Part 21

Kate vapisi pelosta. Kysymys Peten ja hänen avioliitostansa näyttiin ratkaistavan häneltä kysymättä. Jokin yliluonnollinen voima näytti väkisinkin johtavan asiat siihen. Kukaan ei kysynyt, tahtooko hän, eikä kukaan itsestänsä arvannut, ettei hän tahtonut. Kaikki pitivät varmana, että vanha liitto olisi yhä rikkomaton. Niin pian kuin hän kykenisi, hänen tulisi mennä vihille Peten rinnalla. Pete itse odotti sitä, koska luuli kerran saaneensa hänen lupauksensa; hänen äitinsä odotti sitä, koska luuli, että asia kerran oli päätetty; hänen isänsä odotti sitä nyt muutettuaan Peten menestyksen vuoksi mielensä hänen alkuperästään ja uskovaisuudestansa; myöskin Nancy Joe odotti sitä, vaikkakaan hänellä ei ollut muuta syytä kuin Ross Christianin peloittava haamu, joka hänen mielessänsä yhä kummitteli. Oli vain yksi keino vapautua tästä, ja se oli puhua peittelemättä. Mutta mitä hänen tulisi sanoa? Ja kuinka voisi tyttö sellaista puhua?

Kate teeskenteli yhä olevansa sairas. Vielä hän makasi kolme päivää vuoteessansa kuin vainottu susi luolassansa. Se oli hänelle kuin pakopaikka ja hän pelkäsi seurauksia, jos hän sieltä lähtisi. Neljäs päivä oli sunnuntai. Oli aamu ja kirkonkelloja soitettiin. Caesar oli huutanut sänkykamarista, että jonkun pitäisi auttaa häntä ja sitoa hänen kaulaliinansa — ja sitten hän pyysi jotakuta napittamaan hänen mustat käsineensä. Vihdoin hän oli lähtenyt ja seurannut ihmisiä kappeliin. Alettiin ensimmäinen virsi ja sen jonottavat säveleet kaikuivat myllyn seinän läpi. Kate istui tyynyjen varassa vuoteessansa ja huoneen akkuna oli auki. Selvemmin kuin laulun säveleet kuului hänen korviinsa hevosten kavioitten kopse. Ne pysähtyivät jonkun matkan päähän ja sitten hän kuuli saman kahden äänen keskustelua kuin kerran ennen.

Pete puhui hyvin innokkaasti. »Paljon tilaa, paljon, paljon», hän puheli. »Sen nimi on Jalavaharju — se on tuo levykattoinen, noiden vanhain puitten välissä Claughbanen tien varrella. Kuiva ja siisti kuin lokin siipi. Voisi istua selkä seinään nojaten ja syödä lattialta, niin siisti se on. Vesijohdossa on vesi kirkasta kuin kristalli. Minä olen ostanut »Mona-Saaren» kajuutan ja siitä minä laitan huvihuoneen puistoon. Olen ostanut veistoskuvan eteiseen ja vielä minun pitää hankkia ankkuri porttiin, ennenkuin kaikki on valmista. Ah, minun täytyy laittaa hänelle kaikki niin sieväksi ja mukavaksi!»

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana kuului vain hevosten kavioitten kopse ja sitten Philip sanoi sammaltaen: »Mutta etkö sinä pidä liian kiirettä, Pete?»

»Lyhyt kihlausaika on kaikkein paras ja meidän lienee toki jo kestänyt kyllin kauan», väitti Pete. He olivat saapuneet portille ja Peten iloinen nauru kaikui avoimesta akkunasta.

»Mutta ajattele, miten heikko hän on», sanoi Philip. »Eihän hän ole vielä edes vuoteesta noussut, vai onko?»

»No, tietysti, tuota», puheli Pete epävarmana, »jos tyttö ei kykene...»

»Se tapahtuu niin äkkiä, näethän», sanoi Philip. »Onko hän antanut — suostumuksensa?»

»Ei nyt suorastaan suostumusta — —» alkoi Pete, mutta Philip keskeytti hänet sanoen kiivaasti ja innokkaasti:

»Hän ei voi — totisesti hän ei voi.»

Taas seurasi äänettömyys, jota häiritsi vain hevosten levoton kuopiminen, ja Philip sanoi tyynemmin: »Anna kaikissa tapauksissa tohtori Mylechreestin tutkia hänet ensin.»

»Minä en ole sellainen mies, joka pidän oikeuksistani kovin suurta melua, en — —» sanoi Pete masentuneella äänellä, eikä Kate kuullut enempää.

Uusi ajatus oli iskenyt hänen mieleensä niin voimakkaasti, että hän vapisi. Aluksi se oli epäselvä ja hän koetti karkoittaa sen, mutta se tuli takaisin, se valtasi hänet eikä hän voinut sitä vastustaa.

Oli yksi keino voittaa häntä vainoava kohtalo, ja se keino oli pakottaa Philip puhumaan! Avioliiton Peten kanssa saisi estetyksi, jos voisi Philipin pakottaa menemään vihille kanssansa! Philip luuli, että hän ei ikinä voisi antaa suostumustaan Petelle — − mitä, jos hän antaisi Philipin ymmärtää, että hän oli jo suostumuksensa antanut. Se oli ainoa tapa voittaa Philip ja rangaista häntä.

Philip ei moittisi häntä — hän syyttäisi vain olosuhteita, kohtaloa, hänen omaisiansa. Philip luulisi, että he pakottaisivat hänet tähän — äiti rakkaudesta Peteen, isä rakkaudesta Peten rahoihin ja Nancy Ross Christianin pelosta. Philip saisi tietää, ettei hän voisi vastustaa, koska ei voisi puhua. Hän uskoisi, että hän myöntyi vasten tahtoansa huolimatta rakkaudestansa. Hän ajattelisi häntä marttyyrina, uhrikaritsana ja teuraseläimenä.

Se olisi petos — hyvin pieni petos. Se näytti myöskin niin vaarattomalta — niin viattomalta, melkein hauskalta ja hullunkuriselta, ja hän oli nainen eikä hän voinut olla sitä käyttämättä. Rakkaus, rakkaus, rakkaus! Se olisi hänen toimintansa alkusyynä ja sen vuoksi hän saisi anteeksi. Hän oli vedonnut Philipiin itseensä, mutta turhaan. Nyt hän tahtoi olla suostuvinaan pitämään vanhaa liittoa sitovana. Tarvitsi tehdä vain niin vähän ja vaikutus olisi varma. Mustasukkaisuuden ja kauhun pakottamana Philip tulisi vaatimaan häntä itsellensä.

Hän päätti olla viekas — kaikki nälkäiset olennot ovat viekkaita. Hänellä oli kunnianhimoa, taipumusta loistoon ja ylellisyyteen ja hän himoitsi päästä hienoksi rouvaksi. Jos hän saisi Philipin, saisi hän kaikki. Rakkaus saisi tyydytyksensä, kunnianhimo täyttyisi ja halu päästä hienoston piiriin toteutuisi. Miksi ei siis uskaltaa jotakin näin paljon vuoksi?

Nancy tuli siivoamaan huonetta, ja Kate virkahti: »Missähän Pete nyt lienee?»

»On kai istunut puolisen tuntia takan ääressä», tiesi Nancy. »Minä en ymmärrä, mikä miestä vaivaa. Hän istuu, nyökyttelee ja valittaa kuin lehmä, joka nuolee kuollutta vasikkaansa.»

»Luuletko, että hän tahtoisi tulla tänne?»

»Ei tarvitse kysyä, jos et tahdo saada häntä tänne», sanoi Nancy.

Punastuen ja änkyttäen, koettaen saada mustat suortuvansa siistityiksi, Pete tallusti Nancyn kutsusta ylös.

Katella ei ollut omantunnon vaivoja. Se haava, jonka hän Philipiltä oli saanut, oli tehnyt hänet tunnottomaksi Peteä kohtaan. Kuitenkin hän käänsi päänsä hieman sivulle lausuessaan hänet tervetulleeksi.

»Voitko tänään paremmin, Kirry?» kysyi Pete hieman arasti.

»Minä voin melkein yhtä hyvin kuin ennenkin», vastasi Kate.

»Voitko todellakin?» riemuitsi Pete. »Silloinhan sinä pian tulet alas täältä?»

»Niin toivon, Pete — sangen pian.»

»Ja kykenet vaikka mihin — niinkö?»

»Niin, tietysti, mihin vain.»

Pete nauroi sydämensä pohjasta kuin nuori poika. »Silloin minä heti teen pienen kiertomatkan Balluren kautta ja kerron Philipille.»

»Philipille?» sanoi Kate kysyvin ilmein.

Hän sanoi minulle tänä aamuna, että sinä vielä olit siihen liian heikko, Kirry.»

»Heikko, mihin, Pete?»

»Mennäksesi — tullaksesi — saadaksesi — tuota — tarkoitan — pappilaan menoa jonakin päivänä, jos minun nyt täytyy se sanoa.» Ja peittääkseen hämmennystään Pete nauroi niin, että turpeet katossa lohkeilivat ja alkoivat tippua alas.

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate sanoi yskien ja änkyttäen pää kallellaan:

»Onko se nyt niin _hirveän_ väsyttävää, Pete?»

Pete hyökkäsi ylös tuoliltansa ja nauroi ihan kuin pois suunniltansa. »Sanotko sinä niin, Kitty? Tahdotko sinä siis? kuiskaa se, rakas, minun korvaani — niin hiljaa — niin hiljaa — —»

Hän kumartui sängyn yli, mutta Kate vetäytyi pakoon ja Nancy työnsi hänet takaisin sanoen: »Menettekös matkaanne siitä, mokoma hanhipaimen! Ei suinkaan teidän nyt tarvitse kiusata tyttöä kyselemällä, onko sokeri makeata ja tahtooko hän mieluummin oman miehen kuin sulhasen.»

Nyt se oli tehty. Ensimmäinen toimi — ei, puoli tointa; sana — ei, ei sanaakaan, vain äänettömyys. Nyt se hirvittävä asia oli alulla.

Mummi toi itse Katen päivällisen sinä päivänä, suuteli häntä molemmille poskille, tunsi, että ne olivat hehkuvan kuumat, nyökäytti ymmärtävästi päätänsä ja kuiskasi: »Minä tiedän — sinun ei tarvitse sanoa minulle.»

XIV.

Viimeinen virsi oli laulettu, Caesar tuli kotiin kappelista, muutti pyhäpukunsa arkivaatteisiin ja sitten kuului keittiöstä puhelua ja naurua ja astiain ja lautasten kilinää ja ahkeraa veisten ja haarukkain kalinaa.

»Philipin täytyy tulla minun sulhaspojakseni», sanoi Pete. »Hän on nyt mennyt kyllä takaisin Douglasiin, mutta minä pyydän teitä kirjoittamaan muutaman rivin. Caesar, ja kutsumaan häntä.»

»Ovatko pitkät kihlausajat sinusta hauskoja, Pete», kysyi Mummi.

Viikko minusta on kylliksi», vastasi Pete tuomarin ilmein. »Vähempi minusta ei ole sopiva, ei ainakaan kelpaa säännöksi.»

»No olette te aika hölmö», huudahti Nancy, »meneehän kolme sunnuntaita kuulutukseenkin.»

»Silloin minun täytyy toimittaa asia John-lukkarille jo tänä iltana», sanoi Pete. »Siinä oli taas Nancy minua viisaampi, Mummi. Minä kun en ole tottunut menemään naimisiin, unohdin kokonaan kuulutukset.»

Kun lukkari John sitten iltapäivällä tuli kapakkahuoneeseen, syntyi siellä yhä enemmän iloa ja väittelyä.

Meidän täytyy saada morsiustyttöjä ja hääkakku, Pete — sehän on oikeus ja kohtuus», sanoi Nancy.

No tietysti, ja tupakkaa ja rommia ja kaikkea, mitä kohtuudella voidaan odottaa», sanoi Pete.

»Ja pastori — muistakaa nyt toki pastori», sanoi Mummi, »eikä vain yksistään joku inhoittava kruununvirkamies. Minä en todellakaan voi ymmärtää, että kukaan säädyllinen nainen voi suostua — —»

»No pastori, pastoripa tietenkin — ja pastorin rouva ehkä myöskin», sanoi Pete.

»Minä luulen, että me voimme järjestää sen huomisesta kahden viikon päähän», selitti lukkari John hyvin huomaavaisena, ja siitäkös syntyi kätten taputusta ja iloa, jotka kuitenkin Caesar kielsi mutisten:

»Paavillista hulluutta, paavillista erehdystä, herra! Eikö säädylliset ihmiset voi viettää häitänsä ilman pappia?»

Sitten Caesar levitti molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja alkoi kirjoittaa Peten kutsumakirjettä Philipille. Peten nimessä ei koskaan niin hurskasta kirjettä oltu laadittu.

»Korkea-arvoisa ja Kunnioitettu Herra! Minä kirjoitan nyt sinulle, että minä olen tykönäni päättänyt — ja minä luulen että Herra itse on sen minulle ilmoittanut — mennä naimisiin Katherine Cregeenin kanssa, joka on korkeasti kunnioitetun seurakunnan saarnaaja Caesar Cregeenin suuresti rakastettu ainoa tytär, jonka miehen huoneessa minä asustan ja jonka suurta hyvyyttä minä saan kaikin puolin nautita. Vihkiminen tapahtuu huomisesta kahden viikon päästä Lezayren Christus-kirkossa kello 11 aamupäivällä ja Herra suokoon, että se olisi minun sielulleni pelastukseksi. Toivoen sinulle Herran siunausta piirrän rakkaudella ja kiintymyksellä, palvelijasi Peter Quilliam.»

Kun tämä oli kirjoitettu, luki Caesar sen tavattomalla hartaudella ääneen. Mummi pyyhki silmiänsä ja Pete sanoi: »Verrattoman ihana ja hyvin kokoonpantu, herra — te ette kuitenkaan muistanut pyytää häntä sulhaspojaksi.»

»Minun kynäni teki minulle kepposet», selitti Caesar, »mutta sen me voimme tehdä jälkikirjoituksessa.»

»P. S. — tahdotkos sinä tulla minun sulhaspojakseni?»

Ja siitä syntyi uutta puhetta ja uutta naurua. »Sinä olet onnenpoika, Pete», sanoi Pete itsellensä. »Tottahan ymmärrät, että sinä olet onnellinen. Tyttösi on suloinen ja ihana kuin apila, jonka ympärillä mehiläiset surisevat ja lämmin kuin kevätaurinko, kun se korkeimmilleen kohoaa.»

Ja kun rakkaus on tarttuvin kaikista maailman taudeista, kuultiin Nancy Joen sanovan: »Minä ajattelen itsekseni, että minun tuossa paikassa pitää hankkia itselleni mies tai muuten minulta kokonaan katoaa halu siihen.»

»Kuulettekos sitä, pojat?» huudahti Pete. »Älkää nyt vain kaikki kosiko yht'aikaa.»

»Liian myöhään — minä olen menettänyt sen jo», sanoi Nancy ja siitäkös syntyi uutta riemua ja naurua.

Tehdäksensä lopun tästä kevytmielisyydestä Caesar alkoi virren ja kaikki yhtyivät siihen riemukkain äänin. Sitten Caesar rukoili hartaasti ja John lukkari auttoi häntä, jolloin Pete astui portaan juurelle, istahtaen alimmalle porraslaudalle, ettei Katella huoneessansa olisi liian ikävä.

XV.

Sillaikaa makasi Kate pois suunniltansa häpeästä, nöyryytyksestä ja itsesyytöksistä ja inhosta itseänsä kohtaan. Tuska ja pelko täytti hänen mielensä niin, että hän hautasi kuuman päänsä lakanoihin. Hänen ei tarvinnut enää olla olevinaan sairas, hän oli sitä nyt todellakin. Kohtalo oli uhannut häntä. Hän oli uhannut sitä ja nyt he pelasivat korkeata peliä. Panoksena oli hänen rakkautensa, elämänsä, kaikkensa.

Seuraavana päivänä hänen tuskansa olivat tuottaneet hänelle kuumeen. Tohtori Mylechreest tuli häntä katsomaan kenenkään perheenjäsenistä häntä pyytämättä. Hän oli yksi noita merkillisiä, ujoja olentoja, joilla lakkaamatta näyttää olevan kiire päästäksensä suorittamaan jotakin muuta kuin käsillä olevaa. Heitettyään Kateen silmäyksen ja mutistuaan muutamia sanoja, hän riensi matkaansa aivan kuin joku olisi odottanut häntä nurkan takana. Mutta mennessään alakertaan hän tapasi Caesarin, joka kysyi, kuinka tyttö voi. »Hyvin kuumeinen hän on, hän ei saa lähteä vuoteestansa», hän vastasi. »Mitä tuohon avioliittoon tulee, on se siirrettävä. Senvuoksi hän kiihoittaa itseänsä, enkä minä voi vastata seurauksista. Kaikki on tapahtunut liian äkkiä. Sanoakseni teille totuuden — älkää nyt vain pelästykö, herra Cregeen — minä pelkään, että hän saa aivokuumeen.»

»Niinkö, eihän toki», väitti Caesar.

»Hyvä on, jos ymmärrätte asian paremmin. Hyvästi. Siirtäkää kuitenkin häät toistaiseksi. Onhan aikaa kylliksi, herra Cregeen. Siirtäkää ne — se on minun neuvoni.»

»Se asia ei riipu minusta, tohtori. Mitä minä voin tehdä miehelle, joka palaa halusta päästä naimisiin? Eihän hänelle nyt suitsia voi suuhun panna.»

Mutta kun tohtori oli mennyt, Caesar sanoi Mummille: »Heitä nyt vain morsiustytöt ja hääkakut ja viulut ja kaikki hullutukset ja antaa tytön mennä naimisiin heti paikalla.»

»Mutta rakas isä kulta, miksi asialla nyt on tuollainen hoppu?» ihmetteli Mummi.

»Ja rakas äiti kulta, mitä sitten tällainen touhu hyödyttää?» kuohahti Caesar. »Milloin vastustaa asiaa yksi, milloin toinen, aivan kuin kaikki olisivat päättäneet estää koko asian. Sen täytyy tapahtua, minä sanon sen. Kuuletko sinä? Pahat kielet ovat työssä — mutta ne eivät voi mitään. Mitä kynällä on kirjoitettu, ei voida kirveellä hävittää ja minä neuvon teitä jättämään asian oman onnensa nojaan.»

Kate oli suunniltansa ilosta. Luonnollisesti Philip oli tohtorin lähettänyt. Juuri Philip itse tahtoi estää koko avioliiton. Hän ei voisi sitä kestää, hän tulisi kyllä pian itse vaatimaan häntä omaksensa. Se voi tapahtua tänään, se voi tapahtua huomenna tai seuraa vana päivänä. Voitto oli oleva hänen. Kohtalo sai väistyä. Sokeasti hän uskoi siihen, että Philip tulisi ja estäisi hänen avioliittonsa.

Tämä oli maanantaina ja tiistaina tuli Philip taas Sulbyyn. Hän oli hyvin hiljainen, mutta rakastavalla sydämellä on korvat ja Kate kuuli hänen äänensä. Hän oli saanut Peten kirjeen ja Kate saattoi nähdä hänen kalpeat kasvonsa. Vaihdettuaan muutamia jokapäiväisiä lauseita, hän vei Peten ulos huoneesta. Mitä hän oli tullut sanomaan? Tahtoiko hän vain saada Peten siirtämään häät tuonnemmaksi? Aikooko hän selittää, hänelle koko asian?

Haihtuisivatko nyt kaikki huolet? Mahdotonta! Hän ei voisi, siihen hänellä ei olisi oikeutta. Sehän oli myöskin hänen, Katen, salaisuus.

Pete palasi sisään yksin, näyttäen tavattoman vakavalta, vieläpä surulliseltakin. Kate kuuli hänen lausuvan muutamia sanoja hänen isällensä, heidän mennessään portaista keittiöön. Caesar kuului sanovan:

»Seuratkaa omaa päätänne, herra. Se on minun neuvoni.»

Tuska jännitti Katen mieltä niin, ettei hän voinut maata yksin. Hän kutsui Peten luoksensa.

»Mitä Philip sanoi?» kysyi Kate. »Tuleeko hän? Mitä hän sinulle sanoi?»

»Pahoja uutisia, Kate — hyvin pahoja», sanoi Pete.

Seurasi kauhistava hetken hiljaisuus. Se oli samanlainen hirveä tyyneys, kuin joskus myrskyn edellä, jolloin voi tuntea, että jotakin ihmeellistä maailmassa tapahtuu. Sitten Kate koetti hillitä itseänsä ja sanoi: »Mitä se on?»

»Hän on sairas ja viikon kuluessa hänen täytyy matkustaa pois. Hän ei voi tulla häihin», sanoi Pete.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Kate, ja hänen sydämensä hyppi ilosta. Hän ei voinut sitä auttaa — hän nauroi. Hän ymmärsi Philipin tekosyyn. Hän osoitti vain vähän viekkautta — hän ajatteli, ettei Pete menisi naimisiin, ellei hän olisi saapuvilla.

»Niin, mutta sinä et voi kuvitella, Kirry, miltä hän näytti», selitti Pete. »Hän oli niin kalpea, heikko ja hermostunut. Luonnollisesti se johtuu liiallisesta työstä. Tässä maailmassa ei saa mitään maksamatta siitä korkeata hintaa, ja se on yhtä totta kuin Jumalan sana. 'Meri kutsuu minua, Pete', hän sanoi ja sitten hän nauroi, mutta minusta tuntuu kuin aave olisi minulle irvistellyt.»

Heikontuneessa tilassansa Kate oli niin itsekäs, että hän vain nauroi tämän huulessansa. Philip kärsi. Siinä oli toinen todistus, että hän tulisi pelastamaan hänet.

»Milloin hän matkustaa?» kysyi Kate.

»Tiistaina», vastasi Pete.

»Eikö voida hankkia piispalta myönnytystä saada suorittaa vihkiminen viikon kuluessa?» sanoi Kate.

»Mutta tahdotko sinä sitä, Kate?» sanoi Pete riemusta huudahtaen.

»Kysy Philipillä ensin. Ellei hän voi tulla, ei ole mitään hyötyä päivän muuttamisesta.»

»Hän voi — hänen täytyy. Hän ei voi vastata kieltävästi.»

»Suutele minua nyt», sanoi Kate ja Pete sulki hänet syliinsä ja suuteli.

Katen sydän oli ollut hänelle kylmä, sillä Philipin antama haava oli tappanut sen, mutta kun Peten huulet koskettivat häntä täytti hänet sellainen kauhu, että koko hänen olentonsa oli kuin kouristuksen kynsissä. Väristen hän painautui vuoteeseen ja peitti kasvonsa. Hän vihasi itseään. Hän syytti itseään ja toivoi itsellensä kuolemaa.

Pete seisoi hetkisen hänen vuoteensa vieressä ja itki kuin iso lapsi suunnattomassa onnessansa. »Minä totisesti en voi ymmärtää, mitä hän minussa näkee, voidaksensa niin paljon pitää minusta. Mutta sellaisia ne tytöt ovat. Jumala heitä siunatkoon!»

Kate ei paljastanut kasvojansa ja hetkisen kuluttua Pete astui äänettömänä ovelle. Puolitiessä hän pysähtyi ja kohotti toisen kätensä ylös. »Suokoon Jumala lepoa ja rauhaa sinulle», hän sanoi, »ja pitäköön se mies, joka sinut omaksensa saa, sydämensä ja kätensä puhtaana, ollaksensa sen hyvän naisen arvoinen, jonka hän vaimoksensa saa.»

Seuraavana hetkenä hän hyökkäsi alakertaan ja keittiö kaikui hänen iloisesta naurustansa.

XVI.

Kohtalo näytti vaativan voiton. Kate sanoi itsellensä, että Philip oli väsynyt häneen, ettei hän rakastanut häntä enää otettuaan häneltä kaiken ja nyt hän tahtoi päästä hänestä eroon. Hän tahtoi koettaa unohtaa hänet, sillä hän, Kate, oli taakaksi hänelle, kun hän äkkiä muisti noidan töllin ja ajatteli, mitä seurauksia siellä käynnistä saattaisi olla. Kuinka hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi? Miksi ei hän ollut sitä koskaan ajatellut? Jos todellakin sillä tavalla tapahtuisi! Se mahdollisuus ei häntä peloittanut. Se ei tuottanut hänelle häpeää eikä hänen mielensä hämmentynyt; tämä ajatus ei ollut hänelle mikään uhkaava ukkonen, se oli mieluummin kuin enkelin kuiskaus.

Häntä ei ollenkaan peloittanut. Sehän oli vain ajatus, vain mahdollisuuden unelma. Mutta kun se oli kerran hänen mielessänsä herännyt, se vei hänet paljon lähemmäksi Philipiä. Se antoi hänelle oikeuden häneen. Kuinka Philip uskalsi jättää hänet sellaisen tuskan valtaan? Hän ei antaisi Philipin jättää häntä. Hän oli hänen miehensä ja hänen täytyi kuulua hänelle, tulkoon mitä tahansa. Yli sen kuilun, joka erotti heitä, näytti muodostuvan ihmeellinen, salaperäinen silta. Hän oli Philip, Philip oli hän ja he olivat yhtä, sillä — kukapa tietää? — kuka voi sanoa — ehkä luonto itse oli niin tahtonut.

Nämä ensimäiset ajatukset, jotka Katen mielen täyttivät, olivat tehdä hänet hulluksi ilosta. Ei ollut enää tehtävänä muuta kuin yksi ainoa asia. Hänen tarvitsi vain mennä Philipin luo, kuten Batseba oli mennyt Davidin luo. Totta kyllä, hän ei voisi sanoa, kuten Batseba sanoi. Hänellä ei ollut varmuutta, mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä huolimatta yhtä oikeutetut. »Etkö sinä koskaan ole ajatellut, mitä mahdollisesti voisi seurata?» Nämä olisivat ne sanat, jotka hän sanoisi Philipille ja silloin Philip vastaisi hänelle: »Rakkahin, sitä minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Olipa todellakin ihme, ettei se johtunut kertaakaan minun mieleeni.» Silloin huolimatta suunnitelmistansa, huolimatta lupauksestansa Petelle, huolimatta maailmasta, huolimatta itsestänsä — niin huolimatta omasta sielustansa, jos se asettuisi heidän väliinsä — hän kuuluisi hänelle. Kate oli siitä varma — hän voisi vannoa sen — Philip ei voisi vastustaa.

»Hän uskoo varmasti, mitä minä hänelle sanon», ajatteli Kate ja hän aikoi sanoa: »Tule minun luokseni, Philip, minua niin peloittaa.» Niin hirvittävä oli hänen sydämensä tuska, että hän sinä hetkenä olisi saattanut iloita, vaikka maailma olisi kohdellut häntä, kuten häväistyä naista. Jos hänen vaatimuksensa olisivat tällaiset, hän saattaisi mennä Philipin luokse, sanoa hänelle, painaa päänsä hänen rinnallensa, kuiskata hiljaa tämän suloisen suuren salaisuuden — nämä ihmeelliset uutiset. Ja voi sitä iloa, sitä ihastusta, sitä ihmeellistä rakkauden suudelmaa! »Minun, minun, minun, — vihdoinkin hän on ikuisesti minun!»

Ehkei se nyt juuri näin voisi tapahtua; hän ei ollut niin onnellinen kuin Batseba, hän ei ollut varma, mutta kaikissa tapauksissa hänen oikeutensa olivat samat. Oi, kuinka ihanaa, oi, kuinka äärettömän suloista!

Entiset sukupuolellensa ominaiset viekkaat keinot, pienet petokset, joita hän tähän asti oli käyttänyt, hän saisi kokonansa hylätä. Hän sanoi itsellensä: »Minun täytyy lopettaa kaikki tyhmät puheet avioliitosta Peten kanssa.» Se oli hulluutta. Se oli matalamielistä. Se oli kurjaa narripeliä. Se oli vääryyttä — yli kaiken, oli hirvittävää, sanomatonta vääryyttä häntä itseänsä kohtaan ja häväisi hänen rakkautensa Philipiin! Kuinka hän koskaan oli saattanut ajatella mitään semmoista?

Seuraavana aamuna hän oli ylhäällä ja pukeutunut, kun Mummi tuli hänen huoneeseensa tuoden kupin teetä. »Minä voin nyt niin paljon paremmin», hän sanoi, »että aion mennä tänään Douglasiin ostoksille, äiti.»

»Niin, tee vain niin», sanoi Mummi iloisesti, »ja Pete varmaankin haluaa tulla sinun kanssasi.»

»Ah, ei ei; minä tahdon mennä aivan yksin, äiti.»

»Vai niin, vai niin! Sinulla on kai joitakin pieniä asioita. Ehkä ostoksia? Lahjoja, vai? Juo nyt sitten teesi.» Ja Mummi kääri kokoon sälekaihtimet sanoen: »Siellä onkin kerrassaan ihana ilma. Minä voin nähdä kirkontornin niin selvään kuin selvä on.» Sitten ympäri pyörähtäen: »Kuulitko sinä kelloja tänä aamuna, Kitty?»

»Mitä kelloja, äitiseni?» kysyi Kate suu täynnä voileipää.

»Christin Killipin hääkelloja. Hänen vanha sulhasensa vei hänet vihdoinkin vihille. Sinun isäsi ei jättänyt miestä rauhaan, ennenkuin hän sen teki — ja lapsi jo joulun aikaan kahden vuoden vanha. Mutta voitko kummempaa ajatella? Robbie jätti hänet kirkon ovelle ja nyt hän on matkalla Englantiin Ramseyn laivalla. Niin, niin, niin hän teki. 'Te voitte saada minut vihille hänen kanssaan, mutta te ette voi saada minua elämään hänen kanssaan', hän sanoi, ja katosi heti kuin tomupilvi tiellä.»

»Äiti, minä en sittenkään luule, että menen tänään Ramseyhin», sanoi Kate murtuneella äänellä. »Pelkään, etten vielä voi kyllin hyvin.»

»No, rakas lapsi», sanoi Mummi. »Luotit liian paljon voimiisi, vai? Niin käy aina, kun alkaa parantua.»

Teeskennellyn iloisena Mummi auttoi hänet sänkyyn, ja meni sitten huolestunein ilmein kertomaan Caesarille, että tyttö voi huonommin kuin koskaan ennen.

Hän oli todellakin sairas, mutta hänen sairautensa syy oli sydämessä. »Jos minä menen hänen luoksensa ja sanon sen», hän ajatteli, »menee hän minun kanssani naimisiin — se on totta. Ei siitäkään pelkoa, että hän jättää minut kirkon ovelle tai mihinkään muuallakaan. Hän jää kyllä minun luokseni. Me olemme mies ja vaimo loppuun asti. Maailma ei saa mitään tietää. Mutta minä tiedän. Niin kauan kuin elän, minä lakkaamatta muistan, että hän uhrasi itsensä sovittaaksensa erehdyksen, jonka oli tehnyt. Se ei saa koskaan — koskaan, koskaan tapahtua!»