Part 23

Kun ensimmäinen tuskan puuska oli ohi, hän muisteli keskusteluansa kuvernöörin kanssa. Tuomarin arvo kiihoitti hänen mieltänsä, kunnes hänessä oli syntynyt kuumeentapainen himo, mutta sittenkään hän ei lähettänyt hakemuspapereitansa. Hän ei edes maininnut Nan-tädille koko jutusta. Tämä kuuli hänen tulevaisuuden toiveistansa Peter Christian Ballawhainelta, joka ensimmäisen kerran astui jalkansa hänen taloonsa, tullessansa häntä onnittelemaan. Vanha herttainen neiti oli pois suunniltansa ilosta. Kaikki hänen elämänsä suuret toiveet olivat nyt toteutumaisillansa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa muuttuivat todellisuudeksi. Philip saisi takaisin sen, mitä hänen isänsä oli menettänyt. Oliko hän lähettänyt hakemuksensa? Ei? Hän tietysti lähettäisi, se olisi hänen velvollisuutensa.

Mutta nyt oli Philipin mahdoton hakea koko tuomarin virkaa. Jos hän istuutuisi pöytänsä ääreen ja kylmästi kirjoittaisi hakemuspapereita sisäasiain ministerille, sill'aikaa, kun Kate makasi sairaana vuoteellansa, se olisi samaa, kuin vaatisi perkeleeltä palkkaansa siitä, että on tyttöparan uhrannut. Sitten tuli Pete puhumaan häistänsä. Se ei oikeastaan häntä peloittanut. Sehän oli vain viimeinen yritys saada toteutetuksi se vanha asia, joka oli pantu alulle silloin, kun Pete lähti matkalle. Kate ei siihen suostuisi. He olivat häneltä kysymättä pitäneet hänen suostumustansa varmana. Siinä suhteessa hän oli kylmä, tyyni ja huoleton. Tämän jälkeen tuli hänen entinen opettajansa, hänen isänsä vanha ystävä ja koulutoveri, jolla oli nyt paikka arkistonhoitajana. Hän oli ylpeä oppilaastansa ja oli saanut tietää, että Philip oli kuvernöörin parhaimmassa suosiossa ja ensimmäinen ehdokas.

»Aina minä olen sen tiennyt», hän sanoi. »Minä tiesin sen, hyvä neiti, minä tiesin sen. Ensi kerran kun minä näin hänet, minä ajattelin: 'hänestä tulee parhain asianajaja, mitä tällä saarella koskaan on ollut', ja nyt — — me saamme nähdä, että minä olin silloin oikeassa.» Tämä ystävällinen herra oli suuriääninen, sydämellinen, voimakas ukko, vanhapoika, ja kun hän sitten puhui äsken kuolleesta tuomarista hän sanoi, että naiset tavallisesti ovat suurimpana vaarana, joita vastaan miehen tulee olla varuillansa. Sitten hän pyysi Nan-tädiltä anteeksi, mutta vanha neiti ei ollut ollenkaan pahoillansa. Hän myönsi, että niin tapahtuu joskus. Nuorten miesten tuli olla varuillansa, etteivät itse asettaisi esteitä tiellensä.

Philip istui ja kuunteli hiljaa näitä epäitsekkäitä neuvoja, mutta ei voinut olla tuntematta katkeraa välinpitämättömyyttä. Hän ei kuitenkaan lähettänyt hakemuksiansa tuomarin virkaan. Sitten tuli Caesarin kirje, jossa ilmoitettiin häistä ja määrättiin päivä. Tämä herätti hänessä ellottavan vastenmielisyyden. Varmaankin tässä oli harjoitettu hirvittävää pakotusta. Tyttöparka joutui onnettomuuteen ja hänen velvollisuutensa oli estää koko avioliitto. Mutta miten? Hänellä oli kyllä yksi selvä keino, mutta sitä hän ei voinut käyttää. Hän ei voinut eikä tahtonut muuttaa entistä päätöstänsä, ettei itse naisi tyttöä. Yksi oli enää jäljellä — luottaa Kateen. Hän ei ikinä antaisi myöntymystänsä. Kun hän ei voisi saada mieheksensä häntä, hän ei menisi naimisiin kenenkään kanssa. Hän tekisi niinkuin hänkin — eläisi ja kärsisi yksin.

Tähän aikaan Philipin rakkaus, joka vastoin hänen tahtoaankin oli viilennyt talkoojuhlan jälkeen hänen kiihkeästi pyrkiessään saavuttamaan maallisia etuja, heräsi nyt äkkiä uudella voimalla hänen saatuaan kilpailijan. Mutta hänen kunnianhimonsa taisteli hänen rakkauttansa vastaan ja hän kyseli itseltänsä, mitä väliä Kateen nähden olisi sillä, ottiko hän tuomarin viran vai jätti. Kate kuului paranevan. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut mistään moittia itseänsä ja hullua olisi ollut luopua elämänsä päämäärästä rakkaudesta naiseen, joka ei voinut olla hänen omansa, jonka kanssa hän ei voinut mennä naimisiin. Näin ajatellen hän kirjoitti kirjeensä sisäministerille. Se oli lajiaan loistava kirje, yksinkertainen, luonnollinen, asiallinen ja terävä. Hänellä oli tyyni varmuus, ettei yhtään muuta näin onnistunutta hakemusta lähtenyt tältä saarelta, mutta hän ei voinut viedä sitä postiin. Väristen palasi vanha hellyys hänen mieleensä, kun hän piti sitä kädessänsä ja hän oli näkevinhän Katen värähtelevine huulineen ja suurine, haaveellisine silmineen, jotka kertoivat heidän kylmenevästä rakkaudestaan.

Silloin tuli Pete taas ilmaisten ratkaisevat päätökset. Kate oli suostunut. Ei ollut enää vähintäkään epäilemisen syytä. Hänen entinen pahastumisensa tuntui nyt hullunkuriselta, hänen luottamuksensa järjettömyydeltä. Kate tahtoi mennä Peten kanssa naimisiin ja mitä syytä hänellä oikeastaan oli moittia häntä? Mikä antoi hänelle oikeuden käydä estämään tuota avioliittoa? Olihan hän jo kylliksi rikkonut tyttöä vastaan ja tuottanut hänelle kärsimystä. Jalo mies tuli ja tarjosi hänelle rakkautensa, ja tyttö aikoi ottaa sen vastaan. Kuinka hän uskaltaisi käydä estämään tuota avioliittoa, kun hän ei kuitenkaan itse voinut häntä naida?

Samana iltana hän vei hakemuskirjeensä postiin ja tyynnytteli jäytävää rakkauttansa kunnianhimoisilla unelmilla. Hän saisi takaisin sen aseman, jonka hänen isänsä oli menettänyt; hän uudistaisi isoisänsä aikaiset perinnäistavat. Christianit saisivat takaisin entisen arvonsa Man-saarella; viimeinen heistä olisi voimakas mies ja oikeudenmukainen tuomari. Ei, hän ei koskaan menisi naimisiin; hän eläisi yksin hiljaista, tyyntä elämää; varmaankin se olisi vähän surullista, mutta ei onnetonta eikä myöskään aivan ilotonta.

Näiden ajatusten ja toiveitten välistä kohosi hänen mieleensä ja antoi hänelle voimaa salainen katkeruus Katea kohtaan — hän jollain tavoin halveksi häntä hänen huikentelevaisuutensa, kevytmielisyytensä, hänen pinnallisen rakkautensa vuoksi, hänen valmiudestaan vaihtaa vanha rakkaus uuteen. Hän oli ylpeä siitä, että hänen tunteensa olivat syvemmät ja rakkautensa kestävämpi. Pete kutsui häntä häihinsä, mutta hän ei menisi, hän keksisi kyllä jonkin tekosyyn.

Silloin muutettiin hääpäivä, jotta hän voisi olla saapuvilla, ja tuli myöskin Katen kutsu. Olkoon sitten niin, mitäpä tuosta. Kate uhmasi häntä. Hänen kutsunsa oli taisteluvaatimus. Hän ottaisi sen vastaan; hän menisi häihin, ja jos heidän katseensa kohtaisivat toisensa, hän tiesi kenen katse painuisi alas.

XX.

Varhain seuraavana aamuna torven ääni herätti ihmiset unesta. Se alkoi jossain kylässä, kulki sieltä kuiluun, siirtyi yli sillan, kaikui pelloilla ja vuorilla ja lopuksi ulvoi kiihkeimmin ja rämisevin epäsoinnuin morsiustalon ympärillä. Tämä levoton melunpitäjä päivän sarastaessa oli häiden sanansaattaja. Kirkuvat epäsoinnut puhalsi herra Jonaique pullistelevista keuhkoistansa.

Ennen päivän valkenemista oltiin »Keijukaisessa» jalkeilla. Aamun varhaisimpina hetkinä Nancy Joe puhdisti ja pyyhki jokaisen nurkan. Sen jälkeen Mummi lopetti kakkujen ja leivosten paistamiset uunissa ja muoteissa. Pian tulivat myöskin naapurien eukot hakemaan härän- ja lampaanpaisteja, kananpoikia ja ankkoja, jotka he valmistivat kotonansa päivällisiä varten. Nyt tuli naisten saada vapaasti puuhata ja touhuta, ja kaikki laiskottelevat miehet toimitettiin pois tieltä.

Yhdeksättä käydessä haukattiin aamiaista seisoaltaan, ja sen jälkeen oli jokaisen aika ajatella pukeutumista. Taaskin täytyi miehet saada valmiiksi, ennenkuin naiset saattoivat ollenkaan alkaa. Jo huudettiin auttajia jonnekin yläkerran huoneihin. Mummi otti Caesarin osallensa. Peten pukemisesta piti Nancy Joe huolta.

Viime hetkenä huomattiin, että Pete ei ollut muistanut hankkia itsellensä valkoista paitaa. Eihän voinut ajatella, että hän vihillä käyttäisi samaa flanellipaitaa, jossa oli matkustanut kotiin Afrikasta. Se ei mitenkään käynyt laatuun, ei olisi ollut sopivaa eikä arvokasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin lainata paita Caesarilta. Tämä oli vanhaa muotia ja Peteä ujostutti ottaa sitä. »Ottakaa se, muuten ette saa mitään», sanoi Nancy ja työnsi hänet huoneeseen. Kun hän tuli siellä ulos hän asteli jäykkäniskaisena alas ja kaulus ulottui molemmilla puolin korviin ja kasvojen kohdalla sojotti kahden puolen kuin lepakon siivet päättyen pitsinipukkoihin ja hänen tuli tarkasti varoa, ettei puhkaisisi silmiänsä näihin raudankoviksi kovetettuihin nurkkiin. Samana hetkenä ilmestyi myöskin Caesar puettuna kellerviin housuihin, kirjaviin liiveihin ja suippohelmaiseen hännystakkiin, päässä korkea musta huopahattu.

Keittiö oli täynnä miehiä ja naisia ja nuoria miehiä oli kerääntynyt ryhmiin talon ulkopuolelle, muutamat istuen satuloissa koristettujen hevostensa selässä, sillä he aikoivat saattaa morsiusparia kotiin kirkosta. Muutamilla oli mukana ladatut pyssyt laukaistuksensa kunnialaukaukset kun morsiuspari ilmestyisi. Muutamat taas sitoivat puiden välille nuoria, joihin oli sidottu kirjavia nenäliinoja lipuiksi.

Ihmisjoukko ulkopuolella yhä suureni joka hetki ja sisällä kävi yhä ahtaammaksi liikkua. Lukkari John pilkisti sisään matkalla kirkkoon ja kuiskasi Petelle, että kaikki oli valmiina ja he veisaisivat ihanan virren.

»Ei ole monta miestä, joiden häistä minä tahdon nähdä näin paljon vaivaa», sanoi John. »Kun tulette puistokäytävälle, katsokaa silloin sinne päähän, niin saatte nähdä minut.»

»Eipä hänessä nyt ole ihmeitä kuulla eikä nähdä koko miehessä», kuiskasi herra Jelly Peten korvaan lukkari Johnin mentyä. »Miesrahjus on yhtä musikaalinen kuin minun vanha saappaani. Kuulittako torvensoittoa tänä aamuna, herra? Minään hääpäivänä minä en ole noussut ylös niin varhain. Kun te menette kirkkoon, annan minä kuulua 'Mustan ja harmaan'.»

Mummi ilmestyi esille päässään suunnattoman suuri puolikuunmuotoinen hattunsa, jonka alta hänen valkea pitsimyssynsä pisti esille; ja hänen jäljessään asteli Nancy Joe puettuna ylenmäärin rimsuihin, pitseihin ja tupsuihin ja monta tuumaa tavallistansa pitempänä, niiden sulkien ja kukkien vuoksi, jotka peittivät hänen tavallisesti paljasta päätänsä.

Sitten alkoivat kirkonkellot soida, ja Caesar päästi pitennetyn »ö — höm!» ja sanoi voimakkaalla äänellä: »Ovatko vaunut saapuneet?»

»Ne ajavat juuri sillan yli», sanoi joku ovelta ja pian pysähtyivät peitetyt vaunut oven eteen.

»Ovatko kaikki valmiina?» kysyi Caesar..

»Odottakaa vähän», virkahti Pete ja sitten hän kääntyi Nancy Joehen kysyen: »Pitääkö miehen olla iloinen hääpäivänänsä, Nancy?»

»No, totta kai, te vanha hanhi. Kuinkas muuten?» hän vastasi.

»No, siinä tapauksessa ilmoitan teille, ettei ainoakaan ihminen voi olla hyvällä tuulella tällaisessa paidassa», selitti Pete. »Minä menen ja muutan sen.»

Kahta minuuttia myöhemmin hän palasi iloisena ja luonnollisena, ja hänen flanellipaitansa sopi mainiosti hänen siniseen merimiespukuunsa.

»Kutsukaa nyt morsian», sanoi Caesar.

XXI.

Kate oli ollut valveilla yön pimeinä tunteina ja hänen korvissaan oli kaikunut merkillinen ääni kuin kaukaisten kellojen soitto. Kun päivä alkoi sarastaa, hän nukahti levottomaan uneen, ja kun hän heräsi, hän oli vieläkin sekaisin, aivan kuin olisi ottanut unijuomaa eikä vielä olisi siitä selvinnyt. Nancy tuli suurella touhulla huoneeseen huudahtaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty!» Kate vastasi konemaisesti toistaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty.»

Omituinen rauha kuvastui hänen kasvoillansa, vieläpä hän koetti hieman hymyillä. Hänet valtasi ihmeellinen helpotuksen tunne aivan kuin valtaa ihmisen, joka on kauan valvonut sairasvuoteen ääressä ja tuskaisena odottanut, minne päin tauti kääntyisi. Hänkin on rauhallinen, kun sairaan kärsimys on loppunut, ja hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Nancy veti pienet uutimet syrjään, kurkisti ulos ja huudahti: »Onnellinen morsian, jolle päivä paistaa, sanotaan, ja katso, aurinko paistaa täydeltä terältä.»

»Oh, mutta aurinko on vanha viekastelija», vastasi Kate.

He tulivat pukemaan häntä. Hän nojasi huonekaluihin ja koetti nauraa, vaikka päätä huimasi. Puku oli se uusi, jota juuri oli ommeltu ja kun se pantiin hänen päällensä, katselivat toiset häntä ihastellen ja ilosta huudahdellen joka puolelta. Hän otti käteensä pienen särkyneen peilin kappaleen ja katseli itseänsä. Hänen suuret silmänsä olivat surulliset, mutta loistavat.

Kirkonkellot alkoivat soida hänen häittensä kunniaksi. Hänen täytyi jännittää kuulohermojansa kuullaksensa. Kaikki äänet tuntuivat tulevan äärettömän kaukaa; hänen katseessaan kaikki häipyi merkilliseen etäisyyteen. Ajatukset ja tunteet sekoittuivat jonkinlaiseksi kuoleman hämäräksi.

Vihdoin he tulivat sanomaan, että vaunut olivat oven edessä valmiina, että kaikki odottivat morsianta. Konemaisesti hän kertasi heidän lauseensa, nyökäytti päätänsä ja seurasi heitä alakertaan. Kun hän oli päässyt melkein viimeiselle portaalle, hän katseli ympärillensä, aivan kuin etsien jotakin. Juuri silloin sanoi hänen isänsä: »Herra Christian yhtyy meihin kirkolla.»

Kate hymyili heikosti ja vastasi ihmisten tervehdykseen epävarmalla äänellä. Hänen tavaton kalpeutensa herätti kuiskattuja ja merkitseviä katseita. »Kalpea, mutta kaunis», sanoi joku, ja silloin Nancy lähestyi ja veti morsiushunnun hänen silmillensä.

Seuraavana hetkenä hän oli pihalla ja seisoi vaunujen vieressä. Ajaja valkoisine kaulaliinoineen avasi vaunun oven toisella puolella ja toisella puolella tarjosi Caesar hänelle kätensä.

»Täytyykö minun sitten lähteä?» sanoi Kate avuttomalla äänellä.

»Totta kai, mitä sinä ajattelet?» sanoi Caesar. »Vai luuletko sinä, että sulhasesi voi mennä itsensä kanssa naimisiin?»

Ihmiset heidän ympärillänsä purskahtivat nauruun ja Kate naurahti myöskin astuessaan vaunuihin. Äiti seurasi jäljessä, kahisevassa vanhanaikaisessa silkkipuvussa. Sitten tuli Nancy Joe, tuoksuen hajuvedeltä ja hiusöljyltä. Naisten mentyä nousi isä vaunuihin, ja sitten tuli Pete, ja Kate tunsi hänen suuren ja lämpimän läsnäolonsa.

Silloin laukaistiin kuusi pyssyä aivan vaunun akkunan vieressä. Se oli kunnialaukaus. Hevoset hyppäsivät pystyyn, Nancy kirkaisi, Mummi hätkähti, mutta Kate ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ihmiset tunkeutuivat aivan vaunujen ympärille ja huusivat riemuiten: Onnea ja menestystä, onnea ja menestystä!» Pete vastasi jyrisevällä äänellä, aivan kuin olisi tahtonut kohottaa katon ilmaan, heittäen kourallisittain rahaa väkijoukkoon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

Hitaasti vierivät vaunut tietä pitkin. Heidän päästyään jonkun matkaa, kuului heidän korviinsa klarinetin ääni. Se soitti sävellä »Musta ja harmaa». Heidän jäljestänsä kuului ihmisten askelten töminä, kun he juhlasaatossa seurasivat, mutta toisella puolella kulki säännötön ihmisjoukko. Aamu oli lämmin ja ihana. Siellä täällä pensaissa nuokkui vielä joku kukkanen ja kanervat tien vieressä olivat parhaillansa. He kulkivat muutamien talojen ohi, joiden katon myrsky oli hävittänyt ja pari kertaa heidän täytyi ajaa kaatuneitten puitten yli, joitten lehdet kellastuivat kuivuvalla ruohikolla.

Kaikesta tästä Katella oli vain häipyvä, kaukainen aavistus. Kaikki oli hänelle kuin unta — valveilla nähtyä unta jossakin varjojen maassa. Hän tiesi kuitenkin, missä hän oli ja minne hän oli matkalla. Jokin toivon kipinä välkkyi vielä hänen mielessänsä. Hän odotti, että jokin ihme tapahtuisi. Philip olisi kirkolla. Jokin yliluonnollinen hänet pelastaisi.

He ajoivat kiireemmin, akkunat helisivät ja puhe vaunuissa oli pysähtynyt. »Nyt olemme perillä», huudahti Caesar. Ulkopuolelta kuului ääniä, ja astuttiin alas vaunuista. Kate näki käden ojentuvan häntä kohden ja tiesi, kenen se oli, ennenkuin oli kohottanut katseensa hänen kasvoihinsa. Se oli Philip. Hän auttoi häntä alas vaunuista.

»Täytyykö minun tulla täältä pois?», kysyi Kate avuttomana.

Taas sanoi Caesar jotakin, joka sai ihmiset nauramaan ja sitten Kate hymyili, aivan kuin häipyvä auringon säde olisi hänen kasvoillansa häivähtänyt, ja tarttui Philipin käteen. Hän piti sitä hetkisen, odottaen, että Philip sanoisi jotakin, mutia tämä vain nosti hattuansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin marmori. »Hän puhuu vielä», ajatteli Kate.

Kirkkomaan portille oli kohotettu kunniakaari kukista ja vihreistä seppeleistä ja siihen oli sovitettu korein kirjaimin lauselma: »Jumala siunatkoon onnellista paria.» Viettävälle käytävälle portilta kirkon ovelle oli kylvetty neilikoita ja fuksian oksia. Edempänä oli kirkko, jonka seiniä verhosi vihreät kiertelevät kasvit — se oli kuin sammalten peittämä kallio keskellä merta.

Isänsä käteen nojaten Kate astui eteisen läpi kirkkoon. Kirkko oli täynnä väkeä. Kun he astelivat parven alitse, kuului ylhäällä niinkuin lintujen viserrystä. Sinne olivat sunnuntaikoulutytöt kokoontuneet, ja he katselivat alas ja puhuivat innokkaasti keskenänsä. Silloin yskintä ja humina asettui; seurasi jonkinlainen väliaika, kuin jonkinlainen juhlallinen hartaus olisi vallannut kirkkoväen. Sen jälkeen kuului ihastuksen huudahduksia ja yskintä ja humina alkoi uudestansa. »Kuinka kalpea hän on!» — »Ei ole vielä oikein terve, tyttörukka.» Kaikki säälittelivät hänen väsyneitä ilmeitänsä.

»Seiso tässä», sanoi joku hiljaisella äänellä.

»Täytyykö minun», vastasi Kate kuuluvasti.

Äkkiä hän käsitti, että hän seisoi aivan yksin alttarin edessä. Hänen vastassansa seisoi pastori — vanha, punaposkinen pastori Quiggin — valkeassa messu paidassa ja häntä katsellen. Joku tuli ja seisahtui hänen rinnallensa. Se oli Pete. Kate ei katsonut häneen, mutta tunsi taas hänen lämpimän läsnäolonsa ja rauhoittui. Se oli kuin suoja noitten ihmisten katseita vastaan. Hetkisen kuluttua hän käänsi päätänsä. Philip seisoi askeleen päässä Peten takana. Hänen päänsä oli painuksissa.

Sitten alkoi toimitus. Papin ääni mutisi muutamia sanoja hiljaa, mutta Kate ei niitä kuunnellut. Hän huomasi tavailevansa vanhaa manilaista raamatunlausetta, joka oli kirjoitettu alttaritauluun: »Bannet Teshyn Ta Cheet ayns Ennyn y Chearn» — »Siunattu olkoon se kuin tulee Herran nimeen.»

Äkkiä hän tajusi, mitä pastori puhui ja alkoi vavista. »... on asetettu kuten Pyhä Paavali sanoo ihmisten onneksi, ja kaikkien tulee sitä kunnioittaa. Senpä vuoksi älköön kukaan astuko siihen ajattelemattomasti, kevytmielisesti tai — —»

Katesta tuntui, että Philip katseli häntä. Hänen katseensa lepäsi hänen niskassansa ja morsiushuntu alkoi vavista.

Taas hän kuuli pastorin puhuvan: »Sentähden, jos joku voi näyttää syyn, joka voi estää näitä laillisesti yhtymästä, hän puhukoon nyt tai olkoon ikuisesti vaiti.»

Kate kääntyi puoliksi ympäri. Hänen katseensa lankesi Philipiin. Philipin kasvot olivat verettömät, melkein synkät. Hänen otsansa oli kuoleman kalpea. Kate oli varma, että jotain oli tulossa. Nyt ihme tapahtuisi. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta olisi ymmärtänyt, mikä side oli olemassa hänen ja Philipin välillä. Hän ei siitä välittänyt, sillä Philip selittäisi pian kaiken. Nyt juuri hän aikoi sen tehdä; hän kohotti päätänsä, hän aikoi puhua.

Ei, ihmettä ei tapahtunut. Philipin katse painui maahan huomatessaan hänen katseensa ja pää kumartui alas. Hän ei hievahtanutkaan, ainoastaan painoi raskaammin jalkansa punaiseen mattoon. Katea väsytti, oi, kuinka häntä väsytti ja miten kylmältä kaikki tuntuikaan! Pappi jatkoi lukemistansa. Kun Kate tajusi hänen sanojansa, hän kuuli:

» — kuten vastaisitte suurena tuomiopäivänä, jolloin sydämen salaisimmat ajatukset tulevat julki, vastatkaa tietääkö kumpikaan teistä laillista syytä, jonka vuoksi te olisitte estetyt astumaan kristilliseen avioliittoon. Jos sellainen este on olemassa, tunnustakaa se nyt.»

Pappi pysähtyi. Hän pysähtyi aina tässä paikassa. Pysähdys ei merkinnyt hänelle mitään. Mutta kuinka paljon se merkitsikään Katelle! Este? Olihan olemassa este. Tunnustaa? Kuinka hän voisi tunnustaa? Vaatimus kauhistutti häntä. Tuntui kuin se olisi asetettu juuri ylisin häntä varten. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta koskaan ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Nyt se tuntui raatelevan hänen sieluansa. Hän alkoi ankarasti vavista.

Sitä seurasi epäselvä mutina, jota hän ei tajunnut. Vannaankin pastori puhui Petelle:

» — rakastaa häntä, lohduttaa häntä, kunnioittaa ja suojella häntä... niin kauan kuin te molemmat elätte.»

Ja sitten kuului Peten ääni täyteläisenä ja voimakkaana hänen leveästä rinnastansa, mutta kaukaisena aivan kuin näkinkuoret olisi asetettu hänen korvillensa: »Tahdon.»

Tämän jälkeen pastorin sanat tuntuivat tarkoittavan häntä.

»Tahdotko sinä ottaa tämän nyt sinun aviomieheksesi, elää hänen kanssaan yhdessä Jumalan määräyksen mukaan pyhässä ja kristillisessä avioliitossa? Tahdotko sinä totella häntä ja palvella häntä, rakastaa ja kunnioittaa häntä, auttaa häntä terveenä ja sairaana, ja kieltäydytkö sinä kaikista muista, omistat itsesi vain hänelle, niin kauan kuin te molemmat elätte?»

Katen sielu oli kaukana. Hän tutki taaskin manilaista raamatunlausetta: »Bannet T'eshyn Ta Chcet», mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissänsä ja jokaisesta näytti lähtevän kellertävä tulenliekki. Äkkiä hän huomasi, että pappi oli pysähtynyt. Vallitsi kiusallinen äänettömyys. Sitten kuului omituista liikettä ja joku tuntui sanovan hänelle hiljaisella rauhoittavalla äänellä jotakin.

»Mitä sanoitte?» kysyi Kate ääneen.

Pastori kumartui häneen päin ja kuiskasi hänelle: »Sanokaa 'tahdon'.»

»Ah!» mutisi Kate.

»'Tah-don' siinä kaikki, rakas ystävä. Sanokaa minun jäljessäni: 'tahdon'.»

Kate koetti liikuttaa huuliansa, mutta sanat eivät tulleet ja pappi oikeastaan vastasi hänen puolestansa.

Seuraava, mitä hän tajusi, oli että joku tarttui hänen käteensä. Hänestä tuntui nyt turvallisemmalta, kun hänen kylmät sormensa lepäsivät suuressa lämpimässä kädessä. Se oli Pete ja hän puhui jotakin. Kate ei kuullut, mitä hän sanoi, mutta hänen tunteensa kertoi sanojen sisällyksen.

»'Minä Peter Quilliam otan sinut Katherine Cregeen — —'»

Mutta se kaikki kuului epäselvänä kohinana, niinkuin aallot hukkuvat rannan hiekkaan, eikä hän mitään tajunnut.

Pappi puhui hänelle taaskin, hiljaa, lempeästi, hyväilevästi aivan kuin pelästyneelle lapselle: »Älkää pelätkö rakas ystäväni, koettakaa puhua minun jäljessäni, teillä ei ole mitään kiirettä.»

Sitten ääneen : »'Minä Katherine Cregeen'»

Hänen kurkkuansa kuristi; hän sammalsi, mutta vihdoin hän puhui soinnuttomalla äänellä aivan kuin unissansa.

»'Minä Katherine Cregeen — —'»

»'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Soinnuton ääni katkesi — — »'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Ja sitten meni kaikki yhtenä ryöppynä, muutamat sanat kuuluivat selvästi, toiset hidastellen ja useimpia ei kuulunut ensinkään.

»— — 'sinut minun aviomiehekseni, rakastaakseni sinua — —'»

»— — 'rakastaakseni sinua — —'.»

»— — 'tästä hetkestä alkaen... kunnes kuolema meidät erottaa — — '»

»— — 'kuolema meidät erottaa — —'»

»— — 'sentähden annan minä sinulle lupaukseni — —'»

»— — 'lupauksen — —'»

Viimeinen sana kuului kuin särkynyt kaiku ja kirkosta kuului liikettä ja helpoituksen huokaus pääsi kaikkien huulilta. Muutamat koulutytöistä parvella kurkottivat reunustan yli, toiset olivat nousseet penkille suu auki ja silmät suurina.

Pete oli ottanut hänen vasemman kätensä ja painoi sormusta hänen sormeensa. Hän tunsi hänen lämpimän hengityksensä ja tajusi hänen sanansa:

»Tällä sormuksella otan minä sinut aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä ja jakaakseni sinun kanssasi kaiken, mitä osakseni saan. Amen.»

Taas hän antoi kylmän kätensä levätä Peten lämpimässä kädessä. Pete hyväili sen selkää toisella kädellänsä.

Tämä kaikki oli unta. Vasta sitten kun he astuivat suurta käytävää, hän vähitellen heräsi todellisuuteen. Ihmiset katselivat häneen molemmilta puolilta hymyillen ja kuoro koulutyttöjen takana lauloi virttä, jonka, lukkari John oli alkanut. Hänen käheä äänensä kuului yli muiden ja alkoi aina uuden säkeistön silloin, kun muut vielä lopettivat edellistä:

»Sinun vaimosi on niinkuin hedelmällinen viikunapuu sinun huoneessasi; sinun lapsesi kukoistavat kuin öljypuun vesat sinun pöytäsi ympärillä. Niinkuin alusta on ollut nyt on ja aina on oleva maailman loppuun asti, A-men.»