Part 24

Nyt he olivat kaikki sakastissa, seisoen yhdessä ryhmässä. Hänen äitinsä pyyhki silmiänsä. Pete nauroi ja Nancy Joe nykäisi häntä kylkeen ääneen kuiskaten: »Suudelkaa häntä, mies — sehän on oikeus ja kohtuus.»

Pastori kumartui pöydän yli. Hän puhui Petelle ja sanoi: »Sepä oli näkyvä nimikirjoitus. Sitten on nuoren rouvan vuoro.»

Avoin kirja oli hänen edessänsä ja kynä pantiin hänen käteensä. Kun hän laski kynän pöydälle, pani kirkkoherra silmälasinsa koteloon ja hermostunut ääni, joka kuului viiltävältä ja peloitti häntä, sanoi hänen takanansa: »Sallikaa minun ensimäisenä toivottaa teille onnea, rouva Quilliam.»

Se oli Philip. Kate kääntyi häneen ja heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Mutta Kate huomasi vain hänen kotkannenänsä, sileäksi ajellun leukansa ja häipyvän hymyn, joka katosi kuin päivänsäde pilvien taakse. Philip sanoi jotakin muutakin — jotakin uudesta elämästä ja uudesta alusta — mutta Kate ei voinut tajuta niiden tarkoitusta, oli kuin hänen ajatuksensa olisi jähmettynyt. Seuraavana hetkenä he kaikki olivat pihalla.

XXII.

Philip oli kärsinyt äärettömiä tuskia — ensin kidutti häntä hirvittävä viha Katea kohtaan. Hän tiesi, että tämä viha oli järjetöntä, että se oli kauheaa, mutta se tavallansa tuki hänen ylpeyttänsä. Se suojeli häntä itsesyytöksiltä, jotka väkisinkin tunkeutuivat mieleen siksi, että hän suostui olemaan häissä mukana. Kun vaunut pysähtyivät kirkonportille ja hän auttoi Katea alas, hän oli lukevinansa hänen katseestansa: »Kuten näet, eivät asiat sittenkään ole niin pahasti», ja kun Kate toimituksen alussa kääntyi häneen, hän oli lukevinaan hänen katseestansa voiton riemua, ilkkumista ja halveksumista. Mutta kun hän toimituksen kestäessä huomasi hänen hajamielisyytensä, hänen tuskansa ja hänen ihmeteltävän viattomuutensa, hänelle alkoi selvitä se kauhistava tosiasia, että Kate jo nyt huomasi erehdyksensä. Pakottiko loukattu ylpeys hänet tähän? Ajatteliko hän rangaista häntä, maksoi mitä maksoi? Heräisikö hän ehkä huomenna ja huomaisi, että ylpeys ja kostonhimo ovat hävinneet ja edessä oli hirvittävä tulevaisuus — pahin ja kauhein, mikä naista ikinä voi kohdata, että hän on naimisissa toisen miehen kanssa ja rakastaa toista?

Hyi, kuinka inhoittavaa! Seuraisiko hänen oma turhamaisuutensa häntä elämän loppuun asti? Häpeä, Philip, häpeä! Hän pakotti itsensä suorittamaan sulhaspojan tehtävät. Sakastissa hän lähestyi morsianta ja mutisi tälle tavanmukaiset toivotukset. Hänen sydämessään raivosi kuluttava tuli ja hänen oli äärettömän vaikea sanoa mitään, kun hän katsoi Katen surullisiin silmiin. Kuinka paljon hän taistelikaan sinä hetkenä. Hän ei voinut kartoittaa sydämestään kiihkeää hellyyden tunnetta. Se kauhistutti häntä. Sinä hetkenä hän päätti, ettei hän ikinä tahtoisi nähdä enää Katea. Hän tahtoi kohdella häntä kunniallisesti. Hän tahtoi olla uskollinen itsellensä. Mutta kun hän kulki hänen jäljessänsä kukitettua käytävää kirkon ovelta portille, raateli taaskin rakkaus, jonka hän oli luullut iäksi haudanneensa, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut mies, jota laahataan loassa.

XXIII.

Neljä satuloitua hevosta kuopi valmiina maata ja ratsastajat odottivat kirkon portin edessä. Sinä hetkenä kuin morsian ja sulhanen ilmestyivät kirkosta, hevoset lähtivät hirvittävää laukkaa Caesarin taloa kohden Kate ja Pete, Caesar, Mummi ja Nancy, joiden lisäksi oli tullut Philip ja pastori Quiggin, palasivat katetuissa vaunuissa kotiin.

Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut suuri joukko tyttöjä, jotka juoksivat esille vielä leikkaamattomalta viljapellolta. He vetivät olkinuoran poikki tien ja vaativat tullia, ennenkuin päästäisivät vaunut menemään. Pete, joka istui oven pielessä, pisti päänsä ulos ja kysyi juhlallisesti tyytyisivätkö nämä naisryövärit rahaan vai tahtoisivatko he tullin luonnossa — puoli kruunua kullekin tai suudelma jokaiselle. Nauraen vastasivat tytöt, ettei heillä ollut suinkaan mitään vastaan saada molemmat. Tämän kuullessansa Pete kuiskasi kätensä takaa, että rouva oli näkemässä ja sitten hän otti paperipussin, joka oli kova ja pullea kuin tykinkuula, kohotti sen ilmaan, jossa halkaisi sen niin että rahat lensivät tyttöjoukkoon.

»Keijukaisen» portilla odotti neljä ratsastajaa heitä höyryävien hevosten selässä. Ensin saapunut oli saanut palkinnoksensa pullon rommia. Hänellä oli vielä toinenkin vuosisatainen etuoikeus. Kun vaunut saapuivat oven eteen, hän astui morsiamen luokse ja mursi morsiuskakun hänen päänsä päälle. Kilpaa koettivat hänen ympärilleen kokoontuneet tytöt saada siitä palan, jotta voisivat seuraavaksi yöksi panna sen päänsä alle ja saisivat nähdä unta siitä päivästä, jolloin he olisivat yhtä ylpeitä ja onnellisia morsiamia.

Hää-aamiainen — hääpäivällinen — tarjottiin myllyn yläkerrassa, jota käytettiin kappelina. Caesar istui pöydän päässä, Mummi toisella ja Kate toisella puolellansa. Pete istui lähinnä Katea ja Philip istui Mummin vieressä. Kirkkoherra oli asetettu toiseen päähän Nancy Joen rinnalle ja osoitti tälle huomattavalle neidille erinomaista kohteliaisuutta. Jonaique Jelly istui keskipöydässä kasvoillansa halveksiva hymy, sillä lukkari John oli häntä vastapäätä viulu polvillansa.

Naapurin eukot toivat nyt valmistamansa häränpaistit, lampaat, kananpojat ja ankat, jotka Caesar ja pastori leikkelivät. Musta Tom, joka aselevon vuoksi myöskin oli kutsuttu, tarjoili juomia kahdeksantoista kannun lekkeristä ja välillä hän kiskoi itsekin, aivan kuin olisi ollut janoon tukehtumaisillaan.

Caesarin lausuttua rukouksen he istuutuivat pöytään. Sitä melua, sitä iloisuutta, sitä puheen sorinaa, sitä naurua! Kaikki oli hauskaa ja sukkeluudet sinkoilivat ristiin rastiin. »Kuinka te voitte, John?» — »En ole näin hyvin voinut moneen kuukauteen, herra, mutta niinhän sanotaankin, että kaksi nälkäistä ateriaa synnyttää kolmannen —» »Kuinkas te voitte, Tom?» — »Ei ole ollut aikaa haukata ainoatakaan suupalaa, Caesar, niin paljon on minulla työtä juomanlaskemisessa.» — »No, sen saa kyllä pian yksi ja toinen tuntea tukassansa.» — »Olettekos te saanut mitään, Jonaique?» — »Runsaasti, herra, runsaasti. Täällähän me istumme lihapatain ääressä. Se, joka saa täältä tähteet korjata, saa viettää sunnuntaita viikon jokaisena päivänä.» — »Ottakaa tästä häränpaistia, herra Tuomas Quilliam, vai pidättekö enemmän lampaan käpälästä?» — »Minulla ei ole tapana valita, herra Cregeen. Maku ei paljoa merkitse. Pääasia on, että saa tyhjän vatsansa täyteen.»

Mummi ylisti vihkimämenoja — ne olivat kauniit, ne olivat ihastuttavat — hän ei luullut, että vanha pastori olisi sellaiseen kyennyt. Mutta Caesar arvosteli sekä kirkkoa että kirkon palvelijoita. Hän ei ollut tyytyväinen ristiin saarnatuolin yläpuolella, eikä myöskään papin messupaitaan. »Turhuutta, herra, paavillista eksytystä», hän kuiskasi Mummin ohi Philipille.

Ja sitten katosivat lampaan käpälät, häränpaistit ja linnut, ja sisään tuli omenavanukas, pyöreä kuin täytetty lohi, ja se oli niin pitkä kuin kaksikymmentä naulaa painava turska. Kuului ihastuksen huudahdus. »Ei suinkaan tuo ole dynamiitti-vanukasta — vihreä kuin ruoho, hapan kuin etikka.»

Katea kehoitettiin käymään käsiksi tähän suurenmoiseen otukseen. Hänen kasvoillensa oli ilmestynyt heikko puna hänen päästyään kotiin. Hän puhui vähän ja nauroikin joskus, aivan kuin paino hänen sydämeltään olisi keventynyt joka hetki; Hän kohottautui hiukan, otti vatia lähinnä olevalla kädellänsä veitsen, jonka hänen isänsä hänelle tarjosi ja pisti sen vanukkaaseen. Hänen sitä tehdessään kaikkien silmät tarkastelivat häntä. Vihkimäsormus hänen sormessaan kiilsi ja jokainen saattoi sen nähdä.

»Katsokaapas tuota», huudahti Musta Tom. »Siinä on miehelle vaimo, joka kelpaa. Häpeääköhän hän näyttää sormustaan, luuletteko? Eipä suinkaan, katsokaahan.»

Silloin alkoivat nuoremmat naiset nauraa ja tirskua ja joku huudahti: »Kas, tyttöparkaa, kirkossa hän on tullut vasenkätiseksi.»

»Samoin käy vielä teidänkin, kaunottareni», huudahti Pete. »Varokaa, teille itsellenne voi tapahtua sama onnettomuus jonakin päivänä.»

Vadit ja lautaset vietiin pois, ja pastori nousi kiittämään ruoasta.

»Tuota ruokalukua en ole kuullut kuin kerran ennen, pastori Quiggin», sanoi Pete, »ja se oli», — hän sytytti piippunsa — »se oli jonkinlainen hautajaisrukous.»

»Hautajaisrukous!»

Vähintäänkin tusina ääniä kertasi sanan ja samana hetteenä syntyi pöydässä äänettömyys.

»Niin se kuitenkin oli», sanoi Pete. »Se tapahtui Johannesburgissa. Kaksi toverusta oli asettunut asumaan sinne, ja toinen niistä meni naimisiin muutaman tytön kanssa. Sievä tytön tyllykkä, tuollainen bueri tyttö, joista varmaankin olette kuulleet puhuttavan, mutta hieman kevytkenkäinen hempukka. Mies matkusti liikkeen asioissa sisämaahan ja kun hän palasi syntyi siinä talossa hieman hämminkiä. Hänen toverinsa oli hänen poissaollessaan lemmiskellyt nuorta rouvaa.»

»Sitä vailla, niinkö!» — »Kuinkas kävi?»

»Kävi? Mitäkö aviomies tuumi? Hän otti revolverin ja vaati toverinsa tilille. Tämä oli viheliäinen raukka — ei ryhtynyt ollenkaan taisteluun. 'Armoa!' hän huusi. 'En voi', vastasi aviomies. 'Anna hänelle anteeksi tämä ainoa kerta', pyysi vaimo. 'Yhdellä ainoalla kerralla nainen joutuu turmioon', sanoi mies. 'Armoa, armoa'. 'Lue rukouksesi.' 'Armoa, armoa, armoa', 'Liian myöhääni' ja aviomies ampui hänet kuoliaaksi. Vaimo pyörtyi, mutta mies sanoi: 'Hän ei lukenut rukoustansa — minun täytyy tehdä se hänen puolestansa.' Silloin hän lankesi polvillensa ruumiin ääreen, mutta oli unohtanut kaikki rukoukset — muisti vain tämän ainoan pöytäsiunauksen ja luki sen.»

Kaikki huokasivat raskaasti Peten lopetettua juttunsa, ja Caesar kumartui Philipiin, jonka kasvot olivat kuolemankalpeat, ja sanoi: »Kauheata, herra, kerrassaan kauheata! Mutta kaikesta huolimatta aivan oikein, vai kuinka? Mitenkäs sananlaskussa sanotaan: 'Parempi vihollinen kuin uskoton ystävä.'»

Philip vastasi hajamielisesti; hänen katseensa viipyi pöydän toisella puolella. Äkkiä oli syntynyt liikettä Katen ympärillä.

»Vettä tänne», huudahti Pete. »Mikä hirvittävä pöllö olenkaan, kun peloittelen ihmiset pahanpäiväisiksi hautajaisjutuillani.»

»Ei, ei», sanoi Kate, »ei minua pyörrytä. Miksi te sellaisia luulette?»

»Ei, ei tietenkään, ei», touhusi Nancy, joka siinä silmänräpäyksessä oli paikalla. »Onko hän teistä muka kalpea? No, mitä siitä, mies? Sehän on aivan luonnollista hääpäivänä. Juo kuitenkin yksi ryyppy, niin teet minulle mieliksi.»

Kate joi veden ja lasi kalisi hampaita vasten ja sitten hän alkoi nauraa. Pastorin pyöreät punaiset kasvot kohosivat pöydän toisessa päässä. »Ystävät», hän sanoi, »kääntäkäämme ajatuksemme tästä surullisesta tarinasta iloisempiin asioihin. Täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa minun kanssani malja tämän onnellisen parin terveydeksi. Me kaikki tunnemme heidät molemmat. Me tunnemme morsiamen kuuliaiseksi lapseksi ja suloiseksi tytöksi, jonka puhtaus ja luonne ovat niin täydelliset, ettei kenenkään mieleen voi johtua epäjaloja ajatuksia hänen läsnä-ollessansa. Sulhasessa me tunnemme todellisen manilaisen miehen, rehdin, rehellisen ja totisen, miehen, joka sanoo mitä ajattelee ja vastaa sanoistansa. Jumala on ollut heille hyvä ja armollinen. Tällaisilla rehellisillä ja saastuttamattomilla sieluilla on suuri syy kiittää ja ylistää Herraa. Heitä ei uhkaa ihmisen pahin vihollinen, vihollinen, joka on heissä itsessänsä, heidän sydäntänsä eivät pahat himot ole saastuttaneet. Me voimme siis koko sydämestämme toivottaa heille onnea ja menestystä; mikä kohtalo heitä elämässä odottaneekin, he tulevat aina olemaan onnellisia ja tyytyväisiä.»

»Oi, kuinka kaunista ja opettavaa!» huudahti Mummi silmiänsä pyyhkien.

»Turhuutta, paavillista harhamielisyyttä», mutisi Caesar. »Mihin hän perisynnin jätti?»

Puhkesi suosionosoitusten myrsky. Kate nauroi yhä. Philipin pää oli painunut alas.

»Ja nyt, ystävät», jatkoi pastori. »Kapteeni Quilliamilla on ollut verraton menestys ulkomailla, mutta parhaimman ja onnistuneimman työnsä hän suoritti heti kotiin palattuaan.». — Kuului huudahdus: »Tehkää itse samoin, pastori.» — »Se on totta, minä en ole sitä tehnyt. Kaikki on katoavaista, rakkaus ei ole tullut minun osakseni. Herra on asettanut minut liittämään rakastavaiset avioliittoon, ja rakkauden olen minä jättänyt itsestäni välittämättä seurakuntalaisilleni. Mutta täällä on saapuvilla eräs nuori mies, jolle on koko maailma avoinna ja hän on saavuttanut kaikki, mitä elämä voi tarjota, paitsi yhtä — vaimoa.» — Katen nauru muuttui kovaääniseksi. — »Tänä aamuna on hän ollut ystävänsä todistajana, kun tämä otti omaksensa puhtaan ja suloisen immen. Sallikaa minun muistuttaa hänelle tekstin sanat: 'Mene ja tee sinä samoin.'»

Malja juotiin seisaaltaan huutaen ja toivottaen onnea ja menestystä »Kapteeni Petelle» ja samalla lyötiin pöytään ja tömistettiin jalkoja, ja toinen suosion myrsky syntyi, kun Pete nousi vastataksensa maljapuheeseen. Hetkisen hän katseli ympärilleen hymyillen ja nyökkäillen joka puolelle ja sitten hän sanoi: »Minä en suinkaan ole mikään puhuja. Parhaimman ja lyhimmän puheeni minä pidin tänä aamuna kirkossa saneessani: »Tahdon.» Pastori on kehoittanut minun »Dooiney mollani» tekemään samoin. Hän ei sitä voi. Pyydän anteeksi, arvoisat naiset, koko saarella oli vain yksi hänelle sopiva tyttö, ja minä olen sen omakseni saanut.» — Katen nauru muuttui kirkuvaksi. — »Minun vaimoni — —.»

Tämän sanan jälkeen, joka lausuttiin kuin mies olisi ikänsä ollut naimisissa, lyötiin kaksikymmentä savipiipun koppaa kappaleiksi pöytään ja Peten puheen keskeytti riemukas naurun remakka.

»No, ihme ja kumma, eikö mies voi mainita omaa vaimoansa seurassa? No, niin, kapteenin rouva Peter Quilliam — —»

Tämä antoi aihetta uusiin suosionosoituksiin ja taas täytettiin lasit.

»No eikö sekään kelpaa? Minusta ainakin asia on niin. 'Mitkä Jumala on yhteen liittänyt, älköön ihminen niitä erottako' — eikö se ole niin, pastori Quiggin? Mitä te sanotte siellä — ettäkö tuomari voi heidät erottaa? No, tässä on meillä tuomari — mutta minä kuitenkin aion vapauttaa hänet siitä työstä.»

Katen nauru yltyi melkein hillittömäksi. Pete nyökkäsi sivullensa ja jatkoi tuodaksensa esille kaikki suurenmoiset puhujalahjansa. »Mutta jos nyt minun »Dooiney mollani» ei voi mennä naimisiin minun vaimoni kanssa, yhden asian hän kuitenkin voi tehdä — hän voi tehdä hänen kotinsa omaksensa Ramseyssä, kun hän asettuu asumaan Douglasiin ja sieltä joka kahden viikon päästä tulee tuomiokunnan asioissa tänne.»

Kate nauroi hillittömämmin kuin koskaan ennen, mutta Philip näytti hätääntyneeltä, nousi puoliksi istualtaan ja sanoi pöydän yli: »Minullahan on oma täti Balluressa. Pete.»

»Hän muuttaa pian sinun luoksesi täältä», sanoi Pete.

»Sitäpaitsi onhan matkustajille hotelleita», sanoi Philip.

»Niitä on niin paljon ja ne ovat niin keskinkertaisia, että minä juuri senvuoksi sinua pyydän», selitti Pete.

»Minä annan arvoa sinun veljellisille tunteillesi», alkoi Philip.

»Onko tämä lupaus?» kysyi Pete.

»Ellen minä voi sinun hyvyyttäsi väistää — —»

»Ei, sinä et voi väistää sitä. Tämä on siis päätetty.»

»Minä kuolisin jos — —»

»Toivon, ettei minun ystävyyteni tappaisi sinua.»

Kun Philip suostui Peten vaatimukseen, kuului voimakas ja hyväksyvä melu, mutta sen läpi kaikui Katen nauru kuin hätähuuto. Pete hyväili hänen käsiselkäänsä ja jatkoi: »Ja nyt te, nuoret herrat siellä, sallikaa vanhan ja kokeneen aviomiehen antaa hyvä neuvo — hän lupasi tänä aamuna pois kaiken mitä hän omistaa, senvuoksi ei hän voi muuta teille antaakaan. Vanhoista pojista minä en suuria toivo. Ne ovat aivan kuin rivaton sanko, niitä ei voi ottaa mistään kiinni.» — Syntyi supinaa ja pöydän ympärillä olijat nyhkivät kyynärpäillään toisiansa. »Mitä te sanotte siellä? 'Kirkkoherra', sanotte te? No kirkkoherra on suuri mies, mutta hänpä onkin pappi, näettehän. Herra Christian, sanotte te? Hänellä on niin paljon työtä, ettei hän jouda ajattelemaankaan naisväkeä. Me elämme yhdeksännentoista vuosisadalla, pojat, ja monelle meistä elämä tuntuu ankaralta. Mutta jos nuotanveto antaa vesiperän ja maanviljelys menee päin honkia, älkää silloin allapäin antautuko huvimatkailijain juoksupojiksi. Jos teillä on jommoinenkin sisäinen koneisto tai selvällä kielellä sanottuna, jos te olette reiluja ja voimakkaita, oikeita manilaisia poikia, tehkää kuten minä tein — lähtekää ulkomaille. Ottakaa siellä tilaisuudesta vaari. Mitä Shakespeare sanookaan?» Pete pysähtyi. »Mitä hän nyt sanookaan.» Pete kynsi korvallistaan. »Jotakin se oli nyt vuoksesta.» Pete ojensi leveästi kätensä. »'Olkaa varuillanne vuoksen noustessa', hän sanoo, 'se voi tuoda tullessansa teidän onnenne'.»

Sitten Peten sydän heltyi. Katsahtaen Kateen hän jatkoi: »Ja kun sitten tulette takaisin tälle vanhalle saarelle — tämänkaltaista paikkaa ei ole maailmassa — te voitte saada omaksenne sydämenne lemmityn, Jumala häntä siunatkoon. Työ on mustaa, mutta hopea on valkeata ja rakkaus on suloista, vaikka ei olisi kuin perunaa ja silliä kolmasti päivässä, samaa päivälliseksi ja samaa illalliseksi viikon jokaisena päivänä. Kun olette kaukana, te uneksitte hänestä. 'Onko hän uskollinen?' 'Voiko häneen luottaa?' Tietysti hän on uskollinen ja odottaa teitä ja sinä hetkenä, kun joudutte kotiin, hän on valmis ottamaan teidät omaksensa.» Kate nauroi yhä, aivan kuin ei olisi voinut lakata. »Pitäkää vain varanne, että valitsette oikean tytön, pojat. Niitä on kyllä paljonkin olemassa. Jos nuoret miehet meidän päivinämme ovat hienommin puettuja ja paremmin kasvatettuja, kuin heidän isänsä, ovat myöskin nuoret naiset kauniimpia ja hyveellisempiä kuin heidän äitinsä. Hankkikaa siis jokainen itsellenne oma lemmitty ja pitäkää huoli, että karkoitatte kodistanne perkeleet ja koronkiskurit.»

Nousi suosionosoitusten myrsky näiden Peten sanojen johdosta ja kun se asettui, kuului Mustan Tomin juopunut, käheä ääni: »Ajakaa varis ulos häähuoneesta.»

Kaikki nousivat katsomaan. Suuri varis, musta kuin yö, oli tullut avoimesta ovesta myllyyn ja asteli tyyneesti ja huolettomasti aivan kuin tämä olisi ollut sen oma koti ja se olisi täällä tottunut nokkimaan karisseita jyviä.

»Tuo merkitsee avioeroa», sanoi Musta Tom.

»Ajakaa se tiehensä», huusi joku.

»Se on nuoren rouvan tehtävä», vastasi toinen.

»Missä on Kate?» huudahti Nancy.

Mutta Kate vaan katseli ja nauroi edelleen.

Vihdoin varis pyörähti ympäri ja lensi tiehensä noin huomaavain katselijain lähettyviltä. Silloin sanoi Pete: »Kuka uskoo tuommoisia vanhain eukkojen juttuja?»

Ja Caesar vastasi: »Ei, tietysti ei kukaan, yhtä vähän kuin minä uskon keijukaisiin. Minä olen nukkunut Keijukalliolla yötä — siihen aikaan kun en ollut pelastettu, tarkoitan — enkä minä milloinkaan ole yhtään ainoaa keijukaista nähnyt.»

»Sepä olisikin ollut hullu keijukainen, joka olisi teille näyttäytynyt, Caesar», sanoi Musta Tom.

Kello yhdeksän ajettiin kiessit portaan eteen ja nuoren parin oli määrä ajaa niillä uuteen kotiinsa. Laulettiin »Lemmenliitto» ja »Kuningas lempii morsiantaan», »Peukalolintujen metsästys» ja »Tuuli se toukoja huojuttaa», ja tämän jälkeen kannettiin pöydät ulos ja tanssittiin John lukkarin viulun ja Jonaique Jellyn klarinetin soidessa. Loistavin silmin ja punoittavin poskin Kate otti osaa kaikkeen kiihkeästi, villisti, melkeinpä raivoisasti, kunnes hänen sukulaisensa alkoivat tulla levottomiksi ja Caesar kuiskasi Petelle, että hän ottaisi vaimonsa ja veisi hänet kiireesti pois.

Kate meni noutamaan huoneestansa takkiansa ja hattuansa ja hänen poissaollessansa Mummi ja Nancy Joe, jotka olivat erinomaisen huomattavia henkilöitä, Nancy omituisessa päähineessään, joka oli vinossa, seisoivat naisjoukon keskessä ja vastasivat näitten osaaottaviin ja tungetteleviin kysymyksiin.

»Minä en todellakaan voi ymmärtää, kuinka hän on voinut olla jalkeilla näin kauan», sanoi Mummi.

»Enkä minä voi ymmärtää, kuinka minä voin olla jalkeilla täällä senjälkeen, kun hän täältä lähtee», sanoi Nancy Joe vieden esiliinan silmillensä.

Kate tuli alas puettuna. Koko joukko seurasi häntä ulos kokoontuen kiessien ympärille ja lyhdyn valo lankesi heidän kasvoillensa; Pete otti vaimonsa syliinsä ja voimakkailla käsillänsä nosti hänet kärryihin.

»Tänä iltana ette varmaankaan tahtoisi uskaltaa elämäänne turhan vuoksi, vai mitä, kapteeni?» huudahti joku nauraen.

»Se on tiettykin», sanoi Pete hypähtäen Katen rinnalle, tarttui ohjaksiin, heilautti piiskaa ja niin he ajoivat tiehensä.

XXIV.

Philip oli seisonut kapakan ovella, koettaen hillitä tunteitansa ja käyttäen kaikki voimansa näyttääksensä iloiselta ja huolettomalta. Mutta ohi kulkiessaan Kate oli katsahtanut häneen ja kun hän oli lukenut tuosta katseesta rukouksen, hän tunsi ymmärtävänsä kaiken — että tyttö oli tehnyt erehdyksen ja että hän itse sen nyt jo tiesi, että hänen naurunsa oli ollut kyyneleitä katkerampi, että jokin voima oli pakottanut häntä ja että hän oli haaksirikkoutunut, onneton nainen. Seuraavana hetkenä Kate oli mennyt, jättäen jälkeensä pitsien ja hajuveden tuoksun. Silloin hänen sielustansa hulmahti esille hellyys, sääli ja kuohuttava mustasukkaisuus ja hänen oli melkein mahdoton hillitä itseänsä. Hetkeksi hän siinä onnistui ja seuraavana hetkenä vaunut vyöryivat ohi, naiset katosivat huoneisiin ja hänen edessään oli Caesarin leveä selkä. Ukko katseli vaunujen jälkeen pimeään ja hengitti raskaasti ja huohottaen.

»Sentähden tulee miehen luopua isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman», sanoi Caesar. »Teillähän on vielä kylliksi aikaa, herra, tulkaa sisään, tulkaa sisään.»

Mutta sinä hetkenä Philip tunsi vihaavansa luota miestä, hänen taloansa, kaikkia noita ihmisiä ja heidän puheitansa, jotka kaikki tuntuivat hänestä äärettömän vastenmielisiltä, ja niin hän kenenkään huomaamatta hiipi tiehensä.

Kaikki oli nyt liian myöhäistä. Omien ajatustensa tuottamalta tuskalta hän ei voinut paeta — mieleen muistui menetetty rakkaus, menetetty onni, menneisyys ja särkyneet tulevaisuuden unelmat. Ääni, — se oli hänen oma äänensä — tuntui lakkaamatta huutavan hänelle: sinä et ollut hänen arvoisensa. Sinä et ymmärtänyt hänen arvoansa. Hän on nyt poissa ja mitä sinä olet saanut korvaukseksi?

Tuomarin viran! Mutta nyt se ei merkinnyt hänelle mitään. Arvonimen, tyhjän arvonimen! Rakkaus oli ainoa, jolla oli elämässä arvoa, mutta hän oli sen menettänyt. Ilman sitä mikään ei ollut mitään ja hän oli sen heittänyt pois. Hän oli ollut peto, hän oli ollut hullu. Ajatus hänen hulluudestaan oli kerrassaan sietämätön. Hänen itsekkäisyytensä muisto tuntui painavan hänet maan alle. Kuinka hän olikaan laskenut ja suunnitellut ja harkinnut! Voimakkaan häpeäntunteen masentamana hän asteli pimeätä tietä, koettaen olla ajattelematta niitä vaunuja, jotka olivat siitä äsken ajaneet ja vieneet hänet pois.

Hän jättäisi tämän saaren. Huomenna hän matkustaisi Englantiin. Sillä ei väliä, vaikka hän menettäisikin toivomansa viran. Huomenna, huomenna! Mutta entäs tänä yönä? Kuinka hän saattaisi elää hetket huomenaamuun näitten mustien ajatusten raadellessa ja ulkonaisen pimeyden vallitessa? Kuinka hän voisi nukkua? Kuinka maata valveilla? Löytyisikö mitään ainetta, joka saisi hänet unohtamaan? Kate! Kate! Tänä yönä! Oi, Jumala, Jumala!

XXV.

Tuskin oli hevonen ottanut kuutta askelta pimeässä, kun Kate oli vapautunut luonnottomasta kiihkostansa. Hän ei ollut voinut koko päivänä hillitä itseänsä, mutta nyt hän oli taas oman olentonsa herra. Hän tuli äänettömäksi ja hiljaiseksi, vieläpä juhlalliseksikin. Mutta Pete jutteli ja lörpötteli iloisesti tämän päivän tapahtumista. Muutaman talon ovelle, jonka ohi he kulkivat, olivat ihmiset kokoontuneet puolipimeään huutamaan heille onnentoivotuksiansa ja Pete vastasi heille iloisesti ja äänekkäästi. Heidän kuljettuaan sillan yli oli myöskin »Inkiväärin» kapakan edustalle kokoontunut väkeä.

»Tuolla on ihmisiä, jotka odottavat meitä», sanoi Pete huitaisten tammaa piiskallansa.

»Ajakaamme ohi», sanoi Kate hermostuneesti kuiskaten.