Part 14

»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».

Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen, jotka katselivat kuihtuneita kukkia.

Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän muuttui lempeäksi.

Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven ja Mauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.

XX

Kukkastyttö

Viimeinkin saapui tuo kauan odotettu torstai, Mauricen päivystyspäivä.

Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat. Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi aukioitten kivityksellä.

Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.

Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän kaunis.

Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa, tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.

Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen tehtävän valmiiksi.

Dixmer oli lähtenyt ulos heti kun hänen ystävänsä Morand oli saapunut.

»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»

»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla hetkellä noutamaan teidät.»

»Mutta», kysyi Morand, »missä näemme vangit ja millä tavoin?»

»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä, kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»

»Erinomaista!» sanoi Morand.

Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.

Geneviève huomasi, että Maurice katsoi Morandia ihmetellen.

»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä mitään».

»Eikö hän ole siis ollut päivällisellä täällä?» kysyi Maurice.

»Ei, hän tekee kokeiluja ulkona kaupungilla.»

Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen rakastamaansa naista.

Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti nielaisi.

»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice; lähdemme milloin vain haluatte».

Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:

»Lähtekäämme.»

He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että isänmaa oli pelastunut.

Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.

»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.

Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja hillityltä mieheltä.

»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»

Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli kaksinkertaiseksi.

Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.

Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.

Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin, sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen sijaan yhä hitaammiksi.

Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.

»Oi, miten suurenmoisia neilikoita!» huudahti Maurice.

»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole kuolleet, ne».

Nämä sanat tunkivat hyvin suloisina nuoren miehen sydämeen.

»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»

Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.

»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia muita kukkia minä kammoan.»

»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on puutarhassamme niin paljon!»

Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.

Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.

Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.

»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».

»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet kiitokset!»

Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen, ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen liikutustaan.

Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.

Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.

Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.

»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.

»Aha, tervetuloa», sanoi Santerre ojentaen nuorelle miehelle kätensä.

Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.

Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.

»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja mitä hän aikoo tehdä täällä?»

»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»

»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja, Victor-legionan jääkärien kapteeni».

»Juuri sama.»

»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka tarjoo hänelle käsivartensa?»

»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin komppanian jääkäri.»

Santerre astui Genevièven luokse.

»Hyvää päivää, kansatar», sanoi hän.

Geneviève ponnisti voimansa.

»Hyvää päivää, kansalainen kenraali», vastasi hän hymyillen.

Santerre oli yhtä paljon mielissään hymystä kuin arvonimestäkin.

»Ja mitä aiot tehdä täällä, kaunis isänmaanystävä?» jatkoi Santerre.

»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnyt Capetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».

»Niin», virkkoi Santerre, »ennenkuin...»

Ja hän teki kamalan eleen.

»Ihan niin», vastasi Maurice kylmästi.

»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin; se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».

Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.

Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen pataljoonan liikkeitä.

»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»

»Entä nyt, kansalainen adjutantti?» sanoi kapteeni.

»Niin, se on totta; huomio!» huusi Lorin. »Ruoduttani, kaarto vasempaan, vasempaan... Päivää, Maurice. Nopeampi tahti... Eteen...päin!»

Rummut pärisivät; komppaniat lähtivät vartiopaikoilleen ja kun kukin oli paikallaan, kiirehti Lorin ystävänsä luokse.

Ensimmäiset tervehdykset vaihdettiin. Maurice esitti Lorinin Genevièvelle ja Morandilie. Sitten alkoivat selittelyt.

»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi Lorin; »sinä haluat päästää kansattaren ja kansalaisen torniin: se on helposti tehty; menen asettamaan vartiomiehet paikoilleen ja sanomaan heille, että voivat laskea sinut seuralaisinesi kulkemaan.»

Kymmenen minuutin kuluttua astuivat Geneviève ja Morand sisään kolmen kaupunginvirkamiehen seurassa ja asettuivat seisomaan lasi-oven taakse.

XXI

Punainen neilikka

Kuningatar oli vasta noussut makuulta. Oltuaan kaksi kolme päivää sairaana hän pysytteli vuoteessa pitemmän ajan kuin tavallisesti. Kuultuaan kuitenkin kälyltään, että auringonnousu oli ollut ihana, hän oli ponnistanut voimansa ja saadakseen tyttärelleen raitista ilmaa oli pyytänyt päästä kävelemään tasakatolle, mihin olikin myönnytty vaikeuksia tekemättä.

Sitäpaitsi sai toinenkin syy tämän päätöksen aikaan. Kerran, tosin vain kerran, hän oli nähnyt kruununperillisen puutarhassa. Mutta pojan ja äidin ehdittyä yhden kerran viittaamaan toisilleen oli Simon tullut väliin ja vienyt lapsen sisälle.

Hän oli yhtäkaikki nähnyt hänet, ja se oli jo paljon. Tosin oli tuo pikku vankiraukka ollut hyvin kalpea ja paljon muuttunut. Sitten hänen yllään oli ollut lyhyt nuttu ja karkeat housut kuten kansanlapsilla. Mutta hänelle oli jätetty kauniit vaaleat kiharansa, jotka olivat sädekehänä hänen päässänsä; varmaankin Jumala oli tahtonut, että marttyyrilapsi säilyttäisi sen taivasta varten.

Jos hän vain kerrankin saattaisi nähdä hänet, mikä juhla se olisikaan tälle äidinsydämelle!

Lopulta oli vieläkin eräs lisäsyy.

»Rakas sisareni», oli madame Elisabeth sanonut hänelle, »tiedättehän, että olemme löytäneet käytävästä oljenkorren, joka oli pistetty nurkkaan pystyyn. Meidän merkkikielellämme se merkitsee, että on pidettävä silmät auki ja että ystävä on lähellä.»

»Se on totta», oli kuningatar vastannut, joka säälistä kälyään ja tytärtään kohden itse rohkaisi mieltään ajattelemaan heidän pelastustaan.

Kun palvelutehtävät oli suoritettu, oli Maurice sitäkin enemmän Templen linnan isäntä, kun sattuma oli määrännyt hänet saamaan päivävuoron ja tehnyt kaupunginvirkamiehistä Agricolasta ja Mercevaultista yövalvojia.

Edelliset virkamiehet olivat jo lähteneet jätettyään sitä ennen tarkastuskertomuksensa Templen neuvostolle.

»Vai niin, kansalainen kaupunginvirkamies», sanoi Tisonin vaimo tullessaan tervehtimään Mauricea, »tehän tuotte mukananne hienostoa katsomaan kyyhkysiämme? Minä ainoastaan olen tuomittu olemaan näkemättä Sophie-raukkaani.»

»He ovat ystäviäni», sanoi Maurice, »jotka eivät ole milloinkaan nähneet Capetin vaimoa».

»No niin, he voivat nähdä erinomaisesti lasioven lävitse.»

»Ihan varmaan», sanoi Morand.

»Kuitenkin», sanoi Geneviève, »me tulemme näyttämään julmilta uteliailta ihmisiltä, jotka ristikon takaa haluavat nauttia vangin kärsimyksistä».

»No niin, miksi ette ole vienyt heitä, noita ystäviänne, torninkäytävään, sillä Capetin vaimo kävelee siellä tänään kälyineen ja tyttärineen; hänellehän he ovat jättäneet tyttären, mutta minulta, joka en ole syyllinen, ovat ottaneet tytön. Voi niitä aristokraatteja! Aina heitä suositaan, tehdään sitten mitä hyvänsä, kansalainen Maurice.»

»Mutta hehän ovat ottaneet häneltä pojan pois», vastasi tämä.

»Voi, kunhan minulla olisikin poika», mutisi vanginvartijatar; »luulisin silloin surevani tyttöäni vähemmän».

Geneviève oli tällä välin vaihtanut muutamia silmäyksiä Morandin kanssa.

»Hyvä ystävä», sanoi nuori nainen Mauricelle, »kansatar on oikeassa. Jos jollakin tavoin tahtoisitte toimittaa minut paikalle, jonka ohitse Marie Antoinette kävelee, olisi se minusta vähemmän vastenmielisiä kuin katseleminen täältä. Minusta tuntuu, että tämä tapa katsella ihmisiä on nöyryyttävää sekä meille että heille.»

»Hyvä Geneviève», sanoi Maurice, »te sitten olette aina yhtä hienotunteinen».

»Jumaliste, hyvä kansatar», huudahti toinen Mauricen virkatovereista, joka eteisessä söi leipää ja makkaraa suurukseksi, »jos te olisitte vankina ja Capetin vaimo olisi utelias näkemään teitä, ei hän välittäisi niin paljon muodollisuuksista oikkunsa tyydyttämiseksi, se riiviö».

Geneviève käänsi nopeammin kuin salama katseensa Morandiin nähdäkseen minkä vaikutuksen nämä parjaukset häneen tekivät. Morand todella vavahti; omituinen, niin sanoaksemme fosforihohtoinen valo välähti hänen silmäluomiensa alta, hänen kätensä puristautuivat hetkeksi nyrkkiin; mutta kaikki nämä merkit olivat niin nopeat, että ne jäivät muilta huomaamatta.

»Mikä on tuon virkamiehen nimi?» kysyi Geneviève Mauricelta.

»Kansalainen Mercevault», vastasi nuori mies.

Sitten hän lisäsi kuin pyytääkseen tämän raakuutta anteeksi:

»Kivenhakkaaja.»

Mercevault kuuli sen ja loi Mauriceen syrjäsilmäyksen.

»Joudu, joudu», sanoi Tisonin vaimo, »syö makkarasi loppuun ja juo puolikkaasi tyhjäksi, jotta voin korjata pois pöydästä».

»Se ei ole Itävallattaren vika, että syön vielä tällä hetkellä», murisi kaupunginvirkamies; »jos hän vain olisi voinut surmauttaa minut elokuun 10 päivänä, olisi hän varmasti tehnyt sen; ja sinä päivänä kun hän aivastaa säkissä, olen minä ensimmäisessä rivissä vankkana paikallani».

Morand kävi kalpeaksi kuin kuollut.

»Mennään, mennään, kansalainen Maurice», sanoi Geneviève, »mennään sinne, jonne lupasitte viedä minut; täällä tuntuu minusta kuin olisin vankina, minä tukehdun».

Maurice saattoi Morandin ja Genevièven ulos: ja vartiomiehet, joille Lorin oli antanut ohjeet, antoivat vaikeuksia tekemättä heidän mennä.

Hän sijoitti heidät pieneen käytävään yläkerroksessa siten, että kuningattaren, madame Elisabethin ja madame Royalen noustessa parvekkeelle eivät korkeat vangit saattaneet olla menemättä heidän ohitsensa.

Kun kävely oli määrätty tapahtuvaksi kello kymmeneltä ja kun ei enää ollut kuin muutama minuutti odotettavaa, ei Maurice ainoastaan ollut jättämättä ystäviänsä, vaan ottipa, jottei pieninkään epäluulo kohdistuisi tähän hiukan laittomaan toimenpiteeseen, vielä mukaansa Agricolan, jonka oli kohdannut tiellä.

Kello löi kymmenen.

»Avatkaa!» huusi tornin alakerrasta ääni, jonka Maurice tunsi kenraali Santerren ääneksi.

Vartio tarttui heti aseisiinsa, ristikot suljettiin, vartiomiehet laittoivat kiväärinsä ampumakuntoon. Kaikkialla pihalta kuului raudan kalskeita ja askelten töminää kivityksestä, mikä kaikki teki syvän vaikutuksen Morandiin ja Genevièveen, koska Maurice näki heidän molempien kalpenevan.

»Mitä varokeinoja kolmen naisen vartioimiseksi!» mutisi Geneviève.

»Niin», sanoi Morand koettaen nauraa. »Jos ne, jotka koettavat auttaa heitä karkaamaan, olisivat meidän sijassamme ja näkisivät mitä me näemme, saisi se heidät kyllästymään koko hommaan.»

»Minä alan todella luulla, etteivät he pääse karkaamaan», sanoi Geneviève.

»Ja minä toivon sitä», sanoi Maurice.

Näin sanoen hän kumartui katsomaan portaitten kaiteen yli.

»Huomio, vangit ovat tulossa», sanoi hän.

»Mainitkaa heidän nimensä», sanoi Geneviève, »sillä en tunne heitä».

»Molemmat ensimmäiset ovat Capetin sisar ja tytär. Viimeinen, jonka edellä käy pieni koira, on Marie Antoinette.»

Geneviève astui askelen eteenpäin. Morand teki päinvastoin: sen sijaan että olisi katsellut hän puristautui seinää vasten. Hänen huulensa olivat verettömät ja kelmeämmät kuin tornin seinäkivet.

Geneviève näytti valkoisessa puvussaan puhtaine kauniille silmineen enkeliltä, joka odotti vankeja valaistukseen heidän kulkemaansa tuskien tietä ja valaakseen hiukan iloa heidän sydämiinsä ohimennessään.

Madame Elisabeth ja madame Royale astelivat ohi luotuaan hämmästyneen silmäyksen vieraisiin; varmaankin sai edellinen käsityksen, että nämä olivat ystäviä, joista merkkikielellä oli heille ilmoitettu, sillä hän kääntyi äkkiä madame Royalen puoleen, puristaen hänen kättänsä ja pudotti nenäliinansa, kuin antaakseen merkin kuningattarelle.

»Katsokaa, sisareni», sanoi hän, »minulta putosi nenäliina», ja jatkoi sitten kävelyhän nuoren prinsessan kanssa.

Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.

»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt. Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan, madame, kun teillä on kukkia!»

Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa, ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle. Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.

Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä, ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.

Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti, mutta samalla kertaa kunnioittavasti.

»Onko se kiellettyä, hyvä herra?» kysyi hän.

»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle kukkavihkonne».

»Oi, kiitos, kiitos, hyvä herra!» huudahti kuningatar suuresti kiitollisena.

Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden neilikan, minkä sattui saamaan.

»Ei, ottakaa kaikki, madame, ottakaa», sanoi Geneviève arasti.

»Ei», sanoi kuningatar hurmaavasti hymyillen: »tämä kukkavihko on ehkä henkilöltä, jota te rakastatte, enkä halua ensinkään riistää sitä teiltä».

Geneviève punastui, ja tämä sai kuningattaren hymyilemään,

»Eteenpäin, eteenpäin, kansatar Capet», sanoi Agricola, »teidän on jatkettava matkaanne».

Kuningatar nyökkäsi hyvästiksi ja lähti taas nousemaan portaita; mutta ennenkuin hävisi, hän kääntyi vielä kerran ja kuiskasi:

»Miten hyvällä tämä neilikka tuoksunkaan ja miten sievä tuo nainen on!»

»Hän ei huomannut minua», mutisi Morand, johon, melkein polvillaan kun oli ollut käytävän puolivarjossa, kuningatar ei tosiaankaan ollut kiinnittänyt huomiota.

»Mutta tehän näitte hänet hyvin, eikö niin, Morand? Eikö niin, Geneviève?» sanoi Maurice kaksin kerroin onnellisena, ensinnäkin näytöksestä, jonka oli hankkinut ystävillensä, ja sitten mielihyvästä, jonka niin vähillä kustannuksilla oli aikaansaanut onnettomalle vangille.

»Näimme, näimme», sanoi Geneviève, »näinhän minä hänet hyvin, ja nyt näen hänet aina, vaikka eläisinkin sata vuotta».

»Ja miltä hän teistä näyttää?»

»Hyvin kauniilta.»

»Ja teistä, Morand?»

Morand liitti kätensä yhteen antamatta vastausta.

»Sanokaahan», kysyi Maurice Genevièveltä aivan hiljaa ja nauraen, »ehkä Morand onkin rakastunut juuri kuningattareen?»

Geneviève vavahti, mutta tyyntyi heti.

»Kautta kunniani», vastasi hän, nauraen itsekin, »siltä tosiaankin näyttää».

»No niin, ette sanonut, minkälaiselta hän teistä näytti, Morand?» toisti Maurice itsepintaisesti.

»Minusta hän oli kovin kalpea», vastasi tämä.

Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja saattoi hänet alas pihalle. Pimeässä käytävässä tuntui hänestä siltä kuin olisi Geneviève suudellut hänen kättänsä.

»Mitä tämä merkitsee, Geneviève?» sanoi Maurice.

»Se merkitsee sitä, Maurice, etten milloinkaan unohda teidän uskaltaneen henkenne tyydyttääksenne minun oikkuani.»

»Voi», sanoi Maurice, »siinä te liioittelette, Geneviève. Tiedättehän, että teidän kiitollisuutenne minua kohtaan ei ole se tunne, jota tavoittelen.»

Geneviève puristi hellästi hänen käsivarttansa.

Morand seurasi heitä hoiperrellen.

Saavuttiin pihalle. Lorin saapui paikalle todetaksensa molempien vankilassakävijöiden henkilöllisyyden ja saattoi heidät Templestä ulos. Mutta ennenkuin jätti Mauricen, otti Geneviève häneltä lupauksen tulla seuraavana päivänä vanhan Saint-Jacques-kadun varrelle päivälliselle.

XXII

Tapaintuomari Simon

Maurice palasi päivystyspaikallensa takaisin sydämessään melkein taivaallinen ilo; hän näki siellä Tisonin vaimon itkemässä.

»Mikä teidän taas on, muoriseni?» kysyi hän.

»Minä olen raivoissani», vastasi vanginvartija.

»Ja miksi sitten?»

»Koska köyhiä ihmisiä ei kohtaa muu kuin vääryys tässä maailmassa.»

»Kuinka niin?»

»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia, jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»

Maurice tarttui hänen käteensä ja pisti siihen kymmenen livren assignaatin.

»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»