Part 28

Kolme viikkoa myöhemmin Pete ajoi vaimoineen kotiinsa Caesarin vaunuilla. Kaikki kävi samalla tavalla kuin silloin, jolloin hän ajoi vaimonsa kanssa kahden, ero oli vain siinä, että niissä saaleissa, joissa Kate silloin oli ollut, oli nyt lapsi, joka uinui unen helmoissa maitopullo vierellänsä. Oli ihana kevätaamu ja auringon säteet loistivat vihertävillä lehdillä ja kukat hohtivat kuin satumaailmassa. Pete oli iloinen ja vallaton kuin nuori poika ja vihelteli ja kujerteli koko matkan koettaen matkia lintujen laulua ja eläinten ääniä. Kun he tulivat Jalavaharjuun, nosti hän vaimonsa kärryistä alas varovasti ja hellästi, kuten hän käsitteli pienokaistansa. Hän oli voimakas ja toinen oli kevyt ja hän paremmin kantoi kuin talutti vaimonsa portaita ylös. Vastassa oli Nancy, joka otti lapsen äidin sylistä ja silloin Pete palasi takaisin hoitamaan hevostansa huudahtaen lähtiessänsä: »Se oli ainoa, mitä tässä talossa tarvittiin, rakas Nancy. Mitä on talo ilman lasta? Se on aivan kuin huone, jossa ei ole kelloa.»

»Kello, vieläkös mitä», sanoi Nancy, »kellot pysähtyvät, mutta tämä käy varmasti lakkaamatta kuten mylly.»

»Älkää nyt liioitelko, Nancy», huudahti Pete, mutta hän oli itsekin vallan suunniltansa ilosta.

Kate astui sisään. Tuli paloi arkihuoneen uunissa, liesiraudat hohtivat kuin lasi, fuksioita oli pistetty maljakkoihin — kaikki oli lämmintä, iloista ja kodikasta. Hän istahti ottamatta hattua päästänsä. »Miksi minä en voi olla tyyni ja onnellinen?» hän ajatteli. »Miksi minä en voi pakottaa itseäni rakastamaan ja unohtamaan?»

Mutta hän oli ihminen, joka taivaltaa erämaata meren pohjassa — ääretöntä, kuohuvaa Saharaa. Hänen yläpuolellansa oli koko elämä, siellä oli hänen rakkautensa ja onnensa ja kaikki; mitä oli hänen ympärillänsä, ne olivat vain aavemaisia varjoja, joita ne loivat.

VIX.

Kuta selvemmin Kate käsitti, että hän oli huonon naisen asemassa, sitä enemmän hän koetti ahkeroida tullaksensa hyväksi. Hän pakeni uskonnon turviin. Mutta hänen uskonnossaan ei ollut uskoa, ei luottamusta, ei lohtua, ei salaperäistä hartautta, vaan ainoastaan pelkoa, häpeää ja pakkoa. Hän antautui siihen siitä huolimatta kokonaan. Sunnuntai-aamuna hän meni kristilliseen kokoukseen, iltapäivällä kirkkoon, sunnuntai-iltaisin Wesleyn kappeliin, keskiviikkoiltana metodistien lähetystalolle. Tämä häälyväisyys ei miellyttänyt hänen isäänsä. Hän katseli häntä tutkivasti ja kysyi, oliko hän salaisuudessa rikkonut joitakin käskyjä. Kate kalpeni ja vastasi kieltäen.

Pete seurasi häntä, mihin ikinä hän menikin, ja kun uskovaisten kelvottomin aines näki tämän, seurasi se hänen mukanansa. He panettelivat kilvan toisiansa koettaessaan päästä käsiksi hänen rahakukkaroonsa. »Ette suinkaan te nyt voi ajatella liittyä noihin», sanoi muuan. »Ne kannattavat valintavapautta — ja sehän johtaa sielun suoranaiseen turmioon.» »Kunnioitettava ihminen ei toki voi yhtyä Cowleyn seurakuntaan», sanoi joku, »nehän kieltävät perisynnin, eivätkä siis ole hitaistakaan paremmat kuin paatuneet pakanat.»

Pete ymmärsi erinomaisesti heitä ja tiesi, mihin he pyrkivät.

»Te muistutatte minulle», sanoi hän, »kun te tuolla tavalla kerskutte opinkappaleistanne, kaffereita Kimberleyssä. Jos joku heistä sattui löytämään vanhan hatun, jonka joku valkoinen oli heittänyt menemään, he pimeän tullen sytyttivät suuren nuotion ja kokoontuivat tarkasti tutkimaan tuota merkillistä esinettä. He tunkeutuivat yhteen ahtaaseen piiriin, eikä heistä näkynyt muuta kuin hampaat ja silmät ja siinä oli kysymyksiä yhtä paljon kuin katkismuksessa. »_Kuka_ löysi sen?» tiedustelee joku. »_Mistä_ hän sen löysi?», utelee toinen. »Jos hän ei olisi löytänyt sitä, kuka muu sen sitten olisi löytänyt?» Sillä tavalla he saattoivat jatkaa kello kahteen aamulla, ja tuli sammui, mutta joukko istui yhä kiistellen ja kirkuen aivan kuin apinasakki pimeässä. Ja tuo kaikki tapahtui vanhan viheliäisen hatun vuoksi, jossa oli reikä, eikä ollut viiden pennin arvoinen.»

»Tuo on pakanallisuutta», huusivat he. »Mutta siitä huolimatta antanette toki leskille ja orvoille, sillä joka köyhää auttaa, se lainaa Herralle — te harjoitatte uskontoa toki sillä tavalla, vaikkette mitään usko.»

»Silloinhan me olemme kuitit», sanoi Pete, »sillä te uskotte, mutta ette elä uskonne mukaan.»

Mutta Caesar sai Peten huolimatta hänen epäilyksistänsä. Lähestyi jokavuotinen rukousjuhla. Kate lähti sinne ja Pete seurasi häntä, kuten uskollinen koira. Joukko kokoontui Sulbyn sillalla ja kulki kylän läpi harrasta herätyslaulua veisaten. He pysähtyivät Caesarin pellolle laaksossa — se oli sama pelto, jossa viime vuonna oli talkoita pidetty, ja Caesar nousi kärryihin, jotka oli viety sinne saarnatuoliksi. Sitten he taaskin lauloivat ja jakaantuivat pienempiin ryhmiin, jotka kokoontuivat eriksensä sinne tänne aivan kuin katajapensaat vuorenrinteellä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat taaskin yhteen, veisasivat uuden virren ja kokoontuivat kärryjen ympärille kuuntelemaan Caesarin saarnaa.

Sen sisällyksenä oli velvoitus, että ihmisen tulee ahkeroida omistaakseen jalon ja puhtaan elämän. Näinä aikoina oli saarella hänen mielestänsä huonoja ihmisiä, jotka synnissään olivat onnellisia ja opettivat, ettei ollut hyvä viettää virheetöntä elämää, koska hyveiden harjoitus teki ylpeäksi ja ylpeys oli kuolemansynti. Oli toisia, jotka sanoivat, että koska ihmisen tulee katua omistaaksensa pelastuksen, täytyy tehdä syntiä, jota sitten katuisi. Nämä opit ovat perkeleestä — älkää kuunnelko niitä. Voisiko ihminen, joka uskossa on pelastunut, viettää hetkeäkään synnittömänä? Joissakin tapauksissa hän varmaankin voisi. Ehkäpä jonkun minuutin? Sen nyt kuitenkin. Kokonaisen tunnin? Ei siitäkään epäilystä. Silloinhan, jos ihminen voisi elää kokonaisen tunnin synniltä, hän voisi elää koko päivän, koko viikon, kuukauden, vuoden — niin koko elämänsä.

Päästyänsä näin pitkälle Caesar oli alkanut hikoilla ja siksi hän otti takin yltänsä, ripusti sen kärryjen pyörälle ja jatkoi paitasillaan. Älkää antako heidän vietellä teitänne. Ne ovat perkeleen juonia, mutta hänen lupauksiinsa ei ole luottamista. Vanha ihana sääntö on olemassa, että jos joku on tehnyt itsensä syypääksi lihalliseen syntiin, hänen pitää julkisesti kärsiä rangaistuksensa tässä maailmassa, etteivät hänen syntinsä olisi hänelle tuomioksi Herran suurena päivänä.

Caesar riisui myöskin liivinsä ja lopetti kiihkeästi vaatien kuulijoitansa tunnustamaan salaiset syntinsä. Jos puheitten arvo lasketaan vaikutusten mukaan, oli Caesarin puhe kaunopuheisuuden mestarinäyte. Kun hän alkoi, kuunteli hänen seurakuntansa henkeään pidättäen ja kuului ainoastaan yskähtelyä ja hiljaista tirskunaa, johon hänen vihamiehensä tekivät itsensä syypääksi, kierrellessään ympäri ja tehdessään pilaa tuosta lörppäkielestä, tekopyhästä kapakoitsijasta. Mutta hänen lopettaessaan kuului voimakkaita ihastuksen ja ylistyksen huudahduksia, samalla kuin hänen kuulijansa rukoilivat ääneen, huokailivat ja valittivat, syleillen toisiansa kiihkeästi kauhusta ja ihastuksesta.

Kun Caesarin ääni häipyi kuin kaukaisen meren loiskinta, hypähti joku nurmikolla seisoalleen ja alkoi rukoilla. Ja ennenkuin ensimmäinen rukoilija oli lopettanut oli toinen jo alkanut. Sillä aikaa olivat parannuksen etsijät alkaneet tunkea joukon läpi kärryjen luokse, jossa he itkien ja huokaillen vaipuivat polvillensa. Yksi niistä oli Kate ja kun hän asettui paikoillensa, pysyi Pete lakkaamatta hänen rinnallansa. Ankara väristys kävi samalla Katen lävitse ja hänen katseensa oli painunut maahan. Pete tarttui hänen käteensä ja tuntiessaan sen vapisevan, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelillä. Caesar kumartui heidän ylitsensä kiiluvin silmin ja hehkuvin kasvoin. Kun rukousten välistä tuli hetkisen hiljaisuus, hän alkoi voimiensa takaa vetää virttä. Juhlakansa liittyi häneen toisessa tahdissa ja parannuksentekijäin valitukset häipyivät kirkuvaan säveltulvaan:

»Ann' anteeks', sitä anelen Mun monet riettaat rikoksen! Kuin nyt, ain' elinkautenan' Sä olet Isän' Jumalan'.»

Kate nyyhkytti ääneen — hän oli kuin peräsimetön alus, inhimillisten intohimojen ajeltavana, ja ne polttivat kuin tuli hänen olentoansa.

Kun katumuksen tekijät hieman tyyntyivät, he nousivat yksitellen tunnustamaan, miten kauheasti saatanan viekkaus oli heitä pettänyt ja miten ihanalta tuntui omistaa pelastus. Lopuksi Caesar käytti hetkeä hyväksensä ja sanoi: »Ja nyt, veli Quilliam, tunnustapas sinäkin syntisi.»

Pete nousi Katen sivulta, silmänsä täynnä kyyneliä ja riemukkaat huudot tervehtivät häntä, mutta niillä oli enimmäkseen maallinen sointu. »Ole hyvällä mielellä, Pete, ei ole mitään hätää.»

»Minulla ei ole paljoa kerrottavaa», sanoi Pete. »Minun uskonnollinen kokemukseni supistuu yhteen ainoaan tapaukseen ja sekin oli uskosta luopuminen. Ennen kuin minä olin ansainnut edes sen verran, että saatoin matkustaa sisämaahan, minä työskentelin jonkun aikaa Kapkaupungissa laivamiehenä. Minun herrani ja mestarini oli muuan vanha hurskas hollantilainen, jota kutsuttiin nimellä Jan. Eräänä lauantai-iltana oli muuan suuri laiva pudottanut ankkurinsa ja sunnuntaiaamuna luvattiin neljäkymmentä puntaa sille, joka sen löytäisi. Kaikki laivaväki lähti sitä haraamaan, paitsi Jan. 'Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän', sanoi hän, 'mutta seitsemäntenä on sabbatti.'»

Peten esityksen katkaisivat riemukkaat kiitos- ja ylistyshuudot.

»Koko päivän hän näki veneitten kulkevan edestakaisin lahdessa, mutta lopuksi hän päästäksensä näkemästä tuota kiusausta, vetäytyi makuuhuoneeseensa, asetti verhot ikkunaan, lankesi polvillensa ja kiemurteli kuin hullu. Sälöin oli kuin ääni taivaasta olisi sanonut hänelle: »Nyt on Herran päivä, Jannie, ne eivät ansaitse shillinkiäkään. Eivätkä ne ansainneetkaan, mutta kun Janin kello näytti kaksitoista yöllä, me kiidimme molemmat ulos aivan kuin raketit. No niin, me olimme tuskin kymmenen minuuttia olleet järvellä, ennenkuin ankkuri tarttui meidän haraamme.»

Kuului korvia vihlova huuto: »Herra olkoon kiitelty ja ylistetty!»

»Jan huusi: 'Herra johti meidän veneemme juuri sille paikalle ja me laskimme haran yhtä varmasti kuin asetetaan kansi teekannulle!'»

Kuulijat huusivat voimansa takaa halleluja.

»Mutta kun me tulimme maalle, mc huomasimme, että Janin kello oli kaksikymmentä minuuttia edellä ja siihen loppui koko sen vanhan miehen usko.»

Sinä päivänä puhuttiin kaikkialla, että Pete ja Kate olivat kääntyneet. Heidän nimensä merkittiin uskovaisten luetteloon ja he saivat neljännesvuosi-pilettinsä.

X.

Seuraavana aamuna Kate meni kirkkoon kirkkoonotettavaksi. Hänen emännän velvollisuutensa olivat näihin aikoihin menettäneet kaiken viehätyksensä, ja hän jätti Nancyn valmistamaan päivällistä. Pete oli tarjoutunut pitämään huolta lapsosesta. Sen hän alkoi siten, että hän heittäytyi mukavasti nojatuoliin kehdon ääreen ja vedellen ankarasti savuja tuijotteli lasta kasvoihin, kunnes se heräsi. Sitten hän keinutteli sitä, penkoen muististansa esille kaikki hiljaiset kehtolaulut ja vuoroin tupakoi ja vuoroin lauloi.

»On sammakon retki nyt kosimaan, Kittynen tuo, Kittynen tuo — puh, puh — Mutt' kosija saa rukkaset kerrassaan, Kittynen tuo ja Pet!» — puh, puh, puh —

Aurinko paistoi ovesta sisään ja miehen varjo lankesi kehdolle. Tulija oli Philip. Pete asetti suunsa suppuun sanoaksensa »vaiti» ja Philip istui hiljaa, kun Pete tupakoi ja lauloi.

»Mutt' rouva rotan mies kun palajaa, Kittynen tuo, Kittynen tuo, Hän vieraista tietoa halajaa, Kittynen ja Pet!» — puh, puh —

Pete oli ehtinyt laulun puoleen, kun hiljainen kitinä kehdossa lakkasi ja muuttui tasaiseksi hengitykseksi.

»Vihdoinkin nukahti, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete. »Mitäs sinulle kuuluu, Philip? Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?»

Philip istui pää käsien nojassa ja tuijotteli tuleen kuulematta, mitä hän sanoi.

»Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?» kysyi Pete taas.

»Siitähän minä juuri tulin puhumaan», selitti Philip. »Kirjelmä on kyllä ollut aikaa sitten valmis, mutta surukseni minun täytyy sanoa, että sen vaikutus on ollut sangen huono. Se on vain tuonut päivänvaloon sen surullisen tosiasian, että Man-saaren kalastajat eivät maksa satamaveroa.»

»Ja siinä he tekevät aivan oikein», kimmastui Pete. »Satamat ovat meidän isäimme satamia ja ne ovat olleet vapaat jo neljäkymmentä vuotta.»

»Siitä huolimatta», sanoi Philip, »tullaan verot nyt vaatimaan. Kuvernööri on antanut siitä määräyksensä.»

»Silloin me nousemme sitä vastaan — jokainen kalastaja tällä saarella», kiivasteli Pete. »Ja kun sinusta tulee tuomari, sinä ajat meidän asiaamme Tynwaldissa.».

»Pidä varasi, Pete, pidä varasi», sanoi Philip.

Silloin tuli Kate kotiin kirkosta, ja Pete lausui hänet riemuhuudolla tervetulleeksi. Philip nousi ja kumarsi äänettömästi. Viikon kestävät rukoukset olivat painaneet jälkensä Katen kasvoihin, mutta ne eivät olleet antaneet hänelle lohtua. Uskonnosta hän oli luullut löytävänsä lievitystä tuskallensa, mutta jokainen uusi hartaushetki tuntui repivän auki vertavuotavat haavat, niin että hän oli menehtyä.

Hän riisui takin yltänsä ja astui kätkyen luokse. Lapsi nukkui rauhallisesti, mutta hän kuvitteli, että pienokainen oli sairas. Hänen omat kätensä olivat kylmät ja kosteat, ja kun hän asetti ne pienokaisen otsalle, tuntui hänestä, että se oli kuumeinen. Pian hänen kätensä tulivat lämpimiksi ja kuiviksi ja kun hän silloin asetti ne lapsen otsalle, tuntui se hänestä hikiseltä.

»Minä olen varma, että hän on sairas», hän sanoi.

»Eikö mitä, lemmittyni», lohdutteli Pete, »se ei ole kipeämpi kuin minäkään.»

Kuitenkin haihduttaaksensa hänen pelkoansa Pete meni noutamaan tohtoria. Mutta tohtori oli maalla sairaan luona eikä voinut saapua ennenkuin muutaman tunnin kuluttua. Katen pelko yltyi. Joka kerta kun hän katsahti lapseen, näytti siinä ilmenevän samat sairauden merkit kuin hänessä itsessäänkin.

»Lapseni on kuolemaisillaan — siitä olen aivan varma», hän valitti.

»Turhia juttelet, rakas ystävä», sanoi Pete. »Tuskin tuntia on siitä kulunut, kun se katseli minua kirkkaasti kuin orava.»

Äkkiä yllätti Katen uusi kauhea ajatus ja hän huudahti: »Lapseni kuolee kastamattomana.»

»No, se asia on pian autettu, rakas ystävä», päätti Pete. »Minä noudan pastorin heti paikalla.» Ja hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos.

Suoraa päätä hän meni pastori Quigginin luo ja tämä lupasi heti paikalla saapua. Sitten hän kiiruhti Sulbyyn kutsumaan Caesaria ja Mummia ja muutamia muita vieraita, sillä lapsen puolesta ei hän ollut ollenkaan hädissänsä, mutta hän toivoi kuitenkin, että Katen surumielisyys haihtuisi iloisen ristiäisjuhlan humussa.

Sillä aikaa olivat Philip ja Kate yksinänsä pienokaisen kanssa, ainoastaan Nancy sipsutti kevein askelin silloin tällöin keittiön ja arkihuoneen väliä. Kate oli levoton ja näytti kiihkeästi odottavan helkähdellen kuullessansa pienimmänkin äänen taikka askeleen. Philip saattoi huomata, että hän oli valvonut öitä ja että hänen sielussaan paloi kuluttava tuli.

Vaikka Philip kuinka koetti selittää tuon heikkouden johtuvan siitä, että hän äskettäin oli tullut äidiksi, hän ei kuitenkaan voinut olla tulematta aina vanhaan, häntä imartelevaan päätelmään. Kate sai nyt maksaa siitä, että hän oli mennyt naimisiin väärän miehen kanssa. Ja kaikki oli hänen oma syynsä. Kuinka suurta pakotusta olikaan harjoitettu, hänen olisi pitänyt kuitenkin vastustaa sitä. Ihminen ei voinut elämässä joutua niin vaikeaan asemaan, ettei hän siitä saattaisi pelastua. Eikö hän, Philip, ollut pelastunut jokseenkin samanlaisesta asemasta, missä Kate nyt oli? Merkillinen ylpeys valtasi hänen mielensä ajatellessaan omaa käytöstänsä ja kelvollisuuttansa silloinkin, kun hän näki Katen kauhean tuskan.

Mutta hellyys hänen sielussansa taisteli tätä omahyväisyyttä vastaan. Hän katsoi Katen kärsineitä kasvoja ja ylpeys ja voima tuntui hänestä häviävän. Kun Kate katsahti häntä silmiin, hellyys ja osanotto valtasi kokonansa hänen mielensä. Kerran tai pari, näytti Kate tahtovan sanoa jotakin, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä Philipkään puhunut paljoa. Philip sai käyttää kaiken itsehillitsemiskykynsä, niin mielellänsä hän olisi ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, vuodattanut kyyneleensä hänen kyyneliinsä, kertonut hänelle, että oli viettänyt kuusi kuukautta turhaan koettaessaan karkoittaa hänet sydämestänsä. Hän olisi tahtonut kuiskia hänelle niistä ilottomista päivistä ja unettomista öistä, jotka hän oli viettänyt kuiskaillen hänen nimeänsä. Mutta ei! Hänen tuli olla vahvempi. Vielä ei ollut liian myöhä kulkea kunnian tietä. Hän ei enää tahtonut sotkea miehen ja vaimon väliä.

Pete palasi tuoden tulessansa Mummin ja Caesarin. Kirkkoherra saapui sangen pian tämän jälkeen. Kate istui lapsi sylissänsä ja suojeli sitä kuin lintu poikasiansa.

Lapsi nukkui yhä terveyden ja viattomuuden rauhallista unia, mutta äidin silmät olivat villit ja levottomat.

»Minun oma lapsirukkani», sanoi Mummi ja suuteli tytärtänsä. Kate ei vastannut. Nancy Joen silmät kävivät punaisiksi ja hän alkoi niiskuttaa nenäänsä.

»Tässä on pastori, Kitty-kulta», kuiskasi Pete ja Kate nousi seisoallensa. Kaikki toisetkin nousivat paikoiltansa ja asettuivat puoliympyrään takan ääreen. Ilta alkoi hämärtää ja tulen liekki leikitteli heidän kasvoillansa.

»Ovatko kummit saapuvilla?», kysyi pastori.

»Kummit ovat herra Christian, Nancy ja Mummi, herra pastori.»

Nancy otti lapsen Katen sylistä ja kastetoimitus alkoi tuolla mahtipontisella lauseella: »Rakkaat ystävät. Koska kaikki ihmiset ovat synnissä siinneet ja syntyneet — —»

Pastori pysähtyi. Kate oli horjahtanut ja oli melkein kaatua Pete kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä, ja toimitus jatkui.

Äkkiä pastori kääntyi Philipiin ja virkkoi hiljaisella äänellä: »Sinä lapsen kummi. Luovutko lapsen puolesta pois perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, tämän maailman turhuudesta ja kunniasta ja kaikesta, mikä maailmassa on, kuin on lihan himo ja elämiin koreus, niin ettet niitä noudata etkä näiden anna sinuas turmioon viedä?»

Ja Philip vastasi hiljaa, mutta varmasti: »Minä luovun niistä kaikista.»

Kirkkoherra otti lapsen Nancyltä. »Mikä on lapsen nimi?»

Nancy katsahti Kateen, mutta Kate hengitti kiihkeästi eikä virkkanut sanaakaan.

»Kate», kuiskasi Pete. »Tietysti Kate.»

»Katherine», sanoi Nancy ja sen nimen lapsi kasteessa sai.

Tohtori Mylechreest tuli sisään juuri kun toimitus loppui. Mummi vei pikku Katherinen hänelle ja hän tutki tarkasti sitä.

»Ei lasta mikään vaivaa», hän sanoi.

»Tiesinhän minä sen», huudahti Pete.

»Mutta ehkäpä äiti on hieman heikko ja hermostunut», tohtori lisäsi hiljaa.

»Luonnollisesti hän on, tyttöraukka», myönsi Pete.

»Hänen pitäisi saada enemmän seuraa», sanoi tohtori.

»Sitä hän kyllä saa», lupasi Pete.

»Jos se ei auta, lähettäkää hänet pois joksikin aikaa.»

»Se kyllä helposti käy päinsä.»

»Uusi ympäristö, uudet ihmiset; lähettäkää hänet pois koko tältä saarelta.»

»Sen minä kyllä lupaan.»

»Hän tulee takaisin aivan toisena ihmisenä.»

»Minä tyydyn kyllä häneen, jos hän tulee entisenlaisena takaisin», sanoi Pete, ja toisten nauraessa hän heitti oven auki ja huudahti: »Tulkaa sisään!» ja puoli tusinaa miehiä, jotka olivat odottaneet ulkona, ilmestyi arkihuoneeseen. He näyttivät olevan hämillään jouduttuaan näin hienoon seuraan.

»Tuopas meille jotakin, jolla saamme kastella kieltämme, Nancy», kehoitti Pete. »Älkää harjoittako kuitenkaan liian kiihoittavaa peliä», sanoi tohtori ja lausuttuaan tämän viisaan varoituksen hän lähti tiehensä. Pastori seurasi häntä. Philip oli livahtanut ulos ennen muita kenenkään huomaamalta. Mummi vei pienen Katherinen keittiöön ja pesi sitä takan ääressä. Kate oli painautunut tyynyille nojatuoliin muutamaan nurkkaan. Nancy toi olutta ja Pete huudahti ihastuksesta. Caesar näytti levottomalta ja nousi mennäksensä.

»Olut on kotoisin teidän omasta kellaristanne», selitti Pete; »pysähtykää ja maistakaa sitä.»

Mutta Caesar ei voinut jäädä, hänestä ei sellainen ollut sopivaa.

»Ei teillä joka päivä ole tyttärentyttären ristiäisiä», sanoi Pete. »Syökää ja juokaa, hyvä herra, niin kauan kuin elätte, kuolema tulee kyllä aikanansa.»

Caesar katosi, mutta toiset ottivat vaarin Peten neuvosta ja aikoivat nauttia elämästä.

»Viimeiset ristiäiset, joissa minä olen ollut mukana, olivat eilen», sanoi lukkari John. »Se oli Christin Killipsin pienokainen, joka oli syntynyt ennen vihkimistä, mutta siitä huolimatta otti lapsi vettä päähänsä niinkuin muutkin lapset.»

»Viimeiset ristiäiset, missä minä olen ollut, olivat minun omani», sanoi Musta Tom. »Silloin minusta tehtiin perijä, mutta vielä en ole perinyt äyriäkään.»

»Se on kyllä totta», sanoi muuan käheä ääni takaportailta.

»No ja viimeiset ristiäiset, missä minä olin mukana, olivat Kimberleyssä», kertoi Pete, »ja sinä päivänä olin itse pappina. Pastori Pete, siinä sen kuulette. Ja mieskummi ja naiskummi samalla kertaa ja lapsi myöskin oli Peter Quilliam. No, no, ei se ole ollenkaan naurun asia. Työryhmien ympärillä siellä roikkui aina kaiken näköisiä naisia poikain lumpussa kuin takkiaiset. Likaisia ryysymaijoja ne tavallisesti ovat, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Joku niistä oli saanut pienokaisen ja kun äiti oli kuolemaisillansa, ei hän voinut saada lepoa, ennenkuin lapsi oli saanut kasteen. Pappia ei ollut viittäkymmentä penikulmaa lähempänä ja sitäpaitsi oli yö ja eukko makasi nuotion ääressä ja näytti olevan aivan loppumaisiinsa. »Mitä on tehtävä?» sanoivat miehet. »Minä teen sen», sanoin minä ja minä tein sen. Joku pojista sieppasi ruokakupin, jolla haki vettä joesta ja minä pistin käteni siihen. »Mikä on lapsen nimi?» kysyin minä, mutta eukkoparka oli melkein tajutonna, eikä voinut puhua. Silloin minä annoin lapselle oman nimeni, vaikka en tiennyt, oliko äiti kala vai lintu, ja suuret pojat, jotka seisoivat siinä ympärillä paljain päin, alkoivat itkeä kuin pienet lapset. »Minä kastan sinut, Peter Quilliam, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen.» Ja sitten se tyttö kuoli onnellisena ja tyytyväisenä ja miksi hän ei olisi kuollut? Sanat olivat samat, vesi oli sama ja ellei käsi nyt ollut aivan yhtä puhdas kuin tavallisesti, ehkä hän tuolla ylhäällä ei kiinnitä asiaan niin suurta huomiota.»

Hehkuvin kasvoin nousi Kate tuoliltansa. Huoneessa oli hänelle liian ahdasta. Pete auttoi hänet saliin, jossa paloi iloinen valkea, laittoi hänelle tyynyjen varaan mukavan paikan ja palasi sitten vieraittensa luokse. Sillä aikaa oli joukko lisääntynyt ja nyt siellä oli vaimoja ja tyttöjä vieraina. He alkoivat laulaa ja leikkiä ja lopuksi tanssia.

Kate kuuli sen. Vaikka ovi oli suljettu arkihuoneen ja salin välillä, kuului tuo ilo kuitenkin hänen korviinsa. Silloin tällöin pisti Pete päänsä ovesta sisään, nauroi iloisesti ja oli kuiskaamaan, vaikka huusi niin kovasti, että kaikki kuulivat: »Kuuletkos sitä, Kate, sehän on suurenmoista!»

Vihdoin tuli myöskin Philip, hattu toisessa kädessä ja hieno pahvilaatikko toisessa. »Kumminlahja pikku Katherinelle», hän sanoi.

Kate avasi sen ja otti sieltä sievän lasten hatun, punaista samettia.

»Te olette liian hyvä», sanoi hän hajamielisesti.

»Älkää puhuko hyvyydestä», vastasi Philip ja kääntyi mennäksensä.

»Odottakaa», sammalsi Kate, »minulla on jotakin sanottavaa teille. Sulkekaa ovi.»

XI.

Philip kalpeni. »Mitä se on?» hän kysyi.

Kate koetti puhua, mutta aluksi hän ei saanut sanaa suustansa.

»Oletteko te onneton, Kate?» sammalsi Philip.

»Ettekö sitä voi nähdä?» vastasi Kate.

Philip istuutui takan ääreen ja painoi kasvonsa käsiinsä. »Kyllä. Me olemme molemmat kärsineet», hän sanoi synkästi.

»Miksi te annoitte minun mennä naimisiin hänen kanssaan?»

Philip kohotti päätänsä. »Kuinka minä olisin voinut estää sen?»

»Kuinka? Kysytkö sinä minulta, kuinka?»

Katen äänessä soi jonkinlainen katkeruus, mutta Philip vastasi tyynesti.