Part 16

Mutta missään tapauksessa ei Maurice joutuisi päällänsä maksamaan uhrautumistaan Genevièven oikun vuoksi. Jos Maurice tuomittaisiin, menisi Geneviève itse vallankumousoikeuteen syyttämään itseänsä ja tunnustaisi kaikki. Hän ottaisi tietysti oman syynsä niskoillensa ja oman henkensä kaupalla pelastaisi Mauricen.

Sen sijaan että Geneviève olisi vapissut tätä ajatusta kuolla Mauricen puolesta, hän päinvastoin tunsi siitä katkeraa onnea.

Hän rakasti nuorta miestä, hän rakasti enemmän kuin oli sopivaa naiselle, joka ei kuulunut itsellensä. Se oli hänelle keino antaa sielunsa takaisin Jumalalle puhtaana ja tahrattomana, kuten sen oli saanutkin hänen kädestään.

Lähtiessään talosta erkanivat Morand ja Dixmer eri suunnille. Dixmer lähti Corderie-kadulle päin, Morand juoksi Nonandières-kadulle. Tullessaan Marien sillan päähän huomasi jälkimäinen sellaisen joukon toimettomia ja uteliaita ihmisiä, jotka seisoskelevat Pariisissa huomiota herättäneen tapahtuman paikalla, joko sen aikana tai sen jälkeen, kuten korpit pysyttelevät taistelukentällä.

Nähdessään tämän Morand pysähtyi äkkiä; jalat eivät kannattaneet, hänen täytyi nojautua sillan kaiteeseen.

Muutaman sekunnin kuluttua hän viimein sai takaisin sen erinomaisen itsehillinnän, joka hänellä oli vaikeissa tilanteissa, sekaantui väkijoukkoon, kyseli ja sai kuulla, että kymmenen minuuttia sitten oli Nonandières-katu 24:stä otettu kiinni nuori nainen, joka varmasti oli syypää hänen syyksensä pantuun rikokseen, koska hänet oli yllätetty matkavalmistushommissa.

Morand tiedusteli, missä kerhossa tyttöparkaa tultaisiin kuulustelemaan. Hän kuuli, että hänet oli viety emäpiirin huoneistoon, ja lähti sinne heti.

Kerho oli tupaten täynnä kansaa. Kuitenkin onnistui Morandin kyynärpäiden ja nyrkiniskujen avulla tunkeutua eräälle parvekkeelle. Ensimmäinen, minkä hän näki, oli Mauricen roteva vartalo, jalo ulkomuoto, halveksiva ilme; hän seisoi syytettyjen penkin edessä musertaen katseellaan Simonin, joka saarnasi laajalti.

»Niin, kansalaiset», huusi Simon, »niin kansatar Tison syyttää kansalaista Lindeytä ja kansalaista Lorinia. Kansalainen Lindey puhuu kukkastytöstä, jonka niskoille hän tahtoo lykätä rikoksensa; mutta ilmoitan teille jo etukäteen, ettei tätä kukkastyttöä löydetä; salahankkeen on toimeenpannut aristokraattiseura, joka lykkää syyn toistensa niskoille, pelkureita kun ovat. Olettehan nähneet, että kansalainen Lorin oli pötkinyt pakoon, kun hänen asunnolleen tultiin. No niin, häntä ei kyllä tavata, yhtä vähän kuin kukkastyttöäkään.»

»Siinä sinä valehtelet, Simon», sanoi raivostunut ääni: »kyllä hänet tavataan, sillä tässä hän on».

Ja Lorin tunkeutui saliin.

»Tie auki minulle!» huusi hän työntäen katselijoita syrjään; »tie auki!»

Hän asettui Mauricen viereen.

Tämä Lorinin saapuminen, joka tapahtui aivan luontevasti, ilman teennäisyyttä, ilman mahtipontisuutta, mutta hänen luonteeseensa erottamattomasti kuuluvan suorasti ja pontevasti, aikaansai mitä suurimman vaikutuksen parvekkeilla, joilla yleisö ryhtyi taputtamaan käsiään ja huutamaan lujaa!

Maurice hymyili ainoastaan ja ojensi ystävälleen kätensä, kuten tekee mies, joka on sanonut itsekseen: »Olen varma siitä, etten kauan aikaa ole yksinäni syytettyjen penkillä.»

Yleisö katseli ilmeisen myötätuntoisesti näitä kahta kaunista nuorta miestä, joita syytti Templen saastainen suutari, kuin nuoruudelle ja kauneudelle mustasukkainen paholainen. Simon huomasi tämän huonon käsityksen, joka alkoi painaa häntä. Hän päätti antaa viimeisen iskun.

»Kansalaiset», ulvoi hän, »vaadin, että kuulustellaan jaloa kansatarta Tisonia, vaadin, että hän saa puhua, vaadin, että hän saa syyttää».

»Kansalaiset», sanoi Lorin, »pyydän, että ensin kuulustellaan sitä kukkastyttöä, joka juuri on vangittu ja joka varmasti pian tuodaan tänne teidän eteenne».

»Ei», sanoi Simon, »siinä on taas joku väärä todistaja, joku aristokraattien puoluelainen; sitäpaitsi palaa kansatar Tison halusta antaa oikeudelle valaisevia tietoja».

Tällä välin keskusteli Lorin Mauricen kanssa.

»Niin», huusivat parvekkeet, »niin, tulkoon Tisonin vaimo todistamaan; niin, niin, tulkoon todistamaan!»

»Onko kansatar Tison täällä?» kysyi puheenjohtaja.

»Varmasti hän on», huudahti Simon. »Kansatar Tison, sanohan, että olet.»

»Tässä olen, hyvä puheenjohtaja», sanoi vanginvartija; »mutta annetaanko minulle tyttöni takaisin, jos todistan?»

»Tyttärelläsi ei ole mitään tekemistä siinä jutussa, jota nyt käsitellään», sanoi puheenjohtaja; »todista ensin, ja käänny sitten Kommuunin puoleen pyytäen saada lapsesi takaisin».

»Kuuletko? Kansalainen puheenjohtaja käskee sinua todistamaan», huusi Simon; »todista siis heti».

»Hetkinen», sanoi puheenjohtaja kääntyen Mauricen puoleen hämmästyneenä tämän, tavallisesti niin rajun, miehen rauhallisuudesta, »hetkinen! Kansalainen kaupunginvirkamies, eikö sinulla ole ensin mitään sanottavaa?»

»Ei ole, kansalainen puheenjohtaja, muuta kuin että Simonin olisi, ennenkuin sanoi minunlaisiani miestä pelkuriksi ja petturiksi, ollut parempi odottaa varmempia tietoja.»

»Niinkö sanot, vai niinkö sanot?» toisti Simon Pariisin rahvaalle ominaisella ivallisella äänellä.

»Sanonpa vain, Simon», virkkoi Maurice enemmän suruissaan kuin vihaisena, »että saat heti julman rangaistuksen nähdessäsi, miten tässä käy».

»Ja miten tässä sitten käy?» kysyi Simon.

»Kansalainen puheenjohtaja», jatkoi Maurice vastaamatta iljettävälle syyttäjälleen, »yhdyn ystäväni Lorinin pyyntöön, että ensin kuulusteltaisiin sitä nuorta tyttöä, joka juuri on vangittu, ennenkuin tätä vaimoraukkaa, jonka korvaan varmasti on kuiskattu, mitä hänen on puhuttava».

»Kuuletko, kansatar», huusi Simon, »kuuletko? Tuo tuolla sanoo sinua vääräksi todistajaksi!»

»Minäkö väärä todistaja?» sanoi Tisonin vaimo. »Vai niin, saatpa nähdä, maltahan, maltahan.»

»Kansalainen», sanoi Maurice, »käske tämän onnettoman naisen olla vaiti».

»Vai niin, sinä pelkäät siis», huusi Simon, »Sinä pelkäät! Kansalainen puheenjohtaja, minä vaadin kansatar Tisonia todistamaan.»

»Niin, niin, todistamaan!» huusivat parvekkeet.

»Hiljaa!» huusi puheenjohtaja; »Kommuuni tulee takaisin».

Samassa kuului ulkoa rattaiden kolinaa, aseiden kalinaa ja ulvontaa.

Simon kääntyi levottomana oveen päin.

»Lähde puhujalavalta», sanoi puheenjohtaja hänelle, »sinulla ei enää ole puheenvuoroa».

Simon laskeutui alas.

Samassa astui sisään santarmeja sekä uteliaitten tulva, joka pian painettiin takaisin, ja muuan nainen työnnettiin istuntosaliin.

»Onko se hän?» kysyi Lorin Mauricelta.

»On, on, se on hän», sanoi tämä. »Voi, onnetonta naista, hän on hukassa!»

»Kukkastyttö, kukkastyttö!» supisivat parvekkeet, joita uteliaisuus kiihoitti: »se on kukkastyttö».

»Minä vaadin ennen kaikkea Tisonin vaimon kuulustelemista», ulvoi suutari; »sinä määräsit hänet todistamaan, puheenjohtaja, ja nyt näet, ettei hän todista».

Tisonin vaimo huudettiin esiin ja ryhtyi tekemään kauheata, yksityiskohtaista ilmiantoa. Hänen puheensa mukaan oli kukkastyttö tosin syyllinen, mutta Maurice ja Lorin olivat hänen rikostovereitansa.

Tämä ilmianto teki huomattavan vaikutuksen yleisöön. Simon oli voitonriemuinen.

»Santarmit, tuokaa kukkastyttö sisään», huusi puheenjohtaja.

»Voi, tämä on kauheata!» mutisi Morand peittäen kasvonsa käsiinsä.

Kukkastyttö kutsuttiin sisään ja hän asettui puhujalavan eteen, vastapäätä Tisonin vaimoa; tämän todistus oli tehnyt kamalaksi sen rikoksen, josta häntä syytettiin.

Silloin hän nosti huntunsa.

»Héloise!» huudahti Tisonin vaimo; »tyttöni... sinäkö täällä?»

»Niin, äiti», vastasi nuori nainen lempeästi.

»Ja miksi sinä olet kahden santarmin välissä?»

»Koska minua on syytetty, äiti.»

»Sinuako... syytetty?» huudahti Tisonin vaimo hädissään; »ja kuka on sen tehnyt?»

»Te, äiti.»

Kauhistuttava hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus lannisti äkkiä tämän meluavan joukon, ja tämän hirveän näytöksen tuskallisuus kouristi jokaisen sydäntä.

»Oma tyttärensä!» kuiskasivat hiljaiset äänet kuin kaukaa, »oma tyttärensä, se onneton!»

Maurice ja Lorin katselivat syyttäjää ja syytettyä syvän säälin ja kunnioittavan tuskan tuntein.

Simon, haluten nähdä näytöksen loppuun, jossa toivoi Mauricen ja Lorinin jäävän osallisiksi rikokseen, koetti välttää Tisonin vaimon pyöriviä, mielettömiä katseita.

»Mikä sinun nimesi on, kansatar?» sanoi puheenjohtaja, joka itse oli järkkynyt, nuorelle tytölle, joka oli levollinen ja kohtaloonsa alistuvainen.

»Héloise Tison, kansalainen.»

»Kuinka vanha olet?»

»Yhdeksäntoista vuotta.»

»Missä asut?»

»Nonandières-katu 24.»

»Sinäkö olet tänä aamuna myynyt neilikkavihon kansalaiselle kaupunginvirkamies Maurice Lindeylle, joka istuu tuossa penkillä?»

Tisonin tyttö kääntyi Mauriceen päin ja sanoi katsottuaan häntä:

»Olen, kansalainen, juuri minä.»

Tisonin vaimo katseli tytärtänsä silmät selällään pelästyksestä.

»Tiedätkö, että jokaisessa niistä oli Capetin leskelle osoitettu kirjelippu?»

»Tiedän sen», vastasi syytetty.

Salissa kävi kauhistuksen ja ihastuksen kohina.

»Miksi sinä tarjosit neilikat kansalaiselle Mauricelle?»

»Koska näin hänellä kaupunginvirkamiehen vyöhyen ja otaksuin hänen menevän Templeen.»

»Ketkä ovat rikostoverisi?»

»Niitä minulla ei ole.»

»Kuinka, olet suorittanut juonesi aivan yksinäsi?»

»Jos sitä sanotaan salajuoneksi, olen tehnyt sen aivan yksinäni.»

»Mutta tiesikö kansalainen Maurice siitä?»

»Ettäkö näissä kukissa oli sisällä kirjelippuja?»

»Niin.»

»Kansalainen Maurice on kaupunginvirkamies; kansalainen Maurice saattoi tavata kuningattaren kahden, milloin hyvänsä yöllä tai päivällä. Jos kansalaisella Mauricella olisi ollut jotakin sanottavaa kuningattarelle, ei hänen olisi ollut tarvis kirjoittaa, koska hän saattoi puhua.»

»Etkö sinä tuntenut kansalaista Mauricea?»

»Olin nähnyt hänen tulevan Templeen siihen aikaan kun asuin siellä äitiparkani kanssa; mutta en tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä.»

»Näetkö, sinä kurja!» huudahti Lorin heristäen nyrkkiänsä Simonille, joka pää painuksissa, jutun käänteen musertamana yritti päästä huomaamatta pakoon. »Näetkö mitä olet tehnyt?»

Kaikkien katseet kääntyivät Simoniin pelkästään halveksivina.

Puheenjohtaja jatkoi:

»Koska sinä annoit kukkavihon, koska tiesit jokaisen kukan sisältävän paperin, sinä myöskin tietänet, mitä näihin lippuihin oli kirjoitettu?»

»Epäilemättä tiedänkin.»

»No, sano siis, mitä niihin oli merkitty.»

»Kansalainen», sanoi nuori tyttö jyrkästi, »olen sanonut kaikki, mitä olen voinut, ja etenkin kaiken sen, mitä olen halunnut sanoa».

»Sinä siis kieltäydyt vastaamasta?»

»Kieltäydyn.»

»Luotat ehkä nuoruuteesi, kauneuteesi?»

»Luotan vain Jumalaan.»

»Kansalainen Maurice Lindey, kansalainen Hyacinthe Lorin», sanoi puheenjohtaja, »te olette vapaat; Kommuuni tietää viattomuutenne ja tunnustaa isänmaallisen mielenne ansiot. Santarmit, saattakaa kansatar Héloise piirin vankilaan.»

Kuullessaan nämä sanat näytti Tisonin vainio äkkiä heräävän, päästi hirvittävän huudon ja syöksyi vielä kerran syleilemään tytärtänsä; mutta santarmit estivät sen.

»Annan teille anteeksi, äiti», huusi nuori tyttö, kun hänet kiskottiin pois.

Tisonin vaimo päästi hurjan karjunnan ja kaatui maalian kuin kuollut.

»Jalo, tyttö!» mutisi Morand tuskasta järkkyneenä.

XXV

Kirjelippu

Juuri kertomaimme tapahtumien jatkoksi liittyi vielä eräs näytös ikäänkuin täydennyksenä siihen draamaan, jonka synkät vaiheet alkoivat kehittyä.

Tisonin vaimo makasi tapahtuman ruhjomana, niiden hylkäämänä, jotka olivat häntä saattaneet, sillä rikoksessa, vaikka sitä ei tehtäisi tahallaankaan, on aina jotakin vastenmielistä, ja äiti, joka tappaa oman lapsensa, vaikkapa se tapahtuisikin liiallisessa isänmaallisessa innostuksessa, tekee hyvin suuren rikoksen; Tisonin vaimo, maattuaan jonkin ajan täysin liikkumattomana, kohotti päätänsä, katseli ympärillensä harhaillen ja nähdessään olevansa yksin parkaisi ja syöksyi ovelle.

Ovella seisoskeli vielä muutamia uteliaita, jotka olivat kärkkäämpiä kuin toiset; he vetäytyivät hänet nähdessään heti syrjään, osoittivat häntä sormellansa ja sanoivat toisilleen:

»Näetkö tuon naisen? Hän on se, joka antoi ilmi oman tyttärensä.»

Tisonin vaimo päästi epätoivon huudon ja lähti juoksemaan Templeen päin.

Mutta hänen ehdittyhän kolmanneksen Michel-le-Comte-katua, asettui hänen eteensä muuan mies, joka tukki häneltä tien ja sanoi peittäen kasvot vaippaansa:

»Sinä olet kai tyytyväinen; olet tappanut oman lapsesi.»

»Tappanut lapseni, tappanut lapseni?» huusi onneton äiti.

»Ei, ei, ei se ole mahdollista.»

»Niin se kuitenkin on, sillä tyttäresi on vangittu.»

»Minne hänet on viety?»

»Conciergeriehen: sieltä hän lähtee vallankumousoikeuteen, ja sinä kyllä tiedät, miten niiden käy, jotka menevät sinne.»

»Astukaa syrjään», sanoi Tisonin vainio, »ja päästäkää minut ohitsenne».

»Minne sinä menet?»

»Conciergeriehen.»

»Mitä aiot tehdä siellä?»

»Nähdä hänet vielä.»

»Ei sinua päästetä sisälle.»

»Minun sallitaan varmasti maata ovella, elää siellä, nukkua siellä. Minä jään sinne, kunnes hän tulee ulos, ja saan ainakin vielä kerran nähdä hänet,»

»Mutta jos joku lupaisi sinulle tyttäresi takaisin?»

»Mitä te sanotte?»

»Kysyn sinulta, olettaen, että joku mies lupaisi antaa sinulle tyttäresi takaisin, tekisitkö sinä sen, mitä tämä mies sinulta pyytäisi?»

»Kaikki tyttöni vuoksi! Kaikki Héloiseni vuoksi!» huudahti nainen väännellen epätoivoissaan käsiään. »Kaikki, kaikki.»

»Kuule», jatkoi tuntematon mies, »Jumala on rangaissut sinua».

»Ja mistä?»

»Niistä kärsimyksistä, jotka olet aikaansaanut toiselle äidille, joka on onneton kuten sinäkin.»

»Kenestä te puhutte? Mitä te tarkoitatte?»

»Olet usein saattanut vangin sellaisen epätoivon partaalle, jossa nyt itse olet tällä hetkellä, paljastuksillasi ja raakuuksillasi; Jumala rankaisee sinua johtamalla kuolemaan sen tytön, jota rakastat niin paljon.»

»Sanoitte, että on olemassa mies, joka voisi pelastaa hänet; missä tämä mies on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän vaatii?»

»Tämä mies tahtoo, että lakkaat ahdistamasta kuningatarta, että pyydät häneltä anteeksi niitä törkeitä loukkauksia, jotka olet tehnyt, ja että, jos huomaat tämän naisen, joka myöskin on kärsivä, itkevä, epätoivoinen äiti, jonkin mahdottoman asianhaaran, jonkin taivaan ihmeen kautta pääsevän karkaamaan, sinä sen sijaan, että vastustaisit hänen pakoaan, autat häntä kaikin voimin.»

»Kuulehan, kansalainen», sanoi Tisonin vaimo, »sinähän olet tuo mies, eikö niin?»

»Entä sitten?»

»Sinä siis lupaat pelastaa tyttöni?»

Tuntematon oli vaiti.

»Mutta lupaatko sinä? Sitoudutko sinä? Vannotko sinä? Vastaa!»

»Kuule. Kaiken sen, mitä mies voi tehdä pelastaakseen naisen, sen teen pelastaakseni lapsesi.»

»Hän ei voikaan pelastaa häntä!» huudahti Tisonin vaimo päästäen ulvonnan; »hän ei voikaan pelastaa häntä. Hän vain valehtelee luvatessaan pelastaa hänet.»

»Tee sinä voitavasi kuningattaren puolesta, niin minä teen voitavani tyttäresi puolesta.»

»Mitä minua liikuttaa kuningatar? Hän on äiti, jolla on tytär, siinä kaikki. Mutta jos jonkun kaula katkaistaan, ei sitä tehdä hänen tyttärellensä, vaan hänelle itsellensä. Leikatkoot minun kaulani ja pelastettakoon minun tyttäreni. Jos minut viedään giljotiinille, ehdolla ettei hänen päästään katkaista hiustakaan menisin sinne laulaen:

»Kyllä se käy, kyllä se käy, ylimykset lyhtytolppaan...»

Ja niin alkoi Tisonin vaimo laulaa hirveällä äänellä; sitten hän äkkiä keskeytti laulunsa purskahtaen nauruun.

Vaippaan kääriytynyt mies näytti kauhistuvan tätä hulluuden puhkeamista ja astui askelen taaksepäin.

»Voi, et sinä sillä tavoin pääse pujahtamaan», sanoi Tisonin vaimo epätoivoissaan pidellen kiinni hänen vaipastaan, »äidille ei tulla sanomaan: tee se ja se, niin pelastan lapsesi, ja sitten myöhemmin: mahdollisesti. Pelastatko sinä hänet?»

»Pelastan.»

»Koska?»

»Sinä päivänä kun hänet viedään Conciergeriestä mestauslavalle.»

»Miksi odottaa? Miksi ei tänä yönä, tänä iltana, tällä hetkellä?»

»Koska en voi.»

»Ahaa, siinä näet, siinä näet», huudahti Tisonin vaimo, »näet hyvin, ettet voi; mutta minä, minä voin».

»Mitä sinä voit?»

»Minä voin kiusata vankia, joksi häntä nimität; voin valvoa kuningatarta, kuten sinä sanot, aristokraatti! Voin tulla sisälle vankilaan milloin hyvänsä, yöllä tai päivällä, tekemään kaiken tuon. Mitä hänen karkaamiseensa tulee, sen saamme nähdä. Niin, me saamme kyllä hyvin nähdä, koskapa ei tytärtäni tahdota pelastaa, pääseekö hänkään karkaamaan. Pää päästä, kuuletko? Rouva Véto on ollut kuningatar, sen tiedän; Héloise Tison ei ole muuta kuin köyhä tyttö, sen tiedän myöskin; mutta giljotiinilla olemme kaikki yhdenvertaiset.»

»Hyvä on, olkoon niin!» sanoi vaippaan kääriytynyt mies: »pelasta sinä kuningatar, niin minä pelastan tyttäresi».

»Vanno.»

»Vannon.»

»Minkä kautta?»

»Minkä kautta haluat?»

»Onko sinulla tytär?»

»Ei ole.»

»No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»

»Kuule, minä vannon Jumalan kautta.»

»Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»

»Vannon sinulle isäni haudan kautta.»

»Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta! Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi, että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.

Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin mies ja tuli toista kohden.

»Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hän on hullu».

»Ei, hän on äiti», sanoi toinen.

Sitten hän vei toverinsa mukanaan.

Nähdessään heidän loittonevan näytti Tisonin vaimo tointuvan.

»Minne te menette?» huusi hän; »menet tekö pelastamaan Héloisea? Odottakaa minua siinä tapauksessa, minä tulen mukaanne. Odottakaa minua, odottakaahan minua!»

Niin äitiparka seurasi heitä vaikerrellen; mutta jo lähimmässä kadunkulmassa hän menetti heidät näkyvistään. Ja kun ei enää tiennyt, mihin päin kääntyisi, hän jäi hetkeksi seisomaan päättämättömänä katsellen joka puolelle; nähdessään olevansa yksin yön hiljaisuudessa, joka on kuoleman kaksinkertainen vertauskuva, hän päästi viiltävän huudon ja kaatui tiedottomana kadun kivitykselle.

Kello löi kymmenen.

Tällä välin ja juuri saman lyönnin kajahtaessa Templen kellosta istui kuningatar tuntemassamme huoneessa savuavan lampun ääressä kälynsä ja tyttärensä välissä ja piilossa kaupunginvirkamiesten katseilta, heidän välissään kun oli madame Royale, joka oli syleilevinhän häntä, luki uudestaan pienen kirjelipun, joka oli kirjoitettu niin pienelle paperille kuin oli saatettu löytää, ja niin pienellä käsialalla, että hänen kyynelien sumentamat silmänsä tuskin kykenivät sitä erottamaan.

Kirjelippu sisälsi seuraavaa:

»Pyytäkää päästä huomenna, tiistaina, puutarhaan, mihin pyyntöön vaikeuksia tekemättä suostutaan, koska on annettu määräys osoittaa teille tämä suosio heti kun sitä pyydätte. Tehtyänne kolme neljä kierrosta, olkaa olevinanne väsynyt, lähestykää sotilasravintolaa ja pyytäkää rouva Plumeaulta lupaa istuutua hänen majaansa. Olkaa vähän ajan kuluttua voivinanne vielä huonommin ja pyörtyvinänne. Silloin suljetaan ovet, jotta teille voitaisiin noutaa apua, ja niin jäätte yksinänne madame Elisabethin ja madame Royalen kanssa. Heti avautuu kellarin luukku; rynnätkää kälyinenne ja tyttärinenne tähän aukkoon, niin olette kaikki kolme pelastuneet.»

»Hyvä Jumala!» sanoi madame Royale, »väsyisikö onneton kohtalomme viimeinkin meitä ahdistamasta?»

»Vai olisikohan tämä kirjelippu ainoastaan ansa?» virkkoi madame Elisabeth.

»Ei, ei», sanoi kuningatar; »nämä kirjaimet ovat aina ilmaisseet minulle salaperäisen, mutta hyvin rohkean ja hyvin uskollisen ystävän läsnäolon».

»Ritarinko?» kysyi madame Elisabeth.

»Hänen juuri», vastasi kuningatar.

Madame Elisabeth risti kätensä.

»Lukekaamme kukin uudestaan tämä kirjelippu hiljaa itsekseen», jatkoi kuningatar, »jotta, jos joku meistä unohtaisi jonkin seikan, toiset muistaisivat sen».

Niin lukivat kaikki kolme ääneti; mutta juuri tullessaan loppuun he kuulivat huoneensa oven kiertyvän saranoillaan. Molemmat prinsessat kääntyivät, vain kuningatar jäi istumaan entiseen asentoonsa ja tehden melkein huomaamattoman kädenliikkeen pisti pikkuisen kirjelipun hiuksiinsa ja työnsi sen tukkalaitteensa sisään.

Oven oli avannut toinen kaupunginvirkamiehistä.

»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» kysyivät madame Elisabeth ja madame Royale yhtaikaa.

»Hm!» sanoi kaupunginvirkamies, »minusta tuntuu, että paneudutte levolle hyvin myöhään tänä iltana...»

»Onko Kommuuni siis», sanoi kuningatar kääntyen arvokkaasti tapansa mukaan, »antanut uuden määräyksen, milloin minun on mentävä vuoteeseen?»

»Ei ole, kansatar», sanoi kaupunginvirkamies, »mutta jos on tarpeellista, annetaan sellainen».

»Sillä välin, hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »on teidän kunnioitettava, en sano kuningattaren, vaan naisen huonetta.»

»Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuin olisivat jotakin».

Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja niin hän vetäytyi pois huoneesta.

Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.

Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä, pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä luo.

Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät kaupunginvirkamiehet luokseen.

»Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle; toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.

»Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte, hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin tasanteella.

— Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»

Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli, nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen aikaan, kumarsi hänelle sanoen:

»Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kyllä se lupa, jota toivotte.»

Sitten hän sanoi vetäytyessään takaisin ikäänkuin tullakseen itse varmaksi siitä, että myöntyi kohtuuden eikä heikkouden vuoksi:

»Onhan se lopulla oikeus ja kohtuus.»

»Mikä on oikeus ja kohtuus?» kysyi toinen kaupunginvirkamies.

»Että tämä nainen saa kävelyttää tytärtänsä, joka on sairaana.»

»Mitä hän siis tahtoo?»

»Hän pyytää päästä ulos kävelemään tunniksi puutarhaan.»

»Mitä vielä!» sanoi toinen, »pyytäköön kävellä Templestä Révolution-aukiolle, niin saa liikuntoa».

Kuningatar kuuli nämä sanat ja kalpeni; mutta hän ammensi niistä uutta rohkeutta sitä suurta tapahtumaa varten, joka oli tulossa.