Part 26

Kate otti uudestansa saksensa ja jatkoi vaivaantuneen näköisenä työtänsä. Ross väänteli tuolillansa hiukan ja sanoi: »No, siinä tapauksessa minun täytyy tässä sanoa teille asiani, Peter.»

»Quilliam, jos suvaitsette, herra», sanoi Pete piippuansa täytellen.

Ross ei ollut kuulevinaan huomautusta.

»Oikeastaan on aivan luonnollista, tuota — tavallansa se koskee meidän isäämme.»

»Niin, niin, kyllä sinä olet kuitenkin aika vekara», ajatteli Pete piippuansa sytytellen.

»Viisi vuotta sitten hän antoi minulle vuotuisen määrärahan ja lähetti minut Lontooseen lukemaan lakia. Hän uskoo, että minä Englannissa suoritin tutkintoni, ja että minulla siellä on oikeus harjoittaa tuomarinammattia, ja nyt hän tahtoo, että minä hankin saman oikeuden myöskin täällä Man-saarella.»

Tupakka Peten piipussa lakkasi kuohumasta ja tuhisemasta. »Entäs sitten?»

»Se on kuitenkin mahdotonta», selitti Ross.

»Kuinka niin? Asiat eivät ole menneet teidän mielenne mukaan, vai?»

»Sanoakseni teille totuuden, kapteeni, minä heti tultuani Lontooseen jouduin hieman häilyvään seurapiiriin. Minä luulin, että ystäväni olivat rikkaita miehiä, enkä minä itse ole ollut koskaan mikään kitupiikki. Siellä oli Monty, Fancy-klubin omistaja — » sakset Katen kädessä kilisivät ja pysähtyivät — Ross vaikeni, mutta virkahti sitten: »Itse asiassa minä en ole valmistunut mihinkään, enkä minä ikä päivänä ole mitään lukenutkaan.»

Ross pyöri tuolillansa ja katsahti luomiensa alta Kateen. Pete kumartui eteenpäin ja sanaa virkkamatta päästeli pulleita savuja takan aukkoon.

»Kuten näette, minä puhun aivan avomielisesti, Peter — jokin pakottaa minut siihen. No, omituistahan olisikin, ellei nyt voisi pieniä hairahduksiansa kertoa omalle veljellensä, Peter----»

»Älkää puhuko mitään veljeydestä», sanoi Pete. »Mitä minun olisi tehtävä teidän hyväksenne?»

»Lainatkaa minulle niin paljon, että minä voin tehdä sen, minkä isäni luulee minun jo tehneen», sanoi Ross ja lisäsi sitten kiireesti: »tietysti minä annan teille velkakirjan lainasta.»

»Minä olen kuullut sanottavan, herra Christian», sanoi Pete, »etteivät teidän velkakirjanne ole kissankultaa arvokkaammat.»

»Silloin on joku panetellut minua teille, kapteeni. Suostukaa siis pyyntööni isämme tähden — hänen hartain halunsa on, että minä saisin tuomarinviran — ehkäpä jokin mahdollisuus on vieläkin siihen olemassa.»

»On», sanoi Pete lyöden kämmenellänsä pöytään, »ja siihen virkaan on myöskin kelvollisempia miehiä.»

Ross katsahti Kateen ja halveksiva hymy välähti hänen pahaenteisillä kasvoillansa. »Miten kaunista onkaan», hän sanoi, »kun vaimon parhaat ystävät samalla ovat myöskin aviomiehen parhaita ystäviä.»

»Niin ovatkin», sanoi Pete ja Ross naurahti taas hiukan ja Katen saksien kilinä oli taaskin lakannut. »Mitä teihin tulee, herraseni», sanoi Pete nousten seisoallean, »niin kaikella kunnioituksella sanottuna te olette kuin merimetso, joka on niellyt kalan pyrstö edeltä. Evät ovat tarttuneet sen kurkkuun», tässä hän löi ystävällisesti Rossia olkapäälle, »eikä teidän olisi pitänyt tulla isänne, pojan luokse pyytämään, että hän huuhtelisi sen alas.»

Juuri kun Ross lähti, tuli Caesar sisään. »Mitä tuo ryökäle täältä tahtoi?» murahti hän.

»Hänen purtensa on jäänyt kuiville», huomautti Pete.

»Niin se aina on ollut ja niin se aina tulee olemaan. Hän on syntynyt matalalla vedellä ja vielä kuolee kuivalle kalliolle. Lainaamassa rahaa, vai?» kysyi Caesar katsellen tutkivasti ympärillensä.

»Koetti lainata», hymähti Pete välinpitämättömästi.

»Lainaa hänelle, poikaseni», sanoi Caesar arvelematta. »Häneen itseensä ei kyllä ole luottamista, mutta lainaa hänelle hänen perintöjänsä vastaan. Tai lainaa vanhukselle itsellensä sillä ehdolla, että hän kiinnittää Ballawhainen. Tuo hurvittele kuitenkin kaiken — omaisuus lankeaa sinulle, poikaseni, vanhuksen kuoleman jälkeen, ja kenelläpä siihen olisi parempi oikeus?»

Pete otti piipun hampaistansa ja koputti siitä tuhkan takanreunustaa vasten. »Voi olla syytä ajatella sitä asiaa», hän sanoi hieman koneellisesti. »Mutta voi olla muitakin, joilla on vielä enemmän oikeutta siihen. Jos asiat olisivat menneet, niinkuin niiden olisi pitänyt, ulisi kaikki tuo nyt hänen. Minun täytyy ajatella sitä asiaa — asia on kyllä sen arvoinen.»

III.

Philip oli lähtenyt saarelta häitten jälkeisenä aamuna. Hän oli matkustanut ulkomaille ja ensimmäisen kirjeen he saivat häneltä Kairosta. Matka oli tehnyt hänelle hyvää — pitkät rauhalliset yöt Välimerellä — valvominen ja kulku edestakaisin yksinänsä laivankannella. Lämmin — suloinen ilma — kaukaiset majakat — kaikki nuo olivat herättäneet hänessä uusia ajatuksia ja tunteita, ja hän oli rauhallisempi nyt. Hän toivoi, että Kate ja Pete olivat nyt järjestäneet uuden kotinsa, voivat hyvin ja olivat onnellisia. Kate luki kirjeen ääneen. Siinä hän tunsi Philipin sydämen tykinnän, vain hitaampana ja heikompana matkan pituuden vuoksi. Sitten hän sai Peten puolesta myöskin vastata.

»Sano hänelle, että hän tulee kiireesti kotiin takaisin sieltä Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta», sanoi Pete. »Sano hänelle, ettei suinkaan ole ollenkaan viisasta, että kaunis nuori mies asettuu asumaan sellaiseen merkilliseen maahan» jossa ei kertaakaan saa nähdä paljaita kauniita kasvoja. Kirjoita hänelle, että Kirry tervehtii häntä sydämellisesti, ja että hän nyt pesee ja puuhaa omansa talossaan, ja ettei hän vain sekaantuisi siellä Pharaon tyttäriin.»

Seuraavan kirjeen he saivat Philipillä Roomasta. Häntä oli vaivannut unettomuus, mutta muuten hän voi erinomaisen hyvin. »Elämä tässä kaupungissa on samanlaista kuin elämä kuoleman jälkeen — kaikki todellisuus oli hävinnyt, mutta oli tavattoman hauskaa kuitenkin kulkea kuutamossa näillä muinaisuuden ihmeellisillä raunioilla.» Hän onnitteli rouva Quilliamia hänen ahkerien ja hyödyllisten toimiensa vuoksi — työ oli samanlaista kuin kärsimys. — Se antoi voimaa ja kestävyyttä. Tämänkin kirjeen sai Kate lukea. Se oli kuin meren takaa kuuluva nyyhkytys.

»Kirjoita hänelle jotakin hauskaa, että hän tulee paremmalle tuulelle», sanoi Pete. »Sano hänelle, että roomalaiset ovat hirvittävän mustasukkaisia ja että hänen ravintoloihin mennessänsä tulee varoa, ettei pyydä niitä tyttöjä polvellensa, vaan juo teensä yksin — sillä roomalaiset eivät sellaisesta pidä.»

Viimeisen kirjeen he saivat Philipiltä Lontoosta. Hänen tuskansa oli haihtunut. Hän arveli olevansa taas melkein terve, vaikka olikin käynyt ankaran kiirastulen läpi. Kuvernööri oli ollut hänelle tavattoman hyvä tuomarin virkaa ei oltu vielä kenellekään annettu olipa suositellut häntä ystävillensä Lontoossa ja nyt häntä kutsuttiin kaikkialle, niin että hän oli joka ilta menossa. Siitä huolimatta näkymätön voima veti häntä kotiin ja he saisivat ehkä nähdä hänet pian, tai saattoi siihen mennä kauankin. Kuusi kuukautta hän oli ollut poissa, mutta hänestä tuntui, ettei hän sitä aikaa ollut kokonansa turhaan käyttänyt — hän palaisi kotiin uusin, vahvistunein voimin.

Tähän kirjeeseen ei voitu vastata, sillä siinä ei ollut mitään osoitetta. Se tuli sen päivän iltapostissa Englannista tulleella höyrylaivalla. Kahta tuntia myöhemmin oli rouva Gorry ollut kaupungilla asioillansa ja juoksi sisään ja kertoi:

»Minä luulin näkeväni herra Philip Christianin kulkevan ohitseni kadulla.»

»Koska?» kysyi Pete.

»Juuri nyt», sanoi hän.

»Lörpötystä, eukkoseni», sanoi Pete, »mieshän on Lontoossa. Katsokaa, tässä on hänen kirjeensä» — osoittaen etusormellansa kirjeen ensimmäistä riviä — »Lontoossa 21 p. tammikuuta — se oli eilen. Katsokaa!»;

Rouva Gorry hämmästyi tavattomasti. Mutta seuraavana iltana hän oli ulkona samaan aikaan taaskin suorittamassa asioitansa ja hyökkäsi aivan kauhuissansa sisään, kertoen samaa kuin edellisenäkin iltana.

»Te voitte itse hänet nähdä», hän sanoi, »hän kulkee juuri katua puutarhan takana.»

»Lörpötystä, nuo nyt ovat ihan turhia juttuja», sanoi Pete ja sitten hän kuiskasi kädenselän takaa Katelle: »Eukkoraukka, hän näkee näkyjä, eikä se ole ihmekään, onhan hänen miehensä aivan äskettäin kuollut.»

Mutta kolmantena iltana rouva Gorry palasi samalla hetkellä ja samanlaisilta asioilta ja toi saman uutisen.

»Minä olen aivan varma», hän huohotti. Hän oli aivan suunniltansa kauhusta. Nyt hän luuli, että yliluonnolliset voimat leikkivät hänen kanssansa.

»Näyttää aivan kuin eukko uskoisi, mitä hän sanoo», sanoi Pete ja alkoi kysellä häneltä. »Miten herra Christian oli puettu?» Siihen hän ei tänä iltana ollut kiinnittänyt huomiota, mutta ensimmäisenä iltana, kun hän hänet näki, hänen päällänsä oli ollut jonkinlainen vanhanaikainen manilainen kaapu. »Mitä tietä hän kulki?» Hän ei ollut varma, minnepäin hän tänä iltana oli kulkenut, mutta edellisenä iltana hän oli mennyt puutarhan ja kappelin välistä kujaa. »Näittekö hänen kasvonsa?» Ensimmäisenä iltana hän oli nähnyt ja ne olivat olleet laihat ja kalpeat.

»En suinkaan minä tahtoisi tulla pettämään teitä ja valehtelemaan teille», sanoi rouva Gorry ja alkoi itkeä.

»No, sitä te ette suinkaan tarkoita, mutta joka tapauksessa tämä on aivan kummallista», lohdutteli Pete.

»Voitteko sanoa suunnilleen, mihin aikaan tuo tapahtui, Jane», kysyi Kate.

»Täsmälleen kello kymmenen joka ilta», vastasi rouva Gorry.

»Onkohan Lontoon ja Man-saaren ajalla mitään eroa, Kirry?» tiedusteli Pete.

»Ei suinkaan niin paljoa, että siitä kannattaisi puhua», sanoi Kate.

Pete kynsi korvallistansa. »Minä luulen, että minun täytyy pistäytyä Mustan Tomin puheilla. Hän on kyllä pahanilkinen ja kelvoton rahjus, Jumala minulle anteeksi suokoon, että hän on minun isoisäni, mutta hän tietää kuitenkin paljon vanhoja manilaisia taruja. Jos nyt olisi ollut juhannusyö ja Philip olisi nukkunut vuoteessaan jossakin, olisihan saattanut tapahtua, että hänen henkensä olisi vaeltanut siellä, missä hänen sydämensä on, sellaisia juttuja ainakin olen kuullut.»

Kate selitti salaisuuden omalla tavallansa, ja seuraavana iltana, kun kello läheni kymmentä, hän meni salista arkihuoneeseen ja asettui akkunaan, josta oli näköala tielle. Päivä oli ollut hämärä ja yö oli usvainen. Raskas, sakea sumu oli peittänyt maat ja meret. Kaikki oli niin hiljaista, kuollutta ja aavemaista. Kate oli pimeässä huoneessa ja värisi, mutta ei pelosta. Äkkiä hän huomasi omituisen varjon, joka kulki lampun alitse, joka valaisi epäselvästi vähän matkan päässä. Hän saattoi nähdä vain espanjalaisen viitan ääriviivat. Mutta hän kuunteli askeleita ja tunsi ne. Ne tulivat ja pysähtyivät, kulkivat ohi ja pysähtyivät taas ja sitten ne menivät yhä kauemmaksi, kunnes kulkija kokonaan katosi pimeään yöhön.

Katen silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun hän tuli illalliselle sinä iltana. Hän oli luullut, että Philipin kärsimys tuottaisi hänelle iloa. Mutta iloa ei tullut, ainoastaan tuskan huuto, jostakin sydämen salaisista sopukoista, jossa rakkaus janoaa rakkautta. Hän koetti uudestaan karkoittaa kaikki ajatukset, jotka olivat syöpyneet syvälle hänen sieluunsa Philipin kuvan ympärille. Se oli vaikeata — se oli mahdotonta. Pete teki kaikkensa tuodaksensa hänen mieleensä juuri ne ajatukset, joista hän tahtoi vapautua — hän puhui lakkaamatta hänen käytöksestänsä, hänen ulkomuodostansa ja hänen naurustansa. Mitä Pete sanoi, oli kaikki vain kaikua hänen omista ajatuksistansa, mutta siitä huolimatta ne tuottivat tuskaa ja kiduttivat häntä. Hän tunsi kuin lakkaamatta tahtovansa huutaa: Jätä minut yksin — jätä minut aivan yksin.»

Ihmiset alkoivat kaupungissa juoruta rouva Gorryn merkillisistä jutuista.

»Nyt Philipin täytyy tulla», ajatteli Kate, ja hän tuli. Kate oli yksin kotona. Oli iltapäivä. Päivällinen oli syöty, liedenristikko oli puhdistettu, tuli kohennettu palamaan ja matot levitelty paikoillensa. Philip astui hiljaa eteiseen, koputti keveästi oveen ja tuli sisään. Hän toivoi Katen voivan hyvin, ja Kate vastasi koneellisesti samalla tavalla. Hän kysyi Peteä ja Kate vastasi hajamielisesti, että hän oli tänä aamuna mennyt Peeliin keskustelemaan joistakin kalastusasioista. Tämä oli jokapäiväistä keskustelua — lyhyttä, kylmää, melkeinpä sisällyksetöntä. Philip puhui hiljaa ja seisoi keskellä lattiata, heilutellen pehmeätä hattua käsissänsä. Kate seisoi takan ääressä pitäen kädellänsä kiinni takan reunasta, pää puoliksi sivulla ja katsellen syrjäsilmillä hänen jalkoihinsa; mutta kuitenkin hänestä tuntui, että hänen silmänsä olivat suuremmat kuin ennen ja että hänen lempeä äänensä oli saanut syvemmän kaiun. Aluksi hän e muistanut pyytää häntä istumaan ja sitten hän ajatteli että nyt se ei enää sopisi. Nämä lyhyet sanat olisivat vain ilmaisseet sen äärettömän onnettomuuden ja kauhean tosiasian — että hän oli tämän talon rouva, että hän oi Peten vaimo.

IV.

Siinä he seisoivat, ympärillään täydellinen hiljaisuus jota oli mahdoton katkaista, mutta joka myöskin tuntu mahdottomalta sietää, kun Pete itse palasi aivan kuin tuulenpuuska, lausuen Philipin tervetulleeksi ja puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Istu poika, istu», hän huudahti, »ei sinne, istu tähän nojatuoliin. Minunko paikkani? No, se on minun ja silloin se on myöskin sinun. Ethän ole vielä syönyt päivällistä vai oletko? En minäkään ole syönyt. Onko sinulla jotakin kylmää lihaa, Kirry? Vai ei? Paista sitten meille kyljyksiä, lemmikkini.»

Kate oli nyt saanut hillityksi itsensä ja kiirehti täyttämään pyyntöä. Kun hän oli poissa, jutteli Pete lakkaamatta, kyseli Philipin matkoista, laski leikkiä tytöistä ja hullutteli rouva Gorryn omituisesta kummituksesta, jota hän oli pitänyt Philipin aaveena.

»Minä olen ostanut aluksen Peelistä tänään», hän sanoi »sievän, hauskan veneen, oikean kilpapurjehdusaluksen. Katsos, minä aion ensi pyyntikautena lähteä kalastamaan silliä, herraseni. Ja miksikäs en lähtisi? Liian monet Man-saarella ovat koko ammatin jättäneet. Tuo vanha homma voisi kuitenkin olla erinomaisen huvittavaa. Se voisi myöskin olla tuottavaa, varsinkin jos osaa käyttää oikeita pyyntitapoja. Jäällä rakennetaan kyllä laivasiltoja huvimatkailijoille kuinka paljon tahansa, mutta kalastajien tarpeista ei pidetä ollenkaan huolta. Puhuessamme tästä, rakas Philip, ovat pojat pyytäneet minua puhumaan sinulle, että sinä esittäisit saaren edustajakamarissa uudistuksia täkäläisiin kalastusoloihin. Aallonmurtajat ovat niin huonot, ettei voi satamasta liikahtaa kaikilla ilmoilla, mutta elleivät lapset itke, unohtavat äidit antaa niille ruokaa. Sen tähden me aiomme myöskin esittää vaatimuksemme Douglasissa ja huudamme kilpaa tuulen kanssa niin kauan kuin sydämet sykkivät ja voimaa on keuhkoissamme. Ne miehet luottavat nyt sinuun, Philip. 'Siinä on oikea mies', he sanovat. 'Hän on ollut meidän ystävämme ennen ja hän on meidän ystävämme vieläkin', sanovat he.»

Philip lupasi ottaa tehtävän suorittaaksensa ja silloin tuli rouva Gorry huoneeseen ja levitti liinan pöydälle.

Sillä aikaa Kate oli moittinut itseänsä, ettei hän ollut menetellyt oikein. Kuinka ihmeessä sopisi yhteen sen lupauksen kanssa, jonka hän oli hääpäivänänsä tehnyt, että hän vain nauttisi, kun näkisi Philipin kärsivän, jos hän näytti hänelle, että myöskin hän itse kärsi. Hänen tuli olla iloinen ja reipas, hänen tuli näyttää onnelliselta ja hänen tuli näyttää, että hän rakasti miestänsä.

Hän palasi huoneeseen tuoden höyryävän vadin ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat kuin päivänpaiste.

»Minä pelkään, rakkaani, etteivät ne ole oikein onnistuneita», hän sanoi kuin anteeksi pyydellen.

»Mitä turhaa!» lohdutteli Pete, »me emme ole niin turhan tarkkoja. Phil ja minä olemme nähneet tuulta ja tuiskua yhdessä.»

Kate nauroi iloisesti ja sillä tekosyyllä, että hänellä on vielä jotakin toimia, katosi huoneesta. Mutta hän ei ollut suotta moittinut sitä herkkua, jonka oli pöytään tuonut. Lammas oli huonosti syötetty, huonosti teurastettu, huonosti leikelty ja ennen kaikkea kerrassaan kelvottomasti paistettu. Olisi ollut ihme, jos sitä olisi voinut syödä. Philip koetti ankarasti salata Peteltä, miten mahdotonta tämä oli. Pete puolestansa teki kaikkensa, ettei Philip olisi huomannut, miten hän kaikin voimin yritti. Hiki alkoi kohota heidän otsallensa. Pete lopetti äkkiä vilkkaan puheensa ja katsahti Philipiin. Philip työskenteli ahkerasti veitsellänsä ja haarukallansa ja vastasi epävarmana. Sitten Pete katseli varovasti ympärilleen, nousi ja hiipi varpaillaan keittiön ovelle, otti palatessaan sivupöydältä keltaisen paperin, tyhjensi siihen ensin omansa ja sitten Philipin lautasen, ja kääräistyään paperin kasaan pisti kaikki takkinsa taskuun.

»Eihän hyödytä loukata kenenkään tunteita», hän sanoi. Pian tämän jälkeen ilmestyi Kate hymyillen heidän seuraansa.

»Joko te olette lopettaneet?» hän kysyi omituisen kirkkaalla äänellä.

»Ha, ha!» nauroi Pete. »Kaksi nälkäistä miestä, Kate, ymmärräthän! Mitähän sanoisit, jos pari viikkoa saisit pitää huolta meidän ruoastamme?»

Kate katseli ihmetellen tyhjiä astioita. Pete teki kiihkeästi Philipille salamerkkejä, mutta Philip ei kohottanut päätänsä pöytäliinasta.

»_Hän_, ei todellakaan näytä ymmärtävän, miten paljon nälkäinen mies voi syödä, eikö totta, Phil?»

»Mutta», sanoi Kate — »mutta», hän sammalsi — »mihinkäs luut ovat joutuneet?»

Pete upotti sormensa päät partaansa. »Luut? Luutko sinä kysyt? Tuota, no, emme me kuitenkaan luita syöneet.» Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui. »Mutta koira, katsohan — mehän aina annamme luut koiralle — Tuomari syö luita kuin ahmatti.»

Sillä hetkellä Tuomari makasi pöydän alla pitkin pituuttaan ja kuorsasi kuuluvasti. Rouva Gorry korjasi astiat pöydältä, ja Kate meni sivupöydän luo ompelemaan.

»Onko kukaan nähnyt minun mallejani?» hän kysyi.

»Malleja?» sanoi Pete pistäen kätensä taskuunsa. »Kaipaatko sinä mallejasi?» hän kysyi kaivellen taskujansa. »Onko se tämä?» ja hän veti esille ryppyisen rasvaisen paperin, jota oli käytetty kyljyksien kääreenä. »Voitko sinä ymmärtää, miten hurjan tyhmä mies voi joskus olla? — Minä otin sen sytyttääkseni sillä piippuani.»

Hymy katosi Katan huulilta ja hän riensi ulos, etteivät toiset olisi nähneet, miten hämillään ja nolo hän oli. Sitä aikaa Pete käytti hyväksensä kuiskataksensa Philipille: »Lähdetään kävelemään ja pistäydytään 'Aurassa'.»

He olivat juuri lähdössä, kun Kate palasi arkihuoneeseen. »Menemme hiukan kävelemään, Kirry», virkkoi Pete. »Sanotaanhan, että pieni kävelyretki päivällisen jälkeen auttaa verrattomasti ruoansulamista», ja hän yskähti pari kertaa lyöden kätensä leveihin rintoihinsa.

»Odottakaa hetkinen, niin minä tulen mukaan», ehdotti Kate.

Ehdotusta ei voinut hylätä. Kate tuli ostoksille »Auran» lähettyville. Vanha rouva Beatty, ravintolanpitäjä, seisoi ovella, kun he astelivat ohi ja nähdessään Peten lähestyvän hän sanoi tälle — tarkoittamatta mitään pahaa: »Leipä, juusto ja portteri on valmiina, kuten tavallisesti, herra kapteeni.»

V.

Tapa, jolla mies kohteli häntä, tappoi hänet. Olla hänen ihailtu, hemmoteltu vaimonsa ja tietää, ettei ollut hänen hellyytensä ja rakkautensa arvoinen, ei ollut onnea — se oli musertavaa onnettomuutta, joka kidutti hänen sielunsa kuoliaaksi. Jos mies olisi moittinut häntä hänen taitamattomuudestansa, jos hän olisi torunut häntä siitä, että hän oli tehnyt kodin ilottomaksi, niin, vaikkapa hän olisi lyönyt häntä, hän olisi voinut senkin kantaa ja pitänyt tätä ulkonaista kärsimystä salaisen syntinsä rangaistuksena.

Joskus hänet yllätti raivon puuska, mutta usein hän istui tuntikausia äänettömänä, jalat lieden reunalla. Peten käytös saattoi hänet epätoivoon. Mitä enemmän hän ajan kuluessa oppi tuntemaan Peten herkkää luonnetta, sitä vastenmielisemmäksi mies hänelle tuli, ja usein hän antoi sisäisen raivonsa kuohua julki. Pete painoi silloin päänsä alas ja moitti itseänsä. Eihän vaimoraukka saattanut sietää hänen tyhmiä lörpötyksiänsä hänhän kuitenkin oli vain raaka tyhmyri. Silloin Kate purskahti itkuun ja pyysi anteeksi ja samana hetkenä oli mies taas iloinen jälleen, aivan kuin koira, jota hyvitellään, kun ensin on annettu selkään.

Katen kärsimys kohosi huippuunsa — hänelle selvisi, että hän tulisi äidiksi. Kauhea pelko käsitti silloin hänen mielensä. Hänen sieluunsa palasivat takaisin ne ajatukset, jotka mahdollisista seurauksista olivat ennen häitä hänessä herättäneet niin ristiriitaisia tunteita. Mahdotonta oli päästä aivan täydelliseen varmuuteen. Tämä ajatus saattoi olla pelkkä turhanpäiväinen otaksuma, jonka hänen onnettomuutensa, hänen salainen rakkautensa Philipiin ja hänen salainen vastenmielisyytensä Peteen — tuohon yksinkertaiseen, sivistymättömään, epämiellyttävään olentoon — oli synnyttänyt. Mutta siitä huolimatta se valtasi koko hänen olentonsa ja muuttui vähitellen vääjäämättömäksi varmuudeksi, joka päivä päivältä yhä vahvistui ja kidutti hänen sydäntänsä kuin inhoittava painajainen — lapsi, jonka hän oli synnyttävä, ei ollut hänen miehensä lapsi.

VI.

Huolimatta Peten virallisista kutsuista Philip tuli harvoin heille. Hänellä oli mitä erilaisimpia esteitä — työ — lisäopiskelut — kuvernööri — hänen tätinsä. Pete sanoi: »tietysti» ja »luonnollisesti» ja »nuohan ovat tekosyitä», kunnes Philipiä alkoi hävettää ja niin hän eräänä iltana tuli, näyttäen terveemmältä ja voimakkaammalta kuin tavallisesti ja hänen iloisuutensa oli luonnollista ja teeskentelemätöntä, kun hän hyökkäsi taloon lausuen: »Vihdoinkin minä olen tullut.»

»Ja nyt sinä jäät yöksi?» sanoi Pete.

»No, kyllä kai», myönsi Philip.

»Se on sekä ikävää että hauskaa, sillä minun täytyy nyt heti paikalla lähteä parin pojan kanssa Peeliin hakemaan alustani, voidakseni käyttää hyväkseni yön nousuvettä. Mutta sinä jäät kuitenkin ja pidät seuraa vaimolleni ja minä tulen aamulla heti, kun vuoksi kohoaa. Tyydythän sinä häneen, etkös tyydykin, Kate?» hän huudahti ja kuiskasi sitten ystävälleen: »Hän on joskus niin masentuneella mielellä, eiköhän se ole ihmekään, kun on niin lähellä — mutta saathan itse nähdä», ja hän nyökkäili ja iski silmää merkitsevästi.

Ei ollut helppo vetäytyä syrjään eikä keksiä tekosyitä, joilla olisi pelastunut tästä tilanteesta, niin rajaton oli Peten luottamus. Kate näytti kuin olisi tahtonut huutaa: »armoa, armoa», mutta kun hän luki saman rukouksen Philipin kasvoilla, teki se hänet mykäksi.

Pete lähti matkallensa ja sen jälkeen Kate ja Philip istuivat juomaan teetä. Niin kauan kuin teen juontia kesti, ei ollut vaikea keksiä jokapäiväisiä juttuja, joilla saattoi karkoittaa hiljaisuuden. Mutta kun he nousivat teepöydästä, toi Kate hänelle piipun ja silloin oli mahdoton estää väliaikoja syntymästä. Philip puhalteli uhkeita savuja ja koetti näyttää onnelliselta. Kate yritti kaikin voimin estää Philipiä näkemästä, että hän oli aivan neuvoton ja mielensä oli masentunut. Joka hetki heidän mielikuvituksensa kääntyi uudelle ladulle. Philip otti kirjan ja alkoi sitä silmäillä ja sillä aikaa Kate ajatteli itseksensä, että oli tavattoman epäkohteliasta, kun Philip kohteli häntä sellaisella välinpitämättömyydellä. Kun Philip puhui, kuvitteli Kate, ettei hän ollut hänelle enää niin kohtelias kuin ennen. Philip asteli pianon luo ja he alkoivat laulaa kaksinlaulua: »Oi, kuinka vilppaat vuoriston tuulet!» Heidän äänensä sopivat mainiosti yhteen, mutta he eivät kuitenkaan voineet jatkaa. Mitä enemmän he koettivat unohtaa menneisyyttä, sitä voimakkaampana se palasi heidän mieleensä. Philip antoi sormiensa leikitellä koskettimilla; Kate seisoi toisen jalkansa varassa pidellen kiinni kynttilänjalasta, kun he alkoivat puhua Petestä. Tuo nimi tuntui antavan heille voimaa taistella hiipivää intohimoa vastaan. Pete oli heidän suojavarustuksensa. Aihe oli sama kuin ennen muinoin, mutta nyt se oli muuttunut murhenäytelmäksi, ennen se oli ollut huvinäytelmä.

»Ihanaa on nähdä teidät tässä kauniissa kodissa», sanoi Philip.

»Eikös se ole kaunis?» vastasi Kate.

»Teidän pitäisi olla hyvin onnellinen.»

»Miksi minä en sitten olisi onnellinen?», sanoi Kate naurahtaen.

»Tietysti, tietysti te olettekin. Koti lämmin ja viihtyisä kuin linnun pesä ja mies, joka jumaloi teitä — —.»

Kate naurahti taaskin, koska hän ei voinut sanoa mitään. Puhe oli kuin läpinäkyvä huntu, nauru kuin peittävä savupilvi, sentähden hän nauroi ja nauroi uudestaan.