Part 19

»Mutta sinullahan on nälkä, poikaseni. Ota alas padanjalka, Nancy, ja pata tulelle», määräsi Mummi. Meidän täytyy laittaa kakkuja. Kakkuja, niin! Kakkuja juuri, niinhän minä sanoin. Hae tänne liina, minä katan itse pöydän. Liina, sanon minä, tyttö. Vai etkö sinä koskaan ole kuullut, mikä on pöytäliina? Missäkö se on? No, voi, voi, enhän minä oikein muista, missä se on! Se on salissa, ei, se on arkussa portaan juurella, tai ei, se on minun omain sänkylakanoitteni alla. Tuo se joutuin!»

»Tuonko minä vähän risuja?» kysyi Caesar.

Tuo tietysti, äläkä nyt jää koko päiväksi sinne suustasi kiinni. Mutta sinä et ole saanut mitään juotavaa, Pete. Tahdotko olutta tai jotakin väkevätä? Vai tahdot odottaa Katea? No, se on minullekin mieleen. Voihan sitä nyt olla raitiskin. 'Ollut raitis myöskin ulkomailla?' Kuinka sinä, Nancy Joe uskallat? Sinä heittäydyt aivan liian sukkelaksi. Tietysti hän on ollut raitis ja vakaa, siitä minä nyt olen niin varma kuin varma on.»

»Mutta Kate», sanoi Pete astellen edestakaisin hiekkaista lattiaa, »onko hän ollenkaan muuttunut?»

»No, nyt hän on täysi nainen, poikaseni», sanoi Mummi.

»Siitä minä olen aivan varma», vakuutti Pete.

»Yhteen aikaan hän näytti kyllä kalpealta ja hermostuneelta, mutta nyt hän on taas virkistynyt ja kukoistaa kuin kanerva kankaalla. No, sellaisia ne naiset ovat.»

»Minä ymmärrän», sanoi Pete, »aamu sarastaa vasta, kun oma kulta saapuu.»

»Mutta hän on nyt koko saaren kaunein tyttö, Pete», ihasteli Nancy Joe.

Siitä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa», huudahti Pete.

»Suuri, hieno, punakka ja kelpaa vaikka mihin.»

»Herranterttu!»

»Teidän olisi pitänyt nähdä hänet talkoojuhlassa — mikä ihastuttava silmänruoka!»

»Sitäpä kelpaa kuulla!»

»Puettuna vaaleanpunaiseen pukuun, punaisiin sukkiin ja hilkkaan ja uhkea ja suora kuin jaloruusu.»

»Suu poikki nyt tyttöseni», huudahti Pete. »Minä itse tahdon hänet nähdä ja odotan kuollakseni.»

Caesar toi risut, Nancy sytytti tulen ja Mummi sekoitti kaurajauhoja veteen. Kakkujen paistuessa Pete asteli keittiön lattiata ja tutki kaikkea huudahdellen ilosta tuntiessaan esineet.

»Kaikki täällä on ennallaan ja tuttua. Tuossa on kello hyllyllänsä, taulussansa halkeama ja sekuntiviisari keskeltä poikki, ja astiahylly — ja jauholaatikko — ja piiska, siihen on laitettu uusi siima, kuten — —»

»No, voi minun päiviäni, millainen muisti sillä pojalla on!» huudahti Mummi.

»Ja tuo valkoinen kissa» — kissa oli hypännyt kaapille päästäksensä tekemästä tuttavuutta Peten koiran kanssa, ja katseli nyt kallella päin tuon uuden tulokkaan liikkeitä — »ja patakoukku ja haahlat — ja kattila — ja hiilihanko — toden totta — tuo on hiilihanko — —»

»No, että hän kaikki tunteekin!» huudahti Mummi hämmästyneenä.

»Ja — tuo — ei — on se — minä voisin vaikka vannoa — että», sanoi Pete ottaen koholle kolmijalkajakkaran, »että tämä on juuri se sama jakkara, jolla Katen oli tapana istua lieden ääressä. Antakaapas minun nyt vanhan rakkauden vuoksi istua sillä hetkinen.»

Hän asetti jakkaran lieden vierelle ja istahti sille puhellen puoliksi nauraen, puoliksi itkien: »Oi, Mummi, Mummi! — puoli maailmaa on ollut meidän välillämme sen jälkeen, kun minä viimeksi istuin tämän takan ääressä.»

Liikutus valtasi myöskin Mummin ja hän sanoi: »Etkö tahdo hiilihankoa käteesi? Anna pojalle hiilihanko, tyttö, että hän tuntee tulleensa kotiin.»

Pete sieppasi hiilihangon Nancyn kädestä ja alkoi lisätä tulta työntämällä siihen enemmän hiiliä. »Mummi tiedättekö, minusta tuntuu kuin en ollenkaan olisi ollut poissa!» hän huudahti nauraen ja hänen kosteat silmänsä säteilivät.

»Nancy Joe, eikö sinun nenäsi mitään tunne?» huudahti Mummi. »Kakut palavat aivan hiileksi.»

»Antakaa palaa, äiti», rauhoitteli Pete. »Siten hän itsekin aina teki ollessaan nuori ja hajamielinen. Shillinki jokaisesta palaneesta kakusta. Oi, miten suloiselta se tuoksuukaan!»

Näin sanoen hän ahtoi risuja yhä enemmän tuleen ja työnsi muotin lähemmäksi hiiliä padanjalustan taakse. Ja kun kakut rutisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja kävivät mustiksi, hän veti sieraimiinsa palaneen hajua, itki ja nauroi vuoroin savun tuprutessa lakeistorveen.

Myöskin Mummin kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet ja hän vei esiliinan silmillensä sanoen: »Hän saa minut nauramaan kuollakseni, niin saakin, no katsohan tuota poikaa.» Mutta esiliinan takaa hän kuiskasi Nancylle: »Hän ei tiedä, mitä hän tekee, tyttöseni, sitä se on — hän on aivan sekaisin siitä, että on päässyt kotiin taas, poika parka.»

Sanoma Peten saapumisesta oli pian levinnyt ympäri Sulbya, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ravintolahuone oli täynnä väkeä, jotka lasisen väliseinän kautta kurkistelivat keittiöön. Siellä istui pronssinväriseksi päivettynyt, parrakas mies, tupakoiden takan ääressä, koiran leikkiessä hänen jaloissansa. »Pian täällä nyt on häätkin», sanoi joku. »Sillä tytöllä on onni», vastasi toinen. »Hän on kyllä aina ollut yhtä hauska kuin kauniskin ja oli onni, että he pitivät häntä erossa siitä heittiöstä, joka kierteli tässä, saadaksensa hänet pauloihinsa.» — »Nuorta Ballawhaineako tarkoitatte?» — »Ketäs muuta?»

Hetkisen kuluttua koira puikahti ovesta anniskeluhuoneeseen ja isännän puutteessa osoitettiin eläimelle mitä suurinta huomiota. Se oli vanha halli, jonka ulkomuoto jo osoitti ikää ja kokemusta ja näytti tahtovan sanoa, että se jo oli vapautunut nuoruuden hullutteluista ja oli nyt tyyni ja tahtoi elää rauhassa kaiken maailman kanssa. Sen selkä oli notkossa, aivankuin se olisi taipunut vaunun pyörän mukaan, korvat olivat aivan merkilliset ja sillä oli lyhyt töppöhäntä. Karva oli sileä ja kiiltävä kuin nuoren porsaan, mutta sen valkealla pohjavärillä oli ruskeita läikkiä.

»No, katsokaahan, miten merkillinen koira — mitähän ihmeellistä rotua se lieneekään», virkkoi joku, ja keittiöstä kuului kaikuva ääni, joka vastaukseksi sanoi:

»Kyllä se on manilaista alkuperää, mutta se on lepakon ja koiran jälkeläinen. Hännästä kyllä ei kannata puhua, mutta korvia sillä on sitä runsaammin. Se on sukkela veitikka, mutta sitä on vain vähän liiaksi hemmoteltu nuorena ollessaan. Seurasta ei se juuri välitä, eikä se ymmärrä käyttäytyä paremmin kuin minun vanha saappaani. Tänne, Tuomari, tänne.»

Puhuja oli Pete. Raikuvat ilohuudot lausuivat hänet tervetulleeksi ja pian sekoitettiin ympäri huonetta rommia höyryävään veteen.

»Te ette ole unohtanut Manin murretta, herra Quilliam», sanoi Jonaique »ja te kutsutte koiraa Tuomariksi. Mistä se johtuu?»

»Pitääkseni mielessäni tämän vanhan saaren, herra Jelly, ja sitäpaitsi eläin on aivan tuomari Mylrean näköinen, kun mainittu herra oli toisella kymmenellä», selitti Pete.

»Mainittu vanha herra on nyt kuollut, herraseni», sanoi Lukkari John.

»Onko? Älkäähän mitään?» sanoi Pete.

»On, kyllä hän on kuollut; hänen elämänsä päivä, laskeutui keskiviikkona. Joi hullu itsensä kuoliaaksi, herra. Tänään minä olen leikannut turpeita hänen haudallensa.»

»Ja kenestä nyt tulee tuomari», kysyi Pete. »Kenenkä he nyt virkaan asettavat?»

»No», sanoi lukkari John, »ihmiset puhuvat ja puhuvat ja tuolla on tuo ehdokas ja täällä tämä. Mutta useimmat mainitsevat teidän vanhan nuoruuden ystävänne, Philip Christianin.»

»Minä tiesin sen — minä aina sanoin, että niin kävisi», huudahti Pete. »Sen parempaa miestä ei ole koko saarella. Hän ei minua petä.»

Tuuli ulvoi savutorvessa ja hämärä alkoi laskeutua yli maiden. Pete kävi levottomaksi ja asteli edestakaisin, tirkistellen silloin tällöin akkunasta ulos nähdäksensä, ketä tiellä kulki. Kun hänen ystävänsä tämän huomasivat, nyhtävät he toisiansa kyynärpäitänsä ja kuiskailivat omia salaisuuksiensa.

»Tyttöä hän odottelee. No sehän nyt ei olekaan ihme. He ovat olleet erossa viisi vuotta — kummako sitten!»

»Niitty on täynnä valkeita lokkeja, jotka ovat kokoontuneet sinne yhteen; mitähän se merkitsee, isä?» kysyi Pete.

»Ehkä on tulossa sadekuuro ja vähän ankarampi tuulenpuuska», selitti Caesar.

»Mutta», sanoi Pete tarkastellen, »hetki sitten kiisivät pilvet kilvan taivaan laella ja nyt laskeutuu tuolla synkkä musta pilvi aivan maan tasalle.»

»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Ei ole mitään syytä hätäillä. Tyttö tulee kyllä pian kotiin.»

»Mutta hän joutuu kulkemaan ihan pimeässä», sanoi Pete.

Hänen seuralaisensa koettivat saada häntä keskusteluun, kysellen kaikenlaisia asioita niistä maista, joita hän oli nähnyt, mutta hän vastasi lyhyesti ja hajamielisesti palaten lakkaamatta ovelle.

»Siellä kai oli runsaasti tuomareita, missä te nyt olette niin kauan ollut», kysyi Jonaique.

»Jonkinlaisia tuomareita, kyllä. Erästä heistä me kutsuimme Vanhaksi Hädäksi, koska hätä ei lakia lue. Hän kokosi suuret lakikirjansa istuimellensa saaduksensa korkeamman aseman ja kun hän tahtoi tutkia niitä, ei hän löytänyt niistä mitään. Hän ei ollut ainoa tuomari, joka istui lain yläpuolella... Nyt se tulee, kuulettekos, Caesar? Sade valuu virtana kaduille.»

»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Uusien vaatteiden koettaminen vie kyllä aikaa. Oli kai siellä toki kirkkoja ja kappeleita, vai? Kirkkoja ja kokouksia, ja uskonnon opetus kai oli hyvä?»

»Hitonmoisia kappeleja, herraseni. Vain eräs surkea latorähjä, jonka omistajaa he kutsuivat Ijankaikkisuuden Luotsiksi. Ihmiset tahtoivat, että se vanha viheliäinen rahjus, joka heitä hallitsi, olisi rakentanut heille uuden kappelin, mutta hän ei tahtonut, ennenkuin sai kiven kappaleen kaljuun päähänsä ja silloin hän hellitti sata puntaa kappelin rakentamiseen ja ihmiset rukoilivat: »Iske häntä vielä kerran, Herra. Sinä voit sen!»... Kuulettekos tuota? Vesi juoksee koskena kohisten rinnettä alas. Minä en voi enää odottaa, Mummi.»

Mummi oli mennyt ovelle, jota hän koetti pitää kiinni, tuulen riehtoessa auki ja hänkin katseli levottomana yhä pimenevälle tielle. »Todellakin, minua itseänikin alkaa peloittaa», hän sanoi. »Toden totta, minä en tiedä, missä rakas Kirryni viipyy näin myöhään.»

»Minä lähden häntä etsimään», sanoi Pete ja siepaten hattunsa ja viheltäen koiraansa hän hyökkäsi ulos.

X.

Ovea oli vaikea sulkea hänen jälkeensä, sillä koillistuuli oli kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Caesar luikahti maitokamariin näädäksensä, olivatko ulkohuoneet turvassa ja palasi sangen tyytyväisin ilmein. Tallin ja navetan ovet olivat pöngässä. Latojen ovet olivat kiinni. Kuivausuunin tuli paloi hiljaksensa ja kaikki varovaisuustoimenpiteet oli suoritettu. Hänen tullessansa Mummi väänteli käsiänsä huudellen: »Kate, voi minun Kateni!» ja Caesar nuhteli häntä siitä, ettei hän luottanut Luojan johtoon.

Ihmisiä tuli nyt toinen toisensa jälkeen sisään kertoen mitä hirvittävimpiä juttuja siitä, mitä myrsky oli saanut aikaan. Sanottiin, että valotorni Kanakalliolla oli keikahtanut kumoon, että tulva oli noussut Ramseyssä kaksikymmentäviisi jalkaa ja kaikki kadut lainehtivat, ja eräs kalastaja Peelissä oli kaatunut veneineen päivineen mereen ja hukkunut.

Joka hetki tuli yhä uusia ja uusia vieraita kapakkaan ja penikulman alalta olivat pian kaikki onnettomat ja vaivaiset kokoontuneet sinne — siellä oli sokea Jane, joka kykeni pysäyttämään verenjuoksun, mutta ei voinut asettaa myrskyä; Chemiahprofeetta, jonka valkoinen parta ulottui vyötäröille ja joka kulki sauvaansa nojaten, ja vanha Juan Vessy, joka »eli taloissa» kerjäysmatkoillansa. Ne ihmiset, jotka siellä ennestänsä olivat, eivät uskaltaneet mennä ulos, ja Mummi väännellen lakkaamatta käsiänsä, huuteli: »Kate, Kate», pyydellen ihmisiä keittiöön takan ääreen lämmittelemään. Täällä he nyt surkuttelivat poikiansa, jotka olivat merillä, kertoivat kaikenlaisia juttuja edellisistä myrskyistä ja kiistelivät vuosiluvuista, milloin se ja se haaksirikko oli tapahtunut ja mitkä tuulet olivat ne aiheuttaneet.

Myrsky yhä kiihtyi ja joskus tuuli löi seiniä, aivan kuin purjeita olisi hakattu niitä vastaan. Joskus se muistutti aaltojen pauhua, kun ne kohisten iskevät toisiansa vastaan aavalla meren ulapalla, johon ei mistään näy maata. Se vonkui ja valitti savupiipuissa aivan kuin villi eläinten lauma olisi pyrkinyt vapauteen. Ja sitten tuprahti savu kokonansa sisään ja täytti keittiön. Täytyi sammuttaa tuli kokonansa pelastaaksensa tukehtumasta. Eteisen ovi lensi auki ja heidän täytyi sulkea se varsiluudilla ja harjojen varsilla. Akkunat helisivät puitteissansa ja heidän täytyi vahvistaa niitä asettamalla pöytiä suojiksi. Huolimatta kaikista näistä tukkeamistoimenpiteistä oli talo hatara kuin variksenpesä ja seinät natisivat kuin laivan mastot myrskyssä. »Merelläkään en minä milloinkaan ole nähnyt tällaista ilmaa ja minun pitäisi kuitenkin jokseenkin hyvin tuntea meri», sanoi muuan. Toiset valittivat ja mutisivat rukouksia.

»Varas-Kelly», joka Mummin huomaamatta oli hiipinyt sisään, oli polvillansa eräässä nurkassa, kasvot seinään päin, rukoillen Herraa muistamaan häntä ja selitti, että hän oli nähnyt omaisuutta kirjeissä — postimerkkejä ja muuta sellaista, mutta ei ollut koskaan koskenut niihin. Lukkari John lausui puolustuksekseen, että hänen täytyi haudata vanha tuomari; Jonaique, parturi, selitti, että hänen täytyy ajella itse piispan parta, ja Claudius Kewley puolustautui sillä, että hänellä oli vielä kolme kaurasarkaa leikkaamatta ja sen lisäksi vielä kaurapieles kattamatta. »Oi, Herra», huusi Claudius. »Älä anna minun ennen kuolla, ennenkuin olen saanut kaikki tehdyksi.»

Horjumattomana ja voimakkaana seisoi Caesar näitten rukoilijani ja valittajain keskellä, jotka olivat taivuttaneet päänsä alas ja vääntelivät käsiänsä. Kun hän kuuli maanviljelijän sanat, hänen ilmeensä muuttui ankaraksi.

»Cloddy», hän sanoi. »Kuinka te uskallatte määrätä, mitä Jumala saa tehdä ja tekemättä jättää.

»Helppohan teidän on puhua, herra Cregeen», valitti maanviljelijä, »teillähän on vuodensato turvassa», eikä Caesar voinut siihen mitään sanoa, mutta sensijaan rankaisi hän miestä rukouksessa. »Herra on lähettänyt myrskynsä rankaisemaan niitä, jotka ovat olleet liian varmoja hänen armostansa, ja myrskyssäkin heillä olisi turva, jos he vain kärsivällisesti alistuisivat Herran tahdon alle. Suuri on hänen armonsa, mutta tottelemattomat lapset eivät tahdo ottaa sitä vastaan. Herra, johda sinä heitä, että he vaikenevat — —»

Kesken Caesarin rukouksen, kuului ulkoa rusahtava ääni ja pelästyneenä hän samana hetkenä hypähti seisoallensa. »Luulenpa todellakin, että myllyn ratas on päässyt irti», sanoi hän, »ja jos niin on käynyt, silloin ovat pian elot kuivaus-uunista tiessään.»

»Luottakaa vain Luojan johtoon, Caesar», huudahti maanviljelijä.

»Sen minä kyllä teenkin», sanoi Caesar hattunsa siepaten, »mutta ensin minä kuitenkin sammutan tulen uunista!»

* * * * *

Saavuttuaan eteisestä pihalle Petestä tuntui, kuin näkymättömät siivet olisivat häntä hakanneet ja hän läähätti kuin kala, joka on saanut liian paljon ilmaa. Pistävä kipu hänen kyljessänsä muistutti häntä haavasta, mutta hänen jaloissansa oli sähköä ja hän alkoi juosta. Yö oli saapunut, mutta vihertävä juova oli revennyt lyijynharmaihin pilviin ja siitä pistivät esille kuun pyöreät kasvot.

Kun hän saapui Ramseyhin, oli tulva kohonnut vanhalle ristille asti, kattolevyt lentelivät ympäri ja satamassa paukkuivat mastot ja raakapuut, niinkuin pommit taistelukentällä. Suoraan hän riensi ompelijalle ja sai kuulla, ettei Kate ollut ollut siellä kuuteen tuntiin. Kangaskaupassa hän sai tietää, että Kate kahden tienoissa iltapäivällä oli kulkenut Ballureen päin. Hänen kulkiessaan kaupungin läpi ammuttiin raketeilla hätämerkkejä. Muuan höyrylaiva, joka oli ankkuroinut lahdella, oli kohottanut hätälippunsa. Meri oli peloittava — tuhkanharmaa — ja siinä häilyi kiemurtelevia valkeita vaahtojuovia; mutta miehet, jotka tyynellä olivat satamassa laiskoina lojuneet, koettivat nyt kaikin voimin saada veneensä irti ja päästä merelle, sillä vanha viikinkien veri heidän suonissaan oli alkanut kuohua.

Kulkiessaan yleisen kaivon ohi Pete pistäysi Mustan Tomin puheille, ja ukko oli tavattoman huomaavainen ja kohtelias, kunnes sai tietää hänen asiansa, ja vaikka hän näytti kovin pettyneeltä, vastasi hän kuitenkin kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli nähnyt sen nuoren naisen. Hän oli kulkenut aikaisin iltapäivällä tästä ohi ja tervehtinyt häntä. Annettuaan nämä mieluisat uutiset, Musta Tom ei kuitenkaan voinut kieltäytyä tiputtamasta hieman katkeruuden myrkkyä herättämäänsä iloon. »Ja kun sinä löydät hänet», hän sanoi, »on sinun parasta ottaa hänet purteesi, sillä on toisiakin, jotka tahtovat mielellänsä heittää hänelle köydenpään.»

»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Pete.

»Sen saat itse keksiä», sanoi Musta Tom, ja Pete löi oven jäljessään kiinni. Kukkulan laella yhtyi kaksi tietä, joista toinen vei »Iiriläiseen» ja toinen Port Mooariin. Saadaksensa selville, kumpi tie olisi valittava Pete kysyi muutamasta torpasta, joka oli vähän matkan päässä ylemmän tien varrella ja kun vastattiin, ettei Katea ollut näkynyt, hän valitsi alemman tien. Mutta tälläkään tiellä hän ei saanut mitään uutisia, sillä Billy myllyllänsä ei tiennyt mitään ja eukko, joka asui aurinkokellon luona, oli mennyt jo vuoteeseen. Vihdoin hän ehti Port Mooariin ja tuli pienelle töllille, joka oli kuin lasten leikkitupa siisteine eteisineen ja kirkkaille akkunoineen, joista pilkoitti punertava valo nientä huuhteleville, raivokkaille aalloille. Se oli hummerinpyytäjän tupa. Pete kysyi, oliko hän nähnyt Katea. Hän vastasi kieltävästi; hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin herra Christianin. Minkä Christianin. Herra Philip Christianin.

Tämä tieto selitti Petelle vain yhden asian. Se näytti selittävän hänelle muutaman seikan, joka oli alkanut häntä kovin ihmetyttää — miksi Philip ei ollut tullut häntä vastaan laivarantaan, ja miksi Kate ei ollut saanut tietoa hänen tulostansa. Nyt oli ihan selvää, että Philip olikin Balluressa eikä siis ollut saanut hänen sähkösanomaansa, jonka hän oli osoittanut Douglasiin.

Pete kääntyi takaisin. Varmaankin Kate oli mennyt joittenkin tuttavain luo. Tällä hetkellä hän saattoi olla jo kotona. Hän koetti juosta, mutta tuuli puhalsi vastaan. Se tuntui siirtyvän pohjoiseen ja oli yltynyt raivomyrskyksi. Hän sitoi hattunsa nenäliinalla solmiten päät leuan alle. Tukka liehui korvilla aivan kuin olisi tahtonut pieksää häntä. Joskus tuuli heitti hänet pensaikkoon ja monesti se paiskasi hänet polvilleen. Hän pyrki kuitenkin eteenpäin läpi suolaisen meren vaahdon, joka välkkyi sateenkaaren väreissä ja virtasi maalle kuin myrskyn ajama sade. Silmiä kirveli ja huulet tuntuivat suolaisilta.

Kuu paistoi nyt täydeltä terältä merkillisten pilvenlonkien välitse, ja Pete saattoi aivan selvään nähdä kääntyessänsä lahdelle päin joukon ihmisolentoja, jotka olivat kokoontuneet kalliolle Port Lewaigen yläpuolelle. Pelosta vapisten hän pyrki kaikin voimin heidän luoksensa. Oman onnensa nojaan jätetty purjelaiva lahdella oli katkaissut ankkuriköytensä ja aallot heittelivät sitä kuin sokeata hyljettä kallioita kohden. Se iski kiviin valittaen kuin elävä olento ja heti painui sen kokka alas, jolloin meren valkoinen leijona kiljuen vieri sen ylitse, aallot virtasivat kannelle ja täyttivät hytit ja ruumat, peräsin irtaantui, purjeet repeytyivät irti mastoista ja tämä uiva koti, jossa ihmiset olivat eläneet, nukkuneet, laulaneet, nauraneet ja laskeneet leikkiä, oli nyt vain hylky, jota aallot heittelivät sinne tänne.

Kun Pete palasi Sulbyyn ei Kate ollut vielä tullut, mutta levottomuus hänen katoamisestaan häipyi siihen kauheaan meluun, touhuun ja hosumiseen, mihin Caesar oli huoliensa vuoksi joutunut. Seisten kompostikasalla pimeässä hän huusi maitokamariin jylisevällä äänellä, joka kuitenkin myrskyn välistä kuului kuin raivokkaan kissan vonkuminen. Myllyn ratas pyöri kuin »villikissa» — eikö kukaan voisi ottaa sitä kiinni? Tallin katto oli lentänyt tiehensä ja tamma hakkautui kappaleiksi »tuossa tohisevassa helvetin kidassa» — eikö nyt kukaan voinut mennä sulkemaan ovea? Navetan olkikatto heilui ja hakkasi kuin purje — eikö ollut ainoatakaan ihmistä, paitsi tuo nainen — Nancy Joe — joka olisi auttanut häntä nostamaan tämän tikapuun, johon oli sidottu kiviä, sinne painoksi?

Vasta sitten, kun Caesarin toiveet oli täytetty, seurasi sen verran hiljaisuutta, että saattoi puhua Katesta. »Sain sen verran tietää hänestä, että hän on tullut kotiin päin Claughbanen ohi», sanoi Pete, »ja minä olen seurannut hänen jälkiänsä aina »Inkivääriin» asti. Hän ei voi olla kaukana. Missä hän on?»

Ne, jotka saattoivat vähän mieltänsä hillitä, alkoivat arvailla. Mummi ei voinut muuta kuin nyyhkyttää, ja Nancy Joe valitti hänen rinnallansa. Kaikille heille oli kylliksi omissa suruissansa. Sokea Jane valitti kovaa kohtaloansa.

»Te kaikki edes näette», hän sanoi, »mutta minä en tiedä mitään ennenkuin onnettomuus on minut saavuttanut.»

»Älkää nyt ruikuttako, hyvä eukko», lohdutteli Pete, »puolet elämästämme me kaikki olemme, kuten tekin — me kaikki olemme sokeita yöllä.»

Kesken tämän melun ja valituksen kuului kolkutus ovelta ja Pete hyökkäsi eteiseen avatuksensa oven.

»Seis», huusi Caesar. »Ei kukaan muu kuin tyttö itse pääse tänne tänä iltana. Jos vielä kerran pääsee sisään samanlainen tuulenpuuska kuin äskeinen, on asuinrakennuksestakin katto tiessään.»

Sitten hän huusi oven läpi tulijalle ja vastaus kuului tuulen valitukselta.

»Kuka siellä on?»

Tulija oli Joney laakson rotkosta.

»Me olemme täällä kuin sillit tynnörissä — me emme voi päästää teitä sisään.»

Hän ei pyrkinytkään sisään. Mutta hänen tupansa katto oli lentämässä tiehensä ja koko hökkeli oli kaatumaisillansa, eikä hän voinut saada poikaansa — sitä hulluraukkaa — lähtemään pois sängystä. Poikarukka joutuisi turmioon; hän kuolisi; hän oli ainoa koko perheestä, mitä hänelle oli jäänyt — eikö herra tahtoisi tulla pelastamaan häntä?

»Mahdotonta!» huudahti Caesar. »Siellä on meidän omammekin tänä kauheana yönä, Joney, ja Jumala kyllä suojelee lapsiansa.»

Tarkoittiko hän Katea. Joney oli nähnyt hänet rotkossa — —

»Päästäkää minut ovelle», sanoi Pete.

»Mutta talo voi mennä hajalle», huusi Caesar.

»Menköön vain», sanoi Pete.

Pete sulki kapakkahuoneen oven ja silloin kuului myrskyn vihellys eteisestä.

»Milloin te näitte hänet ja missä?» kuului Peten ääni ja Joneyn ääni vastasi:

»Hän kulki minun kotini ohi tänä iltana juuri ennen myrskyä.»

»Minä tulen teidän kanssanne, menkää», sanoi Pete, ja Mummi huusi ravintolahuoneen perältä:

»Ota Caesarin päällystakki pienen takkisi päälle.»

»Minulla on purjeita kyllin tällaisella tuulella, äiti», huusi Peten ääni. Vielä kuului eteisestä hirvittävä tuulen vihellys ja Caesar palasi yksin kapakkahuoneeseen.

Taas koski kipeästi Peten haavaan, mutta hän painoi sitä kädellänsä ja ponnisti laakson rotkoa kohden vetäen Joneytä jäljessänsä. Vihdoin he tulivat hänen asunnollensa. Olkikaton toinen puolisko oli viskautunut toisen päälle ja vuotiaiset olivat paljaat kuin luurangon kylkiluut. Kaurakakkumuotti oli lentänyt seinää vasten, jauhotynnörin kansi oli pudonnut nurkkaan ja jauhot tuprusivat ympäri tupaa kuin vitilumi tuiskussa. Astiahylly seinällä oli tyhjä ja särkyneet sirpaleet olivat lennelleet ympäri paljasta lattiaa, ja haahlat jotka riippuivat lieden yläpuolella kiikkuivat uuniin kuin kuolinkellot. Tämän hävityksen keskellä nukkui hullu poikaparka kaikessa rauhassa risaisella vuoteellansa, jota valaisi pilvien välistä välkähtelevä kuu.

Yö kului, ja ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ravintolan keittiöön, istuivat ja kuuntelivat ja joskus tuntui kuuluvankin ääntä, mutta Pete ei vain palannut. He alkoivat taas itkeä ja valittaa rukoillen ääneen ja tunnustivat nyt pelkäämättä ja häpeämättä syntinsä, joita he tähän asti olivat salanneet kuin henkensä edestä.

»Miten kauheasti minua etsiskelläänkään — nyt minä sen selvästi näen!» huusi Kelly, postinkantaja.

Muutamia huoletti tavattomasti, miten kävisi, jos kuolema kohtaisi heidät täällä kapakassa.

»Minä en pidätä ketään», huusi Caesar.

»Te ette kuitenkaan anna avata ovea», väitti maanviljelijä.

Vaikka ovi olisi avattu kuin piispaa varten, ei ainoakaan olisi kuitenkaan hievahtanut paikaltaan. Ensi kerran — miesmuistiin — lankesi Nancy Joe polvillensa.