Part 25
»Ei, kuule, se olisi epäystävällistä, ymmärräthän», sanoi Pete. »Ikävä olisi pettää heitä ja antaa heidän turhaan odottaa. Me pysähdymme vain muutamaksi minuutiksi ja sitten ajamme vähän reippaammin ja otamme ajan takaisin. Ptruu, Tyttö, ptruu tamma, ptruu, no!»
Kun kiessit seisoivat kapakan ovella, kuului sisältä huuto: »Onnea teille kapteeni, onnea teille rouva. Terveys, onni ja menestys seuratkoon teitä molempia ja Herra antakoon teille lapsia ja onnea ja pitkää ikää, kasvattaaksenne heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa. Toivomme, että saatte nähdä lastenne lastenlapset, jotka siunaavat ja ylistävät teitä.»
»Täyttäkää lasit, rouva Kelly», huudahti Pete.
»Aja pois, niin olet kiltti», sanoi Kate kärsimättömästi kuiskaten ja veti Peteä takin hihasta.
Tähdet alkoivat tuikkia ja kuu pilkistä esille. Viimeinen heinä rantaniityillä oli luokona ja tuoksui. Kate värisi ja Pete asetti viltin hänen hartioillensa. Ja sitten hän alkoi lauleskella. Hän lauloi paloja kaikista lauluista, joita tänä iltana oli laulettu, mutta aina hän palasi samaan vanhaan manilaiseen lauluun, joka alkaa:
»Pieni punalintu mättähällä liehuu, Missä olit sa viime yötä?»
niin hän lauloi kuten iso poika, kiessien jyristessä pimeällä tiellä ja Kate istui hänen rinnallansa ja vapisi.
Pian he tulivat kaupunkiin, ajoivat pitkin Parlamentin katua, kulkivat raatihuoneen ohi, joka oli melkein kokonansa puitten peitossa, kääntyivät torin kulmassa ja ajoivat suoraan Jalavaharjuun.
»Vihdoinkin olemme kotona», huudahti Pete hypähtäen alas rattailta.
Koira alkoi haukkua sisällä talossa. »Kuuletkos tuota?» sanoi Pete. »Se on isäntänä talossa minun poissa ollessani.»
Eteisen ovi avattiin ja hauskannäköinen nainen leskenmyssy päässä tuli ulos sytytetty kynttilä kädessä.
»Tässä on sinun taloudenhoitajasi, rouva Gorry», sanoi Pete.
Kate ei vastannut mitään. Hän istui ja tuijotteli hevoseen, joka höyrysi kiessien lyhtyjen valossa. Pete nosti hänet alas, niinkuin oli nostanut rattaillekin. Sitten rouva Gorry otti häntä kädestä ja sanoi: »Huomatkaa portaat, rouva — tätä tietä, rouva», johtaen häntä portista ja käytävää pihan yli ja ylös eteiseen. Eteisestä avautui ovi neliömäiseen saliin, joka oli kalustettu seurusteluhuoneeksi. Tuli paloi takassa. Lamppu oli sytytetty, pöytä katettu illallista varten ja koko huone oli lämmin ja kodikas.
»Kas niin, mitäs sinä tästä sanot», kysyi Pete, joka tuli jäljessä sisään piiska kädessä.
Kate katseli ympärillensä; hän ei puhunut mitään, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
»Eikö — tämä kelpaisi vaikka tuomarin rouvalle?» sanoi Pete ja osoitteli kaikkea piiskan varrella aivan kuin hän olisi ollut virallinen ohjaaja.
Kate ei jaksanut kestää enempää. Hän lyyhähti tuolille ja purskahti haikeaan itkuun. Peten säteileville kasvoille ilmestyi heti toinen ilme.
»Rakas ystäväni, mikä sinun on?» hän sanoi. »Tyttö parkani, mikä sinua huolettaa? Sano se minulle, lemmikkini — sano, kerro minulle kaikki.»
»Ei se ole mitään, Pete, ei kerrassaan mitään. Älä kysele», sanoi Kate. Mutta yhä hän nyyhkytti aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
Pete seisoi hetkisen hänen vieressänsä, silitellen hänen kättänsä. Sitten hän sanoi hillityllä vapisevalla äänellä: »Minä tiedän, että tytön on hirveän raskasta jättää isänsä ja äitinsä ja kaikki, jotka ovat olleet hänelle rakkaat ja kalliit lapsuudesta asti ja tulla miehensä taloon ja sanoa: 'Menneisyys on ollut hyvin ihana minulle, mutta minä jätän kuitenkin kaikki ja sinun rinnallasi luotan tulevaisuuteen.' Se on raskasta, rakkaani, minä tiedän, että se on raskasta.»
»Oi, jätä minut, jätä minut yksin!» huudahti Kate yhä itkien.
Pete pyyhkäisi takkinsa hihalla silmiänsä ja sanoi: »Auttakaa häntä huoneeseensa, rouva Gorry, sill'aikaa kun minä vien tamman talliin.»
Sitten hän vihelsi koiraansa, joka oli katsellut häntä takan edessä olevalta matolta ja meni ulos. Piiskan varsi viisti lattiata hänen jäljessänsä.
Rouva Gorry näytti hyvin huolestuneelta johtaessaan Katen yläkertaan hänen huoneeseensa. Eikö hän syö illalistansa? Hajusuola on hyvin hyvää päänsärkyä vastaan — saisiko hän hakea alakerrasta pullonsa? Monien hyödyttömien kysymysten ja hermostuneitten kieltojen jälkeen tuo kunnon eukko lausui Katelle hyvää yötä ja jätti hänet.
Jäätyään yksin Kate purskahti vieläkin hillittömämpään itkuun. Myrskypilvet, jotka olivat kokoontuneet, olivat viimeinkin puhjenneet sateeksi. Tuntui kuin hän nyt vasta olisi ymmärtänyt päivän suuren onnettomuuden merkityksen. Vuosikausien toiveet ja unelmat olivat vain odottaneet tätä hetkeä murskautuakseen kappaleiksi. Kaikki oli nyt ohi. Taistelu kohtaloa vastaan oli loppunut ja kiihoittunut ja teeskennelty mieliala, jolla hän oli koettanut karkoittaa sen viheliäisyyden tunteen, joka oli tahtonut hänet valloittaa, palasi nyt sitä tuskaisempana.
Hän ajatteli Philipiä ja hänen tuskansa sai lievitystä. Hänen naisellisuutensa ei ollut niin kokonansa tahrattu ettei hänelle naisellinen ylpeytensä olisi ollenkaan lohtua tuottanut. Hän näki nyt suhteensa Philipiin ja ymmärsi että oli nyt kostanut hänelle. Philip rakasti häntä, eikä koskaan lakkaisi häntä rakastamasta. Kuinka hän koettaisikin karkoittaa häntä ajatuksistansa, hän palaisi uudestansa. Se oli sitä varmempaa, kuta saavuttamattomammaksi hän oli tullut sentähden, että hän oli toisen vaimo. Jos hän päivisin saattoi karkoittaa hänet luotansa suorittaaksensa monia maailmallisia tehtäviä, joiden vuoksi hän oli uhrannut hänet, palaisi hän yön tullen hänen luoksensa, eikä häntä voisi karkoittaa. Philip ei voisi koskaan nukkua näkemättä häntä. Jokaisessa unessa hän ojentaisi kätensä häntä kohden, mutta hän ei olisi saavutettavissa, ja silloin hän heräisi tuskasta nyyhkyttäen. Nämä ajatukset tuottivat todellista iloa, vaikka ne raatelivat niin kauheasti hänen sydäntänsä.
Hän sai voimaa tästä kauheasta lohdutuksesta ja rouva Gorry, joka asui alakerran huoneessa sillä kohtaa, kuunnellen henkeään pidätellen, huomasi, että itku oli asettunut. Pää käsien varassa Kate istui ja ajatteli, ettei hänen tarvinnut itseään mistään moittia, ettei hän ollut voinut menetellä toisin. Se ei ollut hänen syynsä, että avioliitosta oli tullut tosi, vaan että hänen oli täytynyt taipua olosuhteisiin ja voimakas, armahtamaton virta oli vienyt hänet mukanansa. Siihen oli vaikuttanut hänen isänsä, Pete ja kaikki. Hän sanoi vielä itsellensä, että hän kaikesta huolimatta oli menetellyt oikein. Täällä hän nyt oli rauhallisessa satamassa, suojassa siltä kauhealta myrskyltä, joka häntä uhkasi. Täällä olisi turvallista, täällä olisi rauha.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Yö oli niin tyyni ja rauhallinen näitten seinien sisällä. Kate laski kätensä alas ja katseli ympärillensä. Leppeänä paloi tuli takassa ja lämmitti hänen jalkojansa ja lampaan nahoista tehdyt matot peittivät lattiaa. Lamppu paloi pöydällä hänen takanansa. Toisella puolen oli vaatesäiliö, joka oli kuin vanha kaappi ja ovena siinä oli korkea peili; toisella puolen oli vuode ja vaaleanpunaiset verhot riippuivat sen edessä, niin että se oli aivan kuin teltta. Tämä tuntui niin omituisen tutulta, tuntui aivan kuin hän olisi elänyt täällä lapsuudestaan asti. Hän nousi seisoalleen ja tarkasteli tarkemmin huonetta ja kaikki selvisi hänelle sinä hetkenä. Huone oli kalustettu aivan samalla tavalla kuin hänen oma huoneensa kotona. Kaikki oli vain uutta ja komeampaa. Oli kuin hänen oma henkensä olisi ollut täällä sill'aikaa, kun hän lepäsi vuoteessansa siellä kotona, kuin hän omin käsin olisi järjestänyt kaiken, — aivan kuin tapahtuu tyttöjen suloisissa unissa, jolloin tavalliset esineet muuttuvat suurenmoisiksi ja ihaniksi.
Kyyneleet kohosivat uudestansa Katen silmiin ja hän alkoi avata takkiansa. Sitä tehdessänsä hänen katseensa sattui muutamaan esineeseen, joka oli pukeutumispöydällä ja johon oli kiinnitetty paperilappu. Hän otti sen käteensä. Se oli pieni peili, samanlainen kuin hänen omansa kotona, mutta norsunluupuitteinen, ja paperilappuun oli kirjoitettu:
»Sen sijan joka särkys surella rakkautela Kirrylle. peat.»
Hänen sydämensä sykki raivoisasti. Tunteitten tulva täytti hänen olentonsa. Hän heitti peilin kädestänsä aivan kuin se olisi polttanut. Hän peitti molemmilla käsillänsä kasvonsa. Kaikki huoneessa näytti syyttävän häntä. Tähän asti hän oli ajatellut ainoastaan Philipiä. Ensikerran hän nyt ajatteli Peteä.
Hän oli rikkonut häntä vastaan — syvästi, kauheasti — eikä ollut vähintäkään toivoa, että tämän olisi mitenkään voinut saada anteeksi ja sovittaa. Pete rakasti häntä, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin, oli tuonut hänet omaan, kotiinsa, tähän rauhan satamaan — ja hän puolestansa oli kavaltanut ja pettänyt hänet — hän oli suostunut menemään naimisiin hänen kanssaan, vaikka rakasti toista.
Äkillinen voimattomuuden puuska valtasi hänet. Häntä pyörrytti ja hän oli vähällä kaatua. Vielä kauheampi muisto oli vallannut hänen mielensä. Se oli kuin musta korppi, joka räpytteli siipiänsä hänen päänsä ympärillä. Hän tunsi, miten valtimo jyskytti hänen ohimoillansa. Tuntui kuin tämä tuska olisi imenyt veren hänen sydämestänsä.
Juuri silloin kuului Peten ääni, joka kaikui ympäri talon, kun hän reippaasti asteli pihalla:
»Pieni punalintu mättähällä liehuu, Missä olit sa viime yötä?»
Hän kuuli hänen avaavan portin pihaan, lyövän sen kiinni, tulevan reippaasti astellen käytävää pitkin, sulkevan talon ulko-oven ja lukitsevan sen sisäpuolelta. Sitten hän kuuli hänen syvän äänensä puhuvan alhaalla.
»Voiko hän nyt paremmin, rouva Gorry?»
»Kyllä, kyllä, paljon paremmin, herra, niin ainakin luulen; jo kymmenen minuutin ajan hän on ollut aivan vaiti.»
»Hänen täytyy saada aikaa rauhoittua, poloisen! Sellaisia hentoja astioita täytyy käsitellä hellävaroen.»
Pian tämän jälkeen Kate kuuli hänen lähettävän rouva Gorryn levolle ja sanovan, ettei hän enää mitään tarvinnut. Hän ei huolinut ruoasta ja aikoi mennä pian levolle. Tämän jälkeen talossa vallitsi täysi hiljaisuus ja tupakan haju leijaili portaita yläkertaan.
Katen kuuma hengitys kävi yhä raskaammaksi ja hikipisarat valuivat hänen otsaltansa. Hän oli pyörtymäisillänsä ja hänen täytyi pitää kiinni uunin reunasta.
»Se on mahdotonta», hän ajatteli. »Hän ei saa tulla. Minun täytyy mennä hänen luoksensa ja sanoa: 'Pete, anna minulle anteeksi, minä olenkin todella toisen vaimo'.»
Ja niin hän kertoisi hänelle kaikki. Niin, hänen täytyi tunnustaa hänelle nyt kaikki. Oh, hän ei ollenkaan pelännyt. Hänen rakkautensa oli suuri. Pete kyllä tekisi mitä hän, Kate, toivoi.
Hän astui muutamia askeleita ovelle päin, mutta pysähtyi niinkuin suitset olisivat häntä kiskaisseet. Pete varmaankin sanoisi: »Tarkoitatko sinä, että sinä olet käyttänyt minua häpeäsi suojana? Pyydätkö sinä, että minä eläisin tässä talossa yhdessä sinun kanssasi antamatta kenenkään aavistaa, että me elämmekin erossa? Miksi sinä sitten et kysynyt minulta eilen? Miksi sinä kysyt vasta nyt, kun on liian myöhäistä valita?»
Ei, hän ei voisi tunnustaa. Jos tunnustaminen oli ollut vaikeata eilen, oli se tuhat kertaa vaikeampaa tänään ja se olisi lullannen tuhatta kertaa vaikeampaa huomenna.
Kate otti takkinsa, jonka hän oli heittänyt päällänsä. Hänen täytyi paeta täältä. Mihin tahansa sillä ei väliä. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ainoa tapa, jolla voi vapautua tästä hirvittävästä ja peloittavasta tuskasta. Pete oli alakerran eteissalissa, mutta tottahan täältä löytyi joku takatie ulos; hänen täytyi se löytää.
Hän väänsi lampun pienelle ja tarttui ovenripaan. Silloin hän näki valon häivähtävän portaissa ja kuuli keveitä askeleita. Se oli Pete, joka kynttilä kädessä sukkasillaan tuli tänne ylös. Hän pysähtyi puoliväliin, aivankuin olisi kuullut lukon rasahduksen ja meni sitten äänettömin askelin takaisin alas.
Kate sulki oven. Hän ei lähtisi. Jos hän jättäisi talon tänä yönä, hän häpäisisi Peten ja heittäisi hänet juoruille alttiiksi. Oikeata salaisuutta ei koskaan saataisi tietää. Oikea rikollinen ei koskaan tulisi päivänvaloon, mutta häväisten osoitettaisiin sormella miestä, joka oli tarjonnut hänelle turvaa ja suojaa, ja nöyryytys ja itsesoimaukset tappaisivat hänet.
Tämä ajatus pysähdytti hänet sinä hetkenä ja kun hän siitä vapautui, täytti hänen mielensä pelko, joka oli vieläkin kauheampi. Hän oli nyt Peten laillinen vaimo ja aviomiehen oikeudella hän oli hänen herransa. Hänellä oli oikeus tulla hänen luoksensa ja hän tahtoisi tulla. Sitä oli mahdoton välttää, sen täytyi tapahtua. Nyt ei ollut enää kysymys nuorukaisen ja tytön haaveista eikä vaihtoehdoista, vaan todellinen elämä oli avautunut hänen eteensä — todellisuus, joka tulee kerran jokaisen vaimon eteen, joka on joutunut lailliseen avioliittoon. Hän oli Peten vihitty vaimo. Maailman silmissä, lain mukaan hän oli hänen, ja pako hänen luotansa oli mahdoton.
Hänen täytyi jäädä tänne. Jumala itse oli niin tahtonut. Mitä häpeällistä hänen entisessä suhteessansa Philipiin oli ollut, se oli hänen oma salaisuutensa. Jumala yksin tiesi siitä ja Hän pitäisi sen salassa. Se oli hänen sydämensä musta kammio, jonka Jumala yksin saattoi avata. Hän ei avaisi sitä ennen kuin sinä suurena tuomiopäivänä, jolloin Philip seisoisi hänen rinnallansa, ja hän voisi osoittaa häntä sanoen: »syy on hänen, oi, Jumala, eikä minun», ja suuri tuomari tuomitsisi heidän välillänsä. Mutta hän alkoi taas itkeä aivan kuin yksinäinen lapsi pimeässä. Kun hän heitti toisen kerran pois takkinsa, kahisi hänen hameensa ja hän katsahti ympärillensä muistaen, että oli hääpuvussa. Sitten hän katseli huonetta ja muisti, että se oli hänen häähuoneensa. Hän muisti kuinka hän oli unelmoinut tulevansa morsiuspuvussa morsiuskamariinsa — ylpeänä — peläten, väristen rakkaudesta, punastuen ilosta ja kuiskaten itsellensä: »tämä on minun — ja tämä — hiin on antanut sen minulle, sillä hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä ja hän on minun ja minä olen hänen, ja hän on minun rakkaani ja herrani ja hän tulee minun luokseni — —»
Kuului hiljainen naputus ovelta. Väristys kävi hänen lävitsensä. Naputus uudistui. Se viilteli hänen luitansa ja ytimiänsä.
»Kirry», kuiskasi ääni ulkopuolelta.
Hän ei vastannut.
»Se on vain Pete.»
Hän ei vieläkään puhunut eikä liikahtanut.
Seurasi hetken äänettömyys ja sitten puoliksi levoton, puoliksi iloinen itkun ja naurun sekainen ääni kuului aivan kuin suuri sydän olisi tahtonut haljeta tuhansista tunteista: »Minä tulen sisään, lemmittyni!»
Neljäs osa.
MIES JA VAIMO.
I.
Seuraavana aamuna Kate sanoi itsellensä: »Tästä päivästä täytyy minun alkaa uusi elämä.» Hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista Petelle, mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka on salannut jotakin mieheltänsä. Kun ihmisillä on salaisuuksia, joitten ilmaiseminen tuottaisi toiselle tuskaa, heidän on parasta säilyttää ne salaisuudet ominaan. Kunnia vaati, että hänen tuli pysyä lujana kuin kallio, hävittääkseen sielustansa Philipin muiston. Muistaen sitä lupausta, jonka Pete oli Philipiltä hääpäivänä vaatinut, että hän ottaisi heidän kotinsa omaksensa Ramseyssä ja huomaten, että Philipin täytyi tulla vaikkei muusta syystä, niin ainakin ystävyyden varjolla, hän kyseli itseltänsä, eikö hänen pitäisi estää häntä tulemasta. Mutta ei! Hän päätti tukahduttaa sen tunteen, joka teki hänen läsnäolonsa vaaralliseksi. Ilman sitä ei erosta olisi mitään hyötyä. Suhteessaan Philipiin hän oli niinkuin rikoksentekijä, joka alkaa elämänsä uudestansa — ja ainoa paikka, jossa hän voi jotakin pysyvää rakentaa, on juuri se paikka, jossa hänen rikoksensa tunnetaan. »Antaa vain Philipin tulla», hän ajatteli. Hän järjesteli hänen huonettansa.
Nyt hän oli naimisissa. Hänen velvollisuutensa oli olla hyvä puoliso. Pete rakasti häntä hänen rakkautensa tekisi sen helpoksi. Kun he olivat aamiaisella arkihuoneessa hän sanoi: »Minä tahdon mieluimmin pitää itse taloudesta huolta, Pete.»
»Siinä sinä teet aivan oikein», myönsi Pete. »Ole itse emäntä talossasi, rakkaani — silloin ei sinun tarvitse olla emännöitsijäsi käskyläinen — ja silloin rouva Gorrystä tulee sinun palvelijattaresi.»
Pelastuaksensa vajoamasta kiellettyihin ajatuksiin, hän alkoi heti paikalla tehdä työtä ja suoritella pieniä jokapäiväisiä askareita, huoltaa talouttaan ja toimitella yhtä ja toista. Mutta taloudenpito oli juuri se, johon hän kaikista vähimmin oli valmistautunut. Hänen ensimmäinen lammaspaistinsa oli palanut ja kuivunut laihaksi ja viheliäiseksi käpäläksi ja hänen ensimmäinen vanukkaansa oli paistunut niin, että sen väri kovin muistutti pahasti palanutta tiiltä ja melkein kirves tarvittiin, ennenkuin siitä mitään irti saatiin. Keittäjänä ei hän suinkaan erinomaisesti edistynyt, mutta Pete käytti hyväksensä kaikkea, mitä hän verrattomilla hampaillansa saattoi hienontaa, ja syytti ruokahalua, jos luonto ei ottanut jotakin lajia vastaan.
Hänellä oli vielä muitakin keinoja, joilla hän koetti pitää emännän velvollisuuksiansa hereillä. Hän osti seinäpaperia kaupasta ja alkoi paperoida kaikkia säiliöitä ja komeroita kodissansa. Mutta kuvat eivät sattuneet vastakkain eikä liima ottanut kiinni. Hän ompeli itse villalangalla nimimerkit peitteihin, jotka Mummi oli heille lähettänyt — kirjaimet P ja Q muodostivat kiehkuran K:n ympärille. Sitten hän tutki liinavaatevarastojansa. Suursiivous tehtiin kaikissa huoneissa kaksi kertaa viikossa. Hän maalasi kaikki hyllyt ja mihin ikinä luuli uuden maalin sopivan, mutta maali ei tahtonut kuivua, koska hän, säästääksensä kuusi penceä, itse sekoitti maalin ja unohti panna tärpättiä joukkoon. Pete ylisti kaikkea, mitä hän teki, vaikka se olisi kuinka hullusti onnistunut. Kate oli ajatellut, että olisi helppo olla hyvän miehen hyvä vaimo. Se oli kuitenkin vaikeata — vaikeata kenelle tahansa, hänelle se oli kaikista vaikeinta. Miehen liian suuri leväperäisyys ja hyvänahkaisuus turmelee monen kelpo vaimon onnen.
Kauaksi aikaa hän ei voinut antautua mihinkään työhön, mutta kokonaisen viikon hän kuitenkin antoi Petelle lukemisen, kirjoituksen ja laskemisen opetusta. Peten lukeminen oli tavattoman kankeata, hänen tavaamisensa mahdotonta, vaikka hän kuinka koetti paksulla sormellansa osoitella, ja kirjoittaessaan hän työnsi kielensä toiselle puolelle suutansa aivan kuin hänellä olisi ollut mälli poskessa samalla kun hän piti peukalollaan aivan kynän terästä kiinni.
»Mikä kirjain tuo on, Pete», kysyi Kate, osoittaen sukkapuikolla runokirjan sivua, joka oli avoinna heidän edessänsä pöydällä.
Pete katseli, mutta näytti kovin hämmästyneeltä. »Kysytkö sinä minulta sitä, Kirry? Ellet sinä sitä tiedä, mistä _minä_ sen sitten tietäisin?»
»Se on suuri M, Pete.»
»Onko todellakin?» sanoi Pete katsellen tutkivasti kirjainta. »Toden totta sehän on aivan niinkuin Pitkänniityn portti.»
»Ja tuo on suuri A.»
»Ihme ja kumma, nehän ovat aivan kuin kallotuolit vaunuvajassa.»
»Ja tämä on B.»
»No katsohan, yhä paranee! Tuo on ihan samanlainen kuin härän kavio.»
»Ja MAB tavataan Mab — kuningatar Mab», sanoi Kate jatkaen neuvomistaan.
Pete katseli häntä silmät selällänsä. »Nyt minä olen aivan varma», hän sanoi, äänessään ylpeä sointu, »että sinä osaat tavata kaikki sanat, Kirry.»
»En kaikkia. Joskus minun täytyy katsoa sanakirjasta, miten ne kirjoitetaan», sanoi Kate.
Kate näytti hänelle kirjan ja selitti, miten sitä käytetään.
»Ja opettaako tämä sinua tavaamaan kaikki sanat, Kirry?» kysyi Pete.
»Kaikki tavalliset sanat», sanoi Kate.
»Ihanko todella?» sanoi Pete sipaisten kunnioittavasti kirjaa.
Seuraavana päivänä hän istui kokonaisen tunnin ja selaili kirjaa, mutta kun hän sitten kohotti päänsä, oli hänen kasvoillansa epäilevä ja halveksiva ilme. »Tämä kirja ei opeta sinulle kerrassaan mitään, rakkaani», hän sanoi.
»Kuinka niin, Pete?»
»Ei, se on aivan kelvoton», sanoi Pete. »Tässä minä nyt olen istunut ja etsinyt tavallista sanaa, aivan tavallista sanaa eikä sitä ole koko kirjassa.»
»Mitä sanaa sinä etsit», sanoi Kate kumartuen hänen olkansa yli.
»Rakkaus», sanoi Pete. »Katso», osoittaen suurella etusormellansa, »tuossa sen nyt pitäisi olla, mutta missä se on?»
»Mutta rakkaushan alkaa rak», sanoi Kate, »ja sinä etsit _rik_. Tässä on — _rakkaus_.»
Pete päästi pitkän vihellyksen, sitten hän heittäytyi leveästi tuolillensa, nosti hitaasti katseensa ja sanoi: »No sittenhän täytyy ensin tietää, mitenkä sana alkaa, eikös niin, Kirry?»
»Totta kai, ystäväni», sanoi Kate.
»Mutta siinä tapauksessa sinä opetat tuota sanakirjaa, ystäväni, eikä se sinua; kuule, meidän on paras panna se hyllylle.»
Kahden viikon aikana Kate luki kaikki Peten kirjeet ja vastasi niihin. Niitä oli paljon ja sisällys oli monenlainen. Siellä oli kirjeitä ihmisiltä, jotka odottivat suurta perintöä ja tarjosivat tämän perintönsä pantiksi lainasta, jota Peteltä tässä tilapäisessä hädässänsä pyysivät; liikemiehiltä, jotka aikoivat perustaa osakeyhtiön, rakentaakseen tänne tanssisalin englantilaisten matkailijoiden tarpeiksi; papeilta, jotka pyysivät avustusta uusien urkujen ostoon; hienoilta naisilta, jotka kehoittivat Peteä perustamaan muotikaupan; lahkolaisilta, jotka pyysivät häntä vieraaksi teeiltoihinsa, ja metodistit kehuivat olevansa ylpeitä hänestä. Kaikki, jotka tarvitsivat rahaa, kääntyivät Peten puoleen käyttäen koreita sanoja ja imartelua apunansa. Kate asettui hänen ja pahimpien verenimijäin väliin. Ovelimmat heistä kuitenkin saivat hänet kynsiinsä salaa ja viekkaudella. Joskus tuli kiitoskirjeitä lahjoista ja hyväntahtoisuudesta, joista Kate ei tiennyt mitään. Sellaiset kirjeet hän pisti salakähmäisesti pois, ja Kate koetti olla niitä näkemättä. »Jos minä kiellän häneltä kaiken, minä kokonansa pilaan hänet», hän ajatteli.
Eräänä päivänä posti toi suuren kirjekuoren, jossa oli korea lakkasinetti ja Kate veti sieltä virallisen asiakirjan ja alkoi sitä lukea: »'velkakirja lainasta Caesar Cre − −'» »Tuo ei ole mitään», sanoi Pete, sieppasi asiakirjan ja pisti sen takkinsa taskuun.
Kate kohotti katseensa häneen ja siinä kuvastui tuskaa, häpeää ja nöyryytystä ja siihen loppui hänen kirjuritehtävänsä.
II.
Kun he olivat olleet kuukauden naimisissa, tuli eräänä päivänä pihaan portista mies, joka näytti aralta ja ujoilevalta. Koira, joka loikoili laiskasti päivän paisteessa portaan vieressä, hyökkäsi ylös ja alkoi haukkua raivokkaasti.
»Kuka tuo on, joka tulee tuolla käytävällä ja vilkuilee tuolla tavalla ympärillensä?» kysyi Pete.
Kate katsahti ulos. »Se on Ross Christian», hän sanoi hampaittensa välistä, sillä hänen oli vaikea hengittää.
Ross astui portaita kohden, ja Pete meni ovelle häntä vastaan. Tulijan kasvot olivat pöhöttyneet, mutta kalpeat ja hän puhui hiljaa ja venytellen ja hänen olennossaan oli samalla kertaa sekä ivaa, että alentuvaisuutta.
»Teidän koiranne kanssa ei ole helppo tulla ystäväksi, Pete», hän sanoi.
»Se on samanlainen kuin isäntänsäkin, herraseni; se on kokonaan sen periaatteita vastaan», selitti Pete.
Ross naurahti hiukan — »se tahtoo, että sitä on lähestyttävä kunnioituksella, niinkö?»
»Katsokaahan, se on elänyt maailmassa sangen kauan ja saanut nähdä yhtä ja toista», sanoi Pete.
Ross katsahti häneen terävästi ja sanoi sitten aivan toisella äänellä »Minä pistäysin tänne onnittelemaan teitä ja lausumaan teidät tervetulleeksi kotiin terveenä ja reippaana, herra Quilliam.»
»Olette tervetullut, herra», hymyili Pete.
Pete astui edeltä ja näytti hänelle tietä taloon. Ross asteli jäljessä ja kumarsi jäykästi Katelle, joka istui tuolilla ja ratkoi vanhaa hamettansa.
»En kuitenkaan voi salata, että minulla on toinenkin syy käyntiini — itse asiassa se on aivan yksityistä laatua», sanoi Ross katsahtaen Kateen.
Kate kokosi käsityön toiseen käteensä, pani sakset pöydälle ja nousi mennäksensä.
Pete teki kädellänsä kieltävän liikkeen. »Minun vaimoni tietää kaikki asiani», hän selitti.
Ross naurahti taaskin hieman halveksuvasti. »Muistattehan, mitä sananlasku sanoo salaisuuksista, kapteeni — se on liian suuri yhdelle, kahdelle paras ja kolmelle aivan kiusallinen.»
»Mies ja hänen vaimonsa on yksi, herra — meitä on siis vain kaksi», sanoi Pete.