Part 4

Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen, joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.

Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:

»Marie, pesän suuhun on piilotettu kirjelippu; ota se pois.»

»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet kylliksi?»

»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset saa enää suudella äitiään?»

»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»

Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille kasvoilleen.

»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»

Vanki oli yhtä vaiti kuin ennenkin.

»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen, joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa, tiesittekö vehkeilystä?»

Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi. Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.

»Ette siis tahdo vastata?» sanoi Santerre polkien jalkaansa rajusti.

Vanki otti pöydältä kolmannen niteen.

Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan, mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.

»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»

»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata teille».

»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea rikolliset.»

»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä vastaankaan.»

»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä veljenpoikasi sanoo».

Ja hän lähestyi kruununperillisen vuodetta.

Tämän uhkauksen johdosta Marie-Antoinette nousi äkkiä.

»Hyvä herra», sanoi hän, »poikani on sairas ja nukkuu... Älkää herättäkö häntä.»

»Vastaa siis!»

»En tiedä mitään.»

Virkamies astui suoraan pikku vangin vuoteen viereen. Tämä, kuten jo olemme kertoneet, teeskenteli nukkuvansa.

»Ylös, ylös, herääpäs, Capet», sanoi hän ravistaen poikaa raa'asti.

Lapsi aukaisi silmänsä ja hymyili. Kaupungin virkamiehet piirittivät nyt vuoteen.

Kuningatar, jonka tuska ja pelko teki levottomaksi, antoi merkin tyttärelleen, joka käytti hetkeä hyväkseen, pujahti viereiseen huoneeseen, avasi uuninluukun, veti sieltä esiin kirjelipun, poltti sen, palasi sitten heti huoneeseen ja rauhoitti äitinsä yhdellä silmäyksellä.

»Mitä tahdotte minusta?» kysyi lapsi.

»Tietää, etkö ole kuullut mitään viime yönä?»

»En, olen nukkunut.»

»Näytät pitävän kovasti nukkumisesta.»

»Kyllä pidän, sillä nukkuessani näen unia.»

»Ja millaisia unia näet?»

»Uneksin, että saan jälleen nähdä isäni, jonka olette tappaneet.»

»Siis et ole kuullut mitään?» sanoi Santerre kiivaasti.

»En mitään.»

»Nämä sudenpenikat ja naarassusi ymmärtävät totisesti hyvin toisensa», sanoi raivostunut virkamies; »ja kuitenkin on salaliitto ollut olemassa».

Kuningatar hymyili.

»Hän pilkkaa meitä, tuo itävallatar», huusi virkamies. »Koska asian laita siis on niin, pankaamme Kommuunin julistus toimeen kaikessa ankaruudessaan. Nouse ylös, Capet!»

»Mitä aiotte tehdä?» huudahti kuningatar unohtaen arvonsa. »Ettekö näe, että poikani on sairas, että hän on kuumeessa? Tahdotteko siis tappaa hänet?»

»Poikasi», sanoi virkamies, »on Templen neuvostolle yhtämittaisen levottomuuden aiheena. Hän se on kaikkien vehkeilijöitten tähtäyspisteenä. He luulottelevat voivansa ryöstää teidät kaikki. No niin, ryhdytään toimiin! — Tison! ... Kutsukaa Tison!»

Tison oli eräänlainen päivätyöläinen, jonka huolena olivat vankilan karkeammat taloustehtävät. Hän saapui paikalle.

Hän oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli tumma ihonväri, karkeat ja hurjat kasvot ja musta, kihara, kulmakarvoihin saakka ulottuva tukka.

»Tison», sanoi Santerre, »kuka toi eilen ruoan pidätetyille?» Tison mainitsi jonkin nimen.

»Ja kuka toi liinavaatteet?»

»Tyttäreni.»

»Tyttäresi on siis pesijä?»

»On kyllä.»

»Ja sinä olet antanut hänelle vankien vaatteitten pesun?»

»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän puolestaan.»

»Sinua on käsketty tarkoin tutkimaan liinavaatteet!»

»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon, joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva Capetille sanomatta mitään.»

Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua, kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi silmäyksen madame Elisabethin kanssa.

»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile; mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos mennessäni?»

»Et mene enää ulos», sanoi Santerre.

Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:

»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan, minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»

»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti, tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä, mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle etukäteen.»

Tällä haavaa oli kuningatar, joka luuli, että hänet oli unohdettu, vähitellen tyyntynyt ja pannut poikansa jälleen vuoteeseen makaamaan.

»Käske vaimosi tänne», sanoi virkamies Tisonille.

Tämä totteli sanomatta sanaakaan. Santerren uhkaukset olivat tehneet hänestä lauhkean kuin lampaan.

Tisonin vaimo saapui.

»Tule tänne, kansatar», sanoi Santerre; »me poistumme eteiseen, ja sillä välin sinä tarkastat pidätetyt».

»Mitä sanot, vaimo», virkkoi Tison, »kun he eivät enää tahdo päästää meidän tyttöämme Templeen?»

»Kuinka? Eivätkö he aio päästää meidän tyttöämme enää Templeen? Mutta silloinhan emme enää näe häntä, omaa tytärtämme?»

Tison pudisti päätänsä.

»Mitä se merkitsee?»

»Me teemme ilmoituksen Templen neuvostolle, ja se saa päättää. Sillä välin...»

»Sillä välin», sanoi vaimo, »minä tahdon tavata tytärtäni».

»Hiljaa!» sanoi Santerre; »sinut on haettu tänne, jotta tutkisit vangit; tutki heidät ja sitten vasta saamme nähdä...»

»Mutta... kuitenkin!...»

»Vai niin!» sanoi Santerre rypistäen kulmiaan; »tämä saa luullakseni huonon käänteen».

»Tee kuten kansalainen kenraali käskee! Tee, vaimo; kuulithan hänen sanovan, että saamme nähdä.»

Ja Tison katseli Santerrea nöyrästi hymyillen.

»Hyvä on», sanoi vaimo; »menkää tiehenne, olen valmis tarkastamaan heidät».

Miehet lähtivät ulos huoneesta.

»Rakas rouva Tison», sanoi kuningatar, »uskokaa varmasti...»

»En usko mitään, kansatar Capet», sanoi kauhea nainen kiristäen hampaitaan, »muuta kuin että juuri sinä olet syynä kansan kaikkiin onnettomuuksiin. Ja muista, että jos löydän jotakin epäilyttävää sinun yltäsi, niin saatpa nähdä.»

Neljä miestä jäi ovelle auttaakseen Tisonin vaimoa käsivoimalla, jos kuningatar tekisi vastarintaa.

Aloitettiin kuningattaresta.

Hänen yltään löydettiin kolmeen solmuun sidottu nenä liina, joka ikävä kyllä näytti olevan valmiiksi laadittu vastaus Tisonin mainitsemaan merkkiin, lyijykynä, messuhaka ja sinetöimisvahaa.

»Kas, kylläpä tiesin hyvinkin», sanoi Tisonin vaimo; »olinhan sanonut kaupungin virkamiehille, että itävallatar kirjoittelee! Joku päivä sitten löysin kynttilän reunalta vahatipan.»

»Voi, hyvä rouva», sanoi kuningatar rukoilevalla äänellä, »älkää näyttäkö muuta kuin messuhakaa!»

»Vai niin, kyllä kai», sanoi vaimo, »vielä sinua säälisin!... Säälitäänkö minua?... Minulta viedään tyttäreni.»

Madame Elisabethilla ja madame Royalella ei ollut mitään epäilyttävää yllään.

Tisonin vaimo kutsui takaisin viranomaiset, jotka tulivatkin, Santerre etunenässä; sitten hän antoi heille kuningattaren vaatteista löydetyt esineet, jotka kulkivat kädestä käteen ja joiden johdosta tehtiin loppumattomia arvailuja ja olettamuksia. Etenkin kolmeen solmuun sidottu nenäliina askarrutti kauan kuningassuvun ahdistajien mielikuvitusta.

»Nyt luemme sinulle Konventin määräyksen», sanoi Santerre.

»Minkä määräyksen?» kysyi kuningatar.

»Määräyksen, joka käskee erottamaan sinut ja poikasi toisistaan.»

»Mutta onko siis totta, että tuollainen määräys on olemassa?»

»On. Lapsesta, jonka kansa on uskonut sen huostaan, on konventti liiaksi huolissaan jättääkseen sen niin turmeltuneen äidin seuraan, kuin sinä olet...»

Salama välähti kuningattaren silmistä.

»Mutta lausukaa ainakin syyte, te tiikerit!»

»No hitossa, se ei ole vaikeata», sanoi eräs kaupungin virkamies, »kuulehan...»

Ja hän lausui yhden noista hävyttömistä syytteistä, joita Suetonius on esittänyt Agrippinaa vastaan.

»Ei!» huudahti kuningatar seisten kalpeana ja ylväänä suuttumuksessaan, »minä vetoan kaikkien äitien sydämiin».

»Riittää, riittää», sanoi kaupungin virkamies, »se on kyllä koreasti tehty, mutta me olemme olleet täällä jo kaksi tuntia emmekä voi uhrata koko päivää; nouse, Capet, ja seuraa meitä».

»Ei koskaan!» huudahti kuningatar hypähtäen kaupungin virkamiesten ja nuoren Ludvigin väliin. Ja hän valmistautui torjumaan pääsyä vuoteelle kuten tiikeriemo luolansa suuta; »en koskaan salli lastani ryöstettävän minulta!»

»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa kahta äitiä!»

»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne teidän haltuunne».

Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän kauhean uhrauksen.

Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:

»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi, poikani.»

Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan kylmänä ja taipumattomana:

»En tiedä mitään, hyvät herrat. Tehkää niin kuin tahdotte.»

Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen, etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.

Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.

Vallitsi toivoton äänettömyys, jonka katkaisivat vain muutamat nyyhkytykset.

Kuningatar ryhtyi ensinnä puhumaan.

»Tyttäreni», sanoi hän, »entä se kirjelippu?»

»Olen polttanut sen, kuten käskitte minun tehdä, äiti.»

»Lukematta sitä?»

»Lukematta sitä.»

»Hyvästi siis, viimeinen välähdys, korkein toivomus!» kuiskasi madame Elisabeth.

»Niin, te olette oikeassa, olette oikeassa, siskoni, tämä kärsimys on jo liikaa!»

Sitten hän sanoi kääntyen tyttärensä puoleen:

»Mutta olette kai ainakin nähnyt käsialan, Marie?»

»Kyllä, äiti, tuokion.»

Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:

»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni; oliko käsiala sama kuin tässä?»

»Oli, oli, äiti», huudahti prinsessa, »oli, minä tunnen sen».

»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana. »Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä sinun ihmetyösi.»

»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen puolestaan.»

»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen. Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän kuoleman... Mutta... jos hän kuolee... Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla ylhäällä minä kiitän häntä... Hänen nimensä on...»

Kuningatar katseli ympärilleen levottomana ja hiljensi äänensä:

»Hänen nimensä on Maison-Rougen ritari... Rukoilkaa hänen puolestaan!»

VII

Pelurin vala

Vapauttamisyritys, niin riidanalainen kuin sen todellisuus olikin, koska ei ollut edes aloitettu sen toimeenpanoa, oli yllyttänyt toisten vihaa ja toisien mielenkiintoa. Tämän tapahtuman uskottavuutta vahvisti suuresti yleisen turvallisuusvaliokunnan saama tieto, että kolme viikkoa tai kuukausi takaperin oli joukko emigrantteja saapunut Ranskaan eri kohdilta rajaa. Oli selvää, etteivät miehet, jotka täten panivat henkensä alttiiksi, tehneet sitä tarkoituksetta, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän suunnitelmansa yhdessä vapauttaa kuninkaallinen perhe.

Konventin jäsenen Osselinin ehdotuksesta oli jo julkaistu kauhea asetus: se tuomitsi kuolemaan jokaisen emigrantin, joka todistettavasti oli astunut jalallaan Ranskaan, jokaisen ranskalaisen, joka todistettavasti oli suunnitellut pakoa maasta, etenkin sellaisen, joka todistettavasti oli avustanut maanpakolaisen tai maasta pakenevan pakoa tai maahan paluuta, sekä lopuksi vielä jokaisen kansalaisen, jonka voitiin todistaa antaneen emigrantille turvapaikan.

Tämä kauhea laki vihki Hirmuvallan virkaansa. Ei puuttunut enää muu kuin laki, joka tuomitsisi myös epäilyttävät.

Maison-Rougen ritari oli liian toimelias ja liian uskalias vihollinen, jotta hänen Pariisiin-tulonsa ja käyntinsä Templessä eivät olisi aiheuttaneet mitä voimakkaimpia toimenpiteitä. Monessa epäilyttävässä talossa toimitettiin perinpohjaisempia kotietsintöjä kuin milloinkaan ennen. Mutta etsinnöistä ei ollut muuta tulosta kuin että löydettiin muutamia maahan palanneita naisia, jotka antoivat ottaa itsensä kiinni, ja joitakin vanhuksia, jotka eivät halunneet riidellä pyövelien kanssa niistä harvoista päivistä, jotka heillä oli jäljellä.

Kuten hyvin ymmärtää, oli piireillä useana päivänä paljon työtä, ja niin oli myöskin Lepelletierin piirillä, joka oli Pariisin vaikutusvaltaisimpia eikä sen sihteerilläkään ollut paljon aikaa ajatella tuntematonta naistaan.

Aluksi hän oli koettanut unohtaa, kuten oli päättänyt lähtiessään Vieille-Saint-Jacques-kadulta, mutta kävi, kuten hänen ystävänsä Lorin oli sanonut:

Ken unohdusta miettii, muistelee.

Maurice ei kuitenkaan ollut sanonut eikä myöntänyt mitään. Hän oli kätkenyt sydämeensä tämän seikkailun kaikki yksityiskohdat, jotka olivat jääneet hänen ystävänsä tutkimukselta huomaamatta. Mutta kun Lorin tunsi Mauricen iloiseksi ja avosydämiseksi ja nyt näki hänen alinomaa mietiskelevän ja etsivän yksinäisyyttä, epäili hän kuten sanoi, että Cupido-veitikka oli käynyt siellä.

On mainittava, että niiden kahdeksantoista vuosisadan aikana, jotka kuningasvaltaa oli kestänyt, oli Ranskassa harvana vuotena harrastettu niin paljon jumalaistaruoppia kuin armon vuonna 1793.

Kuitenkaan ei ritaria saatu kiinni; hänestä ei enää kuultu edes kerrottavan. Kuningatar, joka miehensä kuoleman jälkeen oli jäänyt leskeksi ja lapsensa menetettyään orvoksi, lievitti suruaan itkemällä tyttärensä ja kälynsä seurassa, ellei vieraita ollut saapuvilla.

Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.

Vuorelaisten tulivuori lepäsi ennenkuin se nielaisi girondistit.

Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.

Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä, virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.

Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen. Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.

Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai yliluonnollista olentoa.

Nimi johtaisi häntä siis erehtymättömästi.

Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen ilmoittamatta asiasta kenellekään.

Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiin _perustuslaiksi_, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.

Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä kirjoitetut nimet.

Maurice oli tullut sadannen talonsa ja siis myöskin sadannen luettelonsa kohdalle ilman että olisi mistään merkistä voinut päättää vähääkään päässeensä tuntemattomansa jäljille, koska hän etsi vain sentapaista nimeä, kuin oli uneksinut, kun eräs kelpo suutari, nähdessään lukijasta kuvastuvan kärsimättömyyden, avasi ovensa nahkahihna ja naskali kädessään ja sanoi, katsellen Mauricea silmälasiansa ylitse:

»Haluatko joitakin tietoja tämän talon asukkaista? Puhu siinä tapauksessa, olen valmis vastaamaan.»

»Kiitos, kansalainen», sopersi Maurice, »minä haen kuitenkin erään ystäväni nimeä».

»Mainitse hänen nimensä, kansalainen, tunnen tässä korttelissa koko maailman. Missä tuo ystävä asui?»

»Hän asui luullakseni vanhalla Jacques-kadulla; mutta pelkään hänen muuttaneen.»

»Mutta mikä hänen nimensä oli? Minun täytyy tietää hänen nimensä.»

Maurice jäi hämmästyneenä hetkeksi epäröimään; sitten hän mainitsi ensimmäisen nimen, joka juolahti hänen mieleensä.

»René», sanoi hän.

»Ja hänen toimensa?»

Mauricen ympärillä oli pelkkiä nahkatehtaita.

»Nahkurin sälli.»

»Siinä tapauksessa on käännyttävä mestarin puoleen», sanoi eräs porvari, joka pysähtyi paikalle ja katseli Mauricea jotenkin hyvänsuovasti, mutta kuitenkin hiukan epäilevästi.

»Niin juuri», sanoi portinvartija, »niin juuri; mestarit tietävät työmiestensä nimet, ja tuolla on kansalainen Dixmer, kas tuolla; hän on nahkatehtaan johtaja, ja hänellä on tehtaassaan yli viisikymmentä työläistä. Hän juuri voi antaa sinulle lisätietoja.»

Maurice näki kääntyessään pitkän, levollisen näköisen kelpo porvarin, jonka puvun koreus todisti rikkaaksi tehtailijaksi.

»Kuitenkin, kuten kansalainen ovenvartija jo sanoi», jatkoi porvari, »olisi tarvis tietää sukunimi».

»Sanoinhan: René.»

»René on vain ristimänimi, ja minä kysynkin sukunimeä. Minun kirjoihini on merkitty kaikkien työssäni olevien työmiesten sukunimet, eikä ristimänimiä».

»Kunniani kautta», sanoi Maurice, jota tällainen kuulustelu alkoi kiusata, »en tiedä hänen sukunimeään».

»Kuinka?» sanoi porvari hymyillen, ja Maurice luuli huomaavansa hänen ilmeessään enemmän ivaa, kuin mitä hän tahtoi näyttää, »kuinka, kansalainen, et tiedä ystäväsi sukunimeä?»

»En.»

»Siinä tapauksessa on luultavaa, ettet löydäkään häntä.»

Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.

»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään...» sanoi ovenvartija.

»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on siihen sanomista?»

»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on luultavaa, ettet löydä häntä.»

Ja kansalainen ovenvartija palasi kammioonsa kohottaen olkapäitään.

Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.

Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta eivät voiman edessä».

Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.

Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen, katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle, heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä, kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.

Kello löi yhdeksän illalla. Oli tullut täysi yö: ei kuulunut enää mitään ääniä, ei näkynyt mitään liikettä tässä autiossa korttelissa, jossa elämä näytti sammuneen samalla kertaa kuin päiväkin.