Part 10

Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!...

Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; -- Anton ei varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain näön vuoksi.

Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto, jäisikö Anton hetkeksikään yksin... Tämä seisoi kädet taskussa ja vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.

Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.

Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen jälkeensä.

Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat, kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi...

* * * * *

-- Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella! -- Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.

Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi. Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän kankaaseensa...

Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?... Ole hyvä, Lena, ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi -- --"

-- Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van huomata, miten hullusti oli käynyt...

Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; -- hänellehän oli käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, -- ja nyt hän ei koskaan enää saisi työtä siellä.

Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä, -- hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!...

-- Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä -- niin pienenä --

Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, -- niin olisi hän poissa, eikä kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet...

Poissa -- niin, -- ei, hän ei tahtonut pois. -- Maisa ei tahtonut pois hänen luotaan, joka asui tuolla ylhäällä katonrajassa. -- Kenestäkään muusta ei hän välittänyt -- ei penninkään vertaa kestään heistä!

Ja hän puhuisi suunsa puhtaaksi rouvalle huomenna tuosta hyvästä Antonista ja sanoisi millainen poika tämä oli, -- juuri niin, hän kertoisi suoraan, miten kaikki oli käynyt, -- aivan niin -- viisitaalarisesta ja kaikesta -- niin totta kuin hänen nimensä oli Maisa Jons! -- Hän ei suorastaan saanut rauhaa ennenkuin se oli tehty.

Tuskin oli puhettakaan nukkumisesta; -- ja hän heräsi jälleen ennen neljää aamulla, jolloin hänen täytyi nousta ylös, sillä hän ei saattanut enää olla sängyssä kauemmin.

Niin, kyllä hän puhuisi suunsa puhtaaksi!...

Tullessaan Isollekadulle sinä aamuna ei Maisan tarvinnut tirkistää kelloa Vapahtajantornissa, -- hän tiesi olevansa liian aikaisin ulkona, ja hän kulki pari kertaa korttelin ympäri kuluttaakseen aikaa, ennenkuin meni portista sisään Tranemeille.

Kyllä hän puhuisi!

Hän ei nähnyt ketään muuta kuin vilahdukselta Arnan, joka söi aamiaista, ja sitten täti Raskin, joka ei vielä ollut pukeutunut ja teki aamuaskareitaan.

"Toivomme, että saisitte tänään valmiiksi kaiken sen, mitä nyt ompelette, neiti Jons", -- sanoi hän, -- "kaikki muu, mistä olemme puhuneet, saa jäädä myöhemmäksi."

Se sanottiin niin lyhyesti ja jäykästi; mutta Maisan silmät katsoivat rohkeina hänen kasvoihinsa; neiti sulki ruokasalin oven hiljaa kiinni ikäänkuin hän olisi tahtonut kokonaisen seinän Maisan ja muun talon välille.

Jollei hän puhuisi suoraan, niin --

-- "Pariisissa ei voitu aavistaa, miten paksu Greta on", -- alkoi Arna laskea leikkiä; hän tuli sisään ja tarkasti ohimennen sisaren takkia ennenkuin menisi ulos.

Mutta Maisa ei ollut juttelutuulella ja koetti vain saada takinselän ompeluksen koneeseen; se oli täytynyt päästää niin suureksi kuin mahdollista.

Vihdoinkin kuuli hän rouvan äänen sisältä. -- Sormet alkoivat liikkua niin kömpelösti ja ompeleminen pysähtyi ja kaikki meni hullusti...

Hän antoi neulan mennä aivan hitaasti ja varovaisesti kankaan läpi, se auttoi pitämään levottomuutta loitolla. Mutta kurkkua kuristi hänen jännittyneenä odottaessaan; hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, että hänen täytyi purkaa sisunsa rouvalle...

Neula kulki niin tasaisesti ja Maisa polki konetta niin tasaisesti... Hän ei katsellut ympärilleen, koetti vain jännittyneenä kuunnella, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei kuullut enää mitään...

Eikös rouva pannut takkia ylleen mennäkseen Torpille! -- Maisa kuuli hänen menevän eteiseen, tavallisesti hän ensin käväisi Maisan luona.

Hänen kiihtynyt mielensä rauhoittui niin yhtäkkiä, että täytyi hetkeksi keskeyttää työ. -- Piti odottaa. --

Ja nyt puhuisi rouva tietysti siitä Signelle...

-- Oh, mitä kaikkea he voivatkaan ajatella... Miksi ei Maisa heti ollut jättänyt viisitaalarista neiti Raskille? -- Sehän oli ollut siinä lattialla! -- Ja hiipiä tuolla tavoin eteiseen Antonin jäljessä! Ei näyttänyt siltä kuin olisi Maisalla ollut hyvä omatunto... Pojankaan mieleen ei varmaan olisi noin yhtäkkiä juolahtanut tarjota rahaa, jollei Maisa jotenkuten ollut kehoittanut häntä siihen. --

Asia tuli yhä arveluttavammaksi; -- ja Maisan rohkeus väheni joka kerran, kun neiti Rask kulki huoneen läpi noin kylmänä ja vieraannäköisenä.

Entä rouva? -- Ja nyt lisäksi rouva Torp? -- Uskoisivatko he Maisan selittelyjä? -- Tuskin. --

Taas istui Maisa masentuneena ja ahdistuksissaan, sormet kylminä ja hikisinä; -- varmastikaan hän ei enää joutuisi Torpillekaan ompelemaan...

Greta-neiti seisoi velttona ja rauhallisena antaen Maisan sovitella takkia ja ottaa mittaa tuosta leveästä selästä; -- hänen mielenrauhaansa ei varmastikaan mikään voisi järkyttää, vaikkapa Maisa olisi vetänyt viimeisen hengenvetonsa -- --

Ovikello soi. -- Maisa tunsi rouvan kaksi lyhyttä soittoa.

Hänen täytyi rohkaista mielensä; -- pahemmin ei enää voisi käydä.

Maisa istui ja koetti reipastua. Niin, jollei rouva nyt tulisi, täytyisi hänen pyytää saada puhutella tätä. -- Varmaankin tämä juuri nyt kertoi neiti Raskille, mitä Signe asiasta arveli -- --

Ja -- -- kas tuossa hän nyt oli!

Rouvalla oli vielä hattu päässään, tuo, jossa oli tiheä, musta strutsinsulka ja keltaiset nauhat ja kukkia sisäpuolella korvan kohdalla.

"Tulen puhuakseni vakavasti kanssanne, neiti Jons", -- sanoi hän ja istuutui tuolille vähän matkan päähän.

Niin pääsin minä sitten alkamasta, ajatteli Maisa, hän kyllä pitäisi puolensa!

Rouva taivutti päätään hiukan taaksepäin ja katsoi ylhäisesti häneen. Katseessa kuvastui ehkä hiukkasen ihmettelyä tai uteliaisuutta myöskin; -- mitähän vetovoimaa saattoikaan olla tässä, ei enää aivan nuoressa tytössä kapeine, hiukan keltaiseen vivahtaville kasvoineen ja tiheine yhteenkasvaneine kulmakarvoineen...

"Tahdon suoraan sanoa teille, että tällä kerralla epäilimme suuresti lähettäessämme sanan teille, todellakin epäilimme sangen suuresti, neiti Jons", lisäsi hän painokkaasti ja loi kauniit silmänsä suoraan häneen... "On paljon velvollisuuksia ja on otettava huomioon useita näkökohtia, kun täytyy suojella sellaista taloa, jota toiset pitävät ylempänä itseään -- ja on oltava äärimäisen tarkka niihin ihmisiin nähden, joita tuo taloonsa... Tahdon sanoa tämän teille suoraan, kun me nyt olemme saaneet tietoomme, että te vietätte kaikkea muuta kuin kunniallista elämää, -- ja että teidät voidaan nähdä aivan julkisesti yhdessä kaiken maailman ylioppilaiden kanssa..."

Maisa hätkähti ja kävi kalpeaksi. Hän oli istunut sanat valmiina suussa ja tahtonut purkaa syytöksensä Antonia vastaan; -- ja silloin iskettiin Kielsbergiin ja häneen. -- Veri virtasi takaisin hänen kasvoihinsa.

"Ei kukaan voi sanoa, rouva, että vietän siveetöntä elämää!"

"Sattuu niin onnettomasti, neiti Jons, että olemme kesällä itse nähneet teidän kulkevan ja hymyilevän ja hulluttelevan Klingenbergin teatterikäytävässä erään ylioppilaan kanssa ja antavan hänen tarjoilla teille virvokkeita. Poikani Theodor oli kanssamme; -- ja voin sanoa teille, että emme uskoneet omia silmiämme... Mehän olisimme luonnollisesti voineet olla turvautumatta teihin enää..."

"No niin, -- jos nyt tahdotte tietää sen, rouva", pääsi häneltä kyyneleet silmissä, -- -- "niin olin siellä erään tuttavani kanssa... Ette tapaa minua kaiken maailman ylioppilaiden kanssa -- -- eikä hänellä ollut mitään menoja minun vuokseni eikä hän tarjoillut minulle, sillä hänellä oli sinne vapaapiletit."

"Tahtooko hän kenties naida teidät?" kysyi rouva kylmästi.

Maisa katsoi häneen suu auki, ällistyneenä ja hämmentyneenä...

"Se on eräs ylioppilas", -- tuli sitten.

"Kysyn, sanotteko olevanne kihloissa ja menevänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, -- "hän pyrkii itsekin eteenpäin -- ja..."

"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."

Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.

"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa... ei ketään paitsi minua, jonka hän tuntee", -- sanoi hän sitten itkua niellen -- "ja -- että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." --

Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia huuliaan.

"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."

Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa. Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:

"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka -- lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta maineestaan -- --."

Ei, -- nyt minun täytyy puhua Antonista!... ajatteli Maisa katkerana -- -- -- Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä... Ei hyödyttäisi mitään selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta --

"Tämähän ei koske yksistään meitä, -- kaikki tuttavamme, joiden luona ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet teidät..."

Maisa näki niin peloittavan selvästi kaikki ne perheet, jotka tuomitsisivat hänet, -- ovi toisensa jälkeen sulkeutuisi, ja hän seisoisi kadulla hyljeksittynä ja leivättömänä, -- Maisa tiesi, mitä se merkitsisi -- --

Hän silmäsi rouvaa, koettaen katseellaan saada lähimäiseltään apua, ja rouvan kasvoille kohosi haihtuva puna; -- mutta hänenhän oli puolustettava Antoniaan.

... "Ja vaikka olemmekin nähneet teidät omine silminemme Klingenbergillä, on sisareni tahtonut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään käydä tiedustamassa teistä teidän asunnostanne. -- Tahdomme saada täyden selvyyden asiasta."

Maisa tunsi, kuinka sievästi ovi sulkeutui hänen edessään...

Ja samalla tapaa kävisi Torpilla ja Schoulla ja Brandtilla ja Kalnaesilla ja kaikkialla, -- toinen toisensa jälkeen --

... Siellä Dörumeilla, -- ajatteli hän -- ei hän saisi mitään huonoa arvostelua; -- mutta epävarmaa oli, auttoiko se mitään; -- hän oli nähnyt rouvan silmistä, että oli kysymys Antonista...

Jalka, joka polki konetta, pysähtyi, hän vaipui vähänväliä ajatuksiinsa -- -- -- Ja sitten ompeli hän jälleen sitä suuremmalla vauhdilla unohtaakseen kaikkityynni.

Ovikello soi, vieraita tuli ja meni jälleen pois.

Lena katsoi sivulle tuodessaan kahvia ja näytti olevan hyvin hämillään, varmaan oli hänkin huomannut, että jotakin oli ilmassa...

-- Viiden aikaan tuli neiti Rask takaisin...

Hän oli varmaankin nuuskinut hyvin; -- saa nähdä, mitä syytöksiä he nyt olivat keksineet; -- Maisa saisi kyllä pian kuulla kaikki!

Aina vähänväliä kuohahti hänen raivonsa uudelleen; -- koettaisivatpa vain polkea hänet kuoliaaksi!

He puhelivat hyvän aikaa sisällä.

Jumala tietäköön, mitä neiti Rask nyt oli kuullut, ajatteli Maisa uhmaavana, -- siellähän pidetään nyt suorastaan pitkä neuvottelukokous mokomankin vuoksi!...

"On varmaankin parasta, että annatte ruokasalin oven olla hiukan auki, Lena; -- Maisalla voi olla kylmä siellä." --

Rouva siellä puhui ja Maisaan vaikuttivat tämän sanat niin, että häntä vapisutti. Äänessä oli ollut pieni armeliaisuuden vivahdus.

Greta-neidin tullessa katsomaan takkia väijyi Maisa tämän kasvojenilmettä tutkistellen itsekseen oliko tämä hiukkaakaan lempeämpi; mutta hänessä ei näkynyt muuta kuin velttoa rauhallisuutta.

Neiti Raskin tullessa ruokasaliin katsahti Maisa häneen nopeasti yli ompelukoneen päästäkseen selville hänen ilmeestään. Neiti ryhtyi panemaan pöytäliinakangasta astiakaappiin tehden sen varsin hitaasti ja rauhallisesti; hän pani sen ensin tuolille eteensä ja Maisa näki hänet kaiken aikaa.

Ennen illallista tuli rouva ovelle asettuen lampunvarjostimen taakse niin ettei hänen kasvojaan voinut selvästi nähdä.

"Ette luonnollisesti ole voinut paljoakaan ommella tänään, neiti Jons", -- kuului varsin ystävällisesti. "Voitte tulla huomenna uudestaan ja valmistaa Gretan takin. Puusepän matamihan kehui teidän käytöstänne."

Maisan sielussa kirkastui... Ei voinut sanoa, miten kevyt oli hengittää! Oli ihanaa tietää, ettei varmaankaan enää ollut mitään pelättävää...

-- Niin, nyt kaikki oli ohi -- -- ohi...

Oi, millainen taakka olikaan ollut hänen hartioillaan! Mutta nythän kuuli jo rouvan äänestäkin tämän puhuessa Lenalle, ettei Maisaa enää aiottu erottaa.

Ja sitten "voittehan tulla huomenna valmistamaan Gretan takin." -- Rouva Tranem tarkoitti kuitenkin hyvää, -- hänkin oli tavallaan hyväntahtoinen. --

Oh, niin, nyt oli kaikki jo ohi, -- tosiaankaan ei Maisalla ollut enää mitään levottomuuden syytä. Hän tunsi, ettei kannattanut enää ajatella sitä.

Maisa iloitsi niin suunnattomasti siitä, että näin oli käynyt, -- niin pahalta kuin oli näyttänytkin. -- -- Hui, -- Maisa muisti rouvan kasvojen ilmeen silloin kun tämä oli päättänyt erottaa hänet vain siksi, että oli peloissaan Antonin vuoksi.

Ei kannattanut ajatella sitä enää, -- nyt oli kaikki ohi!

Mutta minkä vuoksi olivat he jälleen niin ystävällisiä Maisalle? -- Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi Maisan ihmetellä sitä eikä hän kuitenkaan voinut sitä käsittää, vaikka se lakkaamatta pyörikin hänen päässään...

Antonin ja Maisan vuoksihan he olivat olleet niin kiihdyksissä, vaikkakin he sitten olivat syyttäneet toista saadakseen Maisan pois tieltä... Niin paljon oli varmaa. -- Ja sitten olivat he jälleen tulleet niin ystävällisiksi vain sen vuoksi, että Dörumit olivat puhuneet hyvää Maisasta!

Sitä ei voinut käsittää!

Se oli kuin solmu, jota Maisa turhaan koetti aukaista -- hän nyki nykimistään sitä auki.

Niin -- mutta sehän oli samantekevä, -- ohi oli se nyt kuitenkin!

Maisa tapaisi Kielsbergin tänä iltana, oi, miten suunnattoman keventyneeksi tunsikaan hän mielensä! Mutta ei -- hän ei sanoisi sanaakaan Kielsbergille tästä... Jos hän kysyisi, sanoisi Maisa vain, että kaikki oli jälleen muuttunut hyväksi eikä kannattanut ajatellakaan asiaa enää. -- Maisa ei tahtonut näyttäytyä kurjana ja avuttomana Kielsbergin silmissä.

* * * * *

Vasta seuraavana aamuna joutui Maisa puheisiin matami Dörumin kanssa, -- hän ei ollut tahtonut kysellä asiasta, sillä hän ajatteli, että matami Dörum kuitenkin alkaisi kertoa siitä.

Tämä oli sangen pidättyvä. Näkyi selvään, että hänestä oli epämieluisaa Maisalle kertoa sellaisia kyselyjä tapahtuneenkaan.

"Niin tosiaankin, -- tukkukauppias Tranemin neiti oli ollut siellä eilen ja tahtonut tietoja neiti Jonsista. Hän oli varmaankin ajatellut, että Maisasta olisi jotain sanomisen aihetta, luullut, että Dörumit sallisivat elää huoneissaan sellaisen, joka ei viettäisi oikeata, säännöllistä elämää... Mutta olikin matami vastannut hänelle niin että tuntui; -- ja sekä matami että Dörum olivat sanoneet, että niin hyvää, ahkeraa, työteliästä, huolellista ja säntillistä tyttöä saisi etsiä, -- ja miten säntillisesti maksoikaan hän aina määrättynä päivänä kuukausirahansa! Niin, matami ei tietenkään ruvennut selittelemään tuolle hienolle neidille, että Maisan, kuten muittenkin, täytyi joskus lykätä muutamaksi päiväksi maksunsa... Mutta hän oli silloin mennyt niine tietoineen -- se lörppösuu!"

-- Kas niin, kaikki oli jälleen hyvin; sen huomasi yksin Lenastakin, joka oli varsin puhelias ja tiedusteli, eikö aamulla ollut maa ollut kuurassa Grönlandsleerissä.

Oli niin hauskaa nyt auringon paistaessa huoneisiin aamusumun hälvettyä; ruokasalin uunissa räiskyi tuli, siitä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen ja kaikki ovet olivat auki ja Tranemit juttelivat välittämättä hänestä, ikäänkuin kuuluisi hän perheeseen.

Oli niinkuin kaikki olisi ollut ilkeätä unta!...

Rouva tuli ja seisoi hetken aikaa katsoen Maisan työtä.

"... Olen oikein paljon ajatellut teitä, Maisa! -- -- Sisareni sai kuulla niin paljon teistä tuolta matamilta. Olettehan miltei kihloissa erään siistin kelpo suutarin kanssa, joka asuu siellä samassa talossa... Ja sehän on melkein päätetty asia myöskin, -- kertoi matami... ainoa, mikä puuttuu, kuuluu vain olevan neiti Jonsin myöntymys," -- hymyili rouva koettaen hiukan laskea leikkiä ja tarkastellen Maisaa suurilla tummanruskeilla silmillään.

"Niin, voihan olla mahdollista, että hän on hiukan ajatellut siihen suuntaan", tunnusti Maisa vältellen ja hymyili, -- "jos rouva kerran tahtoo tietää sen niin" --

"Ja hänhän aikoo perustaa nyt oman työpajankin muuttopäiväksi?"

"Niin kyllä, hän on kauan ajatellut sitä, -- ja hän on säästellyt myöskin rahoja niin että hän voi aloittaa silloin myöskin."

"No, sittenhän olette onnellinen ihminen, Maisa! Olette nyt ommellut tässä talossa niin monta vuotta ja ollut ahkera ja huolellinen, -- eikä ainoastaan meillä, vaan niin monen meidän tuttavamme luona... Ja sisareni ja minä olemme oikein ajatelleet teidän hyväänne, -- olette nyt varmaan kaksikymmentä viisi, kuusi vuotta, eikä köyhälle tytölle tule niin monta tarjousta enää -- ja kuten tiedätte ei ole hauskaa tulla vanhaksi sellaisen, jonka täytyy elää kättensä työllä... Olen varma, että jos puhuisimme muutamille muille perheille, joitten luona olette ommellut, niin tahtoisivat he kaikki auttaa teitä, eikä olisi lainkaan mahdotonta saada kerätyksi niin paljon rahaa, että voisitte ostaa itsellenne hyvän ompelukoneen -- niin että teilläkin on jotain vietävää yhteiseen pesään -- -- Suutari ei varmaankaan ole epätietoinen siitä, kenestä tulee emäntä hänen taloonsa?" laski hän leikkiä.

Maisa pudisti nopeasti päätään:

"Varmastikaan ei minusta tule hänen emäntäänsä, -- muuten saan kiittää rouvaa."

"Tämä on nyt pelkkää ymmärtämättömyyttä, -- hänhän on kunnon mies, joka pitää teistä, senhän itsekin tunnustatte, ja voi elättää teidät."

"Oh, rouva, hän on varmaankin niin hyvä kuin päivä on pitkä; -- mutta en milloinkaan ole antanut hänelle aihetta, jotta en narraisi häntä."

"Millaisia suunnitelmia teillä oikeastaan on, Maisa!... Voitteko toivoa parempaa kuin kunnon käsityöläisen?"

Maisa hymyili itsekseen, -- hänellä oli joka tapauksessa omat toiveensa, hänellä...

"Jollei pidä jostakin ihmisestä, niin voi avioliitosta tulla vain onneton, jos menee naimisiin hänen kanssaan" -- vastasi hän vältellen.

"Tuo kuuluu aivan hupsulta, Maisa. Tämähän on niin erinomaisen hyvä tarjous; te voisitte kumpikin tahollanne ansaita rahaa yhteiseen pesään."

"Niin, huomaan kyllä, että rouvasta voi näyttää tämä aivan mielettömältä, -- ja samoin Dörumeista myöskin... ja se voisi varmaankin olla varsin edullinen minulle. Mutta olen nyt koettanut ja koettanut", -- Maisa puhui suoraan toivoen voittavansa myötätuntoa osakseen, -- "en todellakaan oikein jaksa sietää koko suutaria"!

"Minusta tuntuu pahalta, neiti Jons, että puhutte asiasta noin kevytmielisesti" -- sanoi rouva hyvin vakavasti. "Olin tosiaankin luullut, että teissä olisi ollut enemmän vakavuutta pohjalla. -- -- -- Niin, en tosiaankaan, ikävä kyllä, sitten voi auttaa teitä; -- luulin keksineeni keinon, joka päästäisi teidät pälkähästä, neiti Jons!...

"Sillä ymmärtänettehän toki, että sellaisia ylioppilashistorioita ei teidän maineenne enää siedä, jos tahdotte tämän jälkeen astua jalallanne meidän tai johonkin muuhun parempaan perheeseen?"

Hiki helmeili Maisan kasvoilla ja rinta alkoi kuristua kokoon. Hän oli siinä, missä oli ollut eilenkin, ei askeltakaan etempänä, -- juuri siinä, -- ja häntä pyörrytti pelkkä ajatuskin.

-- -- "Jollette voi mennä naimisiin tuon ylioppilaan kanssa, -- ja itsehän sanotte, ettette voi, -- niin ei ole teillä muuta mahdollisuutta, kuin mennä rehellisesti ja kunniallisesti naimisiin! -- Ja jos sanoisin nyt mielipiteeni sen mukaan kuin olen oppinut tuntemaan teitä, neiti Jons" -- virkkoi rouva harmistuneena, "niin en tosiaankaan sääli teitä, vaan suutaria. -- Missä te oikeastaan luulette paikkanne olevan? -- Pelkään, että teillä on haaveiluja -- käytte pää pyörällä ja tahdotte lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

"Niin, ymmärrätte nyt, miten on laita. Joka tapauksessa olette mahdoton ompelemaan hyvissä perheissä!"

Rouva oli saanut puhuttavansa puhutuksi ja aikoi mennä, mutta pysähtyi käsi ovenrivalla.

"On ikävää, ettette ymmärrä omaa parastanne... Tehän olette ollut kelpo työntekijätär, -- ja toivoisin, että voisitte paremmin ymmärtää oman asemanne...

"Tulkaa nyt tänne jälleen huomenna, ja istukaa täällä rauhassa ja ajatelkaa asiaa; -- tahdon oikein asettaa sen sydämellenne teidän itsenne vuoksi, Maisa. -- Mehän pidämme teistä ja tahtoisimme kernaasti nähdä, että teille kävisi hyvin." Rouvan tyynet, tummat silmät katsoivat häneen osaaottavasti.

-- -- -- Maisa ei oikein muistanut, kuinka oli pannut kokoon työnsä ja tullut ulos Tranemin portista kulkiessaan ajatuksiinsa vaipuneena pitkin katukäytävää. Hän tiesi vain, ettei hän sinä iltana tahtonut tavata Kielsbergiä ja kertoa suutarista, ja päästessään Isollekadulle kääntyi hän yhtäkkiä valtionsairaalaan päin, -- hän erotti jo kaukaa nuo korkeat, humisevat puut. Siitä kiirehti hän nopeasti Hammersborgiin päin, päässä himmeä ajatus käydä Martha Mon luona. -- Ja vähän sen jälkeen kulki hän jälleen pitkin Graendseä ja uudestaan alhaalla torilla. -- -- -- Tornikello on varmaankin yhdeksän, eiköhän se ole? -- Se oli vain puoli; -- Maisa saattoi tuskin nähdä sitä pimeässä, -- mutta sen täytyi olla puoli kymmenen. -- Hän tahtoi olla varma siitä, ettei tapaisi Kielsbergiä ja meni eräälle sivukadulle ja palasi takaisin toista tietä olematta edes oikein selvillä siitä, mitä -- --

Nyt hän oli jälleen torin läheisyydessä. --

Vain yhdeksän! --

Maisa tahtoi odottaa puoli kymmeneen ja kulki kertaalleen korttelin ympäri... Hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin ettei tahtoisi tavata Kielsbergiä.

Maisa muisti yht'äkkiä päässeensä selvyyteen siitä, mitä oli miettinyt ja ajatellut ja millä vaivannut päätään nyt koko ajan näinä päivinä. Jos Maisa ottaisi suutarin, voisivat Tranemit olla levollisia Antoniin nähden...