Part 5

Petrovitsh teki työtä käskettyä ja löysi Akimin istumassa syviin mietteisiin vaipuneena ihan samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.

— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?

— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo...

— No, lähetä hänet tänne.

Ukko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä sisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana avasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui...

Akim katsahti häneen.

— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?

— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.

— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä siitä turhia puhuu!

— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja valittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä, Akim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat. Älä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan, että itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä, mutta mitäs varten Naum meitä ryövää... Vaadi häneltä rahat.

— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. — Me olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.

Audotja ihmetteli. — Kuinka niin?

— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä paloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin kellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas siellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän minut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut olisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi häneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän kysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja saanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja sinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla, Arefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon sinulle, vaikene.

— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen säikähtynyt Audotja.

— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta siitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei ole... rahoja ei myöskään...

— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta pyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.

— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän olettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä tänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei meillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.

— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?

Akim katkerasti naurahti.

— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä nuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi esimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta minä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua sormin osotettaisiin... ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi rukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.

— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.

— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.

— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä minä ilman miestä elämään rupean?

— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut! Ethän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä olen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin, niinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota itsellesi kaikki!...

— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, — sinähän sen paremmin tiedät!

— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua kohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on... Aikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja tuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös kelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse Jumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla tahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä... Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry ja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa... Mutta nyt, mene vaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.

Akim oikaisi, ähkien, penkille.

Audotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte käännähti ympäri ja poistui...

— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan kyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei vastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen, hymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.

Akim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman päivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna matkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa oli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä olivat lyhyet... Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti, että Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim suostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana, mutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä ensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar siunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin näyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän herrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen... Sensijaan kaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset liikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä arvokkaan näköisenä.

Maanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin askelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin... Hän näytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat hänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten onnistui päästä hänen seuraansa.

Mutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi ja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä meni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai majatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat; eikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä tähden... Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim itse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua, olisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään antanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa ihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille, mehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat eivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet... Audotja pitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän otti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen hänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen kammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin puheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa... Emme rupea liian ankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää; mutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan on vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja muutenkin masentui...

— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.

Kas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta, möi talonsa edullisella hinnalla toiselle... Hän ei koskaan olisi eronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin mitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan alla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla ulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti kaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa, joka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut... Viikon kuluttua hän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä asettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi perustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui kerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa tämän johdosta nousivat... Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan vei, sanoivat kaikki... Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt viljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei ainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle ennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta ei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten ihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman vaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin lisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo, sillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään sidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä asti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa, hän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä melkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin, rakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa, joka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan Lisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut entisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein likasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy jälkeäkään... Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä ei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja Jumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —