Part 20

»Oi, Herra», hän rukoili, »sinä tiedät, että minä en vaivaa sinua usein. Mutta pelasta Kate, Herra, oi pelasta ja suojele pikku Kirryäni! On enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä, kuin minä olen pyytänyt sinulta mitään, ja jos nyt otat pois tuulen, minä lupaan sinulle, että kuluu ainakin kaksikymmentä vuotta, ennenkuin kuulet ainoatakaan rukousta minun huuliltani.»

»Miksi sinä et rukoile maninkielellä, mokoma hurja», valitti Mummi, »minä luen rukoukseni aina manin murteella ja luulen, että Hän kuulee sitä parhaiten.»

»Kohottakaamme äänemme laulussa rukoukseen ja kiitokseen», huusi Caesar, ja polvillansa, silmät lujasti suljettuina ja kädet kasvoja peittäen kaikki alkoivat veisata kuin henkensä edestä. He veisasivat taivaasta ja sen rauhallisista niityistä, sen sinisistä järvistä ja loistavista pilvistä, sen kultaisista kaupungeista ja päärlyporteista, sen temppeleistä ja kappeleista, jossa »seurakunta ei koskaan erkane eikä sabbatti lopu». Suurta lohtua tuotti saada koettaa omalla kirkuvalla äänellänsä voittaa myrskyn raivo. Kun he pääsivät virren loppuun, alkoivat he sen uudestansa pysähtymättä hetkeksikään, sillä toiset vielä vetivät viimeisiä sanoja, kun toiset jo aloittivat uudestansa. Kun he olivat päässeet keskelle laulua, heistä oli tuntuvinaan kuin myrsky entistä suuremmalla raivolla olisi pudistanut ovea ja hillitäkseen kauhuansa he vetivät yhä kovemmin. Myrsky täristi uudestansa ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, veljet», ja taas he mylvivät virren alusta loppuun.

Jyristys kuului kolmannen kerran, ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, rakkaat ystävät», ja he kirkuivat virttä kuin raivohullut.

Silloin lensi ovi räsähtäen auki aivan kuin raivokkaasta potkusta, ja Pete villin ilmein, kasvot vihreinä suolaisesta meren vaahdosta, astui kynnyksen yli Kate tajutonna sylissänsä ja Joneyn hullu, tuijotteleva poika selässänsä.

»Ylistetty olkoon Herra, että hän on kuullut meidän rukouksemme!» huudahti Caesar. »Mistä sinä hänet löysit?»

»Autiosta töllirähjästä solan luona», vastasi Pete.

»Noidan entisestä tuvasta.»

XI.

Toisena aamuna tämän kauhean yön jälkeen ilma oli tyyni ja täynnä meriruohon tuoksua; taivas oli puhdas ja pyöreä kuin merisimpukan kuori ja punertava kuin kaukainen tulenliekki. Meri oli äänetön ja tyyni, vuoret näyttivät kokonaan unohtaneen myrskyn, ja maa ja meri lepäsi kuin nukkuva lapsi.

Tällaisena tyynenä ja hiljaisena aamuhetkenä Kate tuli takaisin tuntoihinsa. Tajunta oli hiljalleen palannut, aivan kuin vene lipuu mereltä tyynellä säällä satamaan, ja kun hän heräsi, hänen korvissansa kuului ääni, joka tuli kuin laivarannasta kaukaa. Tuo ääni oli samalla tuttu ja outo. Se oli kuin ystävän ääni, jonka hän ensi kerran kuuli pitkän ajan jälkeen. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa ja kuitenkin tuntui, kuin se olisi koputtanut hänen sydämensä ovelle. Hän sulki silmänsä ja kuunteli, sitten hän avasi ne taas ja katseli ympärillensä.

Valo tuli kuin pilvien takaa ja kuitenkin se häikäisi, aivan kuin silmien edessä olisi välkytetty kiiltävää kangasta. Mummi istui hänen vuoteensa ääressä neuloen äänettömänä.

»Miksi sinä istut täällä, äiti?» kysyi Kate.

Mummi heitti neuleen syrjään ja tarttui esiliinaansa. »Jumala olkoon kiitetty, lapsi tulee tuntoihinsa!» hän sanoi iloissansa.

»Onko mitään tapahtunut?» kysyi Kate. »Mikä aika nyt on?»

»Maanantai-aamu, rakkaani, Jumala olkoon ylistetty armostansa!» huudahti Mummi.

Taaskin kuului sama tuttu ääni. Se kaikui portailta päin. »Kuka tuo on?» kuiskasi Kate peloissansa.

»Se on Pete itse, Kirry. Niin, terveenä ja reippaana — hän on tullut.»

»Pete», huudahti Kate kauhuissansa.

»Niin, rakas, rakas lapsi, ihan ilmi elävänä, hän on tullut takaisin. Hänellä ei toki ole mitään hätää! Ei ole ollenkaan kuollut, vaan on arvokkaampi kuin kaksikymmentä muuta miestä, ja hän se sinut myrskystä pelasti.»

»Mistä myrskystä?»

»No, hirveästä myrskystä, lapsikulta! Olihan sellainen myrsky, ettei sitä ole nähty moneen vuoteen tällä saarella.

— Hän löysi sinut noidan tuvasta laaksorotkon viereltä. Sinä tietysti eksyit myrskyssä eikähän se ole ihmekään. Mutta minä kutsun isän. Isä! isä! No, mieshän on kuuro kuin halko. Isä-ä!» huusi Mummi juosten edestakaisin sängyn ja portaitten väliä melkein päästänsä pyörällä.

Alhaalla syntyi liikettä ja ääni portaissa sanoi: »Tätä tietä, herra. Astukaa sisään, olkaa hyvä!»

»Kuuletkos, Kirry?» huudahti Mummi pistäen päänsä oven raosta ulos. »Siinä on mies itse. Hän on istunut alimmalla portaalla kuin vanha vahtikoira ja vartioinut, ettei kukaan saisi sinua häiritä. Jalompaa vahtikoiraa ei ole maailmassa, eikä hän ole viime yönä saanut unenrahtuakaan silmiinsä. Hän on pelastanut sinun henkesi, rakas lapsi. Hän se oli — hän eikä kukaan muu — Herra olkoon kiitetty.»

Kun noidan tölliä mainittiin, oli Kate muistanut kaiken. Hän nojasi tyynyjä vasten ja huusi tuskassa valittaen: »Miksi hän ei antanut minun kuolla?»

Mummi nauraa hykersi viisaannäköisenä tämän kuullessaan ja pyyhki esiliinansa kulmalla silmiänsä. »Nyt sen huomaa, että lapsi on saanut täydellisesti tajuntansa. Kun sairas toivoo itsellensä kuolemaa, silloin hän aina paranee. Isä-ä! Mutta minä menen itse alas. Lepää hiljaa, lapseni, lepää aivan hiljaa!»

Mummin mutiseva ääni toisti vielä moneen kertaan portaassa: »Voi rakas, rakas, rakas lapseni!» ja pian kaikui hänen äänensä ankarana alhaalta vanhain lattiapalkkien narskuessa: »Nancy Joe, miksi sinä et toimita sinne ylös mitään suuhun pantavaa?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rouva Cregeen, onko se nyt sittenkin totta!» päivitteli Nancy.

»No, tottapa, totta! Tahdotko antaa lapsiparan paastota kuoliaaksi?»

»Mitä se oli?» kysyi sama tultu ääni taaskin. »Puhuitteko hänen kanssaan siellä maitokamarin ylisillä, Mummi?»

»Kenenkäs muun kanssa, hyvä mies?» vastasi Mummi ja silloin syntyi tavatonta liikettä ja touhua.

»Oi, mikä riemu! Oi, mikä suunnaton ilo! Herra minua varjelkoon, Mummi, minä ajattelin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntänsä.»

»Pois tieltä!» huusi Nancy aivan kuin sysäten jotakin asettaessaan kattilaa tulelle. »Nuo miehet ne sitten ovat koko laitoksia! Niiden rinta ei liiku enempää kuin leipä ilman hiivaa.»

»Mutta sinussa, Nancy, on kyllä tarpeeksi hiivaa, varsinkin jos saat hiljaisen miehen. Mutta anna palje tänne — minä panen hiilet hehkumaan.»

Silloin tallusti Caesar sisään pois suunniltansa harmista ja murisi eteiseen päästyänsä: »Myrsky on vienyt puolet kuhilaista takapihasta, äiti.»

»Älkää huoliko, herra», huudahti Pete. »Teidän arvokkain satonne on korjattu yläkertaan.»

»Onko hän tullut tuntoihinsa?» kysyi Caesar. »Ylistetty olkoon Hänen nimensä!»

Ja yli palkeen raivoisan kohinan, puuskutuksen ja vinkunan, yli tulen tohinan ja räiskeen kuului Peten katkeileva ja karjuva ääni lattian läpi yläkertaan: »Minä tulen hulluksi ilosta! Totisesti tulen, eikä kukaan voi minua siitä estää.»

Talo, joka myrskyn jälkeen oli ikäänkuin pidättänyt hengitystään, oli nyt täynnä iloa ja riemua, naurua ja huoletonta puhetta. Ilo alkoi keittiöstä, kiiri portaita ylös, hiipi lattiapalkkeja pitkin ja kohosi katosta korkeuksiin. Mutta Kate makasi vuoteellansa valittaen ja käänsi kasvonsa seinään päin..

Pian ilmestyi Nancy Joe hänen huoneeseensa siistittyään oven ulkopuolella itseänsä, varsinkin moneen kertaan tukkaansa sormillaan sivellen. »No, voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Mikä hirveä tyhmyri se olikaan, joka sanoi, että tyttö viettää häänsä kirkkomaalla eikä sisällä kirkossa?»

»Minä se olin», sanoi bassoääni portaitten keskivälillä, ja Nancy sulki oven alkaen sydämensä halusta laulaa Katelle ylistysvirttä Petestä.

»Petehän se niin sanoi», hän puhui. »Sellaiselta jurrikalta et kovin suuria mielenilmauksia voi odottaa, mutta kaikissa tapauksissa hän pelasti sinun henkesi, Kitty. Ainakin tohtori Mylechreest sanoo niin. 'Jos tyttö olisi maannut siellä tunnotonna vielä yhden tunnin', sanoo hän. — Ja voi minun päiviäni, miten ihastunut mies on sinuun, se on kerrassaan ihmeellistä! Koko eilisen päivän hän istui portaan juurella väännellen ja kiemurrellen kuin ankerias laivalaiturilla, ja miten lempeät ja ja ihanat hänen silmänsä olivatkaan! Ja nyt — minun täytyy sanoa — nyt! Kuuletko sinä häntä, Kirry? Minä luulen, että hän halkaisee palkeen. Halkaiskoon vain — hän on ihastuttava nuori mies — hän on kerrassaan... Mutta kuuntele!»

Kuului sihisevä ääni alhaalta ja palaneen haju kohosi ylös. »Mitä minä aina olen sanonut? Ikinä ei voi luottaa siihen, että mies osaisi ottaa vaarin — Nyt ne kuohuttivat sen kattilan.»

Nancy lensi alas ja alkoi kauheasti ripittää Peteä, joka nauroi katketakseen. Seuraava, joka kohosi sairasta oppimaan, oli Caesar. Hän oli riisunut kengät jaloistansa ja sipsutti sukkasillaan, mutta Kate tunsi hänen lähestymisensä hänen raskaasta hengityksestänsä. Astuessaan kynnyksen yli huoneeseen Caesar huudahti komeimmalla saarnaäänellänsä. »Ylistä Herraa minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää nimeänsä!» Ja samassa hengenvedossa hän alkoi ylistää myöskin Peteä.

»Hän pelasti sinut itse kuoleman kidasta ja perkeleen vallasta. Se oli merkki, Katherine, emmekä me voi paremmin tehdä kuin että seuraamme Hengen johdatusta. Hän pelasti sinun henkesi, tyttö, ja sen kautta hän on saanut oikeuden sinuun. Niinpä niin, vaikka minulla onkin vain yksi lapsi, minun täytyy kuitenkin taipua luopumaan hänestä, jos se on Herran tahto. Hän oli aina kuin oma rakas poikani, ja nyt hän on näinä viitenä vuotena ansainnut melkoisen omaisuuden.»

Kirkonkellot alkoivat kumista, ja Kate kohotti hätkähtäen päätänsä ja kuunteli.

»Se on vain tuomarin hautauksen vuoksi, Kitty», sanoi Caesar. »Sen piti tapahtua vasta huomenna, mutta juoppojen ruumiit eivät siedä hautauksen viivyttämistä. Hänet haudataan Lezayren perhehautaan, isänsä, sen vanhan raittiuskiihkoilijan, viereen. Monella hyvällä lehmällä on kehnoja vasikoita, näethän, eikä ihmisen ole hauska kuulla sellaista; mutta kehnostakin lehmästä saattaa tulla hyvä vasikka ja se tuottaa ihmiselle lohtua. Niin ainakin voimme sanoa käyneen Peten suhteen, sillä Herra on pelastanut ja siunannut häntä ja varmalta taholta olen kuullut, että hän on lähettänyt Douglasiin herra Dumbellin pankkiin viisituhatta helisevää kultasovereignia.»

Mummi saapui nyt ylös luoden kupillisen lihalientä, ja Caesar karkoitettiin silloin huoneesta.

»Kuule nyt, oma tyttöseni, nauti tämä terveydeksesi ja sitten minä jätän sinut kokonaan rauhaan», puheli Mummi.

»Jättäkää, jättäkää minut yksin», sanoi Kate lipoen hitaasti keiton ja sitten Mummi lähti kuppi kädessä hänen luotansa.

»Söikö hän sen?» kysyi joku alhaalla.

»Katsokaa, olkaa hyvät», sanoi Mummi riemuitsevalla äänellä, ja Kate tiesi, että tyhjää kuppia näytettiin kaikille.

Kate lepäsi tyynyihin nojaten, kuunteli kellojen soittoa ja värisi. Hänestä tuntui kauhealta, että ensimmäinen ääni, jonka hän oli kuullut tullessansa tavallansa toisesta maailmasta, oli ollut Peten ja ensimmäinen nimi, joka oli huudettu hänen korvaansa, oli ollut Pete. Tuomarin saattojoukko kulki talon ohi. Hän sulki silmänsä ja oli näkevinänsä sen — arkku avoimissa vaunuissa ja miehet ratsastaen molemmilla sivuilla ja sitten hevoset sidottuina johteisiin kirkon aidan ympärille ja joukko kaiken arvoisia ja -säätyisiä miehiä haudan partaalla. Sielunsa silmillä Kate etsi jotakuta tuosta joukosta. Oliko hän täällä? Oliko hän kuullut, mitä hänelle oli tapahtunut?

Hän uinahti hiukan ja heräsi kuullessaan hevosten kavioitten kopsetta tieltä. Samalla hän kuuli kahden miehen keskustelevan.

»Miten hurjan lystiä onkaan tavata sinua! Sähkösanoma? Tietysti et sitä saanut. Minä tiesin, että tapaisin sinut hautajaisissa.» Puhuja oli Pete.

»Sen jälkeen minä ajattelinkin tulla tänne.» Se oli Philipin ääni. Katen sydän tuntui pysähtyvän.

Äänet häipyivät hetkeksi — aivan kuin mehiläisten surina, kun ne katoavat pesäänsä — ja sitten ne alkoivat kuulua voimakkaampina alakerran huoneista.

»Kuinka hän nyt jaksaa, rouva Cregeen?» sanoi Philipin ääni.

»Paremmin, herra — paljon paremmin», vastasi Mummi.

»Hän ei ole vielä menettänyt tajuntaansa?»

»Oi, ei toki!» huudahti Mummi.

»Kun hän oli tajutonna» — Katesta tuntui, että ääni vapisi — »hourailiko hän?»

»No, ei yhtään, ei ainakaan puhunut», vastasi Mummi.

»Jumalan kiitos», sanoi Philip ja Katesta tuntui, että pitkä helpotuksen huokaus pääsi Philipiltä ja kulki läpi ilman.

»Minä en kuullut siitä, ennenkuin tänä aamuna», sanoi Philip. »Postinkantaja kertoi siitä aamiaisen aikana, ja ohikulkiessani minä kävin tohtori Mylechreestin luona. Jos olisin tiennyt — en nukkunut paljoa toissa yönä, mutta jos olisin voinut aavistaa — —»

»Te olette oikein hyvä tytölle, herra», sanoi Mummi, ja kun Kate kuunteli henkeänsä pidätellen hän luuli erottavansa väreilevän vastalauseen.

»Olette kyllä, ja olette aina ollut», sanoi Mummi, »ja sen minä nyt sanon tässä Peten kuullen, sillä hänen tulisi se tietää eikä kuitenkaan tiedä.»

»Enkö minä tiedä?» sanoi toinen ääni — jymisevä ääni — ääni, jossa väreili itku ja nauru. »Mutta minä tiedän sen, Mummi, tiedän yhtä hyvin kuin jos olisin ollut täällä ja nähnyt. Älkää väittäkö, etten minä tunne Phil Christiania. Minä olen ollut hänen kanssaan kesällä ja talvella, enkös ole? Hän on rakennettu sellaisesta aineesta, joka ei murru, äiti, olkoonpa sitten tuuli tahi tyven.»

Kate kuuli taas murtuneen äänen, joka ilmaisi tuskaa ja vastaväitteitä, ja tuskan ja inhon tuntein hän peitti päänsä tyynyihin päästäksensä kuulemasta enempää.

XII.

Hän oli heikko ja kuolemakseen uupunut ja pian hän peitteissänsä uinahti uneen. Unessa kaikuivat lukemattomat tarkoituksettomat äänet hänen korvissansa ja hänen oma äänensä seurasi häntä lakkaamatta. Kun hän heräsi oli taas selkeä päivä ja talo oli täynnä keitetyn kapakalan hajua. Tästä hän tiesi, että oli toinen päivä ja nyt oli varhaisen aamiaisen aika. Hän kuuli kuppien ja lautasten kilinää keittiöstä, isänsä askeleet, kun hän tuli myllyltä ja sitten Peten iloisen ja sydämellisen äänen kun hän ihasteli niitä muutoksia, joita saarella hänen poissa-ollessaan oli tapahtunut. Uusia taloja, käytäviä, raudoitettu satama, aallonmurtajia, sulkuja ja torneja — ihmeellistä! — Suurenmoista! Kerrassaan hämmästyttävää!

»Mutta pojat — mihin kaikki Man-saaren pojat ovat joutuneet?» kysyi Pete. »Ne ovat lentäneet kuin muuttolintujen parvi Austraaliaan, Clevelandiin ja Kapiin, enkä tiedä, minne. Koko saarella ei ole ainoatakaan sukua, jonka poikia ei olisi ulkomailla. Ja talot itse. Mihin ovat vanhat puurakennukset ja puutarhapalat joutuneet? Joko hajoitetut ja rakennetut uudelleen tai vuoratut laudoilla. Ja alukset — missä alukset ovat? Ne ovat satamassa lahomassa.»

Kuului Mummin askeleet keittiöstä ja Peten kovaääninen puhe aleni kuiskaukseksi. »Miten hän tänään jaksaa, äiti?»

»Nukkui hiljaa ja rauhallisesti, kun läksin alas», vastasi Mummi.

»Saankohan minä nähdä häntä tänään, luuletteko?» kysyi Pete.

»Sitä minä en kuolemaksenikaan tiedä, mutta minä kysyn», toimitti Mummi.

»Te olette enkeli, Mummi», ihaili Pete, »oikea ihana, vanha ylienkeli.»

Uusi pelko pani Katen värisemään. Selvää oli, että hänen vanhempansa pitivät päätettynä, että hänen vanha suhteensa Peteen oli ennallaan. Kaikki odottivat, että hän menisi Peten kanssa naimisiin, ja kaikki näyttivät pitävän velvollisuutenaan kiirehtiä sitä.

Mummi toi hänen aamiaisensa, veti verhot syrjään ja avasi akkunan.

»Nancy saa siistiä täällä sisällä», hän sanoi hyväillen, »ja sitten minä en suinkaan ihmettelisi, vaikka sinä tahtoisit kutsua Peten luoksesi.»

Katelta pääsi kauhunhuudahdus.

»No, se nyt ei tee mitään, vaikka oletkin sairas ja vuoteessa», lohdutteli Mummi, »onhan hän sinun sulhasesi.»

Kate koetti vastustaa ja keksiä verukkeita, mutta hänen rohkeutensa petti. Hän sanoi vain: »Ei vielä, äiti. Minä en ole vielä kyllin vahva nähdäkseni häntä.»

»Emme sitten puhu siitä sen enempää. Ei siis ollenkaan tänään — ehkä huomenna», puheli Mummi, ja Kate myöntyi ilolla siirtämään tapaamisen tuonnemmaksi ja vastasi innokkaasti:

»Niin, huomenna, äiti — ehkäpä huomenna.»

Ennen puolta päivää tuli Philip sinne uudestansa. Kate tunsi hänen hevosensa kavioitten kopseen, kun hän tulisesti ratsasti Peelistä päin. Hän pysähtyi portaitten eteen, mutta ei astunut alas, ja Mummi meni hänen luoksensa.

»Minä en tule sisään tänään, rouva Cregeen», hän sanoi. »Onko sairas toipumaan päin?»

»On kyllä, kaikki on nyt menossa parempaan päin, herra», puheli Mummi.

Kate kömpi ylös sängystä, hiipi akkunan luo, piilottui verhon taa ja kuunteli henkeä pidätellen.

»Miten siunattu asia, että hän kuitenkin voittaa sen», sanoi Philip ja Kate saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä. »Onko Pete kotona?»

»Ei, hän on mennyt Ramseyhin, herra», selitti Mummi. »Varmaan te tapaatte hänet, jos aiotte Ballureen.»

»Minun täytyy palata työhöni», sanoi Philip pyöräyttäen hevosen ympäri.

»Oletteko ratsastanut Douglasista varta vasten kysymään hänen vointiansa?» ihmetteli Mummi, ja Philip vastasi ilmeisesti hämillään:

»Minä olin levoton. Miten merkilliseltä hänen pelastuksensa tuutunkaan! Saatoin tuskin ollenkaan nukkua viime yönä, niin minä sitä ajattelin.»

Kate vei kätensä kurkullensa pidättääkseen huudahdusta, joka pyrki esille, ja hänen äitinsä ääni kuului käheältä ja liikutetulta.

»Jumala teitä siunatkoon, herra Philip», hän sanoi, mutta jatko hukkui hevosen kavioitten kopseeseen, kun Philip lähti täyttä laukkaa tiehensä.

Kate viipyi polvillansa akkunan ääressä, kunnes kavioitten kopse oli kokonansa häipynyt. Sitten hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja peittäytyi, kuten ennenkin, mutta nyt kuohuivat toiset tunteet. »Hän rakastaa minua», hän kuiskaili itsellensä, ja sydän oli haljeta ilosta ja pelosta. »Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä! Eikä hän saa koskaan, koskaan, koskaan nähdä minun menevän naimisiin kenenkään muun kanssa.»

Sanomaton helpotuksen tunne täytti hänen rintansa, ja äkkiä hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi tavataksensa Peten. Samalla hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua Pete heti paikalla ja päästää hänet siitä harhaluulosta, että heidän vanha suhteensa vieläkin sitoisi heitä. Hän olisi hiljainen, hän olisi kylmä, hän antaisi koko olennollaan Peten ymmärtää, että tuo suhde oli mahdoton — varovasti, mutta varmasti hän menettelisi.

Nancyn kutsusta Pete saapui heti paikalla. Kate kuuli hänen kuiskaten keskustelevan Nancyn kanssa portaissa ja hengittävän raskaasti. Nancy neuvoi häntä pysymään tyynenä ja koetti siistiä, että hän esiintyisi edukseen.

»Tuossa», kuiskasi Nancy, »ottakaa tämä kampa ja suorikaa hiuksianne hiukan, nehän ovat ihan pörrössä. Ja kuulkaa — teidän täytyy pysytellä aivan tyynenä — luvatkaa minulle se. Hän on heikko ja väsynyt ja hermostunut — ei ainoatakaan suudelmaa. Kuuletteko nyt, ei suutelemista.»

»No, yksi suudelma nyt ei ketään tapa, tyttöseni», kuiskasi Pete ja niin hän oli huoneessa.

Kate näki suuren, tumman olennon ilmestyvän hänen ja oven välille. Tulija ei aluksi virkkanut mitään, vaan meni ja istahti äänettä nöyränä ja hillittynä tuolille sängyn jalkapäähän, aivan kuin olisi tunkeutunut kaikkein pyhimpään. Hänen kätensä lepäsi polvella ja Kate huomasi, että käsiselälle oli tatuoitu Man-saaren vaakunan kolme haarniskoitua säärtä.

»Sinäkö siellä olet, Pete?» kysyi Kate, ja sitten Pete melkein kuiskaten ja kuin hartaudella itseksensä puhellen sanoi:

»Tuo on hänen äänensä! Tuollaisena olen sen unissani viisi vuotta kuullut.»

Hämillänsä hän katseli hetkisen ympärillensä, kiinnitti sitten kyyneleiset silmänsä Nancyyn aivan kuin olisi tahtonut purskahtaa itkuun, mutta ei uskaltanut, koska pelkäsi siten synnyttävänsä melua, ja sitten hän kääntyili tuolillansa ja näytti tahtovan paeta. Mutta juuri silloin hänen koiransa, joka oli seurannut häntä huoneeseen, nosti etukäpälänsä sängynpeitteelle ja katseli ujostelematta Katea suoraan kasvoihin.

»Alas, Tuomari, alas!» huudahti Pete ja kun hänen äänensä oli tällä tavalla murtanut jään, hän oli taas oma itsensä.

»Onko tuo sinun koirasi, Pete?» kysyi Kate.

»Ei, minä paremminkin olen hänen palvelijansa», nauroi Petä. »Ainakin se tekee, mitä tahtoo kysymättä minulta lupaa. Se tutustui minuun Kimberleyssä ja seurasi minua kotiin.

»Onko se vanha?»

»Vanhako, niinkö sanoit? Se on kymmenen koirapolven isoisä ja uskoo varmasti elävänsä niin kauan kuin maailma seisoo.»

Kate tunsi, että Pete katseli häntä suurin, säteilevin silmin.

»No, voi ihmettä, Kitty, miten komea tyttö sinusta on tullut!» ihasteli Pete.

»Olenko minä niin paljon muuttunut?» kysyi Kate.

»Oletko muuttunut?» huudahti Pete. »Tottahan minä muistan, millainen suloinen pikku veitikka sinä olit, kun me leikimme yhdessä kalastajia Cornaan satamassa — muistatkos sitä? Vanha kalalaatikko oli meidän laivamme, jolla laskimme merelle — muistatko? Sinulla oli katkennut luudanvarsi, johon oli sidottu nuoranpätkiä ja se kuvasi mastoa, ja minulla oli perunalapio peräsimenä ja niin me laitoimme alihangat ja ylihangat ja lapio sai kuvata tuulta, luodetta ja vuoksea sekä käytettiin myöskin airona. »Hirvittävän ruma ilma tänään, kapteeni.» — »Niin on, niin, eukkoseni, vuorina vyöryvät aallot» — muistatko sinä, Kirry sitä?»

Kate koetti naurahtaa hiukan ja sanoa, että siitä oli niin tavattoman kauan. Mutta Pete, joka nyt oli päässyt vauhtiin nauroi hillittömästi, löi kätensä polviinsa ja jutteli yhä.

»Entäs sitten myllyllä — muistatkos sitä? Sinulla oli nelikon puolikas kainalossasi kukkakorina ja sinä huutelit: »vuokkoja! ihania vuokkoja! Ihan tuoreita vuokkoja!» — hän koetti järeällä bassollansa hullunkurisesti matkia hänen hopealle-helisevää lapsenääntänsä ja oli katketa nauruun.

»Entäs minä sitten, tyttöseni, muistatkos sitä? — Minulla oli sikolätin ovi pään päällä muka kalapöytänä ja minä huusin: 'Makrillia! Ihanat rouvat, ostakaa makrillejä — tuoreita ja lihavia kuin piispan possut — makrillia!' Oi, Kirry, Kirry! Oi, kuinka ihania ne ajat olivatkaan! Mutta kaikki muuttuu — muuttuu... Tunsinko minä sinut? Kysytkö sinä, tunsinko minä sinut heti löydettyäni sinut sieltä kuilun partaalta, Kitty? Voit yhtä hyvin kysyä tunsinko minä tuulen tohinan. Tiesinkö minä, että päässäni pyöri kaikki sekaisin ja sydän hakkasi kuin villitty? Kysy, suutelinko minä sinua yhä uudestaan ja uudestaan, kun sinä makasit siellä tajutonna, ja nostinko minä sinut ylös ja kiersinkö sinun hervottomat kätesi kaulaani ja kannoinko sinut ulos sieltä inhottavasta noidan hökkelistä, johon olit vähällä jäädä kuolemaan — se oli minun ensimmäinen työni tällä saarella tultuani takaisin... Herran nimessä, Kitty, mitä minä olen tehnyt?»

Kate oli painautunut tyynyille ja nyyhkytti aivan kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Tämän nähdessään Nancy kävi torumaan Peteä, otti miestä olkapäästä ja koiraa niskasta ja työnsi molemmat ulos huoneesta.

»Pois täältä!» huusi Nancy. »Enkö minä sanonut että teidän täytyy pysyä hiljaa? Te hirvittävä lörppähuuli, te ette saa koskaan enää tänne tulla.»

Hämmästyneenä, häpeissään ja nöyryytettynä Pete palasi alakertaan eikä hänen puheliaisuutensa nyt ketään kiusannut.

XIII.

Myöhään sinä iltana Kate kuuli Caesarin ja Mummin keskustelevan, kun he menivät vuoteeseen. Caesar sanoi:

»Minä neuvoin hänelle hauskan talon ja hän meni Ramseyhin tänä aamuna katsomaan sitä.»

»No, voi isäkulta, miten hauskaa!» huudahti Mummi. »Petehän on ollut kotona vasta ensi lauantaina viikon.»

»Se nuori mies tahtoo saada häät kuumeisella kiireellä pidetyiksi», selitti Caesar. »Hänellä on rahaa ja on paras ottaa tilaisuudesta vaari.»

»Mutta tyttö ei kuitenkaan ole vielä kyllin tervehtynyt häitä varten», väitti Mummi.

»Vaikka hän on heikko, ei hän siitä sen heikommaksi tule, jos sanoo: »Tahdon», ja kun hän on sen sanonut, hänellä on kyllä aikaa parannella itseänsä.»