Part 30

»... Nyt henget ja hirviöt saapua saa, kun tuntoni aivan on turta.»

Philip ei viettänyt sitä yötä Balluressa. Talo oli aivan pimeä hänen ratsastaessaan ohi. Hän jatkoi matkaansa Douglasiin. Kaupunkien väliä on kuusitoista englannin penikulmaa ja kuusi niistä kulkee Kirk Mangholdin harjuja. Ennenkuin hän oli ehtinyt harjun korkeimmalle huipulle, hän oli ollut kokonaisen tunnin tiellä ja yö alkoi kääntyä aamuksi. Koko matkalla hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä lukuunottamatta muuatta juopunutta kaivostyömiestä, joka kantaen kepissä nyyttiä olallaan marssi hoiperrellen tietänsä hyräillen jotakin mahtavaa säveltä.

Omahyväisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, hänen ylpeytensä tallattu tomuun. Palattuaan matkaltansa kotiin hän oli koettanut pysyä lujana ja tyynenä uskoen varmasti, että oli käyttäytynyt kuin kunnian mies ainakin, mutta nyt hänet oli väkivaltaisesti heitetty pois siltä tieltä, jota hän oli rehellisesti päättänyt taivaltaa. Mitä hän aikoi tehdä, se oli välttämätöntä, aivan pakollista, mutta suhteessaan Kateen hän oli siveetön ihminen, petturi, avioliitonrikkoja, jonka tuli valehdellen koettaa säilyttää häpeällistä salaisuutta ja se oli vielä ilmaistava palvelijoillekin. Ja miten hän vastaisuudessa tästä selviäisi? Miten tämä päättyisi? Hän oli joutunut asemaan, josta ei ollut pelastusta. Ei voinut enää lumota silmiänsä millään, ei unelmoida, ei heittäytyä pettävien harhakuvien valtaan. Juuri ennen kuin hänet vihittäisiin tuomarin korkeaan virkaan, jossa odotti ankara vastuunalaisuus ja joka vaati horjumatonta oikeudentuntoa, hän oli ottamaisillaan ensimmäisen askeleen rikollisuuden tiellä!

Täysikuu paistoi kirkkaasti. Se oli painunut alas taivaan rannalle hänen oikealla puolellansa ja heitti varjojansa tielle. Hän antoi hevosensa nousta käyden vuoren harjalle. Tasainen tahti, yön hiljaisuus, maanalaisen virran hiljainen solina ja meren loiskinta etäältä valtasivat hänet, niin että hän ajatuksistaan huolimatta uinahti satulassa. Kuu hän pääsi vuoren harjalle, herätti hevosen muuttunut asento ja astunta hänet ja hän tiesi kulkevansa kylän lähellä sen yksinäisen paikan ohi, jota sanotaan Tomin autioksi.

Avattuaan silmänsä oikein tajuamatta, että oli nukahtanut, hän oli huomaavinaan toisen hevosen ja miehen kulkevan vierellänsä. Ne kulkivat hänen vasemmalla puolellansa käyden askel askeleelta hänen rinnallansa kuin hänen varjonsa. »Se oli oma varjoni», hän ajatteli ja pakottautui katsomaan tarkemmin. Mutta nyt siinä ei ollut mitään muuta kuin lammashaan valkoinen kiviaita. Kuu oli painunut vuorten taa hänen oikeallansa ja olisi ollut aivan pimeä, elleivät tähdet olisi tuikkineet. Melkein kauhuun asti hämmästyneenä Philip vapisevin polvin kohentautui satulassa ja hoputti hevosensa juoksuun.

Kun ratsastus oli saanut lämpöä hänen vereensä ja punan poskille, hän vakuutti itsellensä, että mielikuvitus oli pettänyt häntä. Ei ollut mitään: äskeinen kuvitelma oli näköhäiriö, harhakuva, jonka hänen levottomat aivonsa olivat synnyttäneet. Hän antoi hevosensa kulkea käyden Laxeyn läpi, ja kun sen kavioiden kopse kaikui nukkuvassa kaupungissa, hän luusi taas mielensä rohkeaksi.

Puolenpäivän maissa seuraavana aamuna hän puhutteli palvelijaansa, Jem-y-Lordia omassa huoneistossansa Athol-kadun varrella. Äskettäin hän oli yksin vuokrannut koko talon. He olivat nyt hänen entisessä huoneessansa ensimmäisessä kerroksessa, josta oli näköala kirkkotarhaan.

»Voinhan minä luottaa teihin. Jemmy?»

»Voitte täydellisesti, herra tuomari.»

Philipin ääni oli matala ja epäselvä ja katsellessaan alas hän hypisteli papereita pöydällänsä. »Tilatkaa vaunut, kuomuvaunut, Shimminiltä, mutta ajakaa itse. Odottakaa kuvernöörin viraston edessä neljän aikaan — me ajamme St Johnin tietä. Jos Ramseyssä joku tahtoisi riisua hevosen, estäkää se. Minä laskeudun alas heti, kun olemme päässeet kaupunkiin. Ajakaa sitten edelleen, kunnes joudutte pappilan ja Jalavaharjun väliselle kujalle. Heti, kun rouva on astunut vaunuun, te ajalle pois Laxeyn tietä. — Ovatko huoneet yläkerrassa kunnossa?»

»Ne tulevat kyllä kuntoon.»

»Ne kaksi, jotka ovat teidän huonettanne vastapäätä ja pieni sali niiden takana. Me emme tarvitse palvelijoita lisää — rouva hoitaa taloutta itse.»

»Ymmärrän täydellisesti, herra tuomari.»

Philip käänsi päänsä sivulle ja sanoi käheästi: »Ja te tiedätte nimen...»

»Kyllä tiedän, herra tuomari.»

»Eikö teillä ole mitään sitä vastaan?»

»Ei yhtään mitään, herra tuomari.»

Philip huokasi syvään. »Minä en ole vielä tuomari. Jemmy. Ehkä olisi ollut parasta... mutta Jumala tietää. Te olette hyvä ihminen — minä en koskaan sitä unohda.»

Hän teki liikkeen kuin toimittaaksensa hänet pois, mutta Jemmy viipyi yhä.

»Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne — —»

»Mitä niin?»

»Teidän korkeutenne ei ole syönyt aamiaista, eikä vuoteessa oltu nukuttu viime yönä.»

»Ratsastusmatkallani viivyin myöhään — ja sitten minun täytyi tehdä työtä.»

»Mutta kuulin teidän astelevan edestakaisin — heräsin monta kertaa.»

»Minun on kai pidettävä tänään puhe... Antakaa minulle lasi vettä.»

Jemmy toi vesikarahvin ja lasin. Kun Philip tahtoi tarttua lasiin, tuntui käsi jääksi jähmettyneen ja oli kuin halvattu. »Minä — tuota, minä — en tiedä, mikä minulle on tullut, en voi kohottaa — ah, kiitos!-»

Mies auttoi Philipiä viemään lasin huulille: lasi kalisi hänen hampaitansa vasten hänen juodessaan.

»Anteeksi, teidän korkeutenne. Te näytätte kymmenen vuotta vanhemmalta kuin ennen. Mitä pikemmin tämä päivä on ohi, sitä parempi.»

»Uni, Jemmy — vain unen puute. Minun täytyy nukkua kauan, kauan Balluressa tänä yönä.»

Kolme minuuttia vaille kolme hän lähti kotoa kantaen päällystakkia käsivarrellansa. Oli kuuma kevätkesän päivä ja kun hän avasi oven, löi ilmavirta kadulta vasten hänen kasvojansa kuin hohto sulatusuunista. Hän horjui ja oli vähällä kaatua. Auringon kuumuus oli kuin paino hänen päänsä päällä, hohtavat säteet häikäisivät hänen silmiänsä ja korvissa kohisi kuin meren myrskyinen pauhu. Kulkiessaan katua hän näki vilahdukselta kuvansa puotien akkunoissa. »Jemmy oli oikeassa», hän ajatteli. »Pahin vihollisenikaan ei voisi tänään väittää, että näytän liian nuorelta.»

Pieni ihmisjoukko oli kokoontunut kuvernöörinviraston edustalle. Vaunuja pysähtyi pääovelle ja ajoi pois tyhjennettyään sinne kuormansa. Piispa, prokuraattori ja vihdoin kuvernööri rouvineen ja tyttärineen astui taloon. Näiden tulijoin touhinassa Philip pääsi kenenkään huomaamatta ovelle. Kun hänet tunnettiin, syntyi äkillinen äänettömyys, jota seurasi hiljainen sohina ja supattelu. Varmoin askelin hän kävi joukon läpi ovelle kaikkien katseitten saattamana.

Pääovelle saapuessa oli kapea käytävä, joka ei ollut leveä eikä valoisa ja kirkas auringon loiste ulkona teki valaistuksen sisällä vieläkin hämärämmäksi ja epämääräisemmäksi. Kun Philip astui yli kynnyksen, hänestä näytti, että joku tuli häntä vastaan. Kun hän oli astunut vielä pari askelta, hän hätkähti, sillä hän luuli iskevänsä otsansa peiliin. Seuraavana hetkenä hänelle selvisi, että se, jota hän oli pitänyt omana kuvanaan, oli todellakin toinen mies.

Mies oli matkalla ulos, kun hän saapui sisään. He lähestyivät toisiaan. Pari askelta vielä ja he olisivat toistensa vieressä. Hän katsoi mieheen ja kauhu käsitti hänen olentonsa. Mies katsoi häneen pelokkaasti ja ihmetellen. Hetken he seisoivat silmä silmää vasten ja sivuuttivat sitten toisensa. Vielä he katsahtivat olkansa yli toisiinsa ja Philip astui edelleen pimeään, kun taas toinen katosi valoon.

Seuraavana hetkenä pimitti käytävää suuri olento, joka lähestyi. Käsi laskettiin Philipin olalle ja sydämellinen ääni huudahti: »Hei, terve. Christian! Minä olen ylpeä teidän puolestanne, poikaseni. Te olette voittanut vanhan koulumestarinne, mutta minä olen kyllä aina tiennytkin, että jonakin päivänä näyttäisitte minulle, minne asti mies voi päästä... Peloittaa hiukan, niinkö? Käsi kuitenkin kylmä kuin jää. Astukaa rohkeasti vain — ei ole levottomuuden syytä — me emme aio myrkyttää teitä — meidän päivinämme ei Christianeista tehdä marttyyreja, tiedättehän.»

Se oli Philipin vanha opettaja, kuvernöörinkirjuri. Ottaen Philipiä kainalosta hän tahtoi viedä hänet viivyttelemättä sisään, mutta Philip katsahti vielä kerran taakseen kadulle ja sanoi epävarmana: »Näittekö te ehkä sitä miestä — nuorta miestä joka meni ovesta ulos?»

»Koska?»

»Juuri kun te tulitte »sisään.»

»Sitä en huomannut», sanoi kirjuri muistutellen; sitten hänelle näytti äkkiä kirkastuvan. »Oliko hänellä pyöreä hattu ja lyhyt takki?»

»Ehkä — tuskin voin sitä sanoa — en sitä erittäin tarkannut.»

»Se oli varmaankin sama mies. Hän on kieppunut minun kimpussani tämän aamua päästäkseen sisään neuvostosaliin. Sanoo koko ikänsä tunteneensa teidät. Karkea kuin orjantappurapensas, mutta lopulta en kuitenkaan saattanut häneltä kieltää. Hänen pitäisi luullakseni kuitenkin olla sisällä.»

»Ei kai se ollutkaan mitään», ajatteli Philip. »Se oli taaskin väsyneitten aivojeni synnyttämä varjo. Jemmyn puhe muuttuneesta ulkomuodostani — oman kuvani heijastus puotien akkunoista — äkillinen hämärä kirkkaan paisteen jälkeen — siinä kaikki, siinä kaikki. Unta minä tarvitsen, unta.»

Kun kuvernööri istahti, ensimmäinen tuomari oikealla puolellansa, hän antoi Philipille merkin istua tuolille hänen vasemmallansa. Tahtomattakin syntyi sorinaa ja supinaa salissa, niin suuri oli ero näiden miesten välillä toinen tuomari oli vanha, pyöreä- ja punaposkinen, vilkkaille, säteilevine silmineen, ja kauniine, nuorekkaine, melkeinpä vallattomine ilmeineen; toinen taas oli hyvin nuori, soikeina, kalpeine, voimakkaine kasvoineen, suurine silmineen ja piirteillään selvä elämään kyllästyneisyys.

162

Philip esitti virkamääräyksensä, jonka oli saanut sisäministerillä ja häntä kehotettiin tekemään virkavala. Suudelmaan vanhaa, nahkakantista Uutta Testamenttia hän lausui virallisella, kuivalla äänellä ne sanat, jotka kuvernööri edellä tankkasi hänelle.

»Tämän kirjan, sen pyhän sanan ja niiden ihmeiden kautta, jotka Jumala taivaassa ja maan päällä kuutena päivänä ja seitsemänä yönä tehnyt on. minä Philip Christian, lupaan ja vannon, että, huolimatta asemasta tai ystävyydestä, vihasta tai rakkaudesta, voitosta tai tappiosta, verisiteestä tai lankoudesta, kateudesta tai pahansuopuudesta, pidän pyhänä tämän saaren lakeja ja yhtä varmasti kuin selkäruoto on sillin sisässä minä valvon hänen majesteettinsa kuningattaren ja hänen alamaisensa etuja-tällä saarella ja voimieni mukaan tuomitsen oikein riitapuolien välillä.»

Lausuessaan nämä sanat Philip näki vain yhdet ainoat kasvot koko ihmisjoukosta. Ne eivät olleet kuvernöörin eikä piispan, ei ainoankaan kirkollisen tai maallisen ylimyksen — vaan ne olivat voimakkaat, syvästi liikutetut kasvot, joiden musta parta kätkeytyi suureen, päivettyneeseen kouraan, niin että näkyville, jäi vain säteilevä! silmät, puoliavoin suu ja poikamaisen ylpeä ilme hän näki vain Peten kasvot.

»Minun tehtäväkseni jääpi nyt vain», sanoi kuvernööri. »Onnitella teidän kunnia-arvoisuuttanne, tähän korkeaan virkaan, johon hänen majesteettinsa on suvainnut teidät asettaa, ja toivottaa teille pitkää ikää ja terveyttä, että voisitte nuhteettomasti täyttää velvollisuutenne itsellenne ja kotiseudullenne onneksi ja menestykseksi.»

Vielä pidettiin toisiakin puheita ja sitten Philip vastasi. Hän puhui selvästi, voimakkaasti ja hyvin. Viittaus hänen esi-isiinsä heräili suosionosoitusten myrskyn. Hänen vaatimaton, luonnollinen käytöksensä teki syvän vaikutuksen. »Hänen ylhäisyytensä ei ole tällä kertaa ainakaan suuresti erehtynyt», kulki kuiskaus suusta suuhun.

Käsiteltyään muutamia muita virallisia asioita hajosi neuvosto ja salissa alkoi vilkas seurustelu. Vielä kadullakin, kun vaunut jo vierivät esille, jatkettiin onnitteluja, kutsuttiin vieraisiin ja lausuttiin viisaita neuvoja. Kuvernööri pyysi Philipiä luokseen päivälliselle, mutta tämä kieltäytyi sanoen luvanneensa mennä tätinsä luo Ballureen. Rouvat kehoittivat häntä pitämään huolta itsestänsä ja neuvoivat ottamaan virkavapautta. Kuvernöörin kirjuri − ylpeänä kuin riikinkukko − pyörähteli joutuen joka paikkaan ja ottaen suojelijan ilmeen virkkoi: »Sitä hän ei kuitenkaan voi, sillä hänen tulee huomenna istua ensimmäiset käräjät... Pankaa takki päällenne. Christian. Ajaessa voi tulla kylmä. Hyviä miehiä ei ole liikaa tässä maailmassa.»

Avoin kuomuvaunu ajoi vihdoin esille. Jem-y-Lord istui kuskipenkillä, ja Pete asteli hevosen eteen, taputti sitä kaulalle ja kutitti korvan taustaa.

»No tuossa, te puhuitte muutamasta nuoresta miehestä, katsokaa, tuossa tuo komea ukkeli nyt on. No, nuori ystävä», sanoi kirjuri taputtaen Peteä olalle, »te kuulitte kai tuomarinne tekevän valansa, vai?»

»Hän on minun serkkuni», vastasi Pete.

»Serkku! Onko hän, tuota — — voiko hän ehkä olla — Ah. niin, niin tietysti — —» Kelpo mies änkytti ja vaikeni muistaen Philipin isän avioliiton. Hän avasi Philipille vaunun oven, mutta tämä sanoi:

»Astu vaunuun, Pete», ja ujostelevin ilmein Pete kömpi vaunuihin. Philip istahti hänen rinnalleen ja ovelle pysähtynyt väkijoukko alkoi sohista ja supattaa.

»No, kuten haluatte; hyvästi sitten, poikaseni, voikaa hyvin», sanoi kuvernöörinkirjuri lyöden vaunun oven kiinni. Vaunut lähtivät liikkeelle.

»Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne», huusivat monet äänet väkijoukosta.

Philip nosti hattuansa. Miehet vastasivat samalla tavalla. Muutamat neitoset kuivasivat silmiänsä.

XIV.

Sillä aikaa kuin Pete ja Philip ajoivat pitkin leveää tietä Douglasista, Kate istui lapsi sylissänsä takan ääressä Jalavaharjussa. Hänen katseensa oli levoton, koko hänen olentonsa äärimmilleen jännittynyt. Uudestaan ja yhä uudestaan hän kurkisti akkunaan. Laskeva aurinko loi valoansa talon toiselle puolen ja sen säteet leikkien tunkeutuivat kevätvihreiden oksien lävitse.

»Etkö sinä tahtoisi nähdä juhlakulkuetta tänä iltana, Nancy?» hän kysyi.

»Ah, niin hurjan mielelläni!» vastasi Nancy. »Mutta en halua jättää sinua. 'Pidä huolta molemmista tytöistäni', sanoi hän — —»

»Sinä saat mennä, Nancy: minä kyllä pidän huolta lapsesta», lupasi Kate.

»Entäs herra itse, rouva. Kun hän tulee kotiin, on hän nälkäinen kuin susi.»

»Minä laitan myöskin hänen illallisensa», vakuutti Kate. »Ota avain mukaasi, että pääset sisään ja tule takaisin puoli kahdeksan.»

Nancy liikkui keittiössä kuin tuli olisi ollut nurkassa täytti kattilan, sytytti lampun ja laittoi kuntoon lapsen yövaatteet. Kate katseli häntä ja vilkaisi levottomasti kelloon.

»Oliko kaupungissa hiljaisia, kun olit ostamassa siankyljyksiä, Nancy?» hän kysyi.

»No, niin, ettei hisausta kuulunut», vakuutti Nancy. »Kaikki ihmiset ovat lentäneet Lezayreen — paitsi ne, jotka ovat menneet satamaan.»

»Lähteekö höyrylaiva sitten tänä iltana?»

»Lähtee »Peveril», mutta sanottiin, että vettä ei ole kylliksi sen lähteä, ennenkuin puoli kahdeksan. Tässä on pienoisen yöpaita ja tässä on kapalovyö — siunatkoon sitä tipua — sillä kyllä voisi sitoa ranteen, jos olisi nyrjäyttänyt sen kirnutessa.»

»Pane ne uunin reunalle lämpenemään, Nancy — minä en vielä pue sitä aivan heti. Ja katso — kohta seitsemän!»

»Minä heitän vain saalin hartioilleni ja riennän kuin tuulispää», sanoi Nancy. »No, voi minun päiviäni!» sanoi hän kiinnittäen saaliansa neulalla, jota oli hampaissansa pitänyt. »Eikös se taaskin ole nukahtanut. Luuletko todellakin, Kirry, että taivaan enkelit ovat suloisempia ja viattomampia kuin tuo? Minä en sitä usko. Ne eivät voi olla noin suloisia, jos ne ovat täysikasvuisia. Ja sellaisiahan niiden täytyy olla, jos ne kerran voivat käydä ylös ja alas Jaakopin tikapuita. Sitäpaitsi, jos ne ovat miehiä mutta sehän on kerrassaan hupsua.»

»Nyt lyö kello seitsemän, Nancy. Eihän hyödytä ollenkaan mennä, kun kaikki on ohi», sanoi Kate ja jalka, joka keinutti lasta, liikkui vielä ahkerammin kuin silloin, kun hän koetti saada sitä nukkumaan.

»Herra hyvästi siunatkoon! Anna nyt minun ensiksi solmia edes hattuni nauhat, rakas rouvakulta. Ikävä ettet sinä voi itse tulla, Kate, mutta jos se nyt on jonkun arvoista, niin heidän täytyy pyörähtää tästä kautta ja soittaa sinulle pikkuisen joka tapauksessa.»

»Otitkos avaimen mukaasi, Nancy?»

»Otin ja minä olen kyllä takaisin tunnin päästä. Ja muista nyt panna pian lapsi vuoteeseen, ja muista — no muistathan sinä — —»

Annettuaan niin monta huomautusta ja varoitusta, kuin jos kuin olisi ollut rouva ja Kate palvelija tai, kiepsahti Nancy vihdoin ulos talosta. Ulkona oli nyt pimeä.

Kate nousi heti paikalla, jätti lapsen kehtoon ja alkoi laittaa illallista Petelle. — Pöydälle ilmestyivät lautaset, maustejalusta — teekannun hän asetti hellalle, että se pysyisi lämpimänä ja sitten — vanhasta tottumuksesta — kaksi kuppia ja kaksi lautasta. Mutta heitettyään silmäyksen kuppeihin hän heräsi tuskalliseen todellisuuteen. Hän pisti toisen kupin astiakaappiin, lisäsi hiiliä tuleen, asetti kattilan paikoillensa, laittoi kolme, kimpaletta sian kyljyksiä pannuun, jonka asetti hellalle, sytytti kynttilän ja sitten katsahdettuaan hermostuneesti ympärilleen kääntyi mennäkseen yläkertaan.

Sänkykamarissa hän puki päällystakin yllensä, pisti vapisevin käsin neulan hatun ja harson läpi, otti sitten rahakukkaronsa, jonka sisällön tyhjensi pukeutumispöydälle.

»Ne eivät ole minun», hän ajatteli. Ja seistessänsä sinä hetkenä peilin edessä pistivät korvarenkaat hänen silmiinsä. »Minä en saa ottaa mitään, mikä on hänen», hän vakuutti itsellensä ja kohotti kätensä korviinsa. Mutta silloin omatunto kävi häntä soimaamaan. »Ikäänkuin Pete tällaisista kapineista välittäisi», hän ajatteli. »Ei, hän ei välittäisi, vaikka ottaisin mukaani kaiken, mitä hän tässä maailmassa omistaa. Ja pitäisikö minun sitten ajatella sitä?... Ei, en voi — minä en voi ottaa niitä mukaani.»

Hän avasi laatikon ja työnsi kiireesti kaikki tyynni sinne — rahat, korvarenkaat ja toisen sormuksen, mutta sitten hän arveli ottaessaan irti vihkisormusta. Taikauskoinen ennakkoluulo pidätti häntä. Mutta sormushan oli kuitenkin merkkinä siitä liitosta, jonka kuin oli rikkonut. »Merkiksi annan minä sinulle, tämän sormuk — − »Hän riisti siis vihkisormuksenkin sormestansa ja heitti sen toisten joukkoon.

»Hän löytää ne kyllä tuolta», hän ajatteli. »Hän ei tarvitse mitään muuta, tuo selittää hänelle kaiken, mitä on tapahtunut. Hän tulee ja minä olen mennyt. Hän huutaa eikä kuulu mitään vastausta. Hän etsii minua, mutta hän on iäksi kadottanut minut. Ei ole ainoatakaan sanaa jätetty hänelle. Ei riviäkään, joka sanoisi: 'Kiitoksia ja hyvästi ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Pete, kaikesta rakkaudesta ja siitä hyvästä, jota olet minulle osoittanut.'»

Se oli julmaa — hyvin julmaa, mutta mitä hän voisi kirjoittaa? Mitä hän voisi sanoa sellaista, jota ei olisi parempi jättää sanomatta? Yksi ainoa tavu — ei, epävarmuus olisi helpompaa. Ehkä Pete, ajattelisi, että hän oli kuollut — ehkä luulisi hänen itse päättäneen päivänsä. Tämäkään ei olisi niin katkeraa kuin totuus. Hän unohtaisi tuskansa hän alistuisi kohtaloonsa. »Ei», hän ajatteli, »en voi kirjoittaa hänelle mitään — en voi jättää hänelle minkäänlaista selitystä.»

Äkkiä hän sulki laatikon ja tarttui kynttilään. Hänen sitä tehdessään liikkui myöskin hänen varjonsa. Se kohosi lattialla seinälle, seinältä kattoon. Kun hän asteli hänestä tuntui, että se oli asettunut hänen päänsä päälle, se vainosi häntä, se painoi hänet maahan, se murskasi hänet. Hän karahti jääkylmäksi ja tunsi itsensä sairaaksi ja siksi hän kiirehti ovelle. Huone oli täynnä muitakin varjoja — täynnä muistoja unettomista öisiä ja tuskallisista heräämisistä. Ne tuijottivat häneen jokaisesta tutusta esineestä kellosta, joka nakutti jalustallaan uunin reunustalla, vaatekaapin kädensijasta, vaaleanpunaisista vuoteenverhoista ja valkeista tyynyistä sen takana. Hänen tunteensa olivat kiihtyneet kuin pelästyneen lapsen. Hän katsahti kauhuissaan ympärillensä ja hiipi kiireesti ulos huoneesta.

Päästyään alas hän hengitti helpommin. Siellä oli valoa hänen ympärillänsä ja arkihuone oli lämmin ja kodikas. Kattila kiehui nyt iloisesti haahlassansa, kissa kehräsi matollansa ja tuntui suloinen paistuvan sianlihan tuoksu. Hän katsahti kelloon — se oli viisi toista minuuttia yli seitsemän. »On aika herättää lapsonen» hän ajatteli.

Hän otti arkusta lapsen päällysvaatteet pitkän kantomekon, vaipan ja valkoisen hatun. Hänen sormensa koskivat punaiseen hilkkaan, joka oli paperilaatikossa, mutta hän ajatteli: »ei tuota» ja jätti sen paikallensa. Hän levitti vaatteet valmiiksi viereensä ja nosti sitten pienokaisen kehdosta käsivarrellensa. Lapsi havahtui, kun hän sitä liikutti ja päästi ankaran porun, jota hän koetti hillitä kiihkeillä suudelmilla.

»Tämän jälkeen minä voin rakastaa häntä häpeämättä», hän ajatteli. »Sen suloiset kasvot eivät enää moiti minua.»

Hyväillessään hellästi lapsen kasvoja, jotka olivat hänen kasvoissaan kiinni hän kumartui ottaaksensa mekon, joka oli hänen jaloissaan. Silloin hänen katseensa sattui pyöreään syvennykseen kätkyessä, jossa lapsi oli nukkunut. Se käänsi hänen ajatuksensa taaskin Peteen. Hän tulee kotiin ja löytää pienen pesän kylmänä ja tyhjänä. Se ehkä tappaa hänet; se tekee hänen tuskansa kaksinkertaiseksi. Eikö siinä olisi kylliksi, että hän itse menee hänen luotansa? Täytyykö hänen ryöstää häneltä myöskin lapsi. Hän rakasti sitä hulluuteen asti. Se oli hänen silmäinsä valo, hänen elämänsä ilo. Sen menettäminen olisi hänelle kuoleman isku.

Mutta voisiko äiti jättää oman lapsensa? Mahdotonta! Äidin rakkaus ja hellyys täytti koko hänen olentonsa ja tämä suloinen itsekkyys karkoitti kaikki muut ajatukset. »Minä en voi», hän ajatteli, »tulkoon mitä tahansa, minä en voi enkä tahdo sitä jättää.» Ja niin hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen päällysvaipan.

»Se olisi kuitenkin jonkinlainen synnin sovitus», hän ajatteli. Jos hän jättäisi pienokaisen Petelle, tuottaisi se jonkinlaista hyvitystä siitä pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt. Kieltää itseltänsä ilo katsella lapsen suloisia kasvoja, päivästä päivään, tunnista tuntiin — se olisi rangaistus myöskin hänelle ja hän ansaitsi rangaistuksen. »Voinko minä jättää hänet?» hän ajatteli. »Voinko minä? Oh, kuka äiti voisi sitä kestää? Ei, ei — ei koskaan, ei koskaan! Ja kuitenkin minun pitäisi — minun täytyisi — Oh, kuinka tämä on kauheata!»

Keskellä tätä tuskaista epävarmuutta, kun hän ajatteli Peteä ja sitä vääryyttä, mitä hän oli hänelle tehnyt ja puristi lasta vapisevin käsin kiihkeästi rintaansa vasten aivan kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä, lapsi itse ratkaisi asian. Se koetti sopertaa joitakin epäselviä äänteitä aivan kuin ilmaistakseen ajatuksensa, painoi päänsä hänen rinnallensa aivan kuin vaistomaisesti etsien sitä ravintoa, jota se ei ollut koskaan saanut.

»Minähän olen kuitenkin vain puoliksi äiti», hän ajatteli.

Äidin korkein riemu ja syvin oikeus oli häneltä kielletty — se, mitä lapsi ottaa äidiltä ja äiti antaa lapselle, se ihmeellinen, joka tekee äidin ja lapsen yhdeksi — sitä hän ei koskaan ollut saanut tuntea.

»Pieni lapseni voi elää ilman minua», hän ajatteli. »Jos minä jätän hänet, ei hän koskaan tule kaipaamaan minua.»

Tämä ajatus oli kokonansa murtaa hänet ja hän melkein horjui päätöksessänsä. Tuntui kuin Jumala olisi tahtonut rangaista häntä jo etukäteen, kuin Jumalan käsi olisi laskeutunut hänen päällensä − koska Hän oli tehnyt lapsen riippumattomaksi hänestä.

»Niin se on. Minun täytyy jättää hänet Petelle», hän ajatteli.

Puolipukeissa, sellaisena kuin lapsi oli, hän asetti sen takaisin kätkyeen ja keinutti sen uudestansa uneen. Sitten hän kumartui pienen vuoteen yli, kuten tekee äiti kumartuessaan yli valkoisen arkun, joka pian kätketään iäksi hänen silmillänsä. Virtana vuotivat hänen kyyneleensä pienelle peitteelle. »Oma suloinen lapseni! Pikku Katherine-parkani! Minä en saa koskaan enää suudella sinua en koskaan nähdä sinua — sinä kasvat suureksi ihmiseksi etkä koskaan tiedä mitään äidistäsi.»

Kello nakutti kuuluvasti hiljaisessa huoneessa — se oli nyt kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän.