Part 2

Eräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran kauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla, Moskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita paikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus odottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan seurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa — toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen kaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen illallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin kerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon (Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi pian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan Akimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija tuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan. Audotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa... Hän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä hän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa tulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein ja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen päänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta ääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret, mutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät Audotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse rupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat tuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja leikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan. Hän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten jonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi, ujostelematta... Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi Audotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle: »Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa; olisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»

Audotja hyrskähti raikuvaan nauruun.

— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.

— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman suurempia vaikeuksia.

Vanha kauppias sekaantui puheeseen.

— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te häntä kuunnelko.

— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja heilautti päätään.

— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, — lisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme tyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle... — Ja hän nousi.

— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, — teidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme. Audotjuska nouseppas!

Audotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myös Naum... ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.

Isäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen virkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan ei saanut unta... Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä, sitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen pois, väliin vetäen ylleen peittoa... sitten vaipui keveään horrokseen. Yhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain venyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa. Audotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli... Laulu yhä vaan jatkui... Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.

Akim myöskin kohotti päätään.

— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.

— En tiedä, — vastasi Audotja.

— Hyvin laulaa, — lisäsi Akim oltuaan hetkisen ääneti. — Hyvin. Kuulehan, millainen voimakas ääni! Kyllä minäkin, aikoinani, lauloin, — jatkoi hän, — ja hyvin lauloinkin, mutta sitte pilaantui ääneni. Mutta tuolla on hyvä. Tiettävästi, nuorukainen laulaa. Naumiksi, eli kuinka, häntä nimittävät, — Ja hän käännähti toiselle kylelle — huoahti ja nukkui jälleen.

Pitkään aikaan ei vielä vaiennut ääni... Audotja yhä vaan kuunteli ja kuunteli; vihdoin ääni yhtäkkiä omituisesti särkyi, sitten vielä kerran soinnahti pitkään ja senjälkeen hiljaa häipyi. Audotja risti itsensä ja painoi päänsä päänaluselle... Kului puoli tuntia... Hän kohosi ylös ja rupesi hiljalleen nousemaan vuoteelta...

Mihin sinä vaimo? tiedusteli häneltä unenpöpperössä Akim, Audotja pysähtyi.

— Pyhimyksen lamppua korjaamaan, — tokasi hän, — ei saa unta, mikähän lienee...

— Rukoile sinä, — sopersi Akim, uudelleen nukahtaen.

Audotja meni pyhimyskuvan luokse ja ryhtyi korjaamaan lamppua, jolloin sen vahingossa ihan kokonaan sammutti, palasi takaisin vuoteelle ja heittäytyi makuulle. Kaikki hiljeni.

Seuraavana aamuna varhain kauppias lähti matkalle seuralaistensa keralla. Audotja nukkui. Akim saatteli heitä puolisen virstaa, hänen kun piti käväistä myllyllä. Mutta palatessaan kotiin, tapasi hän vaimonsa jo täysissä pukimissa, eikä yksinään: hänen kerallaan oli eilinen nuorukainen, Naum. He seisoivat pöydän vieressä akkunan luona ja keskustelivat. Huomattuaan Akimin, poistui Audotja ääneti kamarista, jotavastoin Naum selitti Akimille palanneensa noutamaan kauppiaan rukkasia, jotka hän, mukamas oli unohtanut penkille, ja sitten poistui hänkin.

Me nyt ilmoitamme lukijoillemme sen, minkä he jo ilmankin ovat arvanneet. Audotja oli tavattomasti rakastunut Naumiin. Mitenkä se saattoi niin pian tapahtua, on vaikea selittää; sitäkin vaikeampi, kun siihen asti Audotja oli käyttäytynyt moitteettomasti huolimatta lukuisista viettelyksistä ja tilaisuuksista aviovelvollisuuksiensa laiminlyöntiin. Sentähden, kun hänen suhteensa Naumiin vihdoinkin tuli tunnetuksi, monet naapurit juttelivatkin että Naum hänelle ensi-iltana salaa oli teehen pistänyt rakkauspulveria (meillä yhä vieläkin lujasti luotetaan sellaisen olemassaoloon) ja olihin tuo helposti nähtävissäkin Audotjan olennosta, joka heti senjälkeen rupesi kuihtumaan.

Olipa miten tahansa, niin kaikessa tapauksessa ruvettiin Naumia näkemään ylen usein Akimin talossa. Alussa hän saapui tuon entisen kauppiaan keralla, vaan noin kolmen kuukauden kuluttua ilmaantui jo yksinään, kaupiten omia tavaroitaan; sitten kertoi huhu, että hän on asettunut erääseen lähimmistä, monilukuisista piirikaupungeista, jonka jälkeen ei kulunut yhtään viikkoa, etteivät hänen lujatekoiset ja maalatut rattaansa, kahden tanakan hevosen vetäminä, joita hän itse ohjasi, olisi näyttäytyneet valtamaantiellä. Akimin ja hänen välillään ei ilmennyt erikoista ystävyyttä, vaan ei vihaakaan saattanut huomata. Akim ei juuri pannut hänelle suurtakaan huomioa; Akim piti häntä yritteliäänä nuorukaisena, joka kulki omia teitään. Audotjan todellisia tunteita ei hän aavistanut, joten edelleen luotti häneen täydellisesti, Niin kului vielä kaksi vuotta.

Kerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello kahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien kuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista apukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta Prohorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan saksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten tärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä, joka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän vanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B...n kauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti emäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen omaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista päähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä ankaramman ilmeen.

— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: — paitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.

Lisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin, istuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin, jonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B...n kauppiaan sisälle.

Astui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.

Minä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta Prohorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo kauppias.

— Aivan niin.

— No, mitä sitten?

— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?

— Mitä taloa?

— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.

— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.

— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.

— Myönnettäköön, — maa on minun... minun nimelleni ostettu; mutta rakennus on hänen.

— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?

— Mitenkäs minä sen myyn?

— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.

Lisaveta Prohorovna vaikeni.

— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen: — mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään kuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele, vaan Akimia.

— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine maineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.

— Kaksituhatta ruplaa? Sehän on vähän! — väitti Lisaveta Prohorovna.

— Tavallinen hinta.

— Mutta oletteko te jo Akimille puhunut?

— Miksi hänelle puhua? Talo on Teidän, jonka tähden minä myös teidän kanssanne suvaitsen asiasta puhuakin.

— Mutta minähän teille ilmoitin... Todellakin on kummallista, ettette minua ymmärrä!

— Miksikä en ymmärtäisi; ymmärrän kyllä. Lisaveta Prohorovna katsahti Naumiin ja Naum vuorostaan Lisaveta Prohorovnaan.

— No, kuinka sitten teemme? — alotti Naum: — millainen on teidän puoleltanne, niin sanoakseni, hinta?

— Minun puoleltani... — Lisaveta Prohorovna hermostuneesti liikahti istuimellaan. — Ensiksikin, minä teille sanon, että kahdessa tuhannessa on liian vähän, ja toiseksi...

— Satasen lisäämme, tehkää hyvin.

Lisaveta Prohorovna kohosi seisoalleen.

— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille mainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi... se on, en tahdo...

Naum hymähti ja vaikeni hetken.

— Miten vaan suvaitsette... — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen olkapäitään:

Pyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. Lisaveta Prohorovna kääntyi jälleen.

— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla soitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna, käske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, — lisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.

Naum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.

Lisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen soitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan Kirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman narisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.

— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: — mitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!

— En, en kuullut... Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin, kalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.

— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.

— Entäs sitten?

— Mutta mitenkäs se sopii... kuinka Akimin käy? Minä olen talon Akimille antanut.

— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista suvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän, kuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne, herrattareni?

— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta Prohorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti nenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.

— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä koonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan käyttänyt maata hyväkseen... Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä ajattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on rikkaampi teitä, kautta Jumalan!

— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi... Mitenkä minä tuon talon voisin myydä?

— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi. Sallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?

— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi Lisaveta Prohorovna.

— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi sanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta vapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin teille.

— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä sen möisin... Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin lattialla... — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta... älä, ole niin hyvä, sinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu... tahi muutoin suutun...

Mutta, huolimatta asian johdosta liikutetun Lisaveta Prohorovnan kiellosta, Kirilovna jatkoi puhetta, ja puolen tunnin kuluttua palasi Naumin luokse, jonka oli jättänyt vierashuoneeseen teekeittiön ääreen.

— Mitä te minulle ilmoitatte, kunnioitettava neiti, — uteli Naum, ovelasti heittäen tyhjäksi juomansa kupin kumoon alustalle.

— Ilmoitanhan vain, — vastasi Kirilovna: — menkää takaisin herrattaren luokse; hän teitä odottaa.

— Tottelen, — virkkoi Naum, ja Kirilovnan perästä asteli hän vastaanottohuoneeseen.

Ovi heidän jälkeensä sulkeutui... Mutta kun ovi vihdoin uudelleen avautui ja Naum kumarrellen, selkä edellä, tuli siitä ulos, niin oli asia sovittu; Akimin talo kuului hänelle; hän otti sen haltuunsa 2,800 ruplan hinnasta. Kauppa päätettiin valmistaa mahdollisimman pian; Lisaveta Prohorovna sai sata ruplaa käsirahoiksi, mutta kaksi sataa upposi Kirilovnalle kaupanvälittäjäisiksi. »Huokeasta ostin», tuumi Naum, nousten rattailleen, »kiitos hyvän sattuman».

Siihen samaan aikaan, jolloin herraskartanossa tapahtui meidän kertomamme tekonen, Akim istui kotonaan yksin akkunan ääressä rahilla Ja tyytymättömän näköisenä silitteli partaansa... Sanoimme aikaisemmin, ettei hän käsittänyt vaimonsa todellista suhdetta Naumiin, huolimatta hyvien ihmisten useista viittauksista siihen suuntaan, että olisi jo aika hänen pitää asioista tiukempi huoli; tietysti, hän itse saattoi joskus huomata, että hänen emäntänsä on jonkun aikaa esiintynyt ikäänkuin ynseämpänä; mutta onhan tiettyä: nalssuku on niskoittelevaa ja oikullista. Vielä silloinkin, kun hänelle täydellisesti selvisi, että hänen kodissaan on jotain hullusti, hän vain kädellään viittasi; ei haluttanut häntä, niin kuin sanotaan, kohottaa verhoa; hyvänluontoisuus ei häneltä vuosien vieriessä vähentynyt, ja, sitäpaitsi, laiskuuskin vaivasi. Mutta tänä päivänä ei hän oikein ollut rauhallinen; edellisenä iltana hän oli ihan sattumalta kuullut tiellä erään oman palvelijattarensa ja naapurin eukon välisen keskustelun...

Vaimo uteli palvelijattarelta, miksi Hän ei tullut heille pyhä iltana. »Minä pesemään sinua odotin», sanoi eukko.

— Kyllähän minä jo olin tulossa, — vastasi palvelijatar: — mutta, mikä onnettomuus! emäntääni törmäsin... niinkuin mihin ikään!

— Törmäsit... — kertasi eukko venyvällä äänellä, hieroen kädellään poskeansa. Missä sinä piikasen! häneen sitte törmäsit?

— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa luokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä nähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.

— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin kanssa — seisoo?

— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo: mihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä menin.

— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten ja pyrähti omalle tielleen.

Keskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen rakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä huolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet. Palvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna iltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan tielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen ruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu juuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten takaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni häntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä juoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.

— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.

— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta, mitähän, Naum Ivanitsh...?

— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä...

Audotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi sen ja pisti taskuunsa.

— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen häneen paljon merkitsevän katseensa... — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan minä sinun tähtesi sieluni...

Juuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.

Siis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja tuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim ääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran sisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli, silloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin itsekseen:

— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein liehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä vaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta, joko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.

Audotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan; ainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi tarkkaavammaksi.

— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat jaarittelemaan, niin siinä sitte...

Hän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään kiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin kaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi matkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka huvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim katsahti sulkeutuneeseen oveen... »kun rupeat jaarittelemaan», toisti hän Audotjan sanoja puoliääneen... »Taitaapa ollakin vika siinä, että minä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»... Ja hän nousi ylös miettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa...

Muutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla. Akim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle jotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi Akimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti vaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera huomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien laiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi osaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta Akimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä välttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi sattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat hyödyttömiä.

Se sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri rupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten tähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne vihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti kulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä, laskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä kajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum käski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja hän astui sisälle.

— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.

— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?

— Naapuristosta, vastasi hän, ja istuutui rahille. — Minä tulen herrattaren luota.

— Vai herrattaren, virkkoi Akim, yhä istuen paikoillaan. — Asioilta, vai kuinka?

— Niin, asioilta. Audotja Arefjevna, hyvää päivää teille toivotamme.

— Hyvää päivää, Naum Ivanitsh, vastasi hän.

Kaikki hetkeksi vaikenivat.

— Mitä tuo on teillä, jotain soppaa, tietääkseni, alotti Naum...

— Niin, soppaa, vastasi Akim, ja yhtäkkiä kalpeni, — mutta ei sinua varten!

Naum katsahti kummastuneena Akimiin.

— Miksikä ei minua varten?

— Niin vaan, ettei se ole sinua varten. Akimin silmät leimahtivat ja hän iski nyrkillä pöytään. — Minulla kodissani ei mitään ole sinua varten, kuuletko?

— Mitä sinä, Semenitsh, mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?

— Minua ei vaivaa mikään, mutta _sinä_ olet minulle vastenmielinen, Naum Ivanovitsh, siinä kaikki. — Akim nousi, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. — Kovin usein rupesit minun luonani maleksimaan, tiedä se.

Naum myöskin nousi.

— Mutta, sinähän, veliseni olet menettänyt järkesi, — tokaisi Naum hymähtäen. — Audotja Arefjevna, mikä häntä vaivaa?

— Minä Sinulle sanon, — kiljasi värisevällä äänellä Akim: — mene pois täältä, kuuletko... mikä Audotja Arefjevna sinulle täällä on... minä sinulle sanon, kuuletko, mene tiehesi!

— Mitä sinä minulle tuollaista puhut? — kysyi merkitsevällä äänenpainolla Naum.

— Mene matkoihisi täältä; kas siinä, mitä sinulle sanon. Tuossa jumala, mutta tuossa kynnys... ymmärrätkö? tahi muutoin käypi huonosti!

Naum astahti lähemmäksi Akimia.

— Herran tähden, älkää tapelko, rakkaani, — sekaantui nyt puheeseen Audotja, joka siihen asti oli istunut liikahtamatta pöydän vieressä...

Naum katsahti häneen.

— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan, veliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut. Todellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta, että vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja väliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?

— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?

— Vaikkapa vaan minunlaiseni.

Ja Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset hampaansa.

— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?

— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen isäntä.

Akimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.

— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! — virkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?

— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi Naum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten taskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun paperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi päälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta Prohorovnalta ostin; eilen B...ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä täällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä. Tänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin takaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä näkykö; kuuletko?

Akim seisoi kuin ukkosen lyömänä.

— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri... Hei, Fedjka, Mitjka, vaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!

Hän kokonaan hämmentyi.

— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä hulluttele!

— No, lyöhän häntä, vaimo, lyö! — yllytti kiihottuneella äänellä Akim, turhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen, ryöväri... Oliko sinulle liian vähän vaimostani... kun kodinkin sinä minulta tahdot anastaa ja kaikki... Mutta ei, se ei voi olla totta... Minä menen itse ja sanon herrattarelle... miten... miksi myydä taloa?... Odotahan... odotahan!...

Ja hän ilman hattua riensi ulos.

— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti palvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan ovessa.