Part 2

»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää. Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»

»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»

»Kohteliaisuus on ylimystön hyveitä, mutta me olemmekin sansculotteja», sutkauttivat vapaaehtoiset.

»No niin», sanoi Lorin, »mutta älkää puhuko noista asioista madamen kuullen. Hänhän saattaa olla englantilainen. [Englannissa ei katsota sopivaksi puhua housuista naisten kuullen. _Sans-culottes_ merkitsee »ilman polvihousuja». Vallankumouksen alussa se oli alhaison ja radikaalien nimitys, koska heillä erotukseksi ylemmistä säädyistä oli pitkät housut. — Suom.] Älkää suuttuko tästä olettamuksesta, kaunis yölintuni», lisäsi hän kääntyen kohteliaasti tuntemattoman puoleen.

»Runoilija laulaa ja mä toistan sen hänen perässänsä kuiskaamalla: Englanti on pesä joutsenen ison kalalammen ulapalla.»

»Vai niin, jopa annoit itsesi ilmi», sanoi vapaaehtoisten päällikkö; »myönnät olevasi Pittin kätyri, Englannin palkkalainen...»

»Hiljaa!» sanoi Lorin, »sinä et ymmärrä runoudesta mitään, hyvä ystävä. Niinpä puhunkin sinulle nyt suorasanaisesti. Kuule, me olemme lempeitä ja maltillisia kansalliskaartilaisia, mutta yhtä kaikki aito Pariisin lapsia. Se merkitsee, että jos tulistumme, iskemme siekailematta.»

»Madame», sanoi Maurice, »näette miten on asian laita ja mitä nyt tulee tapahtumaan. Viiden minuutin perästä teurastaa kymmenen tai tusina miestä toisensa teidän tähtenne. Onko teidän puoltajanne omaksuma asia sen veren arvoinen, joka virtaa sen vuoksi?»

»Hyvä herra», vastasi tuntematon pannen kätensä ristiin, »en voi sanoa teille muuta kuin yhden asian: jos sallitte heidän pidättää minut, koituu siitä minulle ja muillekin niin suuri onnettomuus, että ennenkuin jätätte minut oman onneni nojaan, rukoilen teitä lävistämään sydämeni tuolla miekalla, jota pidätte kädessänne, ja heittämään ruumiini Seineen.»

»Hyvä on, madame», vastasi Maurice, »otan koko vastuun itselleni».

Hän päästi irti kauniin tuntemattoman kädet, joita oli pitänyt omissaan..

»Kansalaiset», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »upseerinanne, isänmaanystävänä, ranskalaisena minä käsken teitä suojelemaan tätä naista. Ja kuule, Lorin: jos yksikään näistä veijareista sanoo sanankaan, niin käytä pistimiä!»

»Taisteluun... valmiit!» sanoi Lorin.

»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»

Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.

»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.

Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen rintaa vasten.

»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä vastuussa.»

»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»

»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan, »tunnussana?»... Asia on niin, että...»

»Et kai pelkää minun käyttävän sitä väärin?»

»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma asiasi.»

»Sanot siis?» toisti Maurice.

»Sanon sen tuossa paikassa, mutta suoriutukaamme ensin näistä veijareista! Ja ennen kuin eroamme, sanoisin sinulle vielä kernaasti pari sanaa neuvoksi.»

»Hyvä, odotan.»

Ja Lorin lähti puhuttelemaan kansalliskaartilaisiaan, jotka yhä vielä pitivät vapaaehtoisia kurissa.

»No, oletteko nyt saaneet kylliksenne?»

»Olemme, girondistikoira», vastasi päällikkö.

»Erehdyt, hyvä ystävä», sanoi Lorin tyynesti, »sillä me olemme parempia sansculotteja kuin sinä, koska kuulumme Thermopylen kerhoon, jonka isänmaallisuutta ei kiellettäne. Antakaa kansalaisten mennä», jatkoi Lorin; »he eivät väitä vastaan».

»Siitä huolimatta on varmaa, että jos tuo nainen on epäilyttävä...»

»Jos hän olisi epäilyttävä, olisi hän karannut tiehensä tappelun kuluessa eikä odottanut sen päättymistä, kuten näet hänen tehneen.»

»Niin», hymähti eräs vapaaehtoinen, »se on kyllä totta, mitä kansalainen Thermopyle sanoo».

»Sitäpaitsi saamme kyllä tietää sen, koskapa ystäväni lähtee viemään hänet vartiotupaan sillä aikaa kun me menemme juomaan kansakunnan terveydeksi.»

»Menemmekö me juomaan?» kysyi päällikkö.

»Varmasti! Minulla on kova jano ja tunnen hauskan kapakan Thomas-du-Louvre-kadun kulmassa.»

»No miksi et sanonut tuota heti, kansalainen? Nyt meitä kiusaa se, että epäilimme isänmaallisuuttasi. Kansakunnan ja lain nimessä sekä luottamuksemme todisteeksi syleilkäämme nyt toisiamme!»

»Syleilkäämme toisiamme!» sanoi Lorin.

Niinpä vapaaehtoiset ja kansalliskaartilaiset syleilivät toisiaan innostuneina. Siihen aikaan käytettiin yhtä mielellään kaulailemista kuin kaulan katkaisemista.

»Lähtekäämme, hyvät ystävät», huusivat silloin molemmat yhtyneet joukot, »Thomas-du-Louvre-kadun kulmaan!»

»Entäs me!» sanoivat haavoittuneet valittavalla äänellä, »onko aikomus jättää meidät yksiksemme tänne?»

»Niin juuri, jättää teidät», sanoi Lorin, »jättää urhot, jotka ovat kaatuneet taistelussa isänmaan puolesta, tosin kyllä isänmaanystäviä vastaan ja erehdyksestä, se on myöskin totta. Lähetämme teille paarit. Laulakaa sillä aikaa _marseljeesia_, se lieventää suruanne.

Lapset synnyinmaan, marssikaatte, päivä koittanut on kunnian.»

Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo, joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.

»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan...»

»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen mukaan, millä teistä näytän!»

»Ensinnäkin te sanotte _herra_, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö, kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»

»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä loppuun asti!»

»Kuinka niin?»

»Saattamalla minut kotiini saakka ja suojelemalla minua koko matkan.»

»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi kauhean huonoon valoon».

»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet joka askelella.»

»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra... sinun seurassasi, kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»

»Kuuletko, pelastunut!» sanoi Lorin. »Hän on siis suuressa vaarassa.»

»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen. Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme; jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»

»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääli Aristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:

Iris järkeni vei ja ymmärrykseni vaatii.»

»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard [ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»

»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»

»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä, päätä heti!»

»Etkö väärinkäytä sitä?»

»En, lupaan sen.»

»Ei riitä, vanno!»

»Miten siis?»

»Vanno isänmaan alttarilla!»

Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla vaaditun valan yhtään nauramatta.

»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle 'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin roomalaista!»

»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne. Kiitos, Lorin!»

»Hauskaa matkaa!» sanoi tämä pannen isänmaan alttarin taas päähänsä.

Ja uskollisena anakreonilaiselle maulleen hän poistui hyräillen:

»Eleonoora, viimeinkin suloiseen suostuit syntikin. Sä pelkäsit jo halutessas ja vielä sitä maistaessas. Mut kuinka pelkos poistaisin?»

III

Fossés-Saint-Victor-katu

Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen. Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima, hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen, puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.

»Minne te menette, kansatar?» kysyi hän.

»Voi, varsin kauvaksi, hyvä herra», vastasi toinen.

»Mutta minne päin sitten?»

»Kasvitieteelliseen puutarhaan päin.»

»Hyvä on, lähtekäämme!»

»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi, herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»

»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla? Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»

»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan syrjäisessä talossa.»

»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkun _entisen_ talossa, jossakin ylimystön luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»

»Minäkö», huudahti nainen, »ja kuinka niin?»

»Aivan varmaan. Näette tasavaltalaisen palvelevan teitä saattajananne. No niin, tämä tasavaltalainen pettää oman asiansa, siinä kaikki!»

»Mutta, kansalainen», sanoi tuntematon kiivaasti, »te erehdytte, sillä minä rakastan tasavaltaa yhtä paljon kuin tekin».

»Siinä tapauksessa, jos kerran olette isänmaallinen, ei teillä ole mitään salattavaa. Mistä te tulette?»

»Oi, hyvä herra, armoa!» sanoi tuntematon.

Sana _herra_ ilmaisi niin syvää ja miellyttävää kainoutta, että Maurice luuli sen todella sisältyvän tuohon lauseeseen.

»Varmasti», sanoi hän itsekseen, »tuo nainen tulee lemmenkohtauksesta».

Ja tietämättä miksi hän tunsi tämän ajatuksen ahdistavan sydäntään. Tästä hetkestä alkaen hän oli vaiti.

Sillä aikaa nämä öiset kävelijät olivat ehtineet Verrerie-kadulle ja kohdattuaan kolme neljä kulkuvartiota ja ilmoitettuaan näille tunnussanan päässeet kulkemaan vapaasti, kunnes erään vielä vastaantulevan kulkuvartion upseeri näytti tekevän vaikeuksia.

Maurice katsoi silloin parhaaksi lisätä tunnussanaan nimensä ja osoitteensa.

»Hyvä», sanoi upseeri, »mikäli sinuun tulee, mutta entä kansatar...»

»Mitä hänestä?»

»Kuka hän on?»

»Hän on... vaimoni sisar.»

Upseeri päästi heidät menemään.

»Olette siis naimisissa, hyvä herra?» kuiskasi tuntematon.

»En ole, madame, kuinka niin?»

»Koska siinä tapauksessa olisitte voinut sanoa minua lyhyemmin vaimoksenne», vastasi nainen nauraen.

»Madame», sanoi vuorostaan Maurice, »vaimo-nimitys on pyhä arvonimi, jota ei sovi antaa kevytmielisesti. Minulla ei ole edes kunniaa tuntea teitä.»

Nyt tunsi tuntematon vuorostaan sydäntänsä ahdistavan, ja hän vaikeni.

He menivät tällä haavaa Marien sillan yli.

Nuori nainen asteli sitä kiivaammin, mitä enemmän lähestyttiin matkan määrää.

Käveltiin Tournellen sillan yli.

»Luullakseni ollaan nyt teidän korttelissanne», sanoi Maurice astuen Saint-Bernardin rantakadulle.

»Niin ollaan, kansalainen», vastasi tuntematon, »mutta juuri täällä olen enimmin apunne tarpeessa».

»Totta tosiaankin, madame, te kiellätte minua utelemasta ja samaan aikaan teette voitavanne kiihoittaaksenne uteliaisuuttani. Se ei ole jalomielistä. Osoittakaahan toki hieman luottamusta, olen sen luullakseni hyvin ansainnut! Ettekö suo minulle sitä kunniaa, että sanotte, ketä puhuttelen?»

»Puhutte», sanoi tuntematon hymyillen, »naiselle, jonka olette pelastanut suurimmasta vaarasta, missä hän koskaan on ollut, ja joka tulee olemaan teille kiitollinen koko ikänsä».

»En pyydä teiltä niin paljoa, madame; olkaa vähemmän kiitollinen ja sanokaa minulle tällä hetkellä nimenne!»

»Mahdotonta!»

»Olisitte kuitenkin sanonut sen kelle tahansa piirin edustajalle, jos teidät olisi viety vartiotupaan.»

»En, en koskaan!» huudahti tuntematon.

»Mutta siinä tapauksessa olisitte joutunut vankilaan.»

»Olin päättänyt alistua kaikkeen.»

»Mutta tällä hetkellä on vankila...»

»Sama kuin mestauslava, sen tiedän.»

»Ja olisitte valinnut mestauslavan?»

»Ennenkuin pettänyt... Nimeni ilmaiseminen olisi ollut pettämistä.»

»Sanoinhan teille, että saatoitte minut näyttelemään kummallista osaa ollakseni tasavaltalainen.»

»Esitätte jalomielisen miehen osaa. Tapaatte naisparan, jota loukataan; ette kohtele häntä halveksivasti, vaikka hän voikin kuulua alhaisoon, ja koska häntä voidaan loukata vielä uudelleenkin, saatatte te, pelastaaksenne hänet tuhosta, siihen kurjaan kaupunginosaan saakka, jossa hän asuu. Siinä kaikki.»

»Niin, olette oikeassa. Asia on näköjään niin; siten olisin itsekin ajatellut, ellen olisi nähnyt teitä, ellette olisi puhunut minulle. Mutta teidän kauneutenne, teidän puheenne on ylhäisen naisen. Ja juuri tämä ylhäisyys, joka ei sovellu teidän pukuunne eikä tähän viheliäiseen kaupunginosaan, todistaa, että yölliseen liikkeelläoloonne kätkeytyy jokin salaisuus... Olette vaiti... no niin, ei puhuta siitä enää! Olemmeko vielä kaukana asunnostanne, madame?»

Tällöin he tulivat Fossés-Saint-Victor-kadulle.

»Näettekö tuon pienen mustan rakennuksen?» sanoi Mauricelle tuntematon osoittaen kädellään Kasvitieteellisen puutarhan muurien takaista taloa. »Kun tulemme sinne, jätätte minut.»

»Hyvä on, madame! Määrätkää, olenhan tässä totellakseni teitä.»

»Oletteko pahoillanne?»

»Minäkö? En vähääkään. Sitäpaitsi, mitä te siitä välitätte?»

»Välitän paljonkin, koska minun vielä täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta.»

»Mitä niin?»

»Oikein sydämellistä ja vilpitöntä hyvästelyä, ystävän jäähyväisiä!»

»Ystävän jäähyväisiä! Oi, te suolle minulle liikaa kunniaa, madame! Eriskummainen ystävä, joka ei tunne ystävättärensä nimeä ja jolta tämä ystävätär salaa osoitteensa, ilmeisesti pelosta nähdä hänet harmikseen uudestaan!»

Nuori nainen painoi päänsä eikä vastannut.

»Muuten, madame», jatkoi Maurice, »jos olen päässyt jonkin salaisuuden perille, ei teidän tarvitse olla minulle pahoillanne siitä; en ole sitä yrittänyt».

»Nyt olen perillä, hyvä herra», sanoi tuntematon.

Oltiin vastapäätä vanhaa Saint-Jacques-katua, jota reunustivat korkeat mustat rakennukset ja leikkasivat hämärät lehtokäytävät sekä nahka- ja muiden tehtaiden väliset kujat, sillä muutaman askeleen päässä virtaa pieni Blèvrejoki.

»Täälläkö?» kysyi Maurice. »Kuinka, asutteko täällä?»

»Asun.»

»Mahdotonta!»

»Kuitenkin on niin asian laita. Hyvästi siis, hyvästi, uljas ritarini, hyvästi, jalomielinen suojelijani!»

»Hyvästi, madame», vastasi Maurice hiukan pilkallisesti, »mutta sanokaa minulle, jotta rauhoittuisin, ettei teillä enää ole mitään hätää!»

»Ei minkäänlaista!»

»Siinä tapauksessa lähden takaisin.»

Ja Maurice tervehti kylmästi, vetäytyen pari askelta taaksepäin.

Tuntematon jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen.

»En tahtoisi kuitenkaan tällä tavoin heittää teille hyvästi», sanoi hän. »Kuulkaa, herra Maurice, ojentakaa minulle kätenne!»

Maurice lähestyi tuntematonta ja ojensi kätensä. Hän tunsi silloin, että nuori nainen sujahutti hänen sormeensa sormuksen.

»Ai, ai, kansatar, mitä te nyt teette? Ettekö huomaa, että hukkaatte yhden sormuksenne?»

»Voi, hyvä herra, nyt teette pahasti.»

»Puuttuiko minulta, madame, vielä kiittämättömyyden pahe?»

»Voi, minä rukoilen teitä, hyvä herra... ystävä. Älkää jättäkö minua tällä tavalla. Sanokaa, mitä te haluatte? Mitä on tehtävä?»

»Jotta maksatte velkanne, niinkö?» sanoi nuori mies katkerasti.

»Ei», sanoi tuntematon lumoavalla äänensävyllä, »vaan että antaisitte minulle anteeksi, vaikken ilmaise teille salaisuutta, joka minun on pakko säilyttää».

Nähdessään hänen kauniiden silmiensä kimmeltävän hämärässä melkein kosteina kyynelistä, tuntiessaan lämpöisen käden värisevän omassaan, kuullessaan äänen, jonka sävy oli käynyt miltei rukoilevaksi, Maurice leppyi äkkiä, ja hänet valtasi ihastus.

»Mitäkö minä tahdon?» huusi hän. »Tahdon nähdä teidät uudestaan!»

»Mahdotonta.»

»Vaikka ei muuta kuin kerran, tunnin, minuutinkin, sekunninkin!»

»Sanon, että se on mahdotonta.»

»Kuinka?» kysyi Maurice, »sanotteko tosissanne, etten saa nähdä teitä enää koskaan?»

»Ette koskaan!» vastasi tuntematon tuskallisena kaikuna.

»Voi, madame», sanoi Maurice, »varmasti laskette minusta pilaa».

Ja hän nosti pystyyn jalomuotoisen päänsä, pudistaen pitkiä kiharoitaan kuten se, joka koettaa päästä vapaaksi toisen kuristuksesta.

Tuntematon katseli häntä, kasvoillaan kuvaamaton ilme. Selvästi näkyi, ettei hän itse ollut päässyt kokonaan vapaaksi siitä tunteesta, jonka oli Mauricessa herättänyt.

»Kuulkaa», sanoi hän hetken hiljaisuuden perästä, jonka oli katkaissut vain Mauricen turhaan pidättämä huokaus. »Kuulkaa! Vannotteko minulle kunnianne kautta pitävänne silmänne kiinni siitä hetkestä, kun sanon teille, siihen asti, kunnes olette laskenut kuusikymmentä sekuntia? Mutta silloin... kautta kunnianne?»

»Ja jos vannon, mitä silloin tapahtuu?»

»Silloin tapahtuu, että todistan teille kiitollisuuteni tavalla, jolla lupaan olla milloinkaan sitä osoittamatta kenellekään toiselle, vaikka hän tekisi puolestani enemmän kuin te olette tehnyt; se tosin olisikin vaikeata.»

»Mutta saanko kuitenkin tietää?»

»Ette, luottakaa minuun, saatte nähdä...»

»Madame, en tosiaankaan tiedä, oletteko enkeli vai paholainen.»

»Vannotteko?»

»No niin, kyllä vannon.»

»Että tapahtukoon mitä hyvänsä, ette avaa silmiänne?... Tapahtukoon mitä hyvänsä, ymmärrättekö oikein, vaikka tuntisitte tikariniskun?»

»Kunniasanallani, panette pääni sekaisin tällä vaatimuksella.»

»No vannokaa siis, hyvä herra, ette sillä pane paljoakaan alttiiksi, mikäli minusta tuntuu.»

»Hyvä, minä vannon, tapahtukoon minulle mitä hyvänsä», sanoi Maurice sulkien silmänsä.

Hän avasi ne taas.

»Antakaa minun nähdä teidät vielä kerran, yhden ainoan kerran», sanoi hän, »minä rukoilen teitä!»

Nuori nainen laski huppukauluksensa taapäin hiukan keimailevasti; ja kuun tullessa juuri esiin kahden pilven välistä saattoi Maurice toistamiseen nähdä hänen pitkät sysimustat kiharansa, kulmakarvojen ihanat kaksoiskaaret, joita olisi voinut luulla piirretyksi tushilla, kaksi mantelinmuotoista, sametinpehmyttä, kaihoisaa silmää, mitä hienoimman nenän, raikkaat huulet, ihanat kuin korallit.

»Voi, te olette kaunis, hyvin kaunis, liian kaunis!» huudahti Maurice.

»Sulkekaa silmänne!» sanoi tuntematon.

Maurice totteli.

Nuori nainen tarttui hänen molempiin käsiinsä ja käänsi hänet siihen suuntaan kuin tahtoi. Äkkiä tuntui tuoksuva lämpö lähestyvän Mauricen kasvoja, ja suu hipaisi suuta, jättäen hänen huultensa väliin jalokivisormuksen, jota hän äsken oli kieltäytynyt ottamasta.

Se oli niin äkillinen aistimus kuin ajatus, polttava kuin liekki. Maurice tunsi liikutusta, joka muistutti melkein tuskaa, niin syvä ja odottamaton se oli, niin se oli tuntunut sydänjuuriin saakka ja pannut niiden salaiset säikeet väräjämään.

Hän teki äkillisen liikkeen ojentamalla kätensä.

»Valanne!» huusi ääni jo kaukaa.

Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan paikalleen sanattomana, horjuen.

Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.

Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton tosiasia.

IV

Ajan tapoja

Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä. Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia kohti, joka oli Roule-kadulla.

Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.

»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.

»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri, että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen poikueensa.»

»Ja millä tavoin?»

»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä, joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»

»Perhana!» sanoi Maurice. »Ja onko vehkeilijät pidätetty?»

»Ei ole, kulkuvartio ehti kadulle ja hajosi kuin tuuleen.»

»Ja onko mitään toiveita saada ne veijarit jälleen kiinni?»

»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän johtajansa, pitkä laiha mies... jonka oli luonut kaartin miesten pariin eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta Madelonnettes-kadun kautta.»

Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät, että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan levottomaksi.

Palattuaan kotiin Maurice tapasi _kotiapulaisensa_; tähän aikaan ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan levottoman odottamisensa vuoksi.

Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa, vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.