Part 3

Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain englantilainen sana _Nothing_ (ei mitään).

Hän avasi kirjeen. Se sisälsi sanat:

»Kiitosi

Ikuinen kiitollisuus ikuisen unohduksen vastineeksi!...»

Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen. Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.

Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja nimitti nyt itseään Scaevolaksi.

»Scaevola», kysyi Maurice, »tiedätkö, mikä tämä kirje on?»

»En, kansalainen.»

»Kuka antoi sen sinulle?»

»Portinvartija.»

»Kuka toi sen hänelle?»

»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»

»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»

Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä. Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.

Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.

Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata. Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan sitten, minne hän oli mennyt.

Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut alentavaa.

Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen. Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.

Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys tuoksui peninkulman päähän.

Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää, että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen kirjoittajan että sen piilottajan?»

Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse Troijan Pariksenkin lakin häpeään.

Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.

»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on vaarassa. Hyi sentään!»

»Ei, Lorin», sanoi Maurice nauraen, »en nuku, mietiskelen vain».

»Niin, kyllä ymmärrän, ajattelet Eucharistasi».

»Minäpä en ymmärrä.»

»Etköhän vain!»

»Kenestä puhut? Ketä Eucharista?»

»No niin, sitä naista...»

»Mitä naista?»

»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta, jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»

»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta naista».

»No niin, kuka hän oli?»

»En tiedä yhtään.»

»Oliko hän sievä?»

»Pyh!» sanoi Maurice pannen suunsa halveksivasti suppuun.

»Jokin naisparka, jonka rakastaja oli unohtanut saapua lemmenkohtaukseen.

... Ja heikko kun on mies, On lempi meille ies.»

»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.

»Ja missä hän asuu?»

»En ensinkään tiedä.»

»Jopa nyt jotakin! Et tiedä ensinkään! Mahdotonta!»

»Miksi niin?»

»Saatoithan hänet kotiin.»

»Hän pääsi karkuun Marien sillalla.»

»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!

Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan, ilmojen ylvään yksinvaltiaan? Päästäiskö tiikeri gaselliraukan käpälän alta vielä karkaamaan?»

»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»

»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»

»Minunko runouteni?»

»Ei, vaan Emiliasi.»

»Onko minulla muka Emilia?»

»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä rakastunut.»

»Minäkö rakastunut?» sanoi Maurice pudistaen päätään.

»Niin, sinä juuri.

Älä lempeäs turhaan salaa. Varmemminhan sydänalaan iskee nuoli Venuksen kuin Zeuksen ukkonen.»

»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».

»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten; tiedätkö uutisen?»

»Tiedän, että Capetin leski on aikonut karata.»

»Pyh, se on pieni asia.»

»Mitäs sinä sitten tiedät?»

»Kuuluisa Maison-Rougen ritari on Pariisissa.»

»Oikeinko totta?» huudahti Maurice nousten istumaan.

»Henkilökohtaisesti.»

»Ja koska hän on saapunut?»

»Eilen illalla.»

»Millä tavoin?»

»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin; heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä, mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen toistamiseen.»

»Eikä häntä ole pidätetty?» kysyi Maurice.

»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.

»Pasior Aristaeus fugiens Peneia Tempe...»

»Ole vatuillasi», sanoi Maurice nostaen avaimen suulleen.

»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»

»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»

»Niin, myöntäkäämme, että hän on rohkea mies.»

»Varmaa on, että tuollaisiin yrityksiin tarvitaan suurta uskaliaisuutta.»

»Tai suurta rakkautta.»

»Uskotko siis, että ritari rakastaa kuningatarta?»

»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»

»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itse Templessä.»

»Sehän on mahdollista:

Rakkaus ristikot murtaa ja salpoja ilkkuu vain...»

»Lorin!»

»Niin, se oli totta.»

»Sinä uskot siis siihen kuten muutkin?»

»Miksikä en uskoisi?»

»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut kaksisataa rakastajaa.»

»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis. En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe kaikkia.»

»Sanotko siis, että Maison-Rougen ritari...?»

»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno kettu.»

»Ja mitä tekee Kommuuni tässä jutussa?»

»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»

»Sepä mainio ajatus!» huudahti Maurice.

Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli

»Ikkunan laittaminen ihmisten sydämiin?»

»Ei, vaan luettelon naulaaminen talon ovelle.»

Maurice ajattelikin todella, että siitä tulisi hänelle keino löytää tuntematon nainen tai ainakin joitakin merkkejä hänestä, joista voisi päästä hänen jäljilleen.

»Eikö olekin?» sanoi Lorin.» Olen jo lyönyt vetoa, että tämä toimenpide paljastaa monta pesää, ainakin viisisataa ylimystä. — Asiasta toiseen; tänä aamuna otimme kerhossa vastaan vapaaehtoisten sotilaitten lähetystön; heitä johtivat meidän viimeöiset vastustajamme, joita en jättänyt ennenkuin olivat sikahumalassa. Nyt he tulivat kukkaköynnöksin koristettuina ja eternellikruunut päässään.»

»Ihanko totta?» sanoi Maurice nauraen. »Ja montako heitä oli?»

»Heitä oli kolmekymmentä; olivat ajaneet partansa ja panneet kukkakimpun napinreikään. 'Thermopylen kerhon kansalaiset', oli heidän puheenjohtajansa sanonut, 'oikeita isänmaanystäviä kun olemme, toivomme, ettei ranskalaisten liittoa häiritsisi mikään väärinkäsitys, ja senvuoksi tulemme uudelleen veljeilemään'.»

»Ja sitten...?»

»Sitten veljeilimme uudestaan ja toistamiseen, kuten Diafoirus sanoo. Rakennettiin isänmaalle alttari sihteerin pöydästä ja kahdesta karahvista, joihin pantiin kukkia. Koska olit juhlan sankari, huudettiin nimeäsi kolme kertaa, jotta sinut seppelöitäisiin, ja kun et vastannut, koska et ollut paikalla, ja kun aina kuuluu asiaan seppelöidä joku, seppelöitiin Washingtonin rintakuva. Se oli noiden juhlamenojen järjestys ja kulku.»

Kun Lorin oli lopettanut tämän totuudenmukaisen kertomuksen, jossa sen ajan ihmiset eivät nähneet mitään hullunkurista, kuului melua kadulta, ja ensin kaukaiset, sitten yhä lähenevät rummuttajat pärisyttivät ilmoille siihen aikaan niin tavallisen yleismarssin tahdit.

»Mitä se on?» kysyi Maurice.

»Siellä julistetaan Kommuunin määräystä», sanoi Lorin.

»Juoksenpa piirin kokoukseen», sanoi Maurice hypäten vuoteestaan ja kutsuen kotiapulaistaan auttamaan pukeutumisessa.

»Ja minä menen taas makaamaan», sanoi Lorin; »en ole nukkunut muuta kuin kaksi tuntia viime yönä noiden villittyjen vapaaehtoisten vuoksi. Ellei tapella muuta kuin hiukkasen, annat minun nukkua; jos taas ankarasti, tulet hakemaan minua.»

»Miksi olet laittanut itsesi niin koreaksi?» kysyi Maurice silmäillen Lorinia, joka nousi seisomaan lähteäkseen.

»Koska tänne tullakseni minun on pakko kulkea Béthisy-katua ja koska Béthisy-kadun numero kolmessa on ikkuna, joka aina avautuu mennessäni ohi.»

»Etkä pelkää, että sinua pidetään myskituoksuisena keikarina?»

»Myskikeikarina, minua? Eipä suinkaan, päinvastoin minut tunnetaan rehdiksi sansculotiksi. Mutta täytyyhän jotakin uhrata kauniille sukupuolelle. Eikä isänmaanpalvonta estä rakkaudenpalvontaa, päinvastoin toinen ohjaa toista:

Tasavalta käskee, että kansalaisten ohjeina olkoot muodot kreikkalaisten; vapauden pyhää alttaria varten on malli muinais-Hellaan sulotarten.

Yritäpäs viheltää sille, niin ilmiannan sinut aristokraatiksi ja saatan sinut sellaiseen parturiin, ettet enää koskaan pidä tekotukkaa! Hyvästi, rakas ystävä.»

Lorin tarjosi sydämellisesti Mauricelle kätensä, jota nuori sihteeri puristi sydämellisesti, ja lähti ulos märehtien erästä liehakoimisrunoa.

V

Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli

Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on, kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet, jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.

Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi. Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä 1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.

Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.

Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät, kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat valkeat kuin norsunluu.

Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen yhteiskunnallisesta asemastaan.

Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi, ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon. On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.

Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja, lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.

Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja Kreikan urhoilla oli.

Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa miestä.

Ensimmäisessä taistelussa, johon hän otti osaa, toisin sanoen Jemmapesissa, hän sai luodin, joka lävisti hänen teräksiset hartialihaksensa ja litistyi sitten luuta vasten. Rahvaan edustaja tunsi Mauricen ja lähetti hänet Pariisiin parantumaan. Kokonaisen kuukauden ajan Maurice vääntelehti tuskissa vuoteellaan kuumeen hivuttamana. Mutta jo tammikuussa hän oli jalkeilla ja johti, vaikkakaan ei virallisesti, kuitenkin todellisesti Thermopylen kerhoa, toisin sanoen sataa nuorta pariisilaista porvarismiestä, jotka olivat valmiit asevoimin vastustamaan jokaista tyranni Capetin hyväksi tehtävää yritystä. Vieläpä hän sapeli kädessä oli mukana avustamassa kuninkaan mestausta, kulmat rypyssä synkästä vihasta, silmä kovana, kasvot kalpeina, sydän sekä siveellisen vihan että ruumiillisen säälin ahdistamana, ja mahdollisesti hän oli koko väkijoukosta ainoa, joka pysyi ääneti, kun tämän Ludvig Pyhän jälkeläisen pää putosi ja sielu nousi taivaaseen. Sitten hän kuitenkin nosti ilmaan peloittavan sapelinsa, ja kaikki hänen ystävänsä huusivat: »Eläköön vapaus!» huomaamatta, että tällä kertaa ei hänen äänensä ollutkaan kajahtanut mukana kuten ennen.

Sellainen oli siis se mies, joka maaliskuun 11 päivän aamuna lähti kävelemään Lepelletier-kadulle ja jonka kohokuvan saamme vielä tarkemmin piirtää sen myrskyisen elämän taustalle, jota tänä aikakautena vietettiin.

Noin kello kymmenen Maurice saapui siihen piiriin, jonka sihteeri hän oli.

Levottomuus oli suuri. Aiottiin äänestää Konventille osoitettavasta adressista, jossa pyydettiin tukahduttamaan girondistien vehkeet. Mauricea odotettiin kärsimättömästi.

Ei puhuttu muusia kuin Maison-Rougen ritarista, siitä häikäilemättömyydestä, miten tämä kuningaspuolueen vannoutunut vehkeilijä oli toistamiseen saapunut Pariisiin, vaikka täällä oli, kuten hän hyvin liesi, luvattu hinta hänen päästään. Tämän miehen saapuminen pantiin edellisenä iltana Templessä tapahtuneen yrityksen yhteyteen, ja jokainen lausui ilmi vihansa ja suuttumuksensa pettureita ja ylimysmielisiä kohtaan.

Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.

Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun. Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti, teki yön muistot selviksi joka askeleella.

Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin.

»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi, että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä jossakin ikkunassa?»

Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan. Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella polttikin vielä.

Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja, hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan, kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut, muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet näyttivät sumu ja sade hävittäneen.

»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen asuntona.»

Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään, sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui kotiin epätoivoissaan.

»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»

VI

Temple

Samana päivänä ja samalla hetkellä, kun Maurice tuskallisesti pettyneenä käveli takaisin Tournellen sillan yli, olivat useat kaupunginvirkamiehet, seurassaan Santerre. Pariisin kansalliskaartin komentaja, tärkeällä käynnillä Templen tornissa, joka elokuun 13 päivänä 1792 oli muutettu vankilaksi.

Tämä tarkastus toimitettiin erikoisesti kolmannen kerroksen huoneistossa, jossa oli eteinen ja kolme huonetta.

Eräässä näistä huoneista oli kaksi naista, nuori tyttö ja yhdeksänvuotias lapsi, kaikki surupuvussa.

Naisista saattoi vanhempi olla kolmenkymmenenseitsemän tai kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Hän istui lukemassa pöydän ääressä. Toinen istui ompelemassa seinäverhoa; hän saattoi olla kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen.

Neito oli neljäntoista vuoden vanha ja pysytteli lapsen vieressä, joka makasi sairaana silmät ummessa ikäänkuin nukkuisi, vaikka sellaisessa metelissä, jota kaupungin virkamiehet pitivät, ilmeisesti oli mahdotonta nukkua.

Toiset penkoivat vuoteita, toiset levittelivät liinavaatteita; toiset taas, jotka jo olivat lopettaneet etsiskelynsä, tuijottivat hävyttömästi onnettomiin naisvankeihin. Nämä pitivät itsepintaisesti katseensa alaspäin luotuina, yksi kirjaansa, toinen seinävaatteeseensa, kolmas veljeensä.

Vanhempi naisista oli kookas, kalpea ja kaunis; hän näytti lukiessaan keskittävän koko huomionsa kirjaan, vaikka luultavasti lukikin vain silmillään ja hänen mielensä oli muualla.

Silloin eräs kaupungin virkamiehistä astui hänen viereensä, kiskaisi raa'asti kirjan hänen kädestään ja heitti sen keskelle huonetta.

Vanki ojensi kätensä pöydälle, otti toisen kirjan ja jatkoi lukuaan.