Part 15

»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin, jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».

Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös, kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia, jonka Maurice oli antanut hänelle.

Sanokaamme, missä mielentilassa Simon oli.

Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.

Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi, vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin helposti selitettävissä.

Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen, tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.

Simon oli Lorinin huomatessaan pysähtynyt äkkiä ja käynyt kalpeaksi.

»Taaskin tuo pataljoona on vartiossa!» murisi hän.

»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».

Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen kätensäkin.

»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin, Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»

Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.

»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen tekemään asiasta pöytäkirjan.»

»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»

Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista. Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.

Maurice ei kiinnittänyt mitään huomiota tämän kurjan miehen läsnäoloon, jota hän muutenkin vaistomaisesti koetti välttää joka kerta kun tapasi hänet tiellään, kuten paetaan myrkyllistä ja iljettävää käärmeitä.

»Vai niin!» sanoi Simon Tisonin vaimolle, joka kuivasi silmiään esiliinaansa, »sinä haluat siis ehdottomasti joutua giljotiinille, kansatar?»

»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo: »ja miksi niin?»

»Kuinka! Sinä otat vastaan rahaa kaupunginvirkamiehiltä, jotta päästäisit aristokraatteja Itävallattaren luo!»

»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo. »Ole vaiti, sinä olet hullu.»

»Se merkitään kyllä pöytäkirjaan», sanoi Simon innoissaan.

»Vielä mitä, nehän olivat virkamies Mauricen tuttavia, ja hän on parhaita isänmaanystäviä maailmassa.»

»Vehkeilijöitä he ovat, sanon niinä: sitäpaitsi saa Kommuuni kyllä tiedon asiasta, ja se tuomitsee.»

»Sinä siis menet ilmiantamaan minut, poliisin vakoilija?»

»Aivan oikein, ellet itse ilmianna itseäsi.»

»Mutta mitä olisi ilmiannettava? Mitä sinä tahdot, että antaisin ilmi?»

»Sen, mitä täällä on tapahtunut.»

»Mutta kun ei mitään ole tapahtunut.»

»Missä ne aristokraatit olivat?»

»Tuolla, portaissa.»

»Silloinko, kun Capetin leski nousi torniin?»

»Niin.»

»Ja he puhuivat keskenään.»

»He puhuivat pari sanaa.»

»Pari sanaa, siinä näet; sitäpaitsi täällä tuoksuu aristokraateille.»

»Tarkoitat, että täällä tuoksuu neilikalle.»

»Neilikalle! Miksi neilikalle?»

»Koska kansattarella oli neilikkavihko, joka tuoksui.»

»Millä kansattarella?»

»Joka katseli kuningatarta, kun hän meni ohitse.»

»Näet hyvin, että sinä sanot: kuningatar, Tisonin vaimo; aristokraattien tiheät vierailut saattavat sinut turmioon. Mitä tämä on, minkähän päälle minä astuin?» jatkoi Simon kumartuen.

»Kas niin», sanoi Tisonin vaimo, »kukkahan se on, neilikka; se on varmaankin pudonnut kansatar Dixmerin käsistä Marie Antoinetten ottaessa yhden kukan hänen kukkavihostaan».

»Capetin vaimo otti siis yhden kukan kansatar Dixmerin kukkavihosta?» sanoi Simon.

»Otti, ja minä itse annoin sen hänelle, kuuletko?» sanoi uhkaavalla äänellä Maurice, joka muutaman hetken oli kuunnellut tätä keskustelua ja tullut sen johdosta kärsimättömäksi.

»Se on hyvä, se on hyvä, näkee, mitä näkee, ja tietää, mitä sanotaan», murisi Simon, joka yllä piteli kädessään ison jalkansa rusentaman neilikkaa.

»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä kiellän sen».

»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko aristokraateilla lupa... Kas vain, mitähän tämä on?»

»Mikä?» kysyi Maurice.

»Sepä vain, jonka minä tunnen neilikan sisästä. Ahaa, ahaa!»

Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.

»Voi», huudahti Maurice vuorostaan, »mitä tämä on, hyvä Jumala?»

»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No niin, saatpa nähdä.»

Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla, että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin, keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi paperia turhaan: se oli kadonnut.

Simon päästi karjunnan.

»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi, kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».

Ja hän kiiruhti portaita alas jättäen ällistyneen Mauricen paikalleen.

Kymmenen minuutin kuluttua astui linnantorniin kolme Kommuunin jäsentä. Kuningatar oli vielä tornin tasanteella, ja määräys oli annettu jättää hänet täysin tietämättömäksi siitä, mitä oli tapahtunut. Kommuunin jäsenet saatattivat itsensä hänen luokseen.

Ensimmäinen esine, joka pisti heidän silmiinsä, oli punainen neilikka, jota hän vielä piteli kädessään. He katselivat toisiaan kummissaan.

»Antakaa meille tämä kukka», sanoi lähetystön puheenjohtaja astuen hänen luokseen.

Kuningatar ei ollut odottanut tätä hyökkäystä; hän vavahti ja epäröi.

»Antakaa takaisin tämä kukka, madame», huudahti Maurice jonkinlaisen kauhun vallassa, »minä pyydän sitä hartaasti».

Kuningatar ojensi pyydetyn neilikan.

Puheenjohtaja otti sen ja vetäytyi toveriensa seurassa pois viereiseen saliin tehdäkseen tutkimuksen ja laatiakseen tarkastuspöytäkirjan.

Kukka avattiin, se oli tyhjä.

Mauricelta pääsi huokaus.

»Hetkinen, hetkinen», sanoi yksi jäsenistä, »neilikan sisus on otettu pois. Sikiäin on tyhjä, se on kyllä totta, mutta siinä on hyvin varmasti ollut kirjelippu sisässä.»

»Olen valmis», sanoi Maurice, »antamaan kaikki tarpeelliset selitykset; mutta ennen kaikkea pyydän, että vangitsette minut».

»Me panemme ehdotuksesi pöytäkirjaan», sanoi puheenjohtaja, »mutta emme käytä sitä hyväksemme. Sinut tunnetaan hyväksi isänmaanystäväksi, kansalainen Lindey.»

»Ja minä vastaan hengelläni niistä ystävistä, jotka varomattomasti olin mukaani.»

»Älä vastaa kenestäkään», sanoi syyttäjä.

Ulkoa kuului suuri tohina.

Turhaan etsittyään tuulen viemää pieniä kirjelippua oli Simon mennyt tapaamaan Santerreä ja kertonut hänelle, että oli yritetty vapauttaa kuningatar, ja höystänyt kuvaustaan mielikuvituksensa taikavoiman keksimillä lisäyksillä. Santerre oli juossut paikalle; Temple saarrettiin joka puolelta ja vartio vaihdettiin Lorinin suureksi harmiksi; tämä pani vastalauseen tätä pataljoonansa kunnianloukkausta vastaan.

»Pahanilkinen paikkasuutari», sanoi hän Simonille uhaten tätä sapelillaan, »jään sinulle tämän ilveen velkaa; mutta ole rauhallinen, minä kyllä maksan sen sinulle».

»Minä luulen pikemmin, että sinä saat maksaa kaikesta kansakunnalle», sanoi suutari hieroen käsiään.

»Kansalainen Maurice», sanoi Santerre, »ole valmis asettumaan Kommuunin käytettäväksi, se tulee kuulustelemaan sinua».

»Olen käskettävissäsi, komentaja; mutta olen jo pyytänyt, että minut vangittaisiin, ja pyydän sitä yhä.»

»Malta, malta», mutisi Simon nyrpeänä; »koska sitä niin kovasti tahdot, koetamme järjestää asian mieliksesi».

Hän lähti uudestaan tapaamaan Tisonin vaimoa.

XXIII

Jumalatar Järki

Kaiken päivää etsittiin pihalta, puutarhasta ja ympäristöstä sitä pientä paperia, joka oli aikaansaanut koko tämän hälinän ja joka, kuten jo varmasti luultiin, sisälsi kokonaisen salaliiton suunnitelmat.

Kuulusteltiin kuningatarta, kun ensiksi oli eristetty hänet kälystään ja tyttärestään; mutta hän ei vastannut mitään muuta, kuin että oli portaissa kohdannut nuoren naisen, jolla oli kukkavihko kädessään ja että hän oli tyytynyt ottamaan siitä vain yhden kukan.

Sitäpaitsi hän oli ottanut sen kukan vain kaupunginvirkamies Mauricen suostumuksella.

Muuta hänellä ei ollut sanottavaa, sellainen oli yksinkertainen, koristelematon totuus.

Kaikki tämä kerrottiin Mauricelle hänen vuoronsa tullessa, ja hän vahvisti kuningattaren todistuksen oikeaksi ja tarkaksi.

»Mutta», sanoi puheenjohtaja, »siis oli salaliitto olemassa?»

»Se on mahdotonta», sanoi Maurice; »minähän itse syödessäni päivällistä rouva Dixmerin luona ehdotin, että näyttäisin hänelle vangin, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta päivää ei oltu määrätty, yhtä vähän kuin tapaakaan.»

»Mutta kukat oli hankittu», sanoi puheenjohtaja; »tämä kukkavihko oli edeltäkäsin valmiiksi laitettu?»

»Ei ensinkään, minä itse ostin nämä kukat kaupustelijattarelta, joka tuli tarjoomaan niitä meille Vieilles-Audriettes-kadun kulmassa.»

»Mutta ainakin tämä kukkastyttö antoi sinulle juuri sen kukkavihon?»

»Ei, kansalainen, minä valitsin sen itse kymmenestä tai kahdestatoista; tosin minä valitsin kaikkein kauneimman.»

»Mutta tien varrella on voitu sujahuttaa tämä kirjelippu siihen?»

»Mahdotonta, kansalainen. En jättänyt rouva Dixmeriä minuutiksikaan, ja jotta joka kukalle voitaisiin tehdä sama työ, sillä huomatkaa, että jokaisen kukan tuli Simonin väitteen mukaan sisältää samanlainen kirjelippu, olisi siihen tarvittu vähintäin puoli päivää aikaa.»

»Mutta eikö näitten kukkien joukkoon ole siis saatettu pistää kahta valmiiksi tehtyä kirjelippua?»

»Vanki otti minun nähteni yhden kukan ihan sattumalta, kieltäydyttyään ottamasta koko kukkavihkoa.»

»Siis sinun mielestäsi, kansalainen Lindey, ei mitään salaliittoa ole olemassa?»

»Onpa kyllä, salaliitto on olemassa», virkkoi Maurice, »ja minä olen ensimmäinen, en ainoastaan uskomaan siihen, vaan myöskin toteamaan sen; kuitenkaan ei tämä salaliitto ole ystävieni punoma. Koska kansakunnan ei kumminkaan sovi olla pelon vallassa, tarjoan takeen ja antaudun vangiksi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Santerre; »sitenkö menetettäisiin niin koetelluille miehille kuin sinulle? Jos sinä antaudut vangiksi vastataksesi ystävistäsi, antaudun minäkin vangiksi vastatakseni sinusta. Asia on yksinkertainen: ei mitään suoranaista ilmiantoa ole tehty, eikö niin? Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Tehkäämme valvonta kahta tehokkaammaksi, sinä etenkin, ja siten me kerran opimme tuntemaan asian ytimen ja vältämme julkisuuden.»

»Kiitos, komentaja», sanoi Maurice, »mutta minä vastaan teille samoin, kuin te vastaisitte minun sijassani. Emme voi jäädä tälle asteelle; meidän on löydettävä kukkastyttö.»

»Kukkastyttö on kaukana; mutta ole rauhallinen, häntä kyllä etsitään. Pidä sinä silmällä ystäviäsi; minä pidän silmällä vankilan kirjeenvaihtoa.»

Simonia ei oltu lainkaan ajateltu, mutta hänellä oli omat suunnitelmansa.

Hän saapui pyytämään uutisia selostamamme istunnon lopulla ja kuuli Kommuunin päätöksen.

»Vai niin, ei tarvita muuta kuin laillinen ilmianto, jotta tästä syntyy juttu», sanoi hän; »odottakaa viisi minuuttia, niin tuon sen».

»Mitä aiot?» kysyi puheenjohtaja.

»Rohkea kansatar Tison», vastasi vankilanasukas, »ilmiantaa aristokraattipuoluelaisen Mauricen kavalat vehkeilyt sekä hänen ystävänsä, toisen väärän isänmaanystävän Lorinin salajuonet».

»Pidä varasi, pidä varasi, Simon! Isänmaallinen intosi johtaa sinut kenties harhaan», sanoi puheenjohtaja; »Maurice Lindey ja Hyacinthe Lorin ovat taattuja miehiä».

»Sepä saadaan nähdä vallankumousoikeudessa», intti Simon.

»Miettikää tarkoin, Simon, siitä tulisi häpeällinen juttu kaikille hyville isänmaanystäville.»

»Häpeällinen tai ei, mitä se minuun kuuluu? Pelkäänkö minä häväistysjuttuja, minä? Kavaltajista saadaan ainakin tietää koko totuus.»

»Sinä siis pysyt päätöksessäsi tehdä ilmiannon Tisonin vaimon puolesta?»

»Minä ilmiannan itse itseni tänä iltana Cordelierikerhossa ja sinutkin muitten mukana, kansalainen puheenjohtaja, ellet sinä määrää Maurice-petturia vangittavaksi.»

»No niin, olkoon menneeksi», sanoi puheenjohtaja, joka tuon onnettoman ajan tavan mukaan pelkäsi äänekkäimmin huutavaa. »No niin, vangitaan sitten.»

Tätä päätöstä tehtäessä häntä vastaan oli Maurice palannut Templeen, jossa häntä odotti seuraava kirjelippu:

»Kun vartiopalveluksemme on väkisin keskeytynyt, en luultavasti voi tavata sinua ennen huomisaamua; tule syömään aamiaista kanssani; sen kuluessa selostat minulle mestari Simonin keksimät juonet ja salaliitot.

Simon suutari se todistaa: on neilikassa pahan alkulähde. Omasta puolestani aion kuulustaa ma ruusua tään ilkiteon tähden.

Ja huomenna minä vuorostani kerron sinulle, mitä Arthémise on vastannut.

Ystäväsi Lorin.»

»Ei mitään uutta», vastasi Maurice; »nuku rauhassa tämä yö ja syö huomenna aamiaista ilman minua, koska en tämän päivän tapahtumien vuoksi luultavasti lähde ulos ennen puolta päivää. Tahtoisin olla vieno länsituuli, jolla minulla olisi oikeus lähettää suudelma sille ruusulle, josta puhut.

Sallin sinun viheltää proosalleni, kuten minäkin vihellän sinun runoillesi.

Ystäväsi Maurice.

J.K. — Luulen muuten, ettei puhe salaliitosta ollut muuta kuin väärä hälytys.»

Lorin oli todella lähtenyt pois noin kello yhdellätoista koko pataljoonansa etunenässä suutarin raa'an esityksen johdosta.

Tähän nöyryytykseen hän oli hakenut lohdutusta sepittämällä nelisäkeisen runon ja oli, kuten siinä mainitsi, lähtenyt Arthémisen luokse.

Arthémise oli ihastuksissaan Lorinin tulosta. Päivä oli, kuten jo mainittiin, ihana; hän ehdotti kävelymatkaa rantakatuja pitkin, ja Lorin suostui siihen.

He olivat kävelleet hiilisataman poikki jutellen koko ajan valtiollisista asioista, Lorin kertoen karkotuksestaan Templestä ja koettaen arvata, mitkä asianhaarat sen olivat aiheuttaneet, kun he tullessaan Barres-kadun kohdalle huomasivat kukkastytön, joka käveli heidän edellään Seinen oikeata rantaa pitkin.

»Oi, kansalainen Lorin», sanoi Arthémise, »toivon, että annat minulle kukkavihon».

»Kuinkas muuten», sanoi Lorin, »kaksikin, jos niistä pidätte».

Molemmat lähtivät astumaan kahta kiivaammin saavuttaakseen kukkastytön, joka hänkin käveli hyvin nopeasti.

Saavuttuaan Marien sillalle nuori tyttö pysähtyi ja kumartuen kaiteen yli tyhjensi korinsa jokeen.

Irtautuneet kukat pyörivät hetkisen ilmassa. Kukkavihot putosivat painonsa vuoksi nopeammin; sitten seurasivat kukat ja kukkavihot virran mukana kelluen veden pinnalla.

»Seis!» sanoi Arthémise kukkastytölle, joka harjoitti näin omituisia kauppaa, »voisipa sanoa... onhan... eihän... mutta jos... Voi, kuinka omituista se on!»

Kukkastyttö pani sormen suullensa ikäänkuin pyytääkseen Arthémiseä olemaan vaiti; sitten hän hävisi.

»Mitä se siis merkitsee?» kysyi Lorin; »tunnetteko tämän kuolevaisen, jumalatar?»

»En. Luulin ensiksi niin... Mutta varmasti olen erehtynyt.»

»Kuitenkin hän teki teille merkin», intti Lorin.

»Miksi ihmeessä hän kaupustelee kukkasia tänä aamuna?» kysyi Arthémise itsekseen.

»Myönnätte siis tuntevanne hänet, Arthémise?» kysyi Lorin.

»Niin, hän on kukkastyttö, jolta joskus ostan», vastasi Arthémise.

»Joka tapauksessa», sanoi Lorin, »on tällä kukkastytöllä omituinen tapa harjoittaa kauppaa».

Sitten molemmat, katsahdettuaan viimeisen kerran kukkia, jotka jo olivat ehtineet puusillalle saakka ja saaneet sen kaarien alitse kulkevassa virranhaarassa uutta vauhtia, jatkoivat matkaansa Rapéeta kohden, jossa heidän aikomuksensa oli syödä päivällistä kahden.

Tapahtumaan ei tällä hetkellä seurannut mitään jatkoa. Kun se kuitenkin oli omituinen ja sillä oli jonkinlainen salaperäinen luonne, syöpyi se Lorinin runolliseen mielikuvitukseen.

Sillä välin oli Tisonin vaimon ilmianto, joka kohdistui Mauricea ja Lorinia vastaan, nostattanut suuren metelin jakobinikerhossa, ja Maurice sai Templeen Kommuunin ilmoituksen, että hänen vapauttansa uhkasi yleinen suuttumus. Nuorelle kaupuuginvirkamiehelle oli tämä kehoitus piiloutua, jos hän oli syyllinen. Mutta tuntonsa ollessa puhdas jäi Maurice Templeen, ja hänet tavattiin paikaltaan tultaessa häntä vangitsemaan.

Maurice vietiin heti kuulusteltavaksi.

Tehtyään lujan päätöksen olla sekoittamalta juttuun ainoatakaan ystävistään, joista oli varma, pyysi Maurice, joka ei ollut senluontoinen mies, että olisi romaanin sankarin lailla uhrautunut narrimaisesti vaikenemalla, kukkastytön asettamista syytteeseen.

Lorinin tullessa kotiin oli kello viisi illalla; hän sai heti kuulla Mauricen vangitsemisesta ja pyynnöstä, jonka tämä oli tehnyt.

Hänen mieleensä johtui heti Marien sillan kukkastyttö, joka heitti kukkasensa Seineen: siinähän tuli äkkiä selitys. Tämä omituinen kukkastyttö, tapahtumien sattuminen samoilla seuduilla, tämä Arthémisen puolinainen tunnustus, kaikki nämä seikat puhuivat vaistomaisen selvää kieltä, että tässä oli sen salaperäisyyden selitys, jonka paljastamista Maurice oli vaalinut.

Hän ponnahti ulos huoneesta, harppasi alas neljännestä kerroksesta kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Järki-jumalattaren luokse, joka kirjaili kultatähtiä siniseen harsopukuun.

Se oli hänen jumalattarenpukunsa.

»Jättäkää tähdet rauhaan, rakas ystävä», sanoi Lorin. »Maurice on vangittu tänä aamuna, ja luultavasti minut vangitaan tänä iltana.»

»Mauriceko vangittu?»

»Niin, hyvä Jumala, on. Näinä aikoina ei mikään ole sen tavallisempaa kuin suuret tapahtumat; niitä ei huomaa, kun ne saapuvat joukottain, siinä kaikki. Ja melkein kaikki nämä suuret tapahtumat aiheutuvat vähäpätöisistä asioista. Älkäämme siis laiminlyökö pikkuseikkoja. Kuka oli se kukkastyttö, jonka tapasimme tänä aamuna, rakas ystävä?»

Arthémise vavahti.

»Mikä kukkastyttö?»

»No tietenkin se, joka niin tuhlaavasti heitti kukkansa Seineen.»

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Arthémise, »onko tämä siis niin vakava tapahtuma, että näin hellittämättömästi palaatte asiaan?»

»Niin vakava, rakas ystävä, että pyydän teitä heti paikalla vastaamaan kysymykseeni.»

»En voi, hyvä ystävä.»

»Jumalatar, teille ei mikään ole mahdotonta.»

»Olen kunniasanallani sitoutunut olemaan vaiti.»

»Ja minä olen kunniasanallani luvannut saada teidät puhumaan.»

»Mutta miksi vaaditte niin itsepintaisesti?»

»Jotta... helkkarissa... jottei Mauricen kaulaa katkaistaisi.»

»Voi, hyvä Jumala! Maurice joutuu giljotiinille!» huudahti nuori nainen kauhuissaan.

»Puhumattakaan minusta, joka tosiaankaan en uskalla vastata siitä, että pääni vielä on tallella.»

»Voi, ei, ei», sanoi Arthémise, »se olisi samaa kuin saattaa hänet ehdottomaan perikatoon».

Samassa syöksyi Lorinin kotiapulainen Arthémisen huoneeseen.

»Voi kansalainen», huudahti hän, »paetkaa, paetkaa!»

»Ja miksi sitten?» kysyi Lorin.

»Koska santarmit ovat ilmestyneet asuntoosi, ja sillä välin kun he mursivat oven, ehdin minä kattoja pitkin naapuritaloon ja juoksin ilmoittamaan sinulle.»

Arthémise päästi hirveän huudon. Hän rakasti todella Lorinia.

»Arthémise», sanoi Lorin istuutuen, »pidättekö kukkastytön henkeä samanarvoisena kuin Mauricen ja teidän rakastajanne henkeä? Jos asia on niin, ilmoitan teille, että lakkaan pitämästä teitä jumalatar Järkenä! ja julistan teidät Hulluus-jumalattareksi.»

»Héloise-parka!» huudahti oopperan entinen tanssijatar, »minun vikani ei ole, jos petän sinut».

»Hyvä, hyvä, rakas ystävä», sanoi Lorin ojentaen Arthémiselle paperin. »Olette palkakseni jo ilmoittanut ristimänimen; antakaa nyt vielä sukunimi ja osoite.»

»Voi, en koskaan kirjoita, en koskaan!» huudahti Arthémise; »mutta olkoon menneeksi, voin sen sanoa».

»Sanokaa siis, ja olkaa varma siitä, etten sitä unohda.»

Ja niin antoi Arthémise Lorinille suullisesti luon väärän kukkastytön nimen ja osoitteen.

Hänen nimensä oli Héloise Tison, ja hän asui Nonandières-katu 24.

Kuullessaan tämän nimen päästi Lorin huudahduksen ja pakeni huoneesta, minkä jaloistaan kerkesi.

Hän ei ollut ehtinyt vielä kadun päähänkään, kun saapui kirje Arthémiselle.

Tässä kirjeessä ei ollut muuta kuin seuraavat kolme riviä;

»Ei sanaakaan minusta, rakas ystävä; nimeni ilmoittaminen veisi minut varmaan perikatoon... Odota ja ilmoita nimeni vasta huomenna, sillä tänä iltana jätän Pariisin.

Héloisesi.»

»Voi, hyvä Jumala!» huudahti tuleva jumalatar, »jos olisin saattanut aavistaa sen, olisin odottanut huomiseen».

Hän ryntäsi ikkunan luo huutaakseen Lorinin takaisin, jos vielä olisi aikaa; mutta Lorin oli hävinnyt.

XXIV

ÄITI JA TYTÄR

Olemme jo maininneet, että sanoma tästä tapahtumasta oli muutamassa tunnissa levinnyt yli koko Pariisin. Tähän aikaan ei hallitus tosiaankaan ollut vaitelias, minkä hyvin saattaakin ymmärtää, kun sen politiikka syntyi ja kehittyi kadulla.

Kauheana ja uhkaavana ehti huhu myöskin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja kahden tunnin kuluttua saatiin sielläkin kuulla Mauricen pidättämisestä.

Simonin toimeliaisuuden kautta levisivät salaliiton yksityisseikat heti ulkopuolelle Templeä; kuitenkin kun jokainen koristeli juttua, saapui totuus hiukan muunnetussa muodossa nahkurimestarin korviin; puheena oli, niin väitettiin, myrkytetty kukka, joka oli salavihkaa tuotu kuningattarelle ja jonka avulla Itävallattaren piti nukuttaa vartijansa uneen päästäkseen karkaamaan Templestä; sitäpaitsi oli näihin huhuihin liittynyt epäilyksiä sen pataljoonan luotettavuutta vastaan, jonka Santerre edellisenä iltana oli laskenut kotiin: siten voitiin jo mainita useita uhreja, jotka tulisivat olemaan rahvaan vihan esineinä.

Mutta vanhan Saint-Jacques-kadun asukkkailla ei ollut mitään syytä erehtyä tapauksen luonteesta; Morand ja Dixmer lähtivät kumpikin erikseen heti ulos, jättäen Genevièven hurjan epätoivon valtaan.

Jos Mauricelle kävisi onnettomasti, olisi Geneviève todella syynä siihen. Hänhän se oli taluttanut tätä sokeata nuorta miestä kädestä aina siihen vankikoppiin saakka, johon hänet nyt oli teljetty ja josta hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tulisi pääsemään muuten kuin astellakseen mestauslavalle.