Part 4

— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi taaskin — sitä?

Efrem vilkas! hapeasti Akimiin... Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista liikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on haeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että takaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.

— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.

— Niin; vielä.

»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei mitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: — kärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja menettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen...

Akim otti tuon pullon... Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan, kuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan Akimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu ja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä vielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla ruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään ollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.

Akim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla... Hän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että heräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua, rupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin mahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia tuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat, vaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti... j.n.e. Muuten, hän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti porstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä että vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän kammariin makuulavalle... Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen, katsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan... Vielä toista kertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan pimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim poistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän katsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut juopunutta... Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo lopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.

Naum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin talosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin, loikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei! ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin tavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli siinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle... Niin, omatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät monenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa edesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa — eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut. »Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa tullee...» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman portista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse koko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja sitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti... Jäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta. Sattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä viettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna välttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä; katsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen kyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä... Hänestä näytti, niinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse... Hän kuunteli... Ei mitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri jossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli hiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen lasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa ja sytyttää... Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti, kuin portti olisi narahtanut... sitten liikahti säieaita... Hän ei jaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin, ja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut hänelle... Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka makasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum tyrkki häntä.

— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor...

— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten makaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?

— En mitään, — vastasi palvelija... vaan mitä?

— Missä toiset makaavat?

— Toiset makaavat, missä on määrättykin... Mutta onko jotain...

— Ole vaiti — tule mukaan.

Naum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle...! Pihalla oli hyvin pimeä... katoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne esiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.

— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor...

Mutta Naum viittasi varottavasti kädellään ja hiljensi hengitystään... Ensin hän ei mitään kuullut, lukuunottamatta niitä yöllisiä ääniä, joita asutussa paikassa melkein aina kuului: hevonen söi kauroja, sika röhkäsi unissaan pari kertaa, jossain kuorsasi ihminen; mutta yhtäkkiä hänen korviinsa kuului jonkunlainen epäilyttävä humina, kuuluen pihan toisesta laidasta, laipion vierestä...

Näytti kuin siellä joku liikkuisi ja puhaltelisi... Naum katsoi olkansa ylitse Feodoriin ja varovasti laskeutuen portailta, suuntasi kulkunsa ääntä kohti... Pari kertaa hän pysähtyi, kuunteli ja jatkoi uudelleen hiipimistään. Yhtäkkiä hän säpsähti... Noin kymmenen askeleen päässä hänestä, synkässä pimeydessä, kirkkaasti välähti tulen liekki: se tuli hehkuvasta hiilestä, jonka äärellä oli jonkun ihmisen kasvot; ihminen puhalsi hiileen... Nopeasti ja ääneti, niin koin kissa hiiren kimppuun, heittäysi Naum tuleen...Hätäisesti kohoten maasta törmäsi häntä vastaan jonkunlainen pitkä vartalo ja oli vähällä, ettei heittänyt häntä kumoon ja päässyt hänen käsistään, vaan hän tarrasi häneen kaikin voimin... — Feodor, Andrei, Petrushka! — huusi hän niin kovasti kun jaksoi; — pian tänne, tänne, varkaan tapasin, murhapolttajan!... Ihminen, jota hän piteli, riuhtoi ja yritti päästä irti... vaan Naum ei hellittänyt... Pian saapui Feodorkin apuun.

— Lyhtyä, pian lyhty! juokse hakemaan lyhty, herätä toisia! — huusi hänelle Naum — minä kyllä niin kauan hänen kanssaan toimeen tulen — minä istun hänen päällään... Pian! ja sieppaa vyö, että voidaan sitoa.

Feodor juoksi tupaan. Ihminen, jota Naum piteli kiinni, lakkasi riuhtomasta.

— Nähtävästi sinulla ei ollut kylliksi vaimossa ja rahoissa ja talossa, sinä vielä minutkin kuristaa tahdot — äänsi hän ontolla äänellä.

Naum tunsi Akimin äänen.

— Sinäkö se oletkin, kyyhkyläiseni, — murahti hän, — hyvä, odotahan!

— Laske, pyyteli Akim. — Eikö sinulle jo riitä?

— Kyllä minä sinulle huomenna oikeudessa näytän, miten minulle riittää... Ja hän vieläkin tiukemmin tarttui Akimiin...

Juoksivat palvelijat lyhtyjen ja nuorien keralla... — Sitokaa hänet! — ankarasti komensi Naum... Palvelijat tarttuivat Akimiin, nostivat hänet ylös ja sitoivat hänen kätensä selän taakse... Yksi heistä rupesi torumaan häntä, mutta tunnettuaan majatalon vanhan isännän, vaikeni ja ainoastaan toisten kanssa katsoa tuijotti häneen.

— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään maata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen saviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian ottanut... Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut... — Ja Naum innokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi hän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?

— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana niinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, — virkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.

— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti Naum. — Miehet, te olette todistajia... että hän murhata minut aikoi, talon polttaa... Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän ei pakene... Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna, heti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme... Ja te olette todistajat, kuulettehan!

Akim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.

Naum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.

Samaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli kutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa, vaikka ulkona vasta hieman sarasti... Sinä päivänä oli pyhä. Hän istahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän huomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut. Sittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että neljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin järkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan, pysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä luokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja vieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli herätetty... Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi Efrem aina vaan samalla tavalla:

— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan... mitäs minä? Vei veitsen ja ruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?

Kuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä hänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä, joten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.

— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain pahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on... Minä jo eilen näin, ettei hän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh, pitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä...

— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä valjastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin, vaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen viinaa.

Uljana mietti.

— No, — myönsi hän vihdoin, — annan minä sinulle viinaa, Efrem Aleksandrovitsh; mutta katsokkin, ettet taas horjahda!

— Ole rauhassa, Uljana Feodorovna.

Ja vahvistettuaan itseänsä lasillisella viinaa, Efrem suuntasi matkansa majataloon.

Vasta hämärsi, kun hän ajoi pihaan, mutta siltä huolimatta portilla jo seisoi valjaissa hevonen ja yksi Naumin palvelija istui kuskilla pidellen ohjia.

Mihinkä nyt? kysyi häneltä Efrem.

— Kaupunkiin, — vastenmielisesti vastasi palvelija.

— Mitä varten?

Palvelija ainoastaan kohotti olkapäitään ja vaikeni. Efrem laskeutui maahan ja astui taloon, Eteisessä hän kohtasi Naumin täysissä matkatamineissa.

— Toivotamme onnea ja tervetuloa uudelle isännälle — virkkoi Efrem, joka hänet hyvin tunsi. — Mihin niin aikaiseen?

— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen vuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.

Efrem hätkähti. — Kuinka niin?

— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa tapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.

— Eiköhän vaan lienyt Akim?... vitkallisesti kysyi Efrem.

— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle hiipi ja tulen sytytti... kaikki minun palvelijani ovat todistajia. — Tahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.

— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, — laskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä syntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on epätoivoissaan, harhaantui, kuten näette...

— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet irtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen...

— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne siten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia uteluita, kuten itse tiedätte.

— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.

— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä...

— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut juovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.

Efrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.

— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän. — Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.

— No, mennään nyt katsomaan.

Ja Naum meni portaille...

— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem, seuraten häntä.

Naum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem arkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti matalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien naapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina... Kuultuaan kolinaa, hän kohotti päätään... Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden päivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet silmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta, kuivuneet huulet olivat siniset... Koko kasvot olivat muuttuneet ja näyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.

— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.

Akim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.

— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!

Akim katsahti äänettömänä häneen.

— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi antanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen kaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä, — armahtakaa hänet ja päästäkää!

— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos, lisäsi hän, kääntyen Akimiin... Mitä odotat?

— Naum Ivanitsh... — alotti Akim.

— Mitä?

— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse tahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan tuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan viimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen minä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon menneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea hyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun tarvitse. Jumala kanssasi!

Akim sulki silmänsä ja vaikeni.

— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!

— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta, voipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni valmis panttiin panemaan, ihan totta!

— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!

Akim katsahti häneen.

— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä vaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä, niin — lähdemme.

Naum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa», ajatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten minut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin olen ihan pääsemättömissä...» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei kukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten porttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli ohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös vaikenivat:

— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja kiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla nyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme kuitit — ymmärrätkö minua — kuitit... vai mitä?

— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.

— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?

— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.

Naum taas vaikeni.

— Vannotko sen Jumalan nimeen?

— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.

— Kyllähän minä tiedän edeltäkäsin, että tulen tätä katumaan — virkkoi Naum, — niin se on; mutta käyköön kuinka tahansa! Anna tänne kädet.

Akim käänsi selkänsä häneen päin; Naum rupesi päästämään siteitä.

— Katsokin, ukkoseni, — lisäsi hän, päästellen nuoraa, — ja muista, minä sinut armahdin, näetkö!

— Kyyhkyläiseni, Naum Ivanitsh, — virkkoi nyt liikutettu Efrem: — Herra teitä kyllä palkitsee!

Akim puserteli turvonneita ja jäykistyneitä käsiään ja lähti kulkemaan porttia kohti.

Naumille yhtäkkiä, nähtävästi, tuli katumus senjohdosta, että oli vapauttanut Akimin. Sentähden hän kiljasi ilkeällä äänellä hänelle perään:

— Katso vaan nyt hyvin eteesi ja muista, että sinä vannoit!

Akim kääntyi ja, luoden surullisen katseensa taloon, lausui murheellisesti: — nauti hyväksesi iät kaiket... hyvästi.

Ja hän verkalleen poistui tielle Efremin saattamana. Naum viittasi kädellään, käski riisua hevosen ja kääntyi tupaan.

— Mihin sinä nyt menet, Akim Semenitsh, etkö tulekaan meille? — huudahti Efrem, havaitessaan, että Akim kääntyi vastakkaiselle suunnalle.

— En, Efrem-hyvä, kiitos, — vastasi Akim... Menen katsomaan mitä vaimo hommailee.

— Kerkiäthän myöhemmin... Nyt sensijaan pitäisi ilosta hieman ryypätä...

— Ei, kiitoksia, Efrem... Riittää jo näinkin. Hyvästi. — Ja Akim kulki edelleen taakseen katsahtamatta.

— Katsohan vain mimmoinen! Riittää jo näinkin! — virkkoi loukkaantunut Efrem: — ja minä kun vielä hänen puolestaan vannoin! Kas, tätäpä en olisi odottanut, — lisäsi hän harmissaan — sen jälkeen mitä hänen puolestaan tein. Hyi!

Hän muisti, että oli unohtanut ottaa veitsen ja ruukun ja palasi sentähden takaisin majataloon... Naum käski palvelijansa antamaan hänelle nuo tavarat, mutta muuten ei ajatellutkaan häntä kestitellä. Nyt harmistui Efrem vielä enemmän ja sellaisena, mutta myöskin täysin selvänä, meni hän kotiinsa.

— No, mitä, — kysyi hänen vaimonsa: — löysitkö?

— Tietysti löysin, — vastasi Efrem, — kas tuossa, astiasi.

— Entä Akim? — erikoisella painolla kysäsi vaimo.

Efrem heilautti vihaisesti päätään.

— Akim. No mikähän hanhi hän tässä on! Minä hänen puolestaan vannoinkin, ilman minua olisi hän joutunut vankilassa kitumaan, mutta ei edes ryyppyä tarjonnut. Uljana Feodorovna, suo sinä edes minulle yksi lasillinen.

Mutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi hänet tiehensä.

Samaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta Prohorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä tajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin ihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän tuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita, taivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana, Efremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi liikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa ahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon... mutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään riehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen, Naumille... Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna ei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan repäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi voittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen kärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa päälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan... Mutta sitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin... Kului yö. Mitä kaikkea hän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea sitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea sitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki tuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan on mykkä... Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli ikäänkuin helpompi olo... Kaikki on mennyt! ajatteli hän... Kaikki on tuuleen hajonnut!... Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos hänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän olisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti Akimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden iskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön; se riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti jälelle ainoastaan syvän väsymyksen... Tuntien oman syyllisyytensä, repeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti rukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta, kovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään... Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui... Ajatukset ehkä olisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa johdosta... mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa... Ja tässä hän meni tapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.

Lisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä, vasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa, mistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi... ja sitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa, setävanhansa luoksi.

Pienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa. Akim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset olivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa, katsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen kaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen vastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina aamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten tupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut terve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa tervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä huomasi Akimin... Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja, katsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:

— Terve Akimiseni!

— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä olivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät hänen kanansa... Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim istuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien, seisattuen oven pieleen.

— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.

— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.

— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli, hän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?

Akim vaikeni hetken.

— Käyhän sitten, — virkkoi hän viimein.

— Ah, setä, setä, — huokasi hän tuskallisesti, samalla kun ukko otti naulasta hattuaan: — muistatko sinä, mitä sinä minulle häitten aattona sanoit?

— Kaikessa on Jumalan tahto, Akimiseni.

— Muistatko, sinä minulle sanoit, etten minä teidän talonpoikien enään ollut vertainen, mutta nyt, katsohan, millaiset ajat tulivat... Itse olen köyhä kuin haukka.

— Huonoilta ihmisiltä et pääse piiloon, — vastasi ukko: — hän ei edes häpeä, kumpa olisi edes herran hallinto, niin kyllähän sitte, mutta nyt mitä hänen pelätä? Susi kun on niin tietää suden tavatkin. — Ja ukko pani hatun päähänsä ja meni.

Audotja oli juuri palannut kirkosta kotiin, kun hänelle ilmoitettiin, että hänen miehensä setä häntä kyselee. Siihen asti hän oli häntä harvoin tavannut. Hän ei majataloon juuri koskaan poikennut ja muutoinkin eleli yksinäisyydessä, ainoastaan tupakkaa rakasti ja hiljaisuutta.

Audotja meni hänen luokseen.

— Mitä sinulle, Petrovitsh? Vai onko jotain tapahtunut?

— Ei ole mitään tapahtunut, Audotja Arefjevna, miehesi vain sinua kyselee.

— Onko hän siis palannut?

— On.

— Missä hän on?

— Kylässä, tuvassaan istut.

Audotja kävi levottomaksi.

— Mitä, Petrovitsh, — uteli hän, katsoen häntä suoraan silmiin: — vihoitteleeko hän?

Ei siltä näytä, että vihottelisi.

Audotja loi maahan katseensa.

— No, mennään, — virkkoi hän, sitoi päähänsä suuren huivin ja molemmat läksivät. Ääneti he kulkivat aina kylään asti. Kun he saapuivat lähelle tupaa, valtasi Audotjan niin hirmuinen pelko, että hänen polvensa vapisivat.

— Setäseni, Petrovitsh, — hätäili hän: — mene sinä ensiksi... Ilmoita hänelle, että minä, näetkö, tulin.