Part 1

MAJATALO

Kirj.

I. S. Turgenjeff

Suomentanut

Alexander Halonen

Turussa, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta, 1912.

Majatalo.

Suuren B...n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta piirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi avara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille, kauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille ja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat meidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon; ellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi kotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka ei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella eräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille liiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine rattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan rikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan, kiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan yömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella et mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa tarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme kertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä kaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa; tilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella varastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä mahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa, ja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine, alhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen ja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita, sivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat monivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä majatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi mylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär ruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään kapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan nuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja nenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä tähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä miellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei mikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten naapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa edesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut menestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.

Isäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän oli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti suuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei hänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää; poskensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen ja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin merkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi, joka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja vaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä oli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli tasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin usein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa epämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja loistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä äänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään saksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn viitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui kotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli hevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja yleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa eivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin omituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan pesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän ennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse, eikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa ottanut.

Matkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin haaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen, mutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan: »emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit, älä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele». Työläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja toimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan miestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen mieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda. Naumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat... mutta siihen loistoon varallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen- eli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa tietä...

Vuotta kaksikymmentä ennen sitä aikaa, johon me kertomuksemme alun sijoitimme, jo toimi samalla paikalla majatalo. Totta kyllä, sitä ei kattanut tummanpunanen lautakatto, joka antoi Naum Ivanovitshin talolle ylhäisen leiman; ja rakennukseltaankin se oli köyhempi, pihan ympäri oli olkikatos, hirsiseinien asemasta — säleaitaus; eikä se upeillut kolmikulmaisella kreikkalaisella otsikolla; mutta sittekin se oli majatalo ihan tyydyttävä — tilava, vankka ja lämmin — joten matkalaiset sitä mielellään käyttivät. Isäntänä siihen aikaan ei ohut Naum Ivanovitsh, vaan eräs Akim Semenovitsh, naapuristossa asuvan tilanomistajattaren Lisaveta Prohorovna Kuntzen, erään esikuntaupseerin lesken, talonpoika. Tuo Akim oli nerokas ja kauppakykyinen mies, joka jo varsin nuorella ijällään, lähdettyään matkalle kahdella kurjalla hevosella, palasi vuoden kuluttua kolmella kunnollisella, siitä lähtien melkein läpi koko elämänsä vaelteli valtamaanteillä, kävi Kasanissa, Odessassa, Orenburissa ja Varsovassa jopa ulkomaillakin Leipzigissä, ja viho viimein hän matkusteli kahdella uljaalla ja voimakkaalla kolmivaljakolla ja mahtavilla, täydessä lastissa olevilla rattailla. Kyllästyttikö häntä ehkä koditon kulkurin elämä, haluttiko häntä ehkä perustaa perhe (häntä oli kohdannut sellainen onnettomuus, että vaimo kuoli; lapset, joita heille syntyi, olivat myös nuorina kuolleet), mutta olipa miten oli, loppujen lopuksi hän päätti hyljätä vanhan ammattinsa ja perustaa majatalon. Tilanhaltijattaren luvalla asettui hän tähän valtatien varteen, osti hänen nimiinsä puoli desjatinaa maata ja rakensi sille majatalon. Yritys menestyi hyvin. Rahoja hänellä laitokseen oli yllin kyllin; kokemus, jonka hän oli saavuttanut pitkäaikaisella vaelluksellaan Venäjän kaikissa äärissä, oli hänelle suureksi hyödyksi hän tiesi millä tavalla parhaiten tyydyttää matkustajia, varsinkin entisiä ammattiveljiään, kolmivaljakkoajureja, joista monen keralla hän oli persoonallisesti tuttava ja joista pääasiallisesti majatalon menestys riippui: niin paljon he tarvitsivat tavaroita itselleen ja voimakkaille hevosilleen. Akimin talo tuli tunnetuksi sadan virstan piirissä... Hänen tykönsä poikettiin halukkaammin kuin hänen seuraajansa, Naumin luo, vaikkei hän, lähestulkoonkaan, piisannut Naumille isännöitsemistaidossa. Akimilla oli kaikki enemmän vanhan ajan malliin, lämmintä, mutta ei ihan puhdasta; ja kaurakin saattoi olla köykästä tahi kasteltua, ruoka myöskin kiehui synnin keralla sekaisin, kuten sanotaan; hänellä joskus sellaistakin sotkua tuotiin pöytään, että parasta olisi ollut jättää se kokonaan uuniin, eikä siihen ollut syynä kitsastelu ruoka-aineissa, mutta — keittäjätär ei ollut pitänyt huolta. Sensijaan oli hän valmis alentamaan hinnasta, eikä velaksikaan, ehkä, kieltäytynyt luottamasta, — sanalla sanoen — hyvä oli miehekseen, ja kohtelias isäntä. Keskusteluihin ja vierasvaraisuuteen hän myös oli taipuisa; teekeittiön ääressä joskus tunnin niin torisi, että korvat hörössä kuuntelit, varsinkin kun rupesi kertomaan Pietarista, kirgiisien arosta tahi ehkäpä meren rannikosta; myöskin ryypiskely, tietysti, hän hyvän ihmisen keralla saattoi, mutta ei milloinkaan järjettömästi vaan enemmän niinkuin seuran vuoksi — niin kertoilivat hänestä matkalaiset. Sangen usein hänen luokseen poikkesivat kauppiaat ja yleensä ihmiset, joita nimitetään vanhanaikaisiksi, sellaiset ihmiset, jotka eivät itseään vyöttämättä matkalle lähde eivätkä kamariin astu tekemättä ristinmerkkiä, eivätkä puhuttele ihmistä ensin tervehtimättä. Yksin Akimin persoonallisuus jo oli miellyttävä: hän oli rotevakasvuinen, vaikkakin hieman laiha, niin kuitenkin sopusuhtainen ja suora, vieläpä vanhoilla päivilläänkin; hänen kasvonsa olivat jalot ja rehelliset, korkea ja avonainen otsa, nenä suora ja ohut, huulet pienet. Hänen ruskeat, ulkonevat silmänsä loistivat vakavan avomielisestä, tuuhea ja pehmyt tukka muodosti kehyksen hänen niskansa ympärille; otsalla ei sitä paljon ollut. Akimin äänen sointu oli hyvin miellyttävä, vaikkakin heikko; nuoruudessaan melkoisen hyvin lauloi, mutta ainaiset matkat kylmässä ilmassa, talvella, pilasivat hänen rintansa. Sensijaan hän puhui hyvin sointuvasti ja sattuvasti. Milloin hän nauroi, muodostui hänen silmiensä ympärille kauniit kurtut, hyvin miellyttävät näöltään: — ainoastaan hyvillä ihmisillä voi huomata sellaiset kurtut. Akimin liikkeet olivat suureksi osaksi verkallisia, niiltä ei puuttunut jonkunlaista varmuutta ja arvokkuutta, kuten ainakin paljon kokeneella ja eläneellä ihmisellä.

Kaikin puolin hyvä olisi ollut Akim, tahi kuten häntä kutsuttiin herrastalossa, jossa hän usein käväsi ja varsinkin sunnuntaisin puolipäivämessun jälkeen, Akim Semenovitsh, — kaikinpuolin olisi hän ollut hyvä, ellei häntä olisi seurannut eräs heikkous, joka jo monen ihmisen on maailmassa perikatoon saattanut ja loppujen lopuksi tuhosi hänenkin elämänsä — nimittäin, heikkous naissukupuoleen nähden. Akimin rakkaus meni äärimmäisyyksiin, hänen sydämensä ei mitenkään voinut vastustaa naisen katsetta; hän suli siitä, niinkuin ensimäinen syksylumi auringonpaisteesta... ja tavallisesti hän joutui maksamaan ylimääräisen tunteellisuutensa tähden.

Ensimmäisen vuoden kuluessa sitte valtatien varteen asettumisensa jälkeen Akim oli niin kiintynyt talon rakennuspuuhiin, talouden järjestämiseen ja kaikkiin asioihin, jotka rasittavat jokaista uudisasukasta, ettei hänelle jäänyt aikaa ajatella naisia; mutta jos sattumalta tulivatkin hänen mieleensä jonkunlaiset syntiset ajatukset, niin hän ne heti karkoitti lueskelemalla kaikenlaisia hurskaita kirjoja, joita hän suuresti kunnioitti (lukutaidon hän oli oppinut jo ensimmäisellä matkallaan), laulamalla psalmeja puoliääneen tahi muilla sellaisilla jumalallisilla toimenpiteillä. — Sitäpaitsi hänellä oli menemässä jo 46:s ikävuosi — niissä vuosissa kaikenlaiset intohimot huomaamatta vaimenevat ja kuoleutuvat; myös naimisiinkin menon aika oli niinkuin ohikulunut, kuten Akim itse rupesi ajattelemaan... mutta, nähtävästi, kohtaloasi et voi välttää.

Entinen Akimin herratar, Lisaveta Prohorovna Kunze, staapiupseerin rouva, joka jäi leskeksi saksalaissyntyisestä miehestään, oli itse Mitrovin kaupungin lapsia, jossa hän oli viettänyt ensimäiset lapsuudenaikansa ja mihin heitä isän kuoleman jälkeen jäi sangen suuri ja köyhä perhe, josta hän, sivumennen sanoen, hyvin vähän huolehti, varsinkin senjälkeen, kun yksi hänen veljistään, armeijan jalkaväkiupseeri, sattumalta saapui hänen luokseen ja jo toisena päivänä riehamastui siinä määrin, että oli vähällä ettei lyönyt itseään emäntää, nimittäen häntä sen lisäksi: »du, Lumpenmamsell!» huolimatta siitä että edellisenä päivänä oli ylistellyt häntä »sisarkullaksi ja hyväntekijättäreksi». Lisaveta Prohorovna eleli paikallaan ja hiljaisesti miesvainajansa jälkeenjättämällä omaisuudella, jota hän itse hoiti, ja varsin älykkäästi hoitikin. Lisaveta Prohorovna ei luopunut pienimmästäkään etuoikeudestaan, kaikesta valvoi tuloja itselleen; tuossa kaikessa ja vielä lisäksi siinä, että hän osasi pennin sijasta tuhlata kopeekan, osottautui hänen saksalainen syntyperänsä; muissa kaikissa suhteissa hän venäläistyi. Hänen taloutensa oli laaja, varsinkin piti hän suuren lauman härkiä, jotka eivät turhaan syöneet ruokaansa: aamusta iltaan niitten vahvat jäntereet olivat työssä. Hän mielellään ajeli umpivaunuissa, livrepukuiset palvelijat takaistuimella; hän piti siitä, että hänelle juoruiltiin ja itsekin oli hän varsin etevä siinä ammatissa, hän tahtoi, että häneltä nöyrästi anottiin suosiota, jota hän joskus antoi, mutta millä hetkellä tahansa saattoi hän sen peruuttaa, — sanalla saneen, Lisaveta Prohorovna käyttäytyi niinkuin herratar ainakin. — Akimista hän piti — vuokran maksoi tämä aina säntillensä — armollisesti häntä puhutteli, jopa, leikillä, pyyteli häntä vieraisille luokseen... Mutta siitä huolimatta: juuri tästä herrastalosta uhkasi Akimia onnettomuus.

Lisaveta Prohorovnan kamaripalvelijattarien joukossa oli eräs tyttö, noin kahdenkymmenen ikäinen, orpo, nimeltään Dunjasha. Eikä hän ollut hullumpikaan; kookas ja sukkela; hänen piirteensä, vaikkakaan eivät sopusuhtaiset, saattoivat miellyttää: tuore ihon väri, tuuheat, vaaleat hiukset, elävät harmaat silmät, pieni pyöreä nenä, punaset huulet ja varsinkin huoleton, puolileikillinen ja puolitotinen kasvojen ilme — kaikki tuo omalla tavallaan vaikutti varsin herttaisesti. Kaiken lisäksi hän, huolimatta orpoudestaan, käyttäytyi ankarasti, melkein ynseästi: hän oli syntyisin aatelispalvelijoista; hänen isävainajansa. Arefij, vuotta kolmekymmentä oli ollut isännöitsijänä, mutta isoisä, Stepan, palveli kamaripalvelijana eräällä jo ammoin sitten kuolleella herralla, kaartin kersantilla ja kreivillä. Hän pukeutui moitteettomasti ja kiemaili käsillänsä, jotka, kieltämättä, olivat erinomaisen kauniit. Dunjasha osotti suurta ylenkatsetta kaikkia ihailijoitaan kohtaan, itsetyytyväisesti hymyillen kuunteli hän heidän rakkaudentunnustuksiaan ja jos hän jotain heille vastasikin, niin tapahtui se jotakin lyhyesti huudahtaen, kuten: »niin! kas, sitä! jokos minä rupeisin! vielä mitä!...» Näinä huudahdukset tietysti usein tulivat kieleltä eikä sydämestä. Dunjasha oli viettänyt kolmen vuoden paikkeilla Moskovassa opissa ja siellä hän sai nuo omituiset tavat ja kujeet, jotka huomaa suurkaupungeissa oleskelleissa kamaripalvelijattarissa. Hän luulotteli suuria itsestään; mutta, vaikka hän rakentelikin pilvilinnoja, kuten sanotaan, ei hän milloinkaan luottautunut niitten varaan ja pudonnut alas. Eikä hän tyhmemmin elänytkään, mutta siitä huolimatta ei Lisaveta Prohorovna häntä liiaksi suosinut, kiitos vanhimman kamaripalveljattaren, Kirilovnan, naisen, joka ei enää ollut eilisen teeren poika, vaan varsin etevä juonittelija ja valehtelija. Kirilovna käytti edukseen saavuttamaansa vaikutusta emäntäänsä ja osasi hyvin nerokkaasti vahingoittaa kilpailijoitansa.

Tähän Dunjashaan juuri rakastui Akim! Vieläpä ihan erilailla kuin ennen. Alussa hän kohtasi tytön kirkossa: hän oli juuri vastikään palannut Moskovasta... sittemmin kohtasi häntä jonkun kerran herraskartanossa; vihdoin vietti hänen kanssaan koko illan kartanon kirjurin luona, mihin häntä, toisten parempien ihmisten keralla, oli kutsuttu teetä juomaan. Kartanon väki ei häntä ylönkatsonut, vaikkakaan hän ei kuulunut samaan piiriin ja käytti partaa; olihan hän valistunut mies, lukutaitoinen, ja, mikä pääasia, rikas; sitäpaitsi ei hän pukeutunut moukkamaisesti, käytti pitkää mustasta verasta tehtyä viittaa, mustia saappaita Ja kaulahuivia. Totta kyllä, kartanon palvelijat keskenään joskus juttelivat etteihän se Akim ole heikäläisiä, mutta edessäpäin he häntä mairittelivat. Sinä iltana, kirjurin luona, Dunjasha lopullisesti valloitti Akimin rakastavaisen sydämen, vaikka hän järkähtämättömästi vaikeni koko illan, eikä sanaakaan vastannut Akimin viittaileviin ja merkitseviin jaarituksiin, jopa joskus katsahti häneen, tuollalailla, kuin, syrjäsilmäyksellä, ikäänkuin ihmetellen minkätähden tuo talonpoika on täällä. Kaikki tuo vaan lisäsi öljyä tuleen. Akim meni yksinään kotiin, ajatteli, ajatteli ja vihdoin päätti pyytää hänen kättään... Niin Dunjasha hänet itseensä »kietoi». Mutta miten voidaankaan kuvailla sitä suuttumusta ja hämmästystä, joka valtasi Dunjashan, kun noin päivän viiden perästä, Kirilovna, lempeästi kutsuttuaan hänet luoksensa, ilmoitti hänelle, että Akim (nähtävästi hän tiesi, miten asiaan on ryhdyttävä), että tuo partasuu ja talonpoikainen Akim, jonka rinnalla istumisenkin hän katsoi loukkaukseksi, tavottelee häntä!

Dunjasha aluksi suuttui silmittömästi, sitten purskahti raikuvaan nauruun ja sitten ratkesi itkemään; mutta Kirilovna niin nerokkaasti johti hyökkäystä, niin selvästi saattoi hänet käsittämään asemansa epätoivoisuuden kartanossa, niin sopivasti huomautti Akimin ulkonäöstä, rikkaudesta ja vakavuudesta, sekä, loppujen lopuksi, niin painavasti ilmoitti itse herrattarenkln siihen suuntaan käyvästä toivomuksesta, että Dunjasha jo poistuessaan ajatteli asiaa vakavalta kannalta, ja, kohdatessaan sittemmin Akimin, katsoi häneen vakavasti vaan ei kääntynyt pois. Sanomattoman runsaat rakastavan Akimin lahjat, haihduttivat viimeisetkin epäilykset... Lisaveta Prohorovna, jolle Akim vei lahjaksi hopeatarjottimella sata persikkaa, suostui hänen liittoonsa Dunjashan kanssa ja liitto vahvistettiin. Akim ei säälinyt menoja. Morsian, joka hääpäivän aattona istui morsiustyttöjen parissa kuin kuollut ja vielä hääpäivän aamuna itki, kunnes hänet Kirilovna talutti vihkituolille, pian rauhoittui... Rouva antoi hänelle kirkossa käytettäväksi oman shaalinsa — mutta Akim heti samana päivänä lahjoitti hänelle samanlaisen, jopa vielä paremman.

Ja niin Akim joutui naimisiin; toi oman nuorikkonsa uuteen taloonsa... Rupesivat he elämään. Dunjasha osottautui heti huonoksi emännäksi, heikoksi miehensä tueksi. Hän ei juuri mihinkään ryhtynyt, tuskaili, murehti, paitsi milloin joku matkustavainen upseeri herätti hänen huomionsa ja liehakoitsi häntä suuren teekeittiön ääressä istuttaessa; usein tapahtui, että kaupunkiin ostoksille tahi herraskartanoon, jonne majatalosta oli nelisen virstaa, vieraisille riensi. Ei koti oikein näyttänyt viihdyttävän. Herraskartanossa hän lepäili; siellä hän tunsi olevansa omiensa joukossa; toiset tytöt kadehtivat hänen onneaan; Kirilovna kestitsi teellä; itse Lisaveta Prohorovna hänen kerallaan keskusteli... Mutta nämäkään vierailut eivät tapahtuneet tuottamatta katkeruutta Dunjashalle... Hänen, esimerkiksi, ei sopinut nyt, kuten ennen kartanon palvelijattarena, käyttää hattua, vaan hänen oli pakko sitoa huivi päähänsä... ikäänkuin jonkun kauppiaan muijan, kuten hänelle sukkela suinen Kirilovna sanoi... ikäänkuin jonkunlaisen porvarittaren, ajatteli Dunjasha itseksensä.

Monasti juolahtivat nyt Akimin mieleen hänen ainokaisen sukulaisensa, setävanhuksen, perheettömän vanhanpojan kantturan sanat: »No veli, Akimiseni, sanoi hän hänelle, kohdatessaan kerran kadulla: minä olen kuullut, että sinä aiot naimisiin?...»

— Niin, kyllä; mitä sitten?

— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen, kuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi...

— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?

— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota hän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei hän sitä hävittämään suostunut... Akim painoi katseensa maahan; mutta ukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.

Niin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili... Sentähden ei kuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili vaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti, toisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat kuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri nautinto... Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa myöten... Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä kukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.

Sillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin tottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi ja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään, kärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi... Mutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni häntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei Jumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta; kaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä. Täydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän rakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia... Tosin hän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt, puhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa, Akimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen tilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan diakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään Valkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla, pitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea hänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt loistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta mustat ja vieläpä hieman kierot... Akimin kuva ei häneltä ensinkään onnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin, että, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa mumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja hieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta hame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut, kaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen ihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on turvattu...

Tuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat kerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta avioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla hetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa kohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.