Part 18

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Philipin vastaus kuului tukahtuneena kuiskauksena: »Tarkoitan.»

»Entäs sinä, Philip? Kuinka käy sinun?»

»Ellei sinulle ole muuta miestä, Kate», vastasi Philip. »Ei minulle myöskään ole toista naista, meidän molempain täytyy kulkea läpi elämän yksin.»

»Tämäkö on minun rangaistukseni?»

»Se on meidän molempain rangaistuksemme, Kate. Ja se koskee samanlaisena meitä molempia.»

Katen hengitys pysähtyi. Hänen kätensä pääsivät irti hänen kaulastansa. Hän astui edemmäksi hänen luotansa, vavisten omantunnon tuskasta, epätoivosta ja häpeästä. Ensi kerran hän nyt näki itsensä langenneena naisena. Milloinkaan ennen se ajatus ei ollut koskenut hänen sieluansa. Tänä hetkenä hän vasta lankesi.

He olivat nyt tulleet luolan suulle ja Kate istahti kivelle ja purskahti hillittömään itkuun. Philipin sydäntä viilsi kuullessansa tätä. Hänen itkunsa ääni oli kuin äskeisen teurastettavan lampaan epätoivoinen valitushuuto. Hänen täytyi taistella itseänsä vastaan, voidaksensa olla ottamatta häntä syliinsä ja lohduttamalta häntä. Itkun puuska asettui kuitenkin vähitellen ja jonkun ajan kuluttua hän huokasi raskaasti ja tyyntyi. Silloin hän kohotti päänsä ja syysauringon viimeiset säteet väreilivät hänen verettömillä huulillansa ja turvonneissa silmissänsä. Kun hän taas alkoi puhua, kuulosti hänen äänensä siltä kuin joku unissansa puhuisi silloin, kun joku taika voima häntä hallitsee.

»Väärin tein minä ajatellessani niin paljon itseäni, aivan kuin se olisi ollut tärkeintä. Minun tulisi surra myöskin sinun vuoksesi. Jokin pakottaa sinua tähän, muuten sinä et voisi olla näin julma.»

Kasvot merelle päin käännettynä Philip mutisi jotakin Petestä ja kun Kate erotti tämän nimen, hän sanoi: »Niin, minun tulisi ajatella myöskin Peteä. Koska sinun mielestäsi se olisi väärin Peteä kohtaan, en tahdo pidättää sinua. Oi, se on väärin minua itseäni kohtaan! Mutta en tahdo tuottaa sinulle sitä tuskaa, että sinun täytyisi pysyä kuurona minun tuskalleni.»

Hänen mieleensä tunkeutui kuitenkin salainen toivo, että ehkä hän sittenkin jollakin tavoin saattaisi pitää hänet luonansa. »Jos luovun hänestä», hän ajatteli, »hän rakastaa minua sen vuoksi», ja hän lisäsi sitten surullinen sointu äänessänsä: »Sinun täytyy kulkea tietäsi ja tulla suureksi mieheksi nyt, sillä minä en enää pidätä sinua.»

»Taivaan tähden, älä puhu enää siitä», huudahti Philip, mutta Kate ei kiinnittänyt siilien huomiotansa.

»Minusta tuntui ihmeelliseltä, että suuri mies rakasti minua. Nyt se ei minusta tunnu siltä. Se on kauheata. Jospa sinä voisit asettua minun asemaani. Kunpa sinä et koko maailmassa merkitsisi kenellekään muulle mitään. Sinä olisit silloin minun kaikkeni, eikä mikään muu merkitsisi mitään.»

Philip oli melkein menehtyä rakkaudesta ja omantunnon tuskista, mutta hän tarttui rintaansa ja kääntyi pois, sillä kyyneleet virtasivat hänen poskiansa pitkin. Kate meni hänen luoksensa ja kosketti sormensa päillä hänen kättänsä, joka hervotonna riippui sivulla ja sanoi sitten lapsellisella äänellä: »Ajattele, tähän loppuu nyt kaikki, ja kun me nyt eroamme, me emme enää koskaan toisiamme tapaa. Emme tapaa niin, kuin olemme tavanneet tähän asti. Sinä olet minulle kuin kuka muu tahansa ja minä olen sinulle samanarvoinen kuin muutkin ihmiset. Neiti Cregeen, se on minun nimeni ja sinä olet herra Christian. Kun sinä näet minut, sinä silloin ajattelet: »Onneton raukka, kauan sitten, kun hän oli vielä tyttö, hän rakasti minua. Kukaan ei ole minua rakastanut sillä tavalla. Ja ajattele, kun me kohtaamme kadulla, sinä et edes katso minuun. Ethän sinä tahdo sitä? Ei — ei. Parasta on ettet katso. Hyvästi!»

Hänen koruton hellyytensä oli tukahduttaa hänet. Hän sai purra huultansa, voidaksensa pidättää huudahduksen, joka pakostakin oli ryöstäytyä hänen povestansa. Lopuksi ei hän voinut sitä enää pidättää, vaan purskahti sanomaan: »Suokoon Jumala, ettemme koskaan olisi tavanneet toisiamme. Jospa Jumala olisi meitä estänyt toisiamme rakastamasta!»

Mutta Kate vastasi samalla lapsellisella sulolla: »Älä sano niin, Philip. Meillä on kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä toistemme seurassa. Mieluummin eroan sinusta tällä tavalla, vaikka se tuntuukin kovalta ja julmalta, kuin toivoisin, etten koskaan olisi sinua tavannut. Eikö ole kuitenkin suurenmoista ajatella, että uskollisin, viisain, jaloin mies maailmassa on minua kerran rakastanut?... hyvästi!... hyvästi!»

Philipin sydän vuosi verta. Se huusi tuskasta, mutta sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltansa. He seisoivat aivan toistensa vieressä. Hiljaa antoi Kate hänen kätensä irroittautua kädestänsä ja hiipi äänettä pois. Kolmen askeleen päässä hän pysähtyi, mutta Philip ei antanut mitään merkkiä. Hyvin hitaasti Kate asteli loivaa rinnettä, koettaen pidättää nyyhkytystä, joka pani hänen ruumiinsa värisemään, ja katsoen joskus taaksensa kyyneltensä läpi. Philip kuuli, että hiekka ratisi hänen jaloissansa, kun hän nousi rinnettä, ja kun hän pääsi kukkulalle, tuntui kuin Kate olisi tallannut hänen sydäntänsä, kun hän keveästi astui ruohon yli. Siellä Kate hetkisen pysähtyi odottaen kuulevansa rannalta jotakin, huudon, sanan, nyyhkytyksen tai kutsuvan huokauksen tai käden liikkeen. Jos hän olisi kuullut sanan »Kate» hän olisi rientänyt hänen luokseen, haavoitettuna ja nöyryytettynä, kuten siipirikko lintu, joka on päässyt riistäytymään irti ansasta. Mutta ei, Philip oli vaiti ja liikkumatonna, ja Kate katosi vuoren taa. Philip näki hänen menevän ja taivaan valo sammui hänen mentyänsä.

VIII.

Tie kotiin oli pitkä, niin tavattoman paljon pitempi, kuin se oli ollut äsken. Matka merelle on helppo silloin, kun vuoksi kuljettaa, on myötätuuli ja aurinko paistaa, mutta työläs ja vaikea on tulla takaisin satamaan, kun aallot lyövät vastaan, pilvet riippuvat alhaalla ja vastatuuli yhä yltyy.

Matka oli niin pitkä, niin hirveän pitkä. Katesta tuntui, että kaikki katsoivat häntä ja tiesivät, mikä hän oli — murtunut, hylätty, langennut nainen. Samalla hän tunsi itsensä väsyneeksi, hän kyseli itseltään, kantaisivatko hänen jalkansa häntä.

Jäätyänsä yksin Philipistä tuntui, että koko kuorma oli laskettu hänen hartioillensa. Englannin vuoret näyttivät nyt harmailta ja peikkomaisilta ja myrsky, joka oli raivonnut toisella rannalla, näytti uhkaavan saarta. Missä äsken oli ollut meri aivan tyyni, siellä vyöryivat nyt aallot. Edempänä kiisivät lokit sipaisten siivillänsä kuohuvaa meren pintaa ja päästellen surkeita huutojansa. Niin ankaraa oli edellisten tuntien myrsky ollut, että hän oli kuin kuuro ja haaksirikkoinen, eikä huomannut, että höyrylaiva oli niemen ympäri kiertänyt satamaan, ja kuormarattaat, jotka olivat äsken tulleet häntä vastaan, olivat palanneet luolalle ottamaan toisen kuorman meriruohoa. Myöskin hummerien pyydystäjä oli vetänyt veneensä rannalle hänen lähellensä ja huusi niin, että hänen äänensä hiljaisuudessa kaikui kuin hautaholvissa: »Maston huiput vinkuvat. Siitä tulee aika myrsky ja siksi minäkin palasin kotiin.»

Sinä yönä näki Philip merkillistä unta. Hän istui kunniaistuimella telttakatos päänsä päällä ja Englannin vaakuna takanansa, edessänsä suuri kirja. Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi lehtiä, jaloissaan hän tunsi raskaan painon. Ihmiset kumarsivat syvään hänelle ja alensivat äänensä kuiskaukseksi hänen läsnäollessaan. Hän oli tuomari ja hän oli vanha. Nuori nainen oli syytettyjen penkillä. Vesi valui hänen tukastansa ja hän peitti kasvonsa käsillänsä. Todistajain penkillä oli eräs nuori mies painunein päin. Tämä mies oli ollut syynä naisen häpeään ja epätoivoissaan nainen oli koettanut lopettaa päivänsä. Katsoen terävästi mieheen, tuomari puhui ankaralla äänellä: »Todistaja, laki pakottaa minua rankaisemaan tätä naista, mutta, mutta jospa taivas soisi, että voisin rangaista teitä hänen sijastansa! Mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»

»Minä en voi millään itseäni puolustaa», vastasi nuorukainen, kohottaen päänsä ja vanha tuomari näki hänen kasvonsa. Silloin Philip heräsi tukahdutettu huudahdus huulillansa, sillä nuoren miehen kasvot olivat hänen omansa.

IX.

Tultuaan laiturille Caesar tirkisteli tarkasti ympärilleen, olisiko joku ennättänyt sinne ennen häntä. Mutta reitit olivat selvät ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Peitettyään hevosensa loimella ja sidottuaan sen päähän rehusäkin hän alkoi kävellä edestakaisin satamassa pitäen samalla koko ajan tarkasti silmänsä auki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, tervehti kohteliaasti satamamestaria, alkoipa vielä vihellelläkin Hiljaksensa aikansa kuluksi.

»Tyyni päivä tänään, herra Quayle.»

»On kyllä tyyni, herra Cregeen, mutta mitäs sananlasku sanoo? 'Kuta suurempi tyyneys, sitä lähempänä myrsky.'»

Kun Caesar sataman päästä huomasi laivan savun, kun se kiersi Kirk Manghaldin niemen ympäri, valtasi hänet ikuisuutta ikävöivä, melkeinpä murheellinen mieliala. Hän tunsi, miten surullista oli mennä ottamaan vastaan vähiä tavaroita, vaatteita ja muuta rihkamaa, jotka olivat ainoa, mitä oli jäänyt jäljelle poismenneestä, rakkaasta ystävästä. Jonkun täytyi kuitenkin suorittaa tämäkin raskas tehtävä, ja Caesar tunsi tahtovansa nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Laiva laski laituriin ja alkoi tavaton liike ja touhu. Caesar odotti toinen kätensä tamman harjalla, että pahin mylläkkä olisi ohi. Sitten hän astui laivaan ja sanoi juhlallisella äänellä laivamiehelle, joka seisoi laskuportaitten alapäässä: »Onko täällä mitään herra Peter Quilliamille kuuluvia tavaroita?»

»Tuossa on hänen matkatavaransa», vastasi laivamies osoittaen kohtalaisen suurta nahkaista matkalaukkua, joka oli monen samanlaisen seassa lastiaukon vieressä.

»Hm!» mutisi Caesar tarkastellen sitä syrjäsilmällä ja ajatellen, kuinka pieni se oli. Hän ajatteli kuitenkin, että ehkä he olivat vain katsoneet arvopaperit niin tärkeiksi, että ne on lähetettävä kotiin ja sen vuoksi hän sanoi hyvin iloisesti: »Minä otan sen mukaani.»

Caesarin suureksi ihmeeksi ei laivamies ollenkaan häntä tahtonut estää, mutta juuri kun hän katseli matkalaukkua tuntien toiveensa toteuttamisen varmaksi, tarttui suuri, ruma käsi siihen kuin omaansa ja alkoi vierittää sitä edessänsä kuin kiveä.

Mies oli Musta Tom, niin lämpimissänsä, että hän aivan höyrysi.

»Helpota, mies, helpota», sanoi Caesar mitä suurimmalla arvokkuudella. »Minun kiessini odottavat laivasillalla.»

»Ja minun työntökärryni torilla», vastasi Musta Tom.

»Minä en tarvitse apua», väitti Caesar, »älkää vaivatko itseänne.»

»Elä sinä tunge nokkaasi toisten asioihin, Caesar», kuohahti Musta Tom kääntäen matkalaukun pystyyn ja kumartuen nostaaksensa sen olallensa.

Mutta Caesar laski raskaan kätensä matkalaukun päähän ja sanoi: »Herra varjelkoon sinua, mies, minun tulee sääli sinua. Mammonan himo on tunkeutunut suoraan sinun sydämeesi, Tom.»

»Silloin se juuri tällä hetkellä on vapautunut sinun sydämestäsi», iski Musta Tom kääntäen matkalaukun niin, että se oli nyt yhden nyrkin varassa.

Mutta Caesar piti varansa ja sanoi: »Et suinkaan sinä tahtone antaa sydäntäsi kokonansa ahneuden perkeleelle?»

»Sitä minä en suinkaan aio — heitä irti matkalaukku», karjaisi Musta Tom ja seuraavana hetkenä hän oli saanut sen olallensa.

»Nyt minä ajattelen sydämessäni», sanoi Caesar, »että minulle suodaan anteeksi, vaikka olen tässä pakotettu käyttämään väkivaltaa», ja hän tarttui molemmin käsin matkalaukkuun saadaksensa sen uudestansa alas.

»Heitä matkalaukku irti tai minä viskaan sinut mereen», kähisi Musta Tom kuormansa alta.

»Filistealaiset voittavat sinut, Simson», huusi Caesar ja silloin syntyi tappelu.

Ottelun ollessa kuumimmillaan, kun miehet puuskuttivat vasten toistensa kasvoja ja matkalaukku siirtyi toisen olalta toisen olalle, tuli muuan hyvin ahavoitunut, sakeapartainen ja mahtavaääninen mies, joka oli karkearakenteinen, ja puettuna merimiestakkiin ja leveälaitaiseen hattuun, kiirehtien esille hytistä ja koiranressu juoksi hänen jäljessänsä. Silmänräpäyksessä hän oli erottanut tappelijat ja matkalaukku oli maassa hänen jaloissansa.

Musta Tom astahti askeleen taapäin, nosti olkihattuansa, pyyhkäsi paljasta päälakeansa ja mutisi pois suunniltansa kauhusta: »Pyhä merimies!»

Caesar valahti kalmankalpeaksi ja silmänsä kierähtivät yläluomen alle. »Herra armahda minua», hän mutisi. »Armahda minun sieluani, Herra.»

»Älkää pelätkö», sanoi muukalainen. »Minä olen elävä ihminen enkä mikään kummitus.»

»Mies ilmetty itse», sanoi Musta Tom.

»Peter Quilliam, ihka elävä ja terve kuin pukki», myönsi Caesar.

»Minä se olen», sanoi Pete, »Ja mikä teidät yhteen iski? Tahdoitte toimittaa minun matkalaukkuni maalle, vai?»

Mutta vapauduttuaan kauhusta, jonka oli herättänyt pelko, että Peten henki heille kummitteli, Caesar alkoi kohdella häntä kuin elävää ihmistä ainakin. »Kuinka tämä on ymmärrettävä?» hän sanoi. »Vastaa minulle, minä olen pitänyt sinulle ruumissaarnan.»

»Te saatte pitää sen vielä uudestaankin, herra Cregeen, minä en ole vielä lähtenyt täältä», väitti Pete.

»Et, ja olet arvokkaampi kuin kymmenen kuollutta», sanoi Musta Tom. »Ja voi minun päiviäni, poika, miten sinä olet tulkit komeaksi ja voimakkaaksi! Naamakin karvainen kuin miehellä ikään! Sinusta on siellä ulkomailla todellakin tullut mies, Peter. Sinä olet myöskin aivan sukuni kaltainen! Sinä kai tulet nyt minun luokseni sinne kaivon luo — vanhaan kotiin, ymmärräthän. Minä, yhdellä heilahduksella heitän matkalaukkusi rannalle, tuo Caesar on vain niin merkillisen avulias. No, etkö sinä sitä tahdo?»

Pete pudisti päätänsä astellessaan laskusiltaa pitkin, ja Caesar, joka tämän huomasi, sanoi ankarasti:

»Jättäkää tämä herra rauhaan, herra Quilliam.

Hän osaa itse parhaiten asiansa hoitaa.»

»Jättäkää te, herra Kollehtikoppa», vastasi Musta Tom. »Mutta teidän päänne on tyhjä kuin kontti tai täynnä pelkkää ilmaa kuin puhallettu rakko. Siinä on sitten oikea pääpuijari, joka päästää toisten ihmisten verkot irti ja kerää konttiinsa kaikki, mitä niistä saa.»

Nyt he olivat tulleet maalle. Joku laivan kantajista asetteli matkalaukkua rattaille ja Caesar päästeli irti lointa ja hevosen ruokasäkkiä.

»Nouskaa ylös, herra Peter, älkääkä kuunnelko, mitä tuo sanoo», puheli Caesar. »Jos minun ahkeruuteni ja rehellisyyteni on ansainnut Herran siunauksen — —»

»Jätä Herra rauhaan, sinä vanha juutalainen, sinä saaliinhimoinen Ananias, amen», kähisi Musta Tom.

»Te olette koko elämänne ajan pilkannut Herraa, Tom», tiesi Caesar istuutuen Peten viereen.

»Sinä et ole muka sitä tehnyt, sinä viheliäinen syntisäkki», huusi Musta Tom. »Sinä möisit kyllä sielusi paholaiselle kuudesta pencestä ja laittaisit inhoittavasta raadostasi arpajaiset, jos joku hullu ostaisi arpoja.»

»Mene kotiisi, Tuomas», sanoi Caesar tarttuen ohjaksiin, »mene kotiisi ja koeta vasta tulla paremmaksi ihmiiseksi.»

Mutta tämä oli Mustalle Tomille liikaa. »Parempi ihminen! Niinkö? Tule alas laiturille, niin koetellaan nyrkkejä ja minä näytän sinulle, kumpi meistä kahdesta on parempi ihminen.»

Kohta tämän jälkeen ajaa koluuttivat Caesar ja Pete kivitetyn torin yli ja koira juosta lonkotti jäljessä. Pete kyseli lakkaamatta.

»Kuinka te itse voitte, herra Cregeen?»

»Minä olen pelastettu, herra, minä olen pelastettu, ylistetty olkoon Herra.»

»Entäs Mummi?»

Hän, kuten minäkin, on tullut vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, mutta ikävä kyllä hän välittää liian vähän hengellisistä asioista.»

»Kallistuu iltaan, se hyvä vanha enkeli? Toivon kuitenkin, että hänen elämänsä päivä vielä kestäisi kaikista huolimatta. Ja — ja Nancy Joe?»

»Hän on vieläkin onnellinen synneissänsä», vastasi Caesar. »Sinä olet kai nyt saanut aikalailla rahaa kasaan siellä kaukana? Me olemme kuulleet jotakin sellaista.»

»Rahaa!» hymähti Pete. »Olen, olenpa kyllä. Aina nyt sen verran, ettei ihan ole matti kukkarossa. Mutta mitenkäs — mitenkäs — —»

»Kas niin! Riittääkö koko iäksi, vai?» tiedusteli Caesar.

»Kyllä, niinpä luulen, mutta sehän ei kuulu tähän», sanoi Pete. »Kuinkas voi — —»

»Ihmeellistä!» pääsi Caesarilta, »ja viidessä vuodessa! Kelpo poika, en ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut.»

»Mutta Kate? Kuinka voi Kate? Miten tyttö itse voi?» kyseli Pete vähän hämillänsä.

»Harvinaisen hyvin», vastasi Caesar.

»Jumala häntä siunatkoon!» huudahti Pete niin, että se kuului toiselle puolen katua.

»Ehkä me saamme hänet rattaille Crellinin luona», sanoi Caesar.

»Mitä? Crellinin luona tuolla koulun kulmassa — kangaskauppias Crellinin? Eläköön! Päästäkää minut alas! Tammahan väsyy, isä», ja Pete harppusi pyörän yli maahan.

Hän palasi puodista, jonne Kate oli jättänyt sanan, ettei hänen isänsä odottaisi häntä — hän ehkä joutuisi kotiin jo ennen häntä. Katujen kerjäläisjoukon saattamana Pete saapui Caesarin luo ja heitettyään lapsille kourallisen kuparikolikoita he lähtivät Sulbyä kohden. Ankara tuuli oli äkkiä alkanut puhaltaa ja kiisi humisten satamasta pitkin kaupungin ahtaita katuja.

»Ja Philip? Kuinkas hän jaksaa?» huusi Pete.

»Herra Christianko? Hän on terve ja onnellinen ja menestyy mainiosti, herraseni.»

»Sen minä tiesin», sanoi Pete nauraen niin, että seinät kaikuivat.

»Hän kulkee tietänsä kuin virta hävittäen kaikki esteet matkaltansa», selitti Caesar.

»Hänen päivänsä on nousemassa, vai mitä?» kysyi Pete. »Minä aina sanoin, että hänestä tulisi saaren ensimmäinen mies — eikä hän suinkaan minun toiveitani petä.»

»Se nuorukainen on silloin tällöin pistäytynyt tervehtimässä meitä — keskiviikkona tulee viikko, kun hän oli meillä talkoissa», kertoi Caesar.

»Miesten mies!» huudahti Pete, »hän ja minä olemme kuin veljekset.»

»Ei se siis ollutkaan totta, mitä ne kirjoittivat, että sinun mustat toverisi olivat jättäneet sinut ja luulleet kuolleeksi?»

»He lähtivät kyllä pakoon, hitto heidät periköön», sanoi Pete, »mutta minä ajattelin, ettei olisi synti näyttää heidän erehtyneen.»

»Niin, niini Maailman alussa oli valhe ja valhetta on niin kauan kuin maailmakin pysyy», huokasi Caesar.

Kun he ajoivat Ballawhainen ohi, huusi Pete Caesarin korvaan yli kohisevan tuulen, joka pauhasi puissa ja heitteli pilvinä pitkin kenttiä kellastuneita lehtiä: »Ja kuinka voi Ross?»

»Se vintiö! Elää kuin viimeistä päivää, kuin viimeistä päivää», vakuutti Caesar.

»Laskee kai myötätuulta täysin purjein?» huudahti Pete.

»Saattaapa laskea, mutta sielunvihollinen kalastaa siellä, missä tuollaiset nuorukaiset uivat», tuomitsi Caesar.

»Ja ukko itse — Ballawhaine — vielä elävien mailla, vai?» huusi Pete kätensä suojasta.

»Elää, mutta alas, alas, alas hän kulkee», loilotti Caesar. »Maailma tulee miesparalle liian raskaaksi. Velkoja siellä, velkoja täällä ja velkoja kaikkialla.»

»Vesi on siis kuivunut satamassa, vai?» ihmetteli Pete.

»Ei, mutta hän on laskenut karille jo ulapalla, vaikka minä olenkin ainoa, joka niistä tiedän», selitti Caesar.

Kun he olivat kulkeneet Sulbyn sillan yli ja »Manin Keijukainen» tuli näkyviin, Pete joutui innostuksesta suunniltansa, hyppäsi seisaallensa ja huusi kilpaa tuulen kanssa, aivan kuin olisi ollut juovuksissa.

»Voi toki, entinen, sama paikka? Te olette pannut uuden katon — niinpä olettekin, näenhän sen. Ja valtatie! Tuossahan se on! Rusko on teillä vielä? Onko tuo hieho sen jälkeläinen? Kiiruhda sinä, Molly! Antaa sen maistaa piiskaa, se ei vanhaa tammaa tapa, Cregeen. Totisesti, tuolla tulee vanha Flora meitä vastaan! On tainnut saada reumatismia, vai mitä? Päästäkää minut maahan, Caesar. Nyt me siis olemme perillä, ukkoseni. Herra varjele, millainen tuoksu navetasta! Niin lämmintä ja kosteata ja ihanaa! Mitä, etkö tunne minua, Flo? Sisu on vielä jäljellä, vaikka oletkin hampaasi menettänyt. Ja tuolla ovat hedelmäpuut. Kaikki, kuten ennenkin! Tunnen, että turve palaa sisällä! Ja toden totta, ne paistavat sillejä vartaassa! Missähän Mummi lienee? Kurkistetaanpas sisään, Caesar! Hei, hei, ai, tässä sitä ollaan!»

Niin tuli Pete kotiin nauraen, huudellen, jutellen ja hoilaten ja hänen äänensä kaikui riemukkaana yli tuulen pauhun, joka oli vihdoin kiihtynyt raivokkaaksi myrskyksi.

»Äiti», huudahti Caesar astuen eteiseen, »täällä on eräs herra, joka palaa vierailta mailta ja tahtoo välttämättä tavata sinua.»

»Ketään minun omiani ei ole ulkomailla», alkoi Mummi.

»Eikö, eikö kerrassaan ketään?» uteli Caesar.

»Eräs olisi ehkä saattanut olla, vain eräs, mutta hän ei ole elävien mailla, poikaparka — —»

»Mummi!» huudahti Pete hyökäten ravintolahuoneeseen.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Mummi. »Tuo on hänen äänensä.»

»Ja tässä on hän itse», huusi Pete ja samassa hetkessä tämä herttainen eukko lepäsi hänen sylissänsä.

»Oi, hyvänen aika, hyvänen aika!» hän huohotti.

»Totisesti se on Pete. Annahan minun istua.»

»Luulitkos sitten, että se oli hänen aaveensa, äiti?» kysyi Caesar alentuvasti.

»No, en suinkaan!» selitti Mummi. »Se poika ei nyt kuitenkaan enää palaisi ketään peloittelemaan, siitä olen ihan varma.»

»Mutta Peten paluun vertaista ihmettä ei nyt kuitenkaan ole koskaan nähty», alkoi Caesar. »Se on kuin jonkinlainen ylösnousemus. Minä ajattelin, että minun tuli sonnustaa itseni noutamaan laivalta hänen arkkunsa ja kuka ilmestyy minun eteeni, ellei juuri hän itse?»

»Oi, hyvät ihmiset, oi! Se on kerrassaan ihmeellistä, aivan kauhistuttavaa! Minä olen aivan päästäni pyörällä ilosta», puheli Mummi.

»Valhetta oli se kirje, jonka se manilainen poika oli lähettänyt», selitti Caesar.

»Kirjeet ja kirjoitukset ovat kaikki valhetta», vakuutti Mummi. »Niin kauan kuin minä elän, en minä välitä niistä tuon taivaallista, ja jos Kelly, postinkantaja, tulee tänne, ajan minä hänet hiilikoukulla matkaansa.

»Te siis luulitte, että minä olin mennyt sen tien, Mummi?» puheli Pete. »No, niin minä itsekin luulin. 'Täytyykö minun kuolla?' sanoin monen monta kertaa itselleni, mutta sitten ajattelin, ettei sellaisen kelpo pojan kuin minun tarvitsisi jättää luitani lahomaan autioihin erämaihin. Nyt voitte siis nähdä, että levitin siipeni ja tulin kotiin.»

»Se on Herran työ ja on ihmeellinen meidän silmissämme», sanoi Caesar, ja Mummi, joka oli tointunut hämmästyksestänsä ja alkanut toimitella askareitansa, huudahti:

»Antakaahan minun oikein katsella häntä. No, voi minun päiviäni, tuollaiset korvalliset! Ja niin pehmyt, kuin kaltattu maninvilla. Minä pidän hänestä enimmin, kun hän heittää pois hattunsa. No, voi, voi, minä olen oikein ylpeä sinusta, poikaseni! Totisesti, en olisi sinua tuntenut! 'Kukahan lie tuo herra isän kanssa kärryissä?' minä ajattelin. Ja minä olisin voinut luulla, että se oli itse tuomari, ellei hän olisi maannut kuolleena arkussansa.»

»Niinpä kyllä, niinpä kyllä», hohotti Pete. »Luulenpa, että Mummi laskee leikkiä minun kustannuksellani.»

»Samahan se nyt on, mitä minä sanon, minä kun nyt en mitenkään voi pysyä vaiti», huudahti Mummi ottaen esille maljan keittiön hyllyltä ja alkaen hirvittävällä kiireellä kuoria perunoita illalliseksi.

»Mutta, missä on Kate?» kysyi Pete.

»Ai, todellakin, missä hän nyt on? Kate! Ka—ate!» huusi Mummi kurkottaen yläkertaan, ja Nancy Joe, joka tähän asti oli seisonut syrjässä, sanoi:

»Eikö hän mennyt kärryissä Ramseyhin, hyvä emäntä?»

»No, sellainen hölmö minä olen! Niinhän hän meni», myönsi Mummi, »mutta miksi hän ei ole tullut isän kanssa takaisin?»

»Hän oli jättänyt Crellinille sanan, ettei pidä odottaa häntä», sanoi Caesar.

»Varmaankin hän on mennyt neiti Clucaan luo koettamaan pukuaan», epäili Nancy Joe.

»Onpa voinut mennä», myönsi Mummi. »Hänellä on tekeillä kaksi uutta pukua, Pete. Ah, tytöt ovat ihan hirveän turhamaisia! Mutta ei kai niitä nyt sovi kovin moittiakaan?»

»Hänen tulee saada vaikka kaksikymmentä kaksi jos hän haluaa, Jumala häntä siunatkoon», hymyili Pete.

»No voi minun päiviäni!» iloitsi Nancy. »Aikooko tuo mies ostaa mekkoja monelle vaimolle?»