Part 22

Caesar tuli ylös vallan suunniltaan levottomuudesta. Hän näytti elävän ainaisessa pelossa, että jokin odottamaton seikka ilmestyisi ja estäisi viime hetkessä koko avioliiton. »Hei, hei, tyttöseni!» hän sanoi leikkisästi. »Ole hyvällä mielellä, Kittyseni. Vielä paistaa sinun elämäsi aurinko täydeltä terältä.»

Sinä iltana kuului äänekästä keskustelua kapakkahuoneesta. Puhuttiin tämänaamuisista vihkiäisistä ja sen omituisesta surullisesta jälkinäytöksestä. Lukkari John kuului sanovan: »Te olette kai kuulleet kerrottavan piilotetusta lapsesta?»

»Ei sanaakaan, mistä niin?» sanoi joku.

»Ette kuulleet, ettekö? No, ne veivät lapsen salaa vihille mukanansa päästääksensä hänet pahasta nimestä — ettekö sitä tiedä? He panivat pienokaisen, joka on vain kolme vuotta — kaksiko, niinkö sanotte, Mummi? — no, he pistivät pienokaisen piiloon hänen äitinsä hameenpoimuihin vihkimisen ajaksi.»

»Älkää nyt ihmeissä!»

»No, se on totta kuin vettä! Se on vanha manilainen tapa tehdä lapsi lailliseksi. Papit eivät siitä mitään tiedä, mutta minä olen monesti sellaista nähnyt.»

»John on oikeassa», sanoi Jelly, »ja minä voin sanoa vielä enemmän — juuri sen vuoksi antoi isä vihkiä itsensä.»

»Voi olla niinkin», myönsi lukkari John. »Naiselle ei kuitenkaan ollut siitä aviomiehestä suurta iloa.»

»Ei», sanoi Pete, joka tähän asti oli vaiennut, »mutta lapsi sai kuitenkin isänsä nimen.»

»Sitä ei kannata kehua, herra», väitti joku. »Robbie on lähtenyt tiehensä. Mitä hyötyä on isästä, joka ei pidä huolta lapsensa kasvattamisesta?»

»Kysykää pojiltanne, jos teillä poikia on», jatkoi Pete. »Te voitte kysyä minulta. Minä tiedän kohtalaisen hyvin, mitä merkitsee kulkea maailman läpi ilman isän nimeä. Jos teidän poikanne on, kuten minä, hän kyllä ymmärtää ja saa kuulla siitä myöhään ja varhain. Hän tietää sen lepertäessään pienen iltarukouksensa viheliäisessä vuoteessansa jossakin ullakolla: 'Jumala suojele äitiä — ja isoäitiä', ehkä myöskin ukkia, mutta isää ei soviteta tähän rukoukseen. Hän saa sen tuntea, kun hän kasvaa sen verran, että hänen on lähdettävä oppimaan jotakin ammattia. Voi lyödä veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hänestä tulee lurjus, ja jos se on tyttö, sata yhtä vastaan, että hänelle käy vielä — paljoa pahemmin. Turhuutta, sanotte te? Vain papin lörpötystä ja valhetta, niinkö? Sekö ei mitään merkitse, että saa käyttää oman isänsä nimeä — eikö? Niin sanovat miehet vetäytyessään velvollisuuksistansa. Mutta kysykää _lapselta_ ja silloin te pelastutte päästämästä suustanne hulluuden sanoja.»

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus, ja Kate, joka oli vuoteestansa kurkottanut kätensä avatuksensa oven, tarttui siihen suonenvedontapaisella otteella.

»Christin Killip ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin lunttu, herraseni», väitti Caesar.

»Kaikki kissat ovat mustia pimeässä, isä — tyttö oli kuitenkin silloin kovin vaikeassa asemassa», sanoi Pete. »Ei, ei! Jos minä menettelisin väärin naista kohtaan ja hän saisi minulle lapsen, minä menisin naimisiin hänen kanssaan, jos hän tahtoisi ottaa minut, vaikka vihaisin häntä kuin syntiä.»

Kuullessaan nämä miehekkäät sanat Mummi pyyhki keittiössä silmiänsä, mutta Kate vääntelehti kamarissansa epätoivoissansa. »Ei koskaan, koskaan, koskaan», hän toisteli itsellensä.

Ah, tietysti Philip menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän heittäytyisi hänen niskoillensa ja viittaisi mahdollisiin seurauksiin. Philip myöskin oli miehekäs nuorukainen; hänen sielunsa oli jalo — eikä hän suinkaan epäröisi. Mutta ei, sitä hän ei tahtoisi, vaikka saisi kaiken maailman aarteet.

Philip rakasti häntä ja hänen rakkautensa piti yksinänsä tuoda hänet hänen luoksensa. Mitään pakkoa ei saisi käyttää, ei saisi sanallakaan vihjaista hänen, Katen, tulevaisuuteen, eikä mahdollisiin seurauksiin. Siitä riippui nykyinen ja tuleva onni, tämä odottaminen oli ainoa oikea ja vei varmasti perille.

»Hän menee minun kanssani naimisiin minun itseni vuoksi», hän ajatteli, »vain minun itseni eikä minkään muun vuoksi.»

Tässä sielunsa epätoivoisessa kamppailussa — tässä intohimojen ja tuskien ristiaallokossa — hänen ylpeytensä sulki sen ainoan tien, joka hänet olisi varmasti vienyt perille.

XVII.

Hän ei millään tavoin voinut asiaa auttaa — hänen täytyi jatkaa, kuten oli alkanut, pysyä suunnitelmassansa ja luottaa onneensa tässä uhkapelissä. Sydän täynnä murhetta ja häpeissänsä odotellen Philipiä ja kuunnellen jokaista askelta, hän pysytteli huoneessansa vielä kaksi päivää. Silloin tuli Caesar hänen luokseen ja alkoi laskea leikkiä hänelle.

»No, nyt on kummat, mitä ihmiset sanovat», hän puheli. »Maanantaina häät ja morsian vielä sängyn omana edellisenä keskiviikkona. Ihmiset luulevat, ettei siitä mitään tulekaan.»

Tämä teki hänet kovin levottomaksi. Se osaksi selitti hänelle, miksi Philip ei ollut tullut. Jos hän oli ajatellut, että avioliitosta ei kuitenkaan tulisi totta, hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä. Seuraavana päivänä — torstaina hän nousi vaivalloisesti vuoteesta ja puki ylleen kevyen aamutakin, tuntien itsensä heikoksi ja hermostuneeksi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja valkeat kuin omena, jota pakkanen on nipistellyt. Pete olisi kantanut hänet alakertaan, mutta hän ei sitä sallinut. Hänet asetettiin mukavasti tyynyjen varaan takan ääreen salissa, jossa maljoissa oli omituisen tuoksuvia vesilintujen munia, — pöydillä vanhanaikaisia porsliiniastioita, jotka helisivät aina, kun lattialla käveltiin. Keittiö oli täynnä kaikenlaisia ompelutarpeita ja ompelijattaret siellä kilvan valmistelivat häitä. Hänen tuli koetella puseroita ja määrätä kuosit ja mallit. Hän tyytyi kaikkeen. Heikolla soinnuttomalla äänellä hän ilmaisi heille, että he saivat tehdä, miten parhaaksi näkivät. Vasta sitten, kun hän sai kuulla, että Pete maksoi nuo kaikki, hän sanoi selvästi, että hänelle riittäisi, kun hän saisi vain yhden puvun.

»Herra hyvästi siunatkoon, Kirry», huudahti Nancy, »sillä tavallahan sinä — turmelet kokonansa tulevan hyvän miehesi — mies kun tahtoo ostaa sinulle vaatteita niin, että ne riittäisivät kokonaiselle naisopistolle.»

Pete tuli, istahti hänen jalkojensa juureen ja kertoi juttuja. Ne olivat hauskoja tarinoita hänen elämästään ulkomailla ja silloin tällöin kuului keittiöstä naurun purskahdus, sillä siellä olijat kurottivat kaulojansa, kuullaksensa avoimesta ovesta edes muutamia sanoja hänen jutuistansa. Mutta Kate tuskin ollenkaan kuunteli. Välistä hän näytti kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärillensä joka kerran, kun ovi avautui, aivan kuin olisi odottanut jotakin. Kun hän tällaisten hetkien jälkeen hillitsi itsensä, hän huomasi Peten katselevan häntä suurin, vakavin, kostein, uskollisin koiran silmin.

Hän alkoi kertoa talosta, jonka oli ottanut haltuunsa, pyytäen Katelta anteeksi, ettei ollut kysynyt häneltä neuvoa ja kuvaili, miten hän aikoi huoneet kalustaa.

»Minä olen jättänyt kaiken Cannel & Quaylen liikkeen suoritettavaksi, Kirry», hän sanoi, »ja he suorittavat sen kunnollisesti, siitä saat olla aivan varma. Marmoripöydät, saatpa nähdä, leveät kuin teurastajan myymäpöydät; matot pehmeät kuin tuhatkaunot ja peilit miehen korkuiset.»

Kate ei kuunnellut häntä. Hän koetti muistella, milloin tällä saarella käräjät istuvat — missä niitä pidettiin ja minä päivinä.

»Oletko sinä nähnyt Philipiä äskettäin», hän kysyi.

»En, sitten maanantain», vastasi Pete. »Hän on Douglasissa ja tekee työtä kuin hullu, päästäksensä tänne maanantaina.»

»Mitä hän sanoi, kun kuuli, että me olemme muuttaneet hääpäivämme?»

»Ensin hän tahtoi päästä tulemasta. 'Minun täytyy matkustaa tiistaina', hän sanoi.»

»Sanoitko sinä hänelle, että _minä_ ehdotin sitä.»

»Se on selvä, etten minä suinkaan sitä unohtanut. 'Niinkö', hän sanoi; 'silloin ei ole valitsemisen varaa', hän sanoi.»

Kate valahti yhä kalpeammaksi, mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä tulivat yhä mustemmiksi. »Minä luulen, äiti, että minun täytyy mennä vuoteeseen», hän sanoi entisellä soinnuttomalla äänellänsä.

Pete auttoi häntä portaan juurelle. Kate tunsi, että suuret kosteat silmät katselivat häntä lakkaamatta. Sielussa niin merkillisesti sävähti sitä nähdessä ja hän oli vähällä menettää tajuntansa.

»Mutta luuletko sinä, että sinä olet jo kyllin voimistunut, rakkaani?» sanoi Pete.

»No, tietysti hän on, herraseni», ehätti Caesar. »Mitäpä tytöt voisivat muuta olla kuin vallan suunniltansa häitten edellisellä viikolla.»

Seuraavana päivänä Kate pyysi isäänsä viemään hänet Douglasiin. Hänellä oli siellä muutamia asioita, joita ei voinut Ramseyssä suorittaa. Aamu oli ihana, mutta kylmä. Pete auttoi hänet rattaille ja sitten he ajoivat tiehensä. Jos hän vain saisi nähdä Philipin, jos Philip vain saisi nähdä hänet, hän huomaisi heti hänen katseestansa, että avioliitto ei tapahtunut hänen tahdostansa, että jonkinlainen pakko ajoi häntä siihen. Hän vietti neljä tuntia, käyden puodista puotiin ja kierrellen katuja, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Philipistä. Hän asteli hitaasti ja väsyneesti, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huolestuneet, mutta Caesar ei voinut saada häntä lähtemään kaupungista. Vihdoin päivän alkaessa hämärtää, hän suostui isänsä ankariin vaatimuksiin.

»Kuinka lyhyitä ovatkaan päivät nyt!» sanoi Kate huoaten, kun he olivat päässeet maantielle.

»Niin ovat, syksypuoleen ne tulevat lyhemmiksi ja lyhemmiksi», vastasi Caesar. »Mutta kun nainen lähtee puotiasioillensa, hän tarvitsisi niihin keskikesän päivän, eikä sekään riittäisi — hänen täytyisi suorittaa ne sellaisessa maassa, jossa aurinko yölläkin paistaa.»

Pete auttoi hänet kärryistä alas »Keijukaisen» pimeitten portaitten edessä ja kun hän oli saanut suuret voimakkaat kätensä hänen ympärilleen, hän kantoi hänet sisään ja istutti mukavasti takan ääreen. Kate olisi mielellänsä kiemurrellut irti hänen käsistänsä, jos olisi voinut, sillä jonkinlainen inhon tunne valtasi hänet hänen koskettaessaan, mutta Pete katseli häntä silmissänsä rakkaus ja hellyys, ja hän tunsi häpeävänsä.

Talo oli sinä iltana täynnä vieraita. He keskustelivat muinaisista häätavoista. He kuvailivat »huomenlahja»-häitä, jolloin hattu laitettiin kiertämään ympäriinsä ja jokainen vieraista pani jotakin maksuksi aamiaisestansa ja lahjoitti kuusi penceä talouden apurahoiksi — näistä ovat nykyiset häätavat kehittyneet. Toinen kuvasi häitä, joita hirvittävällä melulla pidettiin jossakin kapakassa niihin aikoihin, jolloin tällä saarella oli kolme viinatehdasta ja kolmekymmentä kapakkaa jokaista tuhatta asukasta kohti. Vihkimämeno oli lyhyt. Kapakan isäntä asetti kaksi keppiä ristiin lattialle ja sanoi sulhaselle ja morsiamelle:

»Kepin yli hypätkäätte tästä käsikäissä Näin tulee teistä mies ja vaimo, sitten juodaan häissä.»

Sitä seurasi naurun remakka, mutta Kate istui tulen ääressä maistellen äänettä teetänsä, ja Pete sanoi hiljaksensa: »Siinä nyt ei ole mitään nauramisia. Minä muistan erään Foxalista tulleen tytön, joka meni tuolla tavalla naimisiin ja sitten mies meni Kinsaleen ja joutui siellä kiinni sillin varkaudesta — muistattekos te sitä? Hän oli kuitenkin komea tyttö ja kun mies oli mennyt, keräytyi hänen ympärillensä kosijoita, — milloin tuli minkinlainen, toisinaan parempia ja toisinaan huonompia. Kaikki he tekivät kunnialliset tarjouksensa, he tahtoivat viedä hänet suoraan papin pakinoille. Mutta ei! Eivätkö he tienneet, että hän kerran oli mennyt naimisiin ja se riitti säädylliselle tytölle. Vai luulivatko he hänet moniavioiseksi? Ja niin hän ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan; lopuksi tuli hänen oma poikansa takaisin ja he elivät yhdessä miehenä ja vaimona, ja miksi he eivät sitten olisi eläneet?»

Kun mies, joka aikoi pian vihittää itsensä kirkossa, kysyi tuommoista, herätti se tavatonta naurua, jonka läpi kuului Mummin pahoitteleva ääni, kun hän sanoi: »No, voi minun päiviäni, Pete. Tuollainen on hirveätä kuulla sinun suustasi.»

»Mitä hirveätä siinä on, Mummi?» sanoi Pete. »Eikö juuri Luoja itse säädä avioliittoja, ja mitä se papin loruista silloin paremmaksi tulee?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rakas poika», huusi Mummi »ennen sinä olit kerrassaan hyvä poika, mutta nythän sinun mielipiteesi ovat aivan turmeltuneet.»

Katen kiihko kohosi joka hetki yhä polttavammaksi. Hän tahtoi avata sydämensä Petelle, pyytää häntä säälimään häntä, kertoa hänelle, että avioliitto heidän välillänsä oli ikuisesti mahdoton. Pete saattoi ymmärtää, että Philip oli hänen miehensä, todellinen miehensä, jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Tätä hän hautoi mielessänsä koko seuraavan päivän, perjantain, väännellen ja käännellen vuoteessansa, sillä edellisen päivän Douglasin matka oli pakottanut hänet takaisin vuoteeseen.

Seuraavana iltana hän taas tuli alakertaan ja hänet asetettiin takan ääreen, yhtä mukavasti kuin ennenkin. Keittiössä oli neljä tai viisi vanhaa eukkoa kehräämässä lankaa, josta Mummi aikoi laittaa peitteitä häälahjaksi. Kun päivän työ oli melkein loppunut, tuli pari kolme vanhaa miestä, näitten eukkojen miehet, noutamaan heitä kotiin ja kantaaksensa rukit. Silloin kun pyörät surisivat ja viimeiset hahtuvat olivat käsissä, Pete pyysi vanhoja kertomaan juttuja niiltä ajoilta, jolloin he olivat nuoria.

»Kertokaa meille jotakin nuoruutenne päivistä, Anne-mummu», sanoi Pete eräälle vanhalle kahdeksankymmenvuotiaalle eukolle. Hänen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha miehensä istui hänen rinnallansa, piippuansa imeskellen.

»No», sanoi Anne» levitellen käsiänsä lankaa venytellessään, »minun lähtöni ulkomaille oli kerran yhtä lähellä kuin teidänkin, herra. Aivan yhtä lähellä, eikä sen ole väliä, vaikka sen kerronkin nyt. Se oli samana päivänä, jolloin minä menin naimisiin tämän miehen kanssa ja hänen veljensä oli lähdössä Austraaliaan. Jemmy oli minun vanha sulhaseni, minä vain olin hylännyt hänet, kun hän lakkaamatta varasti minun taskustani nenäliinat. Mutta sinä aamuna hän tuli ja koputti minun akkunaan! ja sanoi: »Tahdotkos tulla mukaan, Anne?» ja minä sukaisin hameen päälleni ja hiivin hänen kanssaan laivarantaan. Mutta minun rohkeuteni lannistui, kun minä näin valkopäisten laineitten kuohuvan ja kotiin palasin ja menin sen sijaan vihille tämän kanssa.»

Vanhan Annen kertoessa juttuansa oli hänen miehensä suu avautunut yhä enemmän ja enemmän, kunnes piippu hänen hampaattomien ikeniensä välistä tipahti hänen rinnallensa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä ja painoi nyrkkinsä raskaasti tupsahtaen eukkonsa olkapäälle.

»Ja sinä olet elänyt minun kanssani enemmän kuin kuusikymmentä vuotta, etkä ole kertaakaan ennen tuosta minulle kertonut!»

Pete koetti tyynnytellä hänen myöhään herännyttä mustasukkaisuuttansa, mutta sitä ei voinut asettaa ja niin ukko heitti rukin olallensa, lähtien mökillensä vihoissaan muristen: »Ja minä kun vielä lähetin kaksi puntaa viisi shillinkiä pystyttääkseni kiven hänen haudallensa!»

Kun tämä vanha pari oli mennyt, syntyi talossa äänekästä naurua, mutta Pete pysyi tyynenä ja jutteli: »Salaisuus on aina salaisuus ja vanha eukko teki kovin väärin kertoessaan siitä. Se oli kuolleen miehenkin salaisuus ja nyt eukko rukka häpäisi hänen muistonsa. Jos joku ihminen tekee väärin, on parasta puhua siitä niin vähän kuin suinkin.»

Kate nousi ja meni vuoteeseensa. Taaskin oli häneltä toinen ovi suljettu ja lukittu ja hän tunsi itsensä sairaaksi ja oli menettää tajuntansa.

XVIII.

Seuraava päivä oli lauantai. Kate muisti, että Philip aina tuli Ballureen lauantaina. Hän tunsi varmasti, että Philip tulisi saman tien myöskin Sulbyyn. »Kun hän vain saa nähdä minut, hän heti paikalla ymmärtää syyn, miksi väri minun kasvoiltani on kadonnut.» Sitten Philip puhuisi Petelle ja hänen isällensä, vapauttaisi hänet ja ottaisi kaiken syyn itsellensä. Koko päivän hän istui ja odotti ja kuunteli aivan kuin hävinnyt pelaaja, joka on asettanut peliin viimeisen roponsa. Aamiaista syödessä hän sanoi itsellensä: »Nyt aamupäivällä hän tulee.» Päivällisellä: »Hän tulee iltapäivällä.» Illallisella: »Myöhemmin illalla hän tulee.»

Mutta Philip ei tullut ja Kate kävi hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Lakkaamatta hän katseli kelloa. Lyijynraskaina kuluivat minuutit, mutta tunnit haihtuivat kuin tulisiivillä. Hän oli nyt niinkuin rikoksentekijä, joka odottaa armahdusta. Joka kerran, kun kello naksahti ennen lyöntiään, hän tunsi, että hän oli tullut tuntia lähemmäksi tuomiotansa.

Jännitys oli tappaa hänet. Hän moitti Philipiä siitä, että tämä oli jättänyt hänet tähän kauheaan epätietoisuuteen ja hän kärsi tuskia, joita kärsii se, joka koettaa samalla kertaa sekä rakastaa että vihata. Sitten hän moitti itseänsä siitä, että oli muuttanut hääpäivän ja keksi kiireestänsä syyn antaa anteeksi Philipille. Hän tunsi olevansa kuin noita, joka taikatempuillansa on sytyttänyt oman polttorovionsa. Toivo oli mennyt ja tahto murtui samalla. Siitä huolimatta hän päätti, että häät siirrettäisiin.

Tänään oli lauantai-ilta. Sunnuntaiaamuna hän oli astunut yhden askeleen etemmäksi. Oli sammunut viimeinen toivon kipinä, että Philip tulisi ja estäisi avioliiton ja hän oli päättänyt, että tulkoon mitä tahansa, hän ei menisi ollenkaan naimisiin. Ei tarvinnut ollenkaan vedota Peteen; ei ollut mitään syytä kavaltaa Philipin salaisuutta. Hänen tarvitsi vain sanoa, ettei hän tahtonut mennä vihille, eikä mikään voima voinut maailmassa pakottaa häntä siihen.

Tämä päätös mielessänsä ja tuntien ääretöntä sisäistä huojennusta hän meni alakertaan. Caesar tuli silloin juuri kotiin rukoushuoneesta ja Pete palasi uudelta taloltansa Ramseystä. He istuutuivat päivälliselle. Päivällisen jälkeen hän puhuisi kaiken. Caesar teroitti leikkuuveistä kiveen ja sanoi: »Tänään olemme ottaneet Christin Killippin takaisin seurakunnan yhteyteen.»

»Ihmisparka», sanoi Mummi, »sääli, että hänet ollenkaan suljettiin siitä ulos.»

»Saattaa olla, — saattaapa olla», sanoi Caesar. »Se oli kaikissa tapauksissa välttämätöntä: yksi saastutettu lammas turmelee koko lauman.»

»Ja onko tuo vihkiminen nyt parantanut tämän saastaisen lampaan haavat, Caesar?» sanoi Pete.

»Hän on rouva Robbie Teare nyt ja kunniallinen nainen, herra», sanoi Caesar leikaten ruskeata häränpaistia, »ja siinä onkin kaikki, mitä kristillinen kirkko meiltä vaatii.»

Kate ei syönyt päivällisiänsä sinä päivänä eikä hän myöskään puhunut sitä, mitä oli ajatellut. Yliluonnollinen voima näytti viime hetkenä vallanneen hänet ja se sulki häneltä viimeisenkin pelastuksen tien. Hän oli joutunut myrskyn heiteltäväksi. Rajuilma oli murskaamaisillaan hänet. Mihin hän pakenisi, mistä saisi suojaa?

Mitä hänen isänsä oli sanonut tuosta tytöstä, se selitti hänelle myöskin hänen oman suhteensa Philipiin. Mahdollisten seurausten ajatus, joka oli täyttänyt hänet niin rajattomalla riemulla, koska se antoi hänelle sellaisen vallan, oli selvittänyt nyt hänelle hänen siveellisen asemansa. Hän oli langennut nainen! Mitä muuta hän oli? Ja jos seuraukset tulisivat näkyviin, mitä hänestä silloin tulisi? Hänen isänsä ankara ahdasmielisyys saisi hirveän kolauksen ja hänen häpeänsä heittäisi varjon yli koko talon, yli koko lahkon, ja hävittäisi kokonansa hänen isänsä arvovallan uskovaisten joukossa. Kate vapisi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että tällainen onnettomuus tapahtuisi hänen kauttansa. Hän näki itsensä ajeltuna pois talosta ja kotoa. Mihin hän pakenisi? Ja vaikka hän pakenisi maailman ääriin, eikö hän jättäisi jälkeensä surua ja häpeää kaikille omillensa — äidillensä, isällensä, Petelle, jokaiselle?

Jospa hän voisi hävittää kaiken menneisyyden, silloin hän voisi myöskin kieltäytyä menemästä avioliittoon. Tai jos hän olisi ollut mies, hän olisi voinut estää nämä naimahommat, sillä mies voi tehdä syntiä ja siitä huolimatta katsoa rohkein silmin tulevaisuuteen. Mutta hän oli nainen ja naisen teot voivat olla hänen omiansa, mutta niiden seuraukset ulottuvat hänen ulkopuolellensa. Oi, miten hirveän tuskallista olikaan olla nainen! Hän kysyi itseltänsä, mitä hän voisi tehdä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ei voinut rikkoa niitä olosuhteiden siteitä, joihin oli joutunut. Hänen asemansa saattoi olla väärä. Se saattoi olla alhainen, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa vapautua siitä. Ei toivon hiventäkään näkynyt mistään.

Myöhään sinä iltana — sunnuntai-iltana — he istuivat keittiössä, Kate tavallisella paikallansa takan ääressä, Pete tuolilla turvelaatikon vieressä tupakoiden niin, että savu tuprusi piipusta ulos; Caesar luki ääneen, Mummi kuunteli ja Nancy keitti illallista, kun eteisen ovi aukeni ja joku astui sisään. Kate hypähti seisoallensa ja oli päästää ilonhuudahduksen, katsahti innokkaasti taaksensa ja sitten hän istahti ankarasti punastuen paikallensa.

Tulija oli Christin Killip, kalpea, hento, pelästynyt olento, jolla oli suu ja silmät kuin jäniksellä.

»Onko herra Quilliam täällä?» hän kysyi.

»Tässä on hän itse, Christin.» sanoi Mummi. »Mitä te hänestä tahdotte?»

»Oi, Jumala teitä siunatkoon, hyvä herra», sanoi nainen Petelle. »Jumala teitä siunatkoon iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Sitten hän kääntyi Mummiin, selittäen naisten tavallisella monisanaisuudella, että joku tuntematon oli lähettänyt postitse kaksikymmentä puntaa hänen lapselleen edellisenä päivänä ja vasta nyt hän oli arvannut, kuka lähettäjä oli, kuultuansa lukkari Johnilta, mitä Pete oli viikko sitten puhunut.

Pete murisi jotakin ja näytti joutuvan hämilleen, päästeli sakeita savuja ja sanoi: »No niin, no niin, rouvaseni. Älkää nyt uskoko kaikkea, mitä kuulette, Johnhan nyt on semmoinen lörppökieli, että hän puhuu enemmän kuin amenensa ammatissansa.»

»Minä rukoilen teiltä anteeksi, neiti», sanoi vaimo Katelle. »Mutta minä en voinut olla tulematta, minä en todellakaan voinut — ei, minä en voinut», hän sanoi ja alkoi itkeä.

»Missä teidän lapsenne on?» sanoi Pete nousten seisoallensa ja katsoen vihaisesti häneen. »Mitä, oletteko te jättänyt sen raukan yksin nukkumaan? Menkää heti sen luokse, arvelematta. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, herra, ja Jumala teitä siunatkoon, ja kun te huomenna menette naimisiin, niin Jumala siunatkoon myöskin teidän vaimoanne.»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi Pete, työntäen hellästi häntä porstuaan.

»Te ansaitsette hyvän vaimon, herra, ja Jumalan siunaus vuotakoon teille yltäkylläisesti molemmille.»

»Kiitos, kiitos!» sanoi Pete ja kiitteli hänet ulos huoneesta.

Vaimo silitteli lapsensa päätä sinä iltana hellemmin kuin milloinkaan ennen ja suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kate saattoi tuskin hengittää ja hänen silmänsä pimenivät. Hänen ylpeytensä ja hänen tahtonsa oli lopullisesti murrettu. Tämä jalosydäminen mies rakasti häntä. Hän uhraisi elämänsä hänen puolestaan, pelastaaksensa hänet. Huomenna hän menisi hänen kanssaan naimisiin. Tässä sitten oli se pelastuksen kallio, jonka turviin hän pakenisi — hän saisi tämän voimakkaan miehen rinnallensa.

Hän ei enää voinut taistella kohtaloa vastaan — sen näkymätön käsi työnsi häntä — sen sokea voima oli hänelle enemmän kuin hän jaksoi kestää. Ellei Philip tulisi vaatimaan häntä, hän menisi naimisiin Peten kanssa.

Entä Pete? Hän ei aikonut tehdä Petelle pahaa. Hän ei vielä ollut ajatellut asioita Peten kannalta. Pete oli hänelle niinkuin kameli erämaan kulkijalle, kun myrsky yllättää. Hän pakenee kamelin turviin. Hän suojaa itseänsä, mutta mikä suojaa kameliparkaa silloin, kun myrsky lennättää hiekkapilviä? Ennenkuin myrsky on ohi, hän ei sitä ajattele.

XIX.

Sill'aikaa Philip itse kärsi hirveitä sieluntuskia. Kun hän kuuli Katen sairaudesta, hänen omatuntonsa syytti häntä, ja kysyessänsä oliko hän hourinut, hänet valtasi merkillinen alhaisuuden tunne, joka oli hänelle aivan outo. Kohdatessaan Peten hän käsitti, miten syvälle hänen kaksinaamaisuutensa oli hänet johtanut. Hän oli ylpeillyt olevansa kunnian mies ja äkkiä hän oli joutunut kokonansa syrjään siltä polulta, jota kunnian ihmiset kulkevat.