Part 17

»Tämä on minun velvollisuuteni isänä, Kate», hän sanoi. »Mikä on sen luonnollisempaa kuin että siellä on jotakin sinulle? Se on minun velvollisuuteni myöskin Herran palvelijana, sillä löytyy monta manilaista, jotka ovat antautuneet ahneuden perkeleelle, ja Jumalan valtakunnan työtä on koettaa estää heitä joutumasta kiusaukseen. Heille saa saarnata niin, että hahmonsa mustenee ja kuitenkin se on yhtä tyhjää kuin heittäisi päärlyjä sikojen eteen. Ei siis mitään ruikuttelua, ei kellojen soittoa edeltäpäin, vaan kerta kaikkiaan kiusaus pois!»

Kate oli vaiti ja Caesar lisäsi tuttavallisesti: »Luonnollisesti se on myöskin minun oikeuteni, sillä kun syntyperä on tuollainen, ei ole olemassa minkäänlaisia rintaperillisiä ja se joka ensiksi ennättää, voittaa yhdeksän kymmenesosaa omistusoikeudesta. Niin se on, Kate. Ei sinun tarvitse noin kylmästi tuijottaa minuun. Se on totinen tosi, tyttö. Minä olen kysynyt, mikä on lakimiesten ajatus asiasta.»

Kate oli katsellut, mutta ei ollut kuunnellut mitään. Asia oli liian vähäpätöinen eikä ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Heidän ajaessaan hän lakkaamatta katseli merelle ja kyseli, mitä kello on.

»Ohhoh, tyttöseni», sanoi Caesar, »kyllä meillä on aikaa. Ei tarvitse olla ollenkaan levoton. Kestää vielä tunnin, ennenkuin laiva ilmestyy taivaan rannalle. Aiotko sinä tulla minun kanssani laiturille? Et? No, ehkäpä onkin parasta, ettet tule.»

Kangaskaupan ovella Kate laskeutui alas kärryistä ja kielsi isäänsä odottamasta häntä paluumatkalla. Caesar kostutti etusormeansa ja kohotti sen hetkeksi ylös.

»Älä sitten viivy kovin myöhään», hän sanoi, »myrsky on tulossa.»

Muutamia minuutteja tämän jälkeen Kate riensi kiireisin askelin Ballurea kohden. Kulkiessaan Ballure Housen ohi hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Hän oli kuin olisi joutunut pyhälle maalle. Hän ei katsellut ympärilleen, ei osoittanut mitään mielenliikutuksen merkkejä, silmäluomet vain värähtelivät, suu nytkähteli ja käsi puristi vähän lujemmin rahakukkaroa, kun hän, pää painuksissa kulki talon ohi. Astellessaan kaivon sivu hän huomasi Mustan Tomin pyöreän pään, kun tämä kuluneesta kotelosta ottamallaan kiikarilla tuijotteli pensaikon yli merelle. Vaikka mies oli hänelle vastenmielinen, Kate kuitenkin tervehti häntä iloisesti.

»Kaunis päivä tänään, herra Quilliam.»

»Näytti tulevan kaunis päivä, neiti, mutta nyt lentävät mehiläiset pesiinsä», vastasi Tom.

Tom katsella murjotteli häntä kuin vihollinen vakoojaa, mutta siitä ei Kate välittänyt. Hän oli ylen onnellinen. Aurinko paistoi yhä. Päästyään kukkulan laelle hän alkoi hyppiä ja juosta Folieuhon viettävää tietä. Hän kiiti kevein sydämin ja nopein askelin, ajattelematta pahaa kenestäkään ja rakastaen koko maailmaa, kun hän kiiruhti kuulemaan tuomiotansa.

Meri hänen allansa oli tyyni ja sininen. Sen pinnalla ei näkynyt muuta kuin musta häipyvä savupatsas, joka kohosi vielä näkymättömän höyrylaivan piipusta.

VI.

Philip jätti hevosensa »Iiriläisen» pihaan noin penikulman päähän vuoritiestä. Majatalon emännän, rouva Looneyn, kieli kävi kuin mylly hänen askarrellessaan Philipin syödessä päivällistään. Hän oli tuntenut hänen sukunsa kolmessa polvessa ja tiesi juttuja hänen isoisästään, hänen isästään ja hänestä itsestään, kun hän oli lapsi. Hän jutteli lapsen kasvoista, jotka olivat »kutakuinkin koreat», ja Douglasin tytöistä, jotka olivat »jokseenkin keskulaisia.» Hän antoi Philipille myöskin neuvon mennä naimisiin jonkun lämminsydämisen tytön kanssa, jolla olisi »yhtä ja toista itseänsä varten — maita ja porsaita ja kaikkea» — ja silloin voisi ehkä tulla hyvitetyksi se »keljuilu», jota kolmekymmentä vuotta sitten oli eräälle hyvälle miehelle osoitettu Ballawhainessa.

Philip jätti lautasensa puolillensa ja nousi mennäksensä Port Mooareen.

»Mutta herranterttu, ettehän te ole mitään syönyt», päivitteli majatalon emäntä. Sitten hän jatkoi maanitellen aivan kuin Philip olisi vielä ollut lapsi: »Ettekö te minun tähteni voisi syödä vielä vähän? Koettakaa, koettakaa nyt! Ei muruakaan enää? Se on teille vastenmielistä, herra Philip! Aiotteko lähteä kävelemään? Ottakaa sitten päällystakki yllenne, apilat ennustavat sadetta.»

Hän lähti sitä tietä, jota Pete oli niin usein kulkenut koulusta palatessaan, kun Kate asui Cornaassa, ja Pete saatteli häntä monimutkaisia polkuja myllyn ohi Ballajoran rantoja. Uusi mylläri oli hajoittanut sen olkikattoisen vanhan hökkelin, jossa Kate oli syntynyt ja rakentanut sijalle uuden talon. Kappeliin oli lisätty avara eteinen, jossa seurakunta sai myrskyltä suojaa, ja päätyyn oli kuvattu teurastettu karitsa. Ballajoran teurastaja oli ottanut toisen karitsan — elävän lampaan — josta hän juuri nujersi henkeä pois, kun Philip kulki ohi. Avuttoman eläinraukan pää oli kääntynyt taaksepäin penkissä ja se katsoi häneen surullisin silmin ja päästi tuon merkillisen epätoivon parahduksen, jolla kuolemaantuomittu eläin vetoaa oikeuteensa nähdessään kuoleman lähestyvän ja lopetettuaan taistelun elämänsä puolesta.

Tuuli oli tyyntynyt ja meri lekotti peilikirkkaana, mutta salmen toisella puolella näytti lyijynharmaa pilvi peittävän Englannin vuoret, vaikka ne olivat vielä valoisat ja aivan kuin kylpivät auringon paisteessa. Kun Philip saapui Port Mooariin tuli sieltä häntä vastaan maalle päin kärryt täynnä meriruohoa, ja muuan hummerinpyytäjä valmistautui lähtemään pyyntimatkallensa.

»Tyyni päivä», sanoi Philip ohi kulkiessaan.

»Eipä se sentään taida näyttää erittäin kehuttavalta», vastasi kalastaja. »Mainingit ovat niin merkilliset, vaikka tuuli ei juuri käy.» Hän työnsi kuitenkin venheensä vesille, nosti purjeensa ja lekotteli matkaansa.

Philip katsahti kelloansa ja asteli sitten niemelle. Hän tuli luolalle ja pistäysi sinne sisään. Meriruohoa oli kokoontunut sinne pimeään suuri kasa ja kahden kiven välillä aukon suulla oli tulisija. Äkkiä hän muisti tämän luolan. Se oli Carrasdhoon miesten luola. Hän saattoi kuulla Peten äänen sen kumahtelevista syvyyksistä, hän saattoi kuulla ja nähdä oman itsensä. »Pelastammeko naiset, Pete? — niinhän aina tehdään.» »Niin, totta kai, naiset — ja pojat.» Tämän lapsuuden muiston suloisuus ja hellyys vaikutti liian voimakkaasti Philipin mieleen. Hän tuli ulos luolasta ja asteli rantaa pitkin.

»Hän kai tulee kirkon kautta», hän ajatteli ja kiipesi kalliolle paremmin nähdäksensä. Rannalla oli rivi kääpiökasveja, pieniä vaivaismäntyjä, jotka surkeannäköisinä kyyhöttivät aivan kuin peläten, että mereltä pian puhaltaisivat talviset tuulet. Jossakin tällaisen puun haarassa oli rappeutunut linnun pesä. Jonakin edellisenä vuotena siinä oli ollut elämää, mutta nyt se oli tyhjä, lauluton, iloton ja kuollut.

»Tuolla hän on», kuiskasi Philip itsellensä ja hengitti raskaasti. Valkea vartalo oli ilmestynyt tuuliviirin luo ja lähestyi häntä keveästi kuin tunturikauris.

Mustat pilvet Englannin vuorten yläpuolella alkoivat laskeutua alemmaksi. Toisella rannalla oli myrsky, vaikka taivas saaren kohdalla oli vielä kirkas. Höyrylaiva oli ilmestynyt taivaanrannalle ja kynti nyt vakoansa lahtea kohden.

VII.

Kate riensi rinnettä alas ilosta huudahtaen ja suuteli häntä. Philipistä tuntui, että hänen pitäisi estää se, mutta hän ei voinut ja niin hän vastasi suudelmalla. Sitten Kate pisti kätensä hänen kainaloonsa ja yhdessä he laskeutuivat rannalle.

»Minä olen niin iloinen, että sinä tulit», alkoi Philip.

»Saatoitko sinä hetkeäkään luulla, etten tulisi?» vastasi Kate, ja hänen kasvonsa olivat pelkkänä hymynä ja äänensä kuului kiihkeänä kuiskauksena.

»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Kate — jotakin hyvin vakavaa.»

»Onko?» kysyi Kate. »Onko se niin hirveän vakavaa?»

Hän nauroi ja punastui vuorotellen. Eikö hän tiennyt, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut, mikä tämän vakavan asian täytyi olla? Pidentääksensä tätä suloista odotusta hän osoitti, että hänen mieltänsä muka kiinnittivät hänen ympärillään olevat seikat. Hän katsahti merelle ja sitten kallioille, joiden yli mainingit vyöryivät pieniin rantapoukamiin, hypähteli ilosta huudahdellen kiveltä kivelle ja pitäen yhä lujasti kiinni Philipin käsivarresta.

»Nyt sinun täytyy olla hiljaa ja kuunnella», sanoi Philip.

»Oh, minä olen niin kiltti — niin kauhean kiltti!» vastasi Kate. »Mutta katsoi Katsohan noita valkeita hevosia tuolla — kaukana tuon laivan luona! Etkö luule, että meren haltija aikoo pian näyttää valtaansa, vai?»

Hän huomasi nyt Philipin vakavan ilmeen ja sanoi ankarasti koettaen muuttaa ilmeensä vakaviksi ja arvokkaiksi: »Ole vaiti, Kate. Hillitse itseäsi. Philip aikoo puhua sinulle — vakavasti — hyvin vakavasti.»

Sitten hän käänsi päänsä kallellensa ja katsoi Philipiä suoraan silmiin sanoen: »No, herrani, miksi et ala? Ehkä pelkäät, että minä rupean itkemään. Minä en rupea — minä lupaan sinulle, etten rupea.»

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi nähdessänsä Philipin kasvojen tavattoman huolestuneen ilmeen ja hänen oma iloisuutensa vähitellen haihtui. Kun Philip alkoi puhua, hänen äänensä oli kuin särähtelevä kaiku entisestänsä.

»Sinä muistanet, Kate, mitä sanoit, kun minä toin viimeisen kirjeen Kimberleystä — että jos sinä seuraavana aamuna huomaisit, että se oli erehdys — —»

»_Onko_ se erehdys?» kysyi Kate.

»Ole tyyni, Kate.»

»Minä olen tyyni, rakkaani. Minä muistan sanoneeni, että se tappaisi minut. Mutta se oli hullusti sanottu. Minä en enää sanoisi niin. Onko Pete elossa?»

Hän puhui vapisematta ja Philip vastasi käheästi kuiskaten: »On.»

Philip sanoi sitten murtuneella äänellä: »Me olimme aivan hulluja, Kate — oli kovin hullua rientää tekemään lopullisia johtopäätöksiä — se oli hulluutta pahempaa, se oli synnillistä. Minä puoliksi epäilin sitä kirjettä silloin, mutta, Jumala minulle anteeksi suokoon, minä tahdoin uskoa sitä, ja niin — —»

»Minä olen iloinen, että Pete elää», sanoi Kate hiljaa.

Philip aivan kauhistui hänen tyyneyttänsä. Hänen kasvojensa piirteet kertoivat hänen sielunsa suunnattomista ristiriidoista, mutta Kate asteli hänen rinnallaan osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, eipä edes väri muuttunut hetkeksikään hänen kasvoillansa. Oliko hän ymmärtänyt?

»Katso», hän sanoi vetäen esille Peten sähkösanoman taskustansa ja antaen sen hänelle.

Kate avasi sen välinpitämättömästi, ja Philip tarkasti häntä, kun hän luki sen, odottaen kuulevansa tuskan kirkaisun ja valmistuen ottamaan hänet syliinsä, jos hän kaatuisi. Mutta mikään ei liikahtanut paitsi sormet, eikä kuulunut muuta kuin paperin rapina. Philip käänsi pois päänsä. Aurinko paistoi; merkillinen valo lankesi rannan petäjiin ja siellä täällä kohosi valkea aallonharja kuin vesilintu meren sinisestä pinnasta.

»Entäs sitten?» hymähti Kate.

»Kate, sinä hämmästytät minua», sanoi Philip »Tämä kohtaa meitä kuin ukkosen isku, etkä sinä näytä käsittävän sitä.»

Kate laski kätensä hänen kaulaansa ja paperi ratisi hänen olkapäätänsä vasten. »Rakkaani», hän sanoi, »rakastatko sinä minua vielä?»

»Sinä tiedät, että minä sinua rakastan, mutta — —»

»Silloin minun taivaallani ei ole ukkospilviä», vakuutti Kate.

Tytön rakkauden yksinkertainen suuruus sai Philipin häpeämään. Tämä antaumus, tämä luottamus, tämä välin pitämättömyys, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon oikut, jos vain hänen lemmittynsä häntä rakastaisi, oli enemmän kuin hän saattoi käsittää. Mutta hän irroitti hänen kätensä ja sanoi: »Me emme saa elää hullujen paratiisissa, valheellisessa onnessa, Kale. Sinä olet luvannut itsesi Petelle — —»

»Mutta Philip», sanoi Kate, »sehän tapahtui silloin, kun minä olin vielä lapsi. Lupaus oli puolittainen enkä minä tiennyt, mitä tein. En tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opin myöhemmin, rakkaani, paljon myöhemmin — sinä tiedät, milloin.»

»Peten suhteen asia on kuitenkin sama», sanoi Philip. »Hän tulee nyt kotiin vaatimaan sinua — —»

Kate keskeytti hänet asettumalla hänen tiellensä ja sanoi kasvot maahan luotuina ja sivellen hänen takkinsa rintapieltä kädellänsä: »Sinä olet mies, Philip, etkä voi sitä ymmärtää. Kuinka sinä sitä voisit ja kuinka minä sanoisin sen sinulle? Kun tyttö ei ole vielä nainen, vaan lapsi, hän on aivan toinen ihminen. Ei hän silloin voi ketään rakastaa — ei todellisesti — ei siten kuin minä rakkauden ymmärrän, ja mitä hän lapsena lupaa, sitä ei myöhemmin voida ottaa lukuun. Ei ollut minä itse se, joka lupautui Petelle — jos olen hänelle lupautunut. Se oli minun pieni sisareni — pieni sisar, joka olin minä kauan, kauan aikaa sitten — mutta joka nyt on poissa — joka uinuu minussa jossakin, enkä minä voi sitä selittää. Onko se niin kovin hullua, rakkaani?»

»Mutta ajattele Peteä», sanoi Philip, »ajattele, että hän menee ulkomaille, rakastaen sinua, eläen siellä viisi vuotta ja raataen kuin orja kootaksensa rahaa, kieltäytyen kaikista iloista, antautuen ehkä vaaroihin vain rakkaudesta sinuun ja saadaksensa sinut omaksensa. Ajatteli, että hän sitten palaa sydän tulvillansa rakkautta sinuun, täynnä toivoa, isoten ja janoten ja haikeasti halaten saada sinut kokonaan omaksensa, ja huomaakin sitten, että hän on sinut iäksi menettänyt, sinä olet kuollut hänelle — vielä enemmän kuin kuollut — se tappaa hänet, Kate.»

Tämä kuvaus ei häntä liikuttanut. »Minä olen kovin pahoillani, mutta minä en rakasta häntä», hän sanoi hiljaa. »Minä olen pahoillani — ja mitä muuta voi tyttö tehdä, kun hän ei rakasta nuorta miestä?»

Hän jätti myöskin minut pitämään huolta sinusta ja sinä näet — sinä näet sähkösanomasta, että hän tulee kotiin luottaen minun rehellisyyteeni. Kuinka voin sanoa hänelle, että olen käyttänyt väärin hänen luottamustansa? Kuinka voin tavata hänet ja selittää — —»

»Minä tiedän, Philip. Sano, että me luulimme, että hän oli kuollut — —»

»Ei, se olisi liian kurjaa. Siitä on vain kolme viikkoa, kun kirje tuli — eikä se sitäpaitsi olisi totta, Kate — sellainen inhoittaa minua.»

Kate kohotti häneen katseensa, josta säteili hellyys ja kainosteleva rakkaus ja sanoi taas: »Minä tiedän sitten — sano, että syy oli minun, Philip. Mitä minä huolin? Sano, että kaikki oli minun syyni, ja minä sain sinut rakastamaan itseäni. Minä en välitä kenenkään puheista. Ja se on totta, eikös olekin? Ainakin osaksi totta, onhan?»

»Jos minä alentuisin puhumaan Petelle kiusauksesta, minä halveksisin itseäni», sanoi Philip ja silloin Kate heitti päänsä korkealle ja sanoi rohkeasti:

»Varmaan silloin on parasta sanoa hänelle totuus — koruton totuus, Philip. Sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä ja jotakin sinne päin, mutta emme voineet, koska me rakastimme toisiamme, emmekä voineet sitä estää.»

»Jos minä sanon hänelle totuuden, niin minä saan hävetä itseni kuoliaaksi», sanoi Philip. »Oh, tästä kauheasta kurjuuden kuilusta ei johda mikään tie pois. Joko suojelen itseäni petoksella tai etsin kaikenlaisia kiertoteitä. Joka tapauksessa tahraan sieluni ainaiseksi. Minusta tulee alhainen ihminen ja vuosi vuodelta minä painun yhä syvemmälle valheen ja petoksen liejuun.»

Kate kuunteli silmät suurina ja katseli ihmeissänsä hänen värähteleviä kasvojansa ja hänen omatkin kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja hänen katseensa hellyys alkoi muuttua kauhuksi.

»Jos me nyt menisimme naimisiin», jatkoi Philip, »emme koskaan voisi unohtaa, että sinä olet rikkonut lupauksesi ja minä pettänyt luottamuksen. Tämä muisto vainoaisi meitä niin kauan kuin eläisimme. Meillä ei olisi koskaan silmänräpäyksenkään onnea, eikä hetkenkään rauhaa. Peten sydän olisi murtunut, ehkä hänestä tulisi hylkiö, ehkä — kuka tietää? — ehkä hän itse lopettaisi päivänsä. Hän olisi kummitus, jolta aina kohoaisi meidän välillemme.»

»Ja luuletko sinä, että minä pelkäisin tuota?» sanoi Kate. »Totisesti en. Jos sinä olisit minun kanssani, Philip ja rakastaisit minua yhä vielä, en välittäisi, vaikka kaikki enkelit ja paholaiset nousisivat meitä vastaan.»

Hänen kasvonsa olivat nyt kuoleman kalpeat, mutta hänen suuret silmänsä loistivat.

»Meidän rakkautemme ei voisi sitä kestää, Kate», sanoi Philip. »Meidän oman syyllisyytemme tunto surmaisi sen. Kuinka voisimme rakastaa toisiamme, jos tuollainen syyllisyyden tunto yötä päivää seuraisi meitä — istuisi meidän pöydässämme — kuuntelisi meidän puheitamme — seisoisi meidän vuoteemme ääressä — oi, laupias Jumala!»

Tämän näyn herättämä kauhu valtasi hänet kokonansa ja hän peitti molemmin käsin kasvonsa. Kate painoi ne alas ja piti niitä lämpimästi omien käsiensä välissä. Mutta hänen kivettynyt katseensa oli vieläkin kauheampi ja Kate sanoi värisevällä äänellä: »Tarkoitatko sinä, Philip, että me emme — voisi — ettemme voisi mennä naimisiin — nyt?»

Philip ei vastannut ja Kate uudisti kysymyksensä katsoen häneen, kuten rikoksentekijä, joka odottaa tuomiotansa — pää kumartuneena alaspäin ja suu auki.

»Emme voi», mutisi Philip. »Jumala meitä auttakoon, emme uskalla», hän sanoi, ja sitten hän koetti taaskin osoittaa hänelle, kuinka heidän avioliittonsa oli aivan mahdoton nyt, kun Pete oli tullut takaisin, ja että se nyt tuottaisi vain häpeää ja kurjuutta. Mutta pian hänen sanansa tukahtuivat ja seurasi äänettömyys. Hän näki Katen rukoilevan katseen ja se oli aivan samanlainen kuin se katse, jonka lammas oli teurastajan penkiltä häneen luonut.

»Tätäkö sinä tulit minulle sanomaan?» kysyi Kate.

Philipin vastaus tukahtui hänen kurkkuunsa. Kate arvasi sen paremmin kuin kuuli.

Hän oli kuullut tuomionsa, mutta hän ei valittanut. Hän ei vielä kokonansa käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli samanlainen kuin soturi, joka taistelussa on haavoittunut kuulasta; ensin tuntuu raitis ilma melkein virkistävän ja sitä seuraa tuska ja kuolinkamppailu.

He olivat taaskin alkaneet kävellä, ja vielä kerran Kate pysäytti hänet asettuen hänen eteensä, kuten kerran ennen. Hänen kätensä kohosivat lempeästi hänen rinnallensa ja kiersivät hänen kaulansa ympäri.

»Tämä on vain kauheata leikkiä, rakkaani», hän sanoi, »tällä sinä ehkä tahdot vain koetella minun rakkauttani. Sinä tahdot päästä minusta varmuuteen — täydelliseen, horjumattomaan varmuuteen — nyt kun Pete on elävänä tullut kotiin. Mutta näethän — minä tahdon vain, että yksi rakastaa minua, ainoastaan yksi, rakkaani. Sano, oi sano, että asia on niin. Älä pelkää sanoa, että sinä olet vain leikitellyt minun kanssani, minä en sinulle ollenkaan suutu. Oi sano, sano minulle.» ?

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan ja Kate antoi käsiensä pudota hänen kaulaltansa, ja he astelivat rinnakkain, molemmat tuijotellen merelle. Englannin vuoret näyttivät tällä hetkellä pikimustilta. Myrsky raivosi toisella rannalla, vaikka ilma tällä rannalla oli lämmin ja lauha kuin kuumeisen hengitys.

Äkkiä Kate pysähtyi, rapisteli hiekkaa jaloillansa ja huudahti sitten tukahtuneella äänellä: »Minä tiedän, mitä se on. Ei se ole Pete. Minä olen sinun tielläsi. Sitä se on. Sinä et voi päästä ylös, jos minä olen sinun rinnallasi. Minä en ole sovelias sinulle. Kuilu sinun ja minun välillä on liian suuri.»

Philip koetti kieltää sitä, mutta ei voinut. Se oli kuitenkin osaksi totta. Hän tiesi liiankin hyvin, että Kate oli sanonut melkein koko totuuden. Pete oli tullut viime hetkenä, aivan kuin suojaamaan hänen omaatuntoansa, mutta Kate riisui sen ilkoisen alasti ja näytti hänelle luurangon.

»Se voi olla hyvin hyvä sinulle», huudahti Kate, »mutta mitenkä käy minun? Miksi sinä et jättänyt minua yksin? Miksi sinä kiihoitit minua? Niin, toden totta sinä kiihoitit minua! Etkö sinä sanonut minulle, että vaikka nainen ei voi kohota elämässä, mies voi kohottaa hänet, jos hän rakastaa häntä? Ja etkö sinä sanonut, ettei ollut ylhäisyyttä tai alhaisuutta, jos vain kysymyksessä oli todellinen rakkaus? Ja etkö sinä sanonut vielä, että jos nainen kuuluu jollekin ja tämä kuuluu hänelle, se oli Jumalan merkki, että he olivat saman arvoiset, eikä mikään muu merkinnyt mitään — ylpeys ei ollut mitään — yhteiskunnallinen asema ei ollut mitään eikä koko maailma merkinnyt mitään? Nyt minä tiedän, että asia on toisin. Maailma on meidän välillämme. Se on aina ollut meidän välillämme, etkä sinä ikinä voi tulla minun omakseni. Sinun täytyy mennä eteenpäin ja kohota ylös, ja minun täytyy jäädä jälkeen sinne, missä olen.»

Sitten hän purskahti hirvittävään nauruun. »Oi, miten hullu olen ollutkaan! Kuinka minä olenkaan uneksinut onnesta! Minä tiesin, että olin vain tietämätön typerä raukka, mutta uskoin, että se, joka minua rakasti, kohottaisi minut ylös. Ja nyt minun täytyy jäädä yksin. Oi, se on kauheata! Minkätähden sinä petit minut? Niin, sinä petit minut. Eikö tämä ole pettämistä? Sinä petit minut, kun sinä saatoit minut ajattelemaan, että sinä rakastit minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Sitä sinä et tee! Sinä rakastat juuri maailmaa itseänsä, ja Pete on sinulle väin tekosyy.»

Puhuessaan hän tarttui hänen käsivarsiinsa, hänen käsiinsä ja hänen rintaansa ja omaan kurkkuunsa, aivan kuin joku olisi tahtonut kuristaa hänet. Philip ei vastannut hänen soimauksiinsa, sillä hän tiesi, mistä lähteestä ne kuohuivat. Ne olivat hänen suuren rakkautensa katkera valitushuuto. Hänen suuri surunsa ja hänen suuri mustasukkaisuutensa maailmaa kohtaan — kaikkea sitä säälimätöntä ja salaperäistä voimaa kohtaan, joka kiskoi hänen lemmittyänsä pois hänen luotansa. Hetkisen kuluttua Kate tuli liikutetuksi toisen äänettömyydestä ja tuli hänen luoksensa täynnä tuskaa ja katumusta ja sanoi: »Ei, ei Philip, sinun ei tarvitse soimata itseäsi mistään minun vuokseni. Sinä et ole ollenkaan minua pettänyt. Minä petin itse itseni. Kaikki oli minun syyni. Minä johdin sinua — minä tiedän sen. Ja kuitenkin olen saattanut sanoa näin julmia asioita sinulle. Annathan kuitenkin minulle anteeksi, annathan, rakas? Tytöt eivät joskus voi hillitä itseänsä, näethän, Philip. Itketkö sinä? Ei, se ei ole mahdollista, että sinä itket, eihän? Suutele minua Philip ja anna minulle anteeksi. Sinä voit sen tehdä, voithan sen tehdä?»

Hän pyysi kuin lapsi kohottaen kasvonsa ylös, huulet puoliavoimina. Philip oli myöntymäisillänsä ja ojentui eteenpäin, koskettaaksensa hänen otsaansa, kun äkkiä lapsi muuttui naiseksi ja Kate heittäytyi hänen rinnallensa ja piteli häntä kuumeisesti, hänen verensä kiehui, hänen rintansa aaltoili ja silmänsä leimusivat ja kiihkeästi hän huusi: »Philip, sinä olet minun. Ei, minä en päästä sinua. Minä en välitä sinun suunnitelmistasi, sinun täytyy hylätä ne. Minä en välitä Peten tulosta — antaa hänen tulla. Maailma voi tulla toimeen ilman sinua — minä en voi. Sinä olet minun, Philip, ja minä olen sinun, enkä kenenkään muun, enkä ikinä voi toisen omaksi tulla. Sinun täytyy tulla takaisin minun luokseni ennemmin tahi myöhemmin, jos sinä menet minun luotani pois. Minä tiedän sen, minä tunnen sen, sydämeni sanoo sen. Mutta minä en ikinä laske sinua menemään. Minä en voi, en voi. Eikö minulla ole oikeutta sinuun? On, minulla on sinuun oikeus. Etkö sinä muista?... voitko sinä koskaan unohtaa... sinä olet minun mieheni!»

Viimeiset sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena hänen rinnaltaan, johon Kate oli piilottanut päänsä, vavisten mielenliikutuksesta, sillä sinä hetkenä ääretön tuska oli voittanut hänen naisellisen kainoutensa. Mutta se väite, jolla hän puolusti oikeuttansa saada omistaa hänet kokonansa, veti miestä yhä kauemmaksi hänestä. Siinä ilmeni inhimillisen rakkauden ikuinen murhenäytelmä — ikuinen ero miehen ja naisen välillä. Mitä Kate oli pitänyt oikeutenaan, jonka piti tuottaa hänelle voitto, toikin hänelle tappion. Philip ei voinut sitä auttaa — Katen viimeiset sanat olivat tappaneet kaiken.

»Oi Jumala», valitti Philip, »tämä on kaikista pahinta.»

»Philip», huudahti Kate, »mitä sinä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, etten minä voi mennä naimisiin sinun kanssasi, etkä sinäkään voi mennä Peten kanssa. Mennessäsi hänen kanssaan avioliittoon, sinä rakastaisit minua ja pala palalta hän saisi sen selville ja se tappaisi hänet. Se tappaisi myöskin sinut, sillä sinä olet sanonut minua mieheksesi, etkä sinä voi koskaan, koskaan, sinä et koskaan voi sitä unohtaa.»

»Minä en tahdo mennä Peten kanssa naimisiin», vastasi Kate. »Ellen mene naimisiin sinun kanssasi, en tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. Mutta tarkoitatko sinä, etten saa mennä koskaan naimisiin — etten milloinkaan nyt kun — —»