Part 27

»Kuinka jaloluontoinen ihminen hän onkaan!» huudahti Philip.

»Eikös olekin?», myönsi Kate.

»Kasvatus ja hengen aateluus eivät aina kulje käsikädessä.»

»Mikä vaimo tahansa voisi rakastaa sellaista miestä», sanoi Kate.

»Hän on niin yksinkertainen, niin luonnollinen, niin epäluuloton — —»

Mutta nyt he olivat menossa liian vaaralliselle alueelle ja siksi he vaikenivat. Äänettömyys oli kauhea, sen voima oli armoton. Jos he olisivat voineet puhua mitä jokapäiväisimpiä asioita, ehkä lumous olisi haihtunut. Philip ajatteli, että hänen pitäisi nousta, mutta hän ei voinut panna tuota ajatusta täytäntöön. Kate tahtoi lähteä tiehensä, mutta ei voinut jalkaansa liikauttaa. Pois käännetyin kasvoin he seisoivat hetkisen paikallaan ja tuntui kuin näkymätön henki olisi kulkenut heidän välillänsä.

Rouva Gorry tuli kattamaan illallispöytää, ja silloin Kate tuli omaksi itseksensä jälleen. Hän sai takaisin naurunlahjansa ja hän nauroi kaikelle. Philip ei antanut pettää itseänsä. »Hän rakastaa minua vielä», sanoi ääni hänen sydämessään. Tuo ajatus sai hänet vihaamaan itseänsä, mutta sittenkin se armotta valtasi koko hänen olentonsa. Hän muisti hääillan ja rukoilevan katseen, jonka Kate oli heittänyt häneen, kun oli Peten seurassa jättänyt kotinsa; ja nyt hänelle muuttui varmuudeksi se ajatus, joka oli askarrellut hänen mielessänsä ennenkin, että tyttöparka oli mennyt naimisiin isänsä, Caesarin, sen suuren kerskurin ja tekopyhän pakotuksesta. Hän sanoi itsellensä, että olisi sangen helppoa sytyttää uusi tuli lämpimään hiillokseen. Kun Kate nauroi, ja hän katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja huomasi huulten värähtelevän, värähti hänen sielussansa entinen tunne, entinen kiihkeä halu, entinen rajaton rakkaus tähän naiseen, joka rakasti häntä kaikesta huolimatta, vain sentähden, ettei voinut muuta. Mutta ei, oliko hän turhan vuoksi kuluttanut kuusi kuukautta ulkomailla? Hänen pitäisi olla voimakas, hänen pitäisi käyttäytyä kunniallisesti. Jos tarve vaatisi, hän pelastaisi tämän naisen hänen omalta itseltänsä.

Vihdoin Kate sytytti kynttilän ja sanoi: »Minun tyytyy viedä teidät omaan huoneeseenne.»

Kate puhui iloisesti, kun he menivät portaita ylös. Toisessa kerroksessa hän avasi oven arkihuoneen yläpuolella olevaan kamariin, astui sisälle ja veti uutimet alas. Hän oli vieläkin verrattomalla tuulella ja sanoi, ettei vieraalla ehkä ollut mukana yöpaitaa ja senvuoksi hän oli tuonut esille Peten paidan ja toivoi, että se olisi kylliksi suuri, ja sitten hän taas nauroi. Kynnyksellä otti Philip kynttilän hänen kädestänsä ja suuteli samalla sitä kättä, joka oli sitä pitänyt. Hetkisen Kate seisoi ja värisi kuin vilustunut lapsi, ja sitten hän kiisi tiehensä. Kuului oven paukahdus ja »Kate oli omassa huoneessaan polvillaan vuoteensa vieressä haudaten kasvonsa peittoihin estääksensä ankaran nyyhkytyksen kuulumista toiseen huoneeseen.

Huolimatta hänen leikinlaskustaan ja iloisesta naurustansa, ei vanha kiduttava ajatus jättänyt häntä rauhaan. Pitäisikö hänen puhua siitä Philipille? Ymmärtäisikö hän häntä? Uskoisiko hän sitä? Jos Philip voisi ymmärtää, mihin kauheaan asemaan hän kohta joutuisi, tahtoisiko hän yrittää pelastaa häntä? Ja ellei hän sitä tekisi, ellei hän tahtoisi, ellei hän voisi, eikö hän vihaisi tämän vuoksi häntä koko elämänsä ajan? Nähdessänsä hänen kasvonsa, kuullessansa hänen äänensä soinnun, koskiessaan hänen käteensä, oli entinen rakkaus kuluttavalla voimalla palannut hänen mieleensä. Oi, kuinka toisin olisikaan saattanut olla — kuinka rajattoman onnelliseksi hän olisikaan voinut tulla!

Ensimmäisen nousuveden saapuessa palasi Pete Peelistä ja laski satamaan ja nämä kolme söivät yhdessä aamiaista. Kun Kate liikkui raskaasti takan ympärillä, Pete jutteli, nauroi ja vihjaili istuessansa pöydän ääressä kaikkeen siihen, niitä tuleman piti.

»Mamu, anna mamia», hän kuiskasi ja sitten hän pyysi kaikenlaista ja soperteli kuin pieni lapsi.

Aamiaisen jälkeen herrat istahtivat tupakoimaan, ja Kate otti ompeluksen käsiinsä. Hän valmisteli pieniä töitä, jotka ovat niin sieviä, niin ihastuttavan huvittavia ja tuottavat aina iloa katselijalle ja jotka tavallisesti herättävät naisen sielussa uuden onnenmaailman ja lisäävät moninkertaisesti hänen hellyyttänsä. Philip sattui katsahtamaan häneen ja samana hetkenä hän piiloitti helmaansa sen valkean pienen vaatekappaleen, jota hän juuri valmisteli. Pete huomasi sen, hiipi takaapäin hänen luoksensa, veti esineen hänen kädestänsä ja avasi sen suunnattomissa käsissänsä, jota tehdessänsä hän nauroi, niinkuin olisi tahtonut lennättää katon ilmaan. Se oli pienen lapsen paita.

»Älä ole milläsikään, lemmikkini», hän sanoi hyväillen, kun veri tulvehti Katen kasvoihin. »Philipistä tulee kuitenkin jonakin päivänä jonkinlainen isä pojalle — kaikissa tapauksissa kuitenkin kummi — eikä se siis ole ollenkaan niin vaarallista, että hän saa nähdä tämän pienen pipanan pukimia. Meidän täytyy antaa sen nimeksi Philip? Mitä siihen sanot, Kirry — Philip, onko se sovittu?»

VII.

Kun hänen aikansa lähestyi, varmistui Katessa se päätös, että oli parasta, jos lapsi ei syntynyt, hänen miehensä talossa. Täällä oleminen sellaisen tilaisuuden sattuessa oli sama kuin eläisi tulivuoren partaalla. Yksi ainoa harha-askel, ajattelematon sana, ja maa avautuisi hänen jalkainsa alla. »Minun täytyy matkustaa kotiin joksikin aikaa, Pete», hän sanoi.

»Tietysti sinun täytyy», myönsi Pete. »Ei kukaan voi kohdella tuossa tilassa olevaa tyttöä sillä lailla kuin se vanha enkeli.»

Pete kyyditsi häntä hänen äitinsä luo. Hän ajoi niin hiljaa ja nosti hänet rattaille ja niiltä alas niin hellästi, kuin hän olisi ollut hentoinen lapsi. Kate hengitti vapaasti, kun hän jätti Jalavaharjun, mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa Manin »Keijukaisessa» hän huomasi, että hän oli joutunut vain ojasta allikkoon. Täällä oli niin monia muistoja, jotka kaikkialta kurkistelivat häntä vastaan kuin kummitukset — täällä oli muistoja viattomista unista ja iloisista heräämisistä linnun lauluun, tuttua olivat häntä rakastavain ihmisten puheet ja hiekan ratina käytävällä. Vanha tuttu oli pesä, pieni huone, jonka ikkunasta oli näköala puutarhaan, pieni vuode vaaleanpunaisine, telttamaisine verhoinensa. Vanhat, sievät peitteet, pesupöytä astioineen, vaatekaappi, sälekaihtimet, joihin oli maalattu pieni taulu, lammasnahkaiset matot lattialla, puhtaiksi pestyt vuoliaiset pään päällä — kaikki oli samaa, mutta, oi Jumala, kuinka erilaisia kuitenkin!

»Annapa minulle peili, että saan katsoa, minkä näköinen minä olen», hän sanoi ja Nancy antoi hänelle peilin, joka oli pudonnut lattialle talkoopäivän jälkeisenä aamuna.

Harmistuneena hän sysäsi sen luotansa. »Mitä tuommoisesta viheliäisestä lasinsirusta näkee?» hän sanoi.

Yötä päivää kierteli Pete talon ympärillä. Siellä ei ollut hänelle makuupaikkaa ja luultiin, että hän vietti yönsä kotonansa. Mutta hän kulki pimeässä hiekkakentän yli rannalle ja varhain aamusilla oli ovella takaisin, tuoden tullessansa raittiin tuulahduksen mereltä taloon, kun hän puoleksi avatusta ovesta hiljaa kuiskasi: »Kuinkas asiat tänään hurisevat?»

Naiset ajoivat hänet ulos ja hän kierteli polkuja pitkin aivan kuin kodistaan karkoitettu koira. Jos hän kuuli huokauksen maitokamarin yliseltä, hän istahti seinään nojaten ja valitti. Mummi koetti lohduttaa häntä. »Älä ole milläsikään, poikaseni, pian siitä on pelkkää iloa», hän sanoi, »ja sinä saat pienen lapsukaisen, jonka edestä kannattaa tehdä työtä.»

Mutta Pete oli katkera ja kapinallisella mielellä. »Mitä minä lapsesta välitän?» hän sanoi. »Hänet itsensä minä tahdon pitää, mutta nyt hän jättää minut. Oi, Jumala, nyt hän jättää minut! Jumala, anna minulle anteeksi», hän mutisi. »Oi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi», hän toisin ajoin valitti: »Se ei olisi oikein. Jumala tietää, ettei se olisi oikein», hän mutisi käheästi samaa kerraten...

Vihdoin Nancy Joe tuli hänen luokseen ja kävi täydellä todella lukemaan hänelle lakia.

»Kuulkaapas nyt, Pete», hän sanoi, »jos te tahdolle ottaa hengen häneltä ja vielä kohtalaisen pian, niin teidän on vain jatkettava sillä tavalla, kuin olette alkanut. Mutta ellette sitä tahdo, silloin on parasta, että laputatte täältä tiehenne, ettekä tule takaisin, ennenkuin voitte olla täällä joksikin hyödyksi.»

Tämä asetti vihdoinkin Peten levottomuuden. Kalastuskausi oli alkanut aikaisin sinä vuonna, ja seuraavana iltana hän lähti sillinpyyntiretkelle.

Kate sai odottaa kauan, ja naiset, jotka hyörivät hänen ympärillänsä, odottivat peläten ja vavisten. »Tämä on viikkoa tai paria liian aikaista», sanoi muuan. »Ilma on niin hirvittävän kuuma», sanoi toinen. »Rakas lapsi kulta, kyllä se on nyt vähän liian aikainen», myönsi myöskin Mummi.

Katen omat tunteet eivät sallineet sijaa sellaiselle pelolle.

»Kuolevatko naiset usein siihen?» hän kysyi.

»No, se tapahtuu oikeastaan hyvin harvoin», sanoi tohtori.

Puolen tunnin perästä Kate puhui uudestaan.

»Kuoleeko lapsi joskus?»

»No, sellaista saattaa kyllä toisinaan tapahtua, mutta ainoastaan silloin, kun äitiä on kohdannut ankara onnettomuus-esimerkiksi, kun hän on menettänyt miehensä.»

Kate lojui kiemurrellen tuskissansa sängyssänsä, ikävöiden omaa kuolemaansa ja toivoen syntymättömän lapsen kuolemaa, koska pelkäsi sen ilmestymistä ja oli varma, että hän vihaisi ja inhoaisi sitä. Vihdoin kaikui lapsen ensimmäinen itku — tuo itku pohjattomasta äänettömyydestä, joka ei ennen ollut saanut ilmaa väräjämään, mutta joka tämän jälkeen oli valmistava lievitystä maailman tuskaan, itkevä ja naurava, valittava ja iloitseva ja tuottava hänelle, joka oli lapselle elämän antanut — sekä lohtua että surua. Sitten hän pyysi, että he näyttäisivät lasta hänelle, ja kun he toivat sen hänen luokseen hyssytellen ja lörpötellen hassuja sanojansa, ja kun hän pelästynein ilmein katsahti sen ryppyisiin pikku kasvoihin, hän peitti silmänsä kädellänsä ja huusi: »Viekää se pois», ja käänsi päänsä seinään päin. Hänen epämääräinen pelkonsa oli nyt muuttunut varmuudeksi: lapsi, jonka hän oli synnyttänyt, oli hänen syntinsä hedelmä — hän oli huono nainen.

Mutta ei ole maailmassa niin suurta häpeää, pelkoa tai kauhua, jota äskensyntyneen lapsen avuton olemus ei karkoittaisi. Lapsi itki taaskin ja kauheassa pelon ja rakkauden taistelussa voitti vihdoin äidin tunne. Äidin sydän heräsi ja alkoi sykkiä. Hän oli nyt saanut lapsensa, olkoonpa kaikki muu kuinka tahansa. Siinä oli kaikki, jonka puolesta hän oli kärsinyt, mutta se oli hänelle kylliksi, se oli kallis, sanomattoman arvokas aarre.

»Oletteko te aivan varmat, että lapsi on terve», hän kysyi, »aivan, aivan terve? Eivätkö sen pienet kasvot ole niinkuin sen pieni äiti olisi itkenyt — eivätkö?»

»No, ei suinkaan», vakuutti Mummi, »lapsihan on niin kerrassaan komea ja ihana, ettei sen suloisempaa lasta ole syntynyt.»

Naiset juoksentelivat varpaillaan ylös ja alas, supatellen portaissa, naureskellen alakerrassa ja vaatien hiljaisuutta ja kiellellen toisiaan, vaikka heidän oman käytöksensä vuoksi kieltelemistä tarvittiin, kun he astuivat huoneeseen. Lapsi kirkui yhä kuin henkensä edestä ja Mummi pudisteli päätänsä sille ja puheli, ettei ollut ollenkaan syytä huutaa ja pahoitella, kun hän kerran oli onnellisesti maailmaan tullut; ja Kate itse risti kätensä ja mutisi hiljaa itseksensä aivan kuin olisi lausunut rukouksen: »Jumala on hyvin hyvä ja tohtori on myöskin hyvä. Jumala on oikein hyvä, kun hän antaa meille tohtoreita.»

»Maatkaa nyt aivan hiljaa, niin minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua», sanoi tohtori Mylechreest ovelle mennessänsä.

»Voi, Herra hyvästi siunatkoon, mitähän se isä nyt sanoo!» huudahti Mummi, ja kaikkien kasvoille levisi tuo iloisen hämmästyksen hymy, joka tavallisesti ilmestyy kaikkiin taloihin, joitten yllä elämän ja kuoleman enkelikaksoiset ovat kauan leijailleet ja liidelleet tiehensä vasta sitten, kun ovat nähneet vastasyntyneen lapsen suloiset kasvot.

VIII.

Kun Pete laski rantaan viileän aamun sarastaessa, seisoi John-lukkari tynnyrillä myyden yön saalista huutokaupalla suoraan veneestä.

»Minulla on uutisia teille, herra Quilliam», hän huudahti, kun Peten vene puolissa purjeissa saapui laiturin viereen. Pete pysäytti venheensä, hyppäsi maalle ja kiiruhti sinne, missä John laiturin päässä piti huutokauppaansa. Ympärillä kuhisi joukko ostajia vasuineen ja käsikärryineen.

»Odottakaa hetkinen, kapteeni», hän huudahti ojentaen kätensä, jossa silli vielä aukoi kiduskansiansa. »Jok'ikinen tämänlaisia vonkaleita, lihavia, eläviä ja potkivia — paljonko kaikista yhteensä tarjotaan? Viisi shillinkiä? Kiitoksia paljon — Ja kolme, viisi ja kolme. Lisätkää hieman pojat — vai vasta viisi ja kolme — ja kuusi, kiitoksia. Sehän on aivan pilkkahinta, viisi ja kuusi — kuusi shillingiä? Kaikki yhteensä kuusi shillingiä — _ja kuusi_? Koko kasa kuudesta ja kuudesta?» — »Seitsemän shillingiä», huudahti joku äänellä, joka muistutti sumutorvea. »Sillit ovat torikauppias Annien», sanoi John hypähtäen maahan. »Ja nyt, kapteeni Quilliam, me lähdemme kastelemaan sen nuoren miehen päätä.»

Pete kiisi kuin tuuliaispää Sulbyä kohden, äänekkäästi tervehtien jokaista, kenen tiellänsä tapasi. Mutta kun hän tuli lähelle. »Keijukaista», kuivasi hän hien otsaltansa, koetti rauhoittaa puuskuttavaa hengitystään ja oli olevinaan, kuin ei olisi mitään kuullut.

»Kuinkas minun tyttöparkani nyt jaksaa?» hän sanoi hellällä äänellä, koettaen näyttää mahdollisimman onnettomalta ja onnistuikin näyttelemään osaansa mainiosti kolmekymmentä sekuntia.

Naiset iskivät toisillensa silmää ja näyttivät erinomaisen tietäviltä. Nyökytellen syrjävihkaa Peteen päin he hykertelivät käsiänsä ja nauraa hihittivät sanoen: »Katsokaapas häntä — hän ei tiedä mitään, luuletteko, että hän tietää?» — »No ei, näkeehän sen, rouva hyvä — nuo miehet ovat sellaista väkeä, että ne eivät ymmärrä tuon taivaallista.»

»Pois tieltä», huudahti Pete jymisevällä äänellä ja hyökkäsi portaita kohden.

Mutta Nancy pysähdytti hänet seisten keskellä alinta porrasta ja asettaen molemmat kätensä hänen olkapäillensä. »Teidän täytyy olla hyvin hiljaa sitten», hän kuiskasi. »Te olette aina ollut hyvin järkevä mies, Pete, ja hän on tavattoman heikko — luvatkaa minulle, että olette hyvin, hyvin tyyni.»

»Minä olen hiljaa kuin hiiri», vastasi Pete ja vedettyään suuret merisaappaat jalastaan hän hiipi varpaillaan huoneeseen..

Tuolla Kate makasi aamuauringon valossa ja hänen kasvonsa olivat niin valkeat kuin se peite, jota hän pitkillä sormillansa hypisteli.

»Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät», sanoi Pete liikutuksesta väräjävällä äänellä, ja sitten hän veti hiukan peittoa alemma ja siellä, siellä oli lapsikin tyynyllä hänen vaimonsa käsivarrella.

Kuinka paljon hän koettikin pysyäkseen tyynenä, hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta.

»Katsopas vain! Siinä se on poika! Poika, toden totta, iloitkaa ja riemuitkaa!»

Naiset hyökkäsivät hänen lumppuunsa kuin hanhiparvi. »Pois täältä, hyvä herra, ellette voi käyttäytyä paremmin.»

»Anteeksi, hyvät naiset», sanoi Pete yskähdellen, »minä en ole tottunut seurustelemaan lasten kanssa. Olen hieman ihastunut, näettehän, parahin Nancy, eukkoseni. Enhän voinut auttaa sitä, että minulta pääsi huudahdus, nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.» Sitten hän lisäsi vuoteeseen kääntyen: »Oi, Kirry, miten sievä se on! Ja noin iso sitten! Sehän on niin iso nyt jo kuin minun nyrkkini. Ja noin lihava! Sehän on kuin syötetty porsas. Ja noin suora! No, ei nyt sentään ole ihan suora, mutta ihanat piirteet sillä kuitenkin on! Anna se minulle, Kirry. Annapas minulle se pikku veitikka. Täytyyhän minun saada poikaa pitää pikkuisen edes.»

»Poikaa, vielä vain! Kuunnelkaapas tuota miestä», sanoi Nancy.

»Se on tyttö, Pete», sanoi Mummi ottaen lapsen vuoteesta.

»Tyttökö, sanotte?» sanoi Pete miettivästi. »No», hän sanoi heittäen päättävästi päätänsä, »Jumala olkoon kiitetty tytöstäkin.» Sitten hän kohotti päätänsä vielä päättävämmin ja lisäsi: »niin, Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät, vaikkapa se onkin tyttö», ja hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen syliinsä.

»Varovasti nyt, Pete — ota se hyvin varovasti», sanoi Mummi ojentaen sen hänelle.

»Särkyvätkö ne helposti, Mummi?» virkkoi Pete ja hänen suuret poikamaiset kasvonsa olivat tällä hetkellä kuin hyvän hengettären kasvot.

»Tule nyt vanhan isäukkosi syliin, sinä pikku pipana. Herra varjelkoon, Kirry, miten raskas se on! Tämä poika painaa ainakin kymmenen naulaa, siitä olen varma. No, katsopas poikaa! Mummi, Mummi, olettekos koskaan nähnyt mokomaa? Sehän on oikea taideteos. Kirry, minä en olisi voinut saada parempaa, vaikka olisin saanut valita. Kuulittekos, mitä Tommi Hommy sanoi? Olisittepa kuulleet, miten hän kerskui ja ylisti vastasyntynyttä lastansa. Hän sanoi, ettei hän sitä antaisi pois mistään hinnasta — mieluummin hän menettäisi navetastansa kaksi parasta lypsylehmäänsä. Tämä on kuitenkin paljon arvokkaampi, siitä olen varma. Mitäs te suvaitsette sanoa siellä, neiti Nancy? Ei kelpaa mihinkään. Niinkö sanoitte? Te olitte oikeassa, Mummi. 'Siitä on tuleva pelkkää iloa', sanoitte te ja eikö lapsi ole osoittanut sitä nyt jo todeksi? Minä panin viime maanantaina sukat nurinpäin jalkaani. »Onpahan onni oikeinpäin», sanoin minä ja niinhän minulla olikin. Katsokaapas nyt tuota poikaa! Se heristää pientä nyrkkiänsä isällensä. Niinpähän tekeekin. Tämä poika tuntee minut. Ah, sinä olet sukkela! No, Nancy neiti luulee muka, että minä puhun tyhmyyksiä, niinkö? Kukaan ei voi minua kuitenkaan vakuuttaa, ettei tämä poika minua tuntisi.»

»Kuullettekos nyt, mitä tuo mies puhuu?» hymyili Nancy. »Poika ja poika ja poika ja poika! Se on tyttö ettekö jo kuullut, tyttö — tyttö — tyttö.»

»No, no, tyttö sitten — tyttö on yhtä hyvä, ihan yhtä hyvä, olkoon vain tyttö», sanoi Pete päättävästi ja alistuvasti.

»Hän on pettynyt», sanoi Mummi. »Miesparka odotteli poikaa, eikös vain odotellutkin?»

Mutta sitä ajatusta vastaan nousi Pete koko voimallansa. »Poikaa? Ei ikinä! Ei, ei! Tyttöä, niin totta kuin elän. Minähän olen aivan hullaantunut tyttöihin, vai mitä, Kirry? Olen aina ollut ja nyt minä olen onneksi saanut niitä kaksi.»

Lapsi alkoi itkeä ja Mummi otti sen häneltä pois ja asetti sen polvillensa vatsalleen ja alkoi keinuttaa. »Herra varjele sitä ääntä, miltä sillä pojalla on!» sanoi Pete. »Hänestä tulee laivuri toden totta — satamamestari nyt kuitenkin.»

Lapsi nukahti ja Mummi pani sen tyynylle Katen viereen, kasvot äitiin päin.

»Vaiti kuin viilipytty nyt», sanoi Pete. »Katsokaapas, miten poika hymyilee unissansa. Mutta missäs ukko on? Onko hän nähnyt sitä? Meidän täytyy saada se sanomalehteen, Timesiin? Niin, tietysti Timesiin. Ja paikalliseen lehteen myöskin. »Herra kapteeni Peter Quilliamin rakastettu vaimo on saanut pojan — tytön, — tarkoitan. Ja ajatelkaahan, mitä ihmettelyä se herättää koko saarella — jokainen saa sen tietää. Sanomalehdet ovat kuin naiset — niillä on mainio taito levitellä salaisuuksia. Mitähän Philip sanoo? Mutta eikö teillä ole mitään suuhun pantavaa, Mummi? Rouvat tarvitsisivat vähän virkistystä, Nancy. Toden totta, tällaisessa tapauksessa on tämmöinen talo mainio olemassa. Mitä kello oli? Odottakaa, älkää sanoko! Se tapahtui kello viisi tänä aamuna, eikö totta? Tapahtuihan? Senhän minä hyvin tiesin. Vuoksi oli silloin korkeimmillansa — niin, poika kyllä menestyy maailmassa ja kuolee vasta päästyänsä aallon harjalle. Mistäkö minä tiesin, että lapsi oli syntynyt, hyvä rouva? No, mikään nyt ei ole sen helpompaa. Me annoimme veneitten kuljeksia valloillansa Cronk ny Irrey Lhaan lähettyvillä odotellessamme päivän sarastusta. Alkoi valjeta sen verran, että saattoi kätensä erottaa, rouva. Äkkiä minä kuulin lapsen itkua mereltä. 'Se on Earey Cushinin nimetön kakara', sanoi eräs pojista. 'Purjeet ylös', sanoin minä. Sitten me nostimme verkkomme veneisiin, ja kun me laskeuduimme polvillemme aamurukoukseen, kuten tavallista, rukoilin minä: 'Jumala siunatkoon minun vastasyntynyttä lastani', sanoin minä. 'Ja Jumala siunatkoon myöskin minun lapseni äitiä', sanoin minä, 'ja Jumala suojelkoon ja varjelkoon heitä aina ja valistakoon kasvonsa myöskin minulle.' Vuoteesta kuului hiljaista valitusta.

»Ilmaa, ilmaa, päästäkää raitista ilmaa! Avatkaa ovi», läähätti Kate.

»Huone alkaa käydä hänelle liian kuumaksi», sanoi Mummi.

»Tulkaa, tulkaa, täällä on yksi meistä liikaa», päätti Nancy. »Ulos täältä», ja hän ajoi Peten pois sänkykamarista lyöden esiliinaansa aivan kuin hänellä olisi ollut edessään lauma ankkoja.

Pete kääntyi ovessa ympäri ja katseensa sattui päällystakkiin, joka riippui naulassa.

»Jumala häntä siunatkoon», sanoi hän hiljaa. »Jumala siunatkoon ja palkitkoon häntä kaikesta siitä, mitä hän on saanut minun vuokseni kärsiä.»

Hän vei päällystakin huulillensa ja katosi huoneesta. Hetkistä myöhemmin hänen musta kiharatukkainen päänsä kurkisti oviaukosta sisään aivan kuin hän olisi ollut suuri keskenkasvuinen poika.

»Nancy», hän kuiskasi, »laita hiilihanko poikittain kehdon yli, ei ole hyvä kiusata tonttuja. Ja Mummi, älkää jättäkö pikkuista yksin, kun Nancy menee lypsämään lehmiä, sillä voisihan sattua, että keijukaiset vaihtaisivat lapsen.»

Kate oli kääntynyt seinään päin ja kuunteli kirvelevin sydämin hänen puhettansa. Kun Pete oli palannut alakertaan, tuli tohtori uudestansa.

»Hän ei voi oikein hyvin», sanoi tohtori. »Parasta on, ettei hän itse saa syöttää lasta. Viisainta on antaa lapselle pullo heti. Se on hyödyllisintä heille molemmille.»

Ja niin päätettiinkin, että Nancy seuraisi heitä hoitajattarena Jalavaharjuun. Rouva Gorry sai tulla siksi aikaa hänen sijallensa Sulbyyn.

Seuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana koetti Kate kaikin voimin sulkea sydämensä lapselta. Mutta tämän ajan kuluttua, kun hän sattui jäämään lapsen kanssa yksin, hän alkoi laulaa sille vienolla, hellällä äänellä. Nancy, joka juuri silloin lakaisi keittiötä, pysähtyi luuta kädessä, ja Mummi istuessaan kapakkahuoneessa lopetti neulomisensa.

»Tuo nyt on jotakin», sanoi Nancy.

»Voi pikku Kirry raukkaani», sanoi Mummi. »Eihän ole ollenkaan ihme, että hän on unissaan vähän hourinut — eihän hän ole ollut terve yhtään ainutta päivää häittensä jälkeen.»

Yhdessä he hiipivät nämä oudot äänet kuullessansa portaita ylös ja tapasivat Peten, jota he hetki sitten olivat turhaan kaivanneet, istumassa Katen huoneen oven takana henkeä pidätellen kuuntelemassa.

»Vaiti», hän sanoi vähemmän kielellä kuin huulillansa, jotka hän puristi yhteen vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kuiskasi: »Hänen äänensä täyttää koko huoneen musiikilla, kuunnelkaa. Se kaikuu kuin keijujen soitto rantahietikolla. Ja pieni keijukainenhan se viekoitteleekin hänet laulamaan.»

Seuraavana päivänä tuli Philip, eikä Pete tullut toimeen, ennenkuin oli saanut hänet viedyksi ylös katsomaan lasta.

»Sehän on vain Phil», hän sanoi astuessaan ovesta sisään ja vetäen Philipiä jäljessään Katen huoneeseen, sillä se tuttavallisuus ja luottamus, jota suuri ilo joskus synnyttää, hävittää usein sopivaisuuden rajat. Kate ci katsahtanut vuoteestansa ja Philip koetti päästä pakoon niin pian kuin suinkin.

»Philipillä on jotakin kerrottavana itsestäänkin», sanoi Pete. »Huomisesta kuukauden päästä hänestä tehdään tuomari.»

Silloin katsoi Kate Philipiä suoraan silmiin ja tämän katseen edessä hän tunsi särkyvän sen sädekehän, minkä hänen menestyksensä oli hänen mielessään synnyttänyt. Hän hoippui alakertaan ja kiiruhti ulos talosta. Taas palasi vanha peloittava ajatus: »Hän rakastaa minua vielä», mutta miten erilaiselta se vaikuttikaan nyt, kun lapsi oli syntynyt. Kun hän katseli sen pieniä, kauniita kasvoja, valtasi uusi tunne hänen olentonsa. Katen lapsi — Katen — ja se voisi myöskin olla hänen. Eikö hän ollut ostanut maallista onneansa liian kalliista? Saattaisiko mikään maallinen ylennys olla Peten yksinkertaisen riemun arvoinen? Uuden päivän sarastus täyttää köyhänkin mielien kodin, kun hän ensi kerran tulee isäksi, ja hänellä on hetkisen salaperäinen aavistus siitä taivaallisesta riemusta, että uusi elämä on syntynyt, ja se on osa hänen omasta olemuksestansa.