Part 3

— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle... ulvoi Akim ja, huomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu riisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa takaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.

— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, — mistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!

Ja hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat hädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja ihmettelemään.

Neljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan portaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.

— Mitä sinä tahdot? kysäsi yrmeästi pelästynyt ovipalvelija, joka oli makeasti torkkunut ovipenkillä.

Herrattarelle olisi asiaa, minun pitäisi Herratarta tavata, — hätäisesti huudahti Akim.

Palvelija hämmästyi.

— Onko sitten tapahtunut jotain? alotti hän...

— Ei mitään ole tapahtunut, mutta minun tarvitsee herratarta nähdä!

— Mitä, mitä, — lausui yhä enemmän hämmästyvä palvelija ja hitaasti nousi seisomaan.

Akim rauhoittui... Ikäänkuin häntä olisi kylmällä vedellä valeltu.

— Ilmoittakaa, Pjotr Evgrafitsh, herrattarelle, sanoi hän kumartaen syvään: — että Akim, nähkääs, haluaisi häntä tavata...

— Hyvä... menen... esitän... mutta sinä, oletko juovuksissa, odota, — palvelija kääntyi ja poistui.

Akim hermostui ja tuli hieman ikäänkuin levottomaksi... Päättäväisyys nopeasti katosi hänen seistessään siinä eteisessä.

Lisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiin Akimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.

— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun Kirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin? Minähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa valittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; — minähän sanoin....

Eihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti vastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte vaivautumaan mokomankin asian tähden!

— Mutta, mitenkä sitten?

Jos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.

Lisaveta Prohorovna kohotti päänsä.

— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä... no vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi... ja sitäpaitsi, että minä häntä palkitsen... vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä Kirilovna.

— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasi Kirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.

Neljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja Kirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja sama viekasteleva ilme silmissään.

— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?

— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne, siihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.

— Entäs eikö valittanut?

— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?

— Mitä varten hän sitten tuli?

— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne antaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin sanoakseni....

— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen Lisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja sitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos sinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän, — anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan setelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.

Tottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa rauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka sijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä ollut niinkään vähän.

Kirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta keskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten, kuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin palvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen, huomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään herratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja meni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin huoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven viereen seinää vasten, halusi kyllä puhua... mutta ei voinut.

Kirilovna katsoi terävästi häneen.

— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?

Akim ainoastaan nyökäytti päätään.

— Sitä ette voi, Akim Semenitsh. Ja mitä, varten? Tehtyä ei voi purkaa, te vaan herratarta suotta häiritsisitte. He eivät voi teitä nyt ottaa vasaan, Akim Semenitsh.

— Eivät voi, — kertasi hän ja taas vaikeni.

— Mutta, kuinka sitten, — lisäsi hän vihdoin; — onko minun taloni menetettävä?

— Kuulkaahan, Akim Semenitsh. Te, minä tiedän, olette aina olleet järkevä ihminen... Tässähän on herrattaren valta. Peruuttaa sitä ei voi. Todellakaan, sitä ei voi peruuttaa. Mitä me siis tässä turhaan järkeilemme, eihän se kuitenkaan mihinkään johtaisi. Eikö totta?

Akim asetti kätensä selän taakse.

— Te mieluummin miettikää, — jatkoi Kirilovna, — eikö teidän olisi parasta pyytää herrattarelta, että hän teidän veronne huojentaisi, vai mitä?...

— Nähtävästi menee minulta nyt taloni, — kertasi Akim entisellä epätoivoisella äänellä äskeiset sanansa.

— Akim Semenitsh, minähän teille jo sanoin, ettei sitä voida auttaa. Te sen itse tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin.

— Niinpä niin. Mutta, sanokaahan toki, edes, mistä hinnasta se myytiin, talo, nimittäin?

— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa... Mutta, mitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.

— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.

— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette kauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla tavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?

— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni jäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi pyydämme, rouvaseni.

Ja hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja lähti herrattaren luokse.

— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheli Akim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias! — Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennä kotiin!

Ja, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän jalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt kulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen jyrinän.

— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.

Hän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan Efreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli terävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon päällä, nojaten kärryn takalautaan.

— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.

Akim pysähtyi.

— Kotiin.

— Tahdotko, kyyditsen?

— Ka, ole hyvä, kyyditse.

Efrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli, nähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään nuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia, alituisesti heiluttaen päätään.

Niin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui pää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen Ja väliin taas kieltäen hevostaan.

— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta kysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen: — Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä sinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä et ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä olet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut jo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä sehän on kirotun paha vika... Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta kurkustaan. — Huraa, huraa!

— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, — pysähtykää!

Akim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin kalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.

— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen käsillään.

Akim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.

Hän tarttui ohjiin.

— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On sitäkin...

Akim jyrkästi seisahutti hevosen.

Tällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi polvillensa tomuun.

— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi pois!

Akim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi ohjia.

— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.

— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.

— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi, talo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.

— Hyvin, kas, miten hän hyvin... säädyllisesti! — huomautti Efrem.

— Siis sinä, nähtävästi, jäämään varustauduit? — Oudosti äännähti Akim, yhä edelleen istuen rattailla.

— Mitä sinä, jäämään, muka! Niin, isäseni, — seuloi hermostuneesti Audotja, ja kumarsi aina tomuun asti, — mutta sinä et vielä tiedä, että minä... Tapa minut, Akim Semenovltsh, tapa minut ihan tähän paikkaan...

— Minkä tähden sinut tappaisin, Arefjevna! — toivottomasti virkkoi Akim, — itse sinä olet itseäsi vahingoittanut jo kylliksi! mitä tässä vielä!

— Vaan sinä mitä ajattelet, Akim Semenitsh... Mutta rahat... sinun rahasi... niitähän ei enää ole olemassa, nimittäin sinun rahojasi... Minä, kurja, ne kellarista otin ja kaikki sille pedolle, Naumille, annoin, viheliäinen... Ja miksi sinä minulle ilmoititkaan, mihin sinä rahojasi piilotit; onneton minä... Hänhän sinun rahoillasi talonkin osti... mokomakin konna...

Itku salpasi hänen äänensä.

Akim tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Kuinka! — kiljasi hän vihdoin, — myös rahatkin, kalkki... rahat ja talo, ja minä sen... Vai niin! kellarista otit... niinkö... otit... Mutta, nyt minä sinut tapan, senkin käärmeensikiö!...

Ja hän hyppäsi alas rattailta.

Semenits, Semenitsh, älä lyö, älä tappele, — hätäili Efrem, jolta noin odottamattoman asiankäänteen tähden humala rupesi häviämään.

— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä hänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.

Akim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti raukeasti ruoholle, tien sivuun.

Tuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.

— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, — älä viitsi... nimittäin surra... asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen riettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan häijyläinen... Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen rattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.

— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.

Akim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen viittansa liepeeseen.

— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.

— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen viereensä kärryille istahtaa.

— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella äänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi... Minun taloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta...

— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?

Akim ei mitään vastannut.

— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä minut heität.... mihinkä minä menen?

— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet rahatkin antanut... Anna mennä, Efrem.

Efrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja purskahti katkeraan itkuun.

Efrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa, pappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka äskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen kunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille puhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli suustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui liikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän päähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin kuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:

Isä! isä!

No, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.

— Makaa aitassa.

— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa kamariin.

(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan humalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).

Akim astui kirkonpalvelljan tupaan.

— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te veitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan ja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet tuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim Semenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: — etteköhän haluaisi jotain?

— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: — eiköhän saisi viinaa?

Efrem vilkastui.

— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta, kas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina... Äksysti juoksen...

Ja hän steppasi suuren hattunsa.

— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. — Siihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.

— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse. Hän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen niistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä lasia ja leipäkannikan sekä suoloja.

— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. — Mitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen... Ja rupesivat lörpöttelynään... Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen, toden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi? nähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli... Siinä näkee, miten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää... Kireissä kourissa on häntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä; jäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja lasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.

Tunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka koko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä huomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa jälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen raskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem... Niinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja kylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin miehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen aittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän käyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi, mikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin tulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa rauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!

Ellei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle keskusteluaan Akimin keralla... niin samaa voidaan sanoa Audotjasta: Naum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän ei ollut siihen oikeutta... Hän oli velvollinen antamaan vanhoille eläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys eli kokonaan toisenlainen.

Kun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi ulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.

— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen merkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?

— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.

Audotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:

— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?

— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän miekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan rattaitten tärinän. — Miten ovela!

— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän olivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän...

— Eipä, Audotja Arefjevna, — keskeytti hänet Naum: — talo ei ollut teidän, mitäs siitä puhun; talo oli herrattaren maalta, joten se oli herrattaren, mutta rahat, aivan oikein, teidän olivat; mutta te olitte, voin sanoa, niin ystävällinen ja uhrasitte ne minulle; minä jään teille kiitollisuuden velkaan, vieläpä, jos vaan kohtalo sallii, teille takaisin annan, kuten sanottu, jos vaan sellainen tilaisuus sattuu; mutta enhän nyt voi alastomaksi jäädä, kuten itsekin suvaitsette käsittää.

Kaiken tuon Naum sanoi hyvin rauhallisena, vieläpä hieman hymyillen.

— Voi minun päiviäni! — huudahti Audotja, — mitä tuo nyt on? Mitä? Ja miten minä tämän kaiken jälkeen miestäni silmiin katson? Konna sinä olet, — lisäsi hän, ankarasti katsoen Naumin kasvoihin: — minähän oman sieluni autuuden sinun tähtesi kadotin, ja varkaaksi sinun hyvääsi valvoessa alennuin, mutta sinä meidät mierolle saatoit, konna, mikä oletkin! Minulle ei enää nyt jää muuta neuvoksi kuin köysi kaulaan, petturi, kiusaaja, konna sinä...

Ja hänen kyyneleensä vuosivat virtanaan.

Älkää huoliko hermostua, Audotja Arefjevna, — virkkoi Naum: — minä sanon teille ainoastaan: oma paita on ruumista lähempänä kuin toisen; sitä paitsi, Audotja Arefjevna, sentähdenhän on haukikin meressä, ettei ruutana torkkuisi.

— Mihinkä me nyt menemme, mihin asetumme? — itkusuin nyyhkytti Audotja.

— No, sitä minä en voi sanoa.

— Mutta minä tapan sinut, konna; tapan, tapan...

— Ei, sitä te ette tee, Audotja Arefjevna; mitä sellaista turhaa puhuttekaan. Nyt lienee minun paras poistua vähäksi aikaa tahi muutoin te kovin hermostutte. Anteeksi, pyydämme, mutta huomenna välttämättömästi palaamme... Omat työläiset me jo tänään tänne lähetämme, toivomme teidän sen sallivan, lisäsi hän sill'aikaa, kun Audotja jatkoi itkuaan ja uhkaili tappaa sekä itsensä ja Naumin.

— Kas tuollahan hän, miehenne, nimittäin, meneekin, — huomautti hän, katsahdettuaan akkunaan. — Tahi mahdollisesti jokin onnettomuus, Herra hyvin varjelkoon, tapahtuu. Sillälailla rauhallisempaakin tulee. Tehkää te niin hyvin ja omat tavaranne kootkaa jo tänä päivänä; niin palvelijani kyllä niitä vartioivat ja auttavat teitä, jos haluatte. Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi, astui ulos ja kutsui palvelijat.

Audotja lysähti penkille, josta nousi ylös ja kumartui pöytää vasten ja rupesi vääntelemään käsiään, sitten, yht'äkkiä, hypähti jaloilleen ja hyökkäsi miehensä jälkeen... Me jo kerroimme sen kohtauksen.

Kun Akim Eframin kanssa ajoi hänen luotaan pois, jättäen hänet yksinään pellolle, niin hän alussa ainoastaan itki, liikahtamatta paikaltaan. Itkettyään kyllikseen lähti hän herraskartanoon, vielä katkerampaa oli näyttäytyä palvelijain huoneessa. Kaikki tytöt hyökkäsivät häntä vastaan osaaottavina ja sääliväisinä. Heidät nähtyään, ei Audotja voinut pidättää kyyneltään; ne nyt virtoina valuivat hänen turvonneista ja punaisista silmistään. Kokonaan voimattomana vaipui hän eteensattuvalle tuolille. Juoksivat hakemaan Kirilovnaa. Hän tuli, meni hänen luokseen kerrassaan lempeänä. Mutta herrattaren luokse ei laskenut häntä enemmän kuin Akimiakaan. Eikä Audotja itsekään kovin tiukasti vaatinut herrattaren puheille, hän tuli kartanoon yksinomaan siltä syystä, ettei ensinkään tietänyt, mihin olisi päänsä kallistanut.

Kirilovna käski laittaa kuntoon teekeittiön Audotja kauanaikaa kieltäytyi teetä juomasta, mutta vihdoin, kun kaikki tytötkin olivat hyväillen pyydelleet, hän joi kupillisen ja sen jälestä vielä neljä. Kun Kirilovna näki, että oli vieraansa kuta kuinkin rauhoittunut niin että tämä ainoastaan joskus vavahteli ja huokaili, kysyi hän häneltä, mihin he aikovat asettua ja mitä he tekevät kaikilla tavaroillaan. Audotja noitten kysymysten jälestä taas purskahti itkuun, rupesi vakuuttamaan, ettei hän muuta kaipaa kuin kuolemaa. Mutta Kirilovna, niinkuin ainakin järkevä nainen, hänet samassa hillitsi ja esitteli, hukkaamatta turhanpäiten aikaa, jo heti ryhdyttäväksi muuttamaan tavaroita vanhaan Akimin tupaan kylässä, missä eleli hänen setänsä, tuo samainen äijä, joka kielsi häntä naimasta? myös Kirilovna ilmoitti, että herrattaren suostumuksella hänelle annetaan avuksi ihmisiä ja hevosia: »Mitä erittäin teihin tulee, niin rakkaani», — lisäsi Kirilovna, pusertaen esiin hymyilyn kuivilta huuliltaan, — meillä aina on paikka teitä varten ja me olisimme hyvin iloisia, jos te, siihen asti kun taas oman talon saatte, vierailisitte täällä meidän luonamme. Herra antoi, Herra otti, ja voipi uudelleen antaa; kaikki on hänen tahtonsa. Lisaveta Prohorovna, tietysti, oman harkintansa jälkeen, oli pakotettu myymään teidän talonne, mutta hän ei teitä tule unohtamaan, vaan kyllä palkitsee; niin hän käski sanomaan Akim Semenitshille... Missä hän nyt on?

Audotja vastasi, että Akim, kohdatessaan hänet, loukkasi häntä kovin ja ajoi Efreman kotiin.

— Vai sinne! — merkitsevästi virkkoi Kirilovna. — No, kyllähän minä ymmärrän, että hänellä nyt on vaikeaa, ehkäpä häntä et tänään löydä; miten olla? Pitää kuitenkin saada järjestykseen. Malashka, — lisäsi hän, kääntyen erään palvelijattaren puoleen: — pyydäppä tänne Nikanor Iljitshia, me hänen kanssaan juttelemme. — Nikanor Iljitsh, ulkonaisesti hyvin kurjan näköinen ihminen, kartanon kirjuri, tuossa tuokiossa saapui, hyvin huomaavaisesti kuunteli, mitä hänelle Kirilovna sanoi ja sitten ainoastaan virkkoi: »Tulee täytetyksi», ja poistui asettamaan saamaanpa määräystä täytäntöön. Audotjalle annettiin kolme hevosta ja miestä; näihin liittyi erityisestä halustaan neljäs, joka itse ilmoitti, että hän on noita muita »neuvokkaampi». Audotja palasi tämä joukko mukanaan majataloon, missä tapasi entiset palvelijat ja palvelijattaret huolestuneina ja peloissaan.

Naumin äsken palkkaamat, kolme varsin hanakkaa nuorukaista, sitten kun aamulla saapuivat, eivät mihinkään olleet liikkuneet ja vartioivat taloa varsin tarkasti, kuten Naum oli sanonutkin, niin tarkasti, että yhdestä uudesta kärrystä yht'äkkiä hävisi pyörän vanne!...

Katkera, varsin katkera oli Audotja raukalle mukaantuminen. Huolimatta »neuvokkaan» miehen avusta, joka pääasiallisesti ilmenikin ainoastaan siten, että hän käveli keppi kädessä, katseli toisten hommia ja syljeskeli sivuille, ei Audotja ennättänyt muuttaa sinä päivänä, joten hän jäi yöksi majataloon, ensin pyytäen entistä palvelijatartaan, nukkumaan kerallaan; muuten, hän torkahti vasta aamun koitossa ja silloinkin levottomasti ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään vielä unessakin.

Efrem heräsi tavallista aikaisemmin karsinassaan ja rupesi jyskyttämään ja pyrkimään pois. Muija ei ensin aikonut häntä päästää, ilmoittaen oven lävitse, ettei hän vielä ole kyllin selvinnyt; vaan kun Efrem puhutteli häntä rakkaasti ja lupasi kertoa tavattomasta kohtauksesta Akimin ja Audotjan välillä, niin heltyi hän ja avasi salvan. — Efrem kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, ja lopetti kertomuksensa kysymyksellä: miten, onko hän vieläkään herännyt, vai?

— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei ainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne täyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä, vaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.

— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään päätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla jalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin naamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen ylönjuomiseen tottunut.

— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem...

Akim katsahti häneen himmeillä silmillään.