nyt iltalaivalla.»

»Sehän on ihme!» epäili Caesar.

»Tohtorihan määräsi niin. Itse kuulitte sen, ukki.»

»No, se on kyllä totta», myönsi Caesar.

Nuori mies sulki pitkän kirjoituslehtiönsä ja perääntyi läpi naisjoukon, joka oli tunkeutunut eteiseen asti. »Tietysti, jos te sanotte niin, kapteeni Quilliam — —»

»Minä sanon niin», huusi Pete ja sanomalehden uutishankkija katosi.

Silloin kuului kahden naisen ääni ihmisjoukosta, johon reportteri oli sukeltanut. »Minä olen niin iloinen, ettei se ollut totta, mitä ne hänestä sanoivat, kapteeni Quilliam», ihasteli toinen.

»Niin varmaankin olette, hyvä rouva Kennish», huusi Pete.

»Minä en koskaan olisi voinut sitä uskoa siitä ihmisestä, vaikka lasta syötettiinkin pullosta», lisäsi toinen.

»Ette suinkaan, parahin rouva Kewley», myönsi Pete.

Mutta hän hyökkäsi ylös ja löi oven kiinni tungettelijoitten nenän edessä. Kun he olivat vapautuneet uteliaista, kysäisi Caesar varovasti:

»Onko asia niin kuin sanoit, Pete?»

»Molly höyryää portilla kuin kiehuva viinapannu, isä», vastasi Pete.

»Puoltakaan ei ole sinulle-sanottu, Pete. Kuuntele minua. Se on oikeus ja kohtuus, että sinä saat sen tietää. Kun sinä olit siellä kaukana Kimberleyssä, tuo Ross Christian kiersi tyttöä lakkaamatta kuin villitty.»

»Se varmasti vilustuu, ellei se heti paikalla pääse talliin», hätäili Pete.

»Minä itse rankaisin häntä, kuuletko, ja hän iski minua ohimoon. Katso! Tuossa tukan rajassa on hänen nyrkkinsä jälki ja sen minä saan pitää niin kauan kuin elän.»

»Ross Christian! Ross Christian!» mutisi Pete kärsimättömästi.

»Herran iankaikkisen armon kautta, Pete, minun onnistui pidättää itseäni — mutta ellei Philip herra olisi ollut siellä sinä iltana — minä en kyllä luota ihmisvoimaan enkä vastusta pahaa pahalla — mutta Philip herra höyhensi sen ryökäleen minun puolestani; hän antoi hänelle, Pete; hän — —»

»Piru hänet vieköön, mokoman rakkarin!» huudahti Pete hypähtäen seisoallensa. »Mitä hänellä on minun tai minun vaimoni kanssa tekemistä?» »

Caesar ratsasti kotiinsa loukkaantuneena ja vihoissaan saamatta tyydyttävää selvitystä. Kun vihdoin kaikki olivat menneet eikä Peten tarvinnut enää näytellä, hän otti itkevän lapsen Nancyltä ja suuteli ja hyväili sitä herkeämättä.

»Anna se minulle, se pikku lemmikki», hän sanoi käheästi kuin korppi ja istui sitten jakkaralle takan ääreen koettaen tuuditella sekä lasta että itseänsä. »Ellei minulla nyt olisi viatonta olentoa, josta on huolta pidettävä, minä tulisin hulluksi. Oi, sinä suloinen Katherine! Katherine lemmikkini! Minun oma pikku kultuni! Oma pikkuinen pipanani!»

Myöhään yöllä, kun Nancy oli nyyhkyttänyt ja valittanut itsensä uneen lapsen vieressä, Pete kömpi ylös arkihuoneen sohvalta ja tallusti ulos.

»Ehkäpä nousuvesi aamulla heittää hänet rannalle», hän puheli itsellensä. »Jos hän tulee, antakoon Jumala minulle anteeksi, että valehtelin. Auttakoon Jumala minua, kaikki on nyt minulle samantekevää.»

Ellei hän pian tulisi, hän päätti keksiä juttuja, että Kate voisi milloin tahansa palata kotiin kunniallisena vaimona, missä ikinänsä hän sitten olisi ollutkin.

»Ja kunniallinen hän onkin», hän ajatteli. »Niin, sellainen hän on huolimatta heidän likaisista puheistansa ja ajatuksistansa — niin totta kuin Jumala on taivaassa.»

Koira juosta lepsutti hänen edellänsä, kun hän kääntyi Ballureen menevälle tielle.

XVIII.

Niillä päivällisillä ei Philip paljoa syönyt. Levottomana, hajamielisenä ja melkein tylsänä hän koetti kaluta kananpojan täkkää, kuten mies, joka on joutunut vararikon partaalle eikä epätoivoissansa enää mistään välitä. Silloin tällöin hän oli pysähtynyt kuin kuuntelemaan askeleita tai ääniä, mutta sitten hän taas oli naurahtaen hillinnyt itseänsä.

Nan-täti oli selittänyt hänen merkillisen käytöksensä johtuvan päivän suurista tapahtumista. Hän oli asettanut hänen lautaselleen kaikenlaista hyvää ja koettanut saada hänet unohtamaan kaiken liverrellen hänelle lakkaamatta heidän istuessaan kattolampun alla.

»Miten herttaisesti sinä, Philip, esiinnytkään, kun et unohda Peteä menestyksesi parhaimpanakaan päivänä. Hän on todellakin oikein kelpo mies. Hänen sydämensä varmaan murtuisi, jos sinä laiminlöisit häntä. Tietysti hän on yksinkertainen kuin pieni lapsi eikä hän ole saanut. mitään kasvatusta, mutta — —»

»Pete on kyllin arvokas kenen ystäväksi tahansa, täti hyvä.»

»Ystäväksi, niin, mutta sinun täytyy myöntää, ettei hänestä juuri seuraihmiseksi — —»

»Jos hän on yksinkertainen, on se sitä luonteen yksinkertaisuutta, joka on liian suuri välittääkseen pikkuseikoista.»

»Se jalo sielu! Hän ei ole yhtään mustasukkainen sinusta, Philip.»

»Sellaiset tunteet ovat kaukana hänestä, täti.»

»Hän on kaikissa tapauksissa sinun täysi serkkusi, Philip. Sitä ei voi kieltää. Kuten hän sanoo, virtaa hänen suonissansa Christianien verta.»

Keskustelu kääntyi toiselle polulle. Nan-täti alkoi puhua toisesta Peteristä, Ballawhainen Peter Christianista. Tämä oli tuon suuren herran nöyryytyksen päivä. Poika, jota hän niin suurella rakkaudella oli hellinyt, oli joutunut häpeään. Kuinka paljon Nan-täti yrittikin ei hän jaksanut hillitä sydäntänsä. Hän ei voinut karkoittaa voimakasta epäjalouden tunnetta. — Sisimmässä sielussansa tämä herttainen pikku olento oli hyvin mielissään, että niin oli käynyt.

»Surullista se on», hän virkahti huoaten. »Liikuttavaa on nähdä, miten isä — vaikkapa itsekäskin isä — joutuu turmioon rakkaudesta kiittämättömään poikaansa. Se pahoittaa suuresti minun mieltäni. Mutta kuusi vuotta sitten minä varoitin häntä. Sen kai nyt sinäkin hyvin muistat?»

Philipin ajatukset harhailivat kaukana. Kangastuksena hän näki sielussaan, miten Pete meni kotiinsa, löysi hylätyn talon, tyhjän kätkyen. Ystävästä oli tullut yksinäinen, lohduton ja murtunut mies.

He nousivat pöydästä ja menivät pieneen seurustelukamariin, Nan-täti nojaten Philipin käsivarteen. Hän asteli pianon ääreen ja lauloi ilostuttaaksensa häntä hiukan värisevällä äänellänsä muutaman vanhan laulelman:

»Suruissansa käkiemo haukan töitä sätti. Pesän hajoitti ja pojat kaikkiin tuuliin mätti.»

Aivan kuin pelästyen Philip hypähti äkkiä ylös ja kuiskasi käheästi: »Eikö tuo ole hänen äänensä?»

»Kenen, rakkaani?»

»Peten?»

»Missä, kultaseni?»

»Eteisessä.»

»Minä en kuule mitään. Minä katson kuitenkin. Ei, Pete ei ole täällä. Mutta kuinka kalpea sinä olet, Philip! Mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään», sanoi Philip. »Minä vain ajattelin — —»

»Ota lasi viiniä, rakkaani, tai vähän konjakkia. Sinä olet uuvuttanut itsesi loppuun tänä päivänä eikä se ole ihmekään.»

»Niin kai, minä menen heti nukkumaan.»

»Niinkö pian! Se kai kuitenkin lienee parasta. Unta sinä tarvitset, sen näkee sinun silmistäsi. Martha! Onko tuomarin huoneessa kaikki kunnossa? Kaikki, lamppua vaille, niinkö? Vie lamppu ylös, Martha. Philip, juothan sinä ensin vähän konjakkia ja vettä? Minä itse tuon sen sinun huoneeseesi, sinä voit tarvita sitä yölläkin. Mene sinä edellä, rakkaani. No, no, kyllä sinun nyt täytyy. Luuletko sinä, että minä annan sinun portaissa huomata, miten vanha minä olen? Ah, ei minun tarvinnut nojailla käsipuihin, kun ensi kertaa Ballureen tulin!»

Päästyään portaan yläpäähän Philip kääntyi mennäksensä omaan vanhaan huoneeseensa, jota hän oli käyttänyt sänkykamarinaan poikavuosistaan asti samoin kuin hänen äitinsä isä, kapteeni Billy ennen häntä.

»Ei, sinne sinua ei panna täksi yöksi, Philip. Kas — _tuonne_! Mitäs sanot _tästä_?»

Täti avasi vastapuolella olevan oven ja lämmin loimu takasta hohti sieltä vastaan.

»Minun isäni huone», virkahti Philip ja astui askeleen takaisin.

»Oh, minä olen tuulettanut sitä eikä se ole ollenkaan turmeltunut, vaikka onkin ollut asumattomana niin kauan. Lämmin kuin pikkuinen pesä. No, katsos, henki ei yhtään höyryä. Tule!»

»Ei, täti, ei!»

»Pelkäätkö sinä aaveita? Täällä elää vain yksi henki, Philip, ja se on rakkaan isäsi muisto eikä se suinkaan vahingoita sinua.»

»Mutta tämä paikka on liian pyhä. Ei kukaan ole nukkunut täällä sen jälkeen kuin − −.»