Part 9

Miten tukahduttavan kuumana, raskaana ja epäselvänä levisikään ilma aution pääkaupungin yli. Rakennuksista ja katukivityksestä hohki polttava helle -- aivan kuin leivinuunista; -- vesi oli lämmintä ja tyyntä, täynnä pinnalla kelluvia tikunpätkiä ja kaikellaisia jätteitä; -- ankkuriketjujen ympärille oli muodostunut öljymäinen kalvo sinertävin helmiäiskiilloin, ja alhaalla vihreässä syvyydessä kuvastui maneetteja. Auringonpaahtamia, rikkinäisiä kalasammioita kellui pinnalla; -- -- -- ja aina Pääsaareen asti oli vesi yhtä sameaa, tyyntä ja liikkumatonta... Akershusin linnoitusniemeke muureineen, valleineen, puineen, siltoineen, pylväisiin kiinnitettyine purjeveneilleen ja punaisenkeltaisine uimahuoneineen oli nukahtanut eikä herännyt edes silloinkaan, kun sen omat kanuunat ampuivat irtonaisena kelluvaan maalitauluun ja kuulat lentäessään pärskyttivät vaahtoa korkealle ilmaan. Ekebergiä ja Grönlieniä tuskin näki, Oslo ja Grönlandsleeret haukottelivat, ja Akersjoen suulta kuului Nylandin mekanisen työpajan rautalevyjen yksitoikkoinen vasaroiminen, Graepseen päin vievä maantie venyi auringonpaisteessa neljä kertaa pitemmälle kuin tavallisesti ja antoi kulkijan niellä maantienpölyä ja itkeä silmänsä punaisiksi, niin että luuli kulkevansa sumussa, ja pysähtyä tulikuumana ja hikisenä lukuisissa mäissä, jotka olivat kerrassaan sietämättömän korkeita. Eikä ollut apua siitäkään, että katsoi taakseen ja koetti ajatella kuumuutta siellä alhaalla. -- Tuo polttava helle näytti olevan aivan liikkumattomana, loppumattomana kaupungin rakennusten kattojen yllä, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, -- käytävien puut olivat janoisen näköisiä, lehdet pölyisinä ja riipuksissa, varpuset kylpivät hiekassa ja vesisuihkuvaunut koettivat turhaan kostuttaa kaupungin katuja. --

Autiota ja kuollutta, hiljaista ja helteistä...

Mutta iltaisin oli liikettä; -- ihmiset menivät Klingenbergille Gurlia katsomaan! -- -- Pääkaupungin kesäyleisön oli suorastaan vallannut Gurli-kuume, joka ilta oli täydet huoneet ja kuumuus suuri, niin että ovet olivat aina auki, ihmiset istuivat ahtaaseen sullottuina ja hikoilevina olkihattu olkihatun vieressä aivan uloskäytävään saakka. -- Siellä taputettiin käsiä ja huudettiin Gurlia esiin, kukkia tulvi satamalla joka kerran kun esirippu laski, -- ja näytöksien väliajoilla puhelivat ihmiset innoissaan, niin että surina vain kuului heidän lähtiessään hengittämään raitista ilmaa ja vilvoitellessaan Klingenbergin puistokäytävissä ja virkistyspaikoilla...

Ja ilta illalta tarttui kuume edemmäksi, pitkienkin matkojen päässä olevilta maatiloilta ja huviloilta lähdettiin katsomaan Gurlia sekä maitse että meritse. --

Maisa oli nyt päivisin leipuri Antonisenin luona; siellä oli hirvittävä helle, leivinuunista virtasi lämpöä kaiken päivää, niin että piha tuli tukahduttavan kuumaksi, ja se tuntui aina puodintakaiseen kamariin saakka, jossa Maisa istui. Ja sitten paistoi aurinko suoraan ikkunoista sisään, niin että uutimet, joita piti olla moninkertaisesti niissä, aivan pimittivät huoneen.

Mutta Maisa oli kuitenkin iloinen siitä, että oli päässyt heille ompelemaan nyt, kun monet niistä, joille hän tavallisesti ompeli, olivat maalla. Ei ollut helppo saada työtä keskellä kesää. Onneksi oli talvella ollut työtä joka päivä, mutta kesäkuusta lähtien piti kylläkin miettiä, miten selviytyä. -- Maisan oli täytynyt olla joutilaana useita päiviä tai tyytyä kotityöhön. Erittäin hyvin ei sillä tavoin ansainnut, eikä myöskään ollut helppoa saada työtä riittämään asti. Niin, hänen oli täytynyt tehdä velkaa sinne ja tänne, sekä leipurissa että kauppiaassa oli maksamaton lasku; -- onneksi oli kuitenkin luotto jäljellä.

Ja kahvilla ja leivällä oli Maisa nyt elänyt näinä viimeisinä kahtena viikkona, ennenkuin oli tavannut Antonisenin matamin ja saanut työtä heillä. -- Matami oli katsonut karsaasti Maisaan aina talvesta asti, jolloin hän ei aivan heti ollut voinut tulla heille ompelemaan.

Tuntui jälleen oikein hyvältä olla kunnon perheessä! -- Heti sinne päästyään hän sai kahvia ja tuoretta lämmintä kahvileipää. Kello oli vasta kahdeksan, varjossa oli vielä aivan viileätä ja ovikello helisi lakkaamatta. Mutta hetken aikaa istuttuaan huomasi Maisa, kuinka kuuma siellä oli, se johtui tuosta siunatusta leipomisesta, jonka vuoksi oppipojat ja rengit olivat valvoneet koko yön. Ja koko ajan keskusteltiin vain taikinasta, -- oliko se noussut hyvin vai ei. Antonisen ei ollut hyvällä tuulella niinä päivinä, jolloin leipä oli epäonnistunutta, liian tiivistä ja raskasta taikka kevyttä ja haurasta; -- hän riiteli ja mahtaili ja tahtoi sanoa irti kisällin, joka saattoi hänet häviön partaalle; ja lapset saivat kyytiä uskaltaessaan tulla tielle.

Maisa oli koettanut olla hyvin nöyrä ja huomaavainen Antonisenin matamille päästäkseen tämän ystäväksi -- muuta keinoa ei ollut, jos tahtoi nähdä rahaa kädessään.

Ja rahaa Maisan täytyi saada, päästäkseen Klingenbergin teatteriin Kielsbergin kanssa ja saadakseen uusia vaatteita ja hansikkaita ja kaikkea muuta pientä, mitä täytyi olla, jotta olisi siisti.

Mutta hui, miten paljon täytyi tehdä työtä, rehkiä ja hikoilla noitten rahojen vuoksi!... Vanhaa hattuakaan ei voinut enää käyttää -- sen muotoa oli jo liian usein muutettu ja korjailtu.

Hän oli pyytänyt Antonisenin matamilta neljän päivän palkan etukäteen. Mutta riippui siitä, millä tuulella Antonisen sattui olemaan; -- tämä taas riippui taikinasta; ei ollut toivoa, jos hän taas alkaisi hokea häviötään.

Maisa ei ollut vielä nähnyt Antonisenia tänään, -- kahvileipää hän tutki levottomana pääsemättä oikein selvyyteen, -- ei se varmaankaan ollut liian kiinteätä, ei myöskään liian haurasta -- -- varmaankin keskinkertaista -- niin että riippui siitä -- --

Kuumuuden vuoksi ei kellään koko talossa ollut kuin välttämättömimmät vaatekappaleet yllä; -- Antonisen tuli sisään hengästyneenä, punaisena ja hikisenä kuivaten kasvojaan ja niskaansa; -- näytti siltä kuin olisi paha sää ollut tulossa, -- Maisa oli kyllä tiennyt sen leivästäkin.

Ei, äänensävystä kuuli Antonisenin olevan hyvällä tuulella. -- -- Niin, nyt Maisakin huomasi, että leipä oli erinomaista. -- -- --

* * * * *

Maisa oli aina silloin tällöin käynyt teatterissa Kielsbergin kanssa. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat he myöskin tavanneet sillalla ja soutaneet yli sataman Grönlinieniin ja Ekebergiin -- ja nyt puhui Kielsberg toisesta sunnuntaimatkasta Maridal-järvelle.

Niin huolekasta ja vaikeaa kuin Maisan elämä nykyään monestikin oli, kun ei tiennyt, mistä saisi työtä seuraavaksi päiväksi, niin sittenkin hän unohti huolensa, kun tuli teatteriinmenoaika... Hän huomasi useinkin kulkiessaan aivan hymyilevänsä vain sen vuoksi, että tiesi teatteripiletin olevan taskussaan.

Kielsbergin elämä oli usein niin työlästä, hänen täytyi lukea niin paljon ja hän näyttikin usein aivan lopen väsyneeltä, kun Maisa tapasi hänet sisäänkäytävän luona.

Mutta jos Maisa saattoi olla hänelle joksikin lohdutukseksi, niin --

Kaikkein virkistävintä, mitä tiesi, sanoi Kielsberg, oli nähdä Maisa sellaisena, iloa säteilevänä huvittelemaan lähtiessään.

Maisan täytyi niin monesta syystä olla varovainen, sen Kielsbergkin ymmärsi. -- Sillä ei käynyt päinsä, että joku Ellefsenin talon asukkaista, kaikkein vähimmin Dörumit tai rouva Thorsen, saisi vihiä siitä, että he kaksi olivat yhdessä ulkona huvittelemassa; -- he saisivat heti epäluulon, ja Dörumit sanoisivat piankin Maisan irti asunnostaan. Myöskin piti aina erota Siltakadun kulmassa niinä iltoina, jolloin he yhdessä menivät kotia, jotta heitä ei nähtäisi niillä seuduin, ja Maisan täytyi sovittaa niin, että hän tuli hyvän aikaa ennen Kielsbergiä portista sisään.

Ja ulkona Klingenbergilläkin saattoi helposti tavata jonkun noista perheistä; -- Anton Tranemin ja Jaakko Schoun oli Maisa nähnyt vilahdukselta kauempaa, ja hän aivan hätkähti eräänä iltana, ollessaan Kielsbergin kanssa ulkona näytöksien väliajoilla... Maisa oli juuri kuorimassa appelsinia ja tarjoamassa sitä tälle, kun hän sattumalta tuli kääntyneeksi ympäri. Jonkun matkaa heidän jäljessään yleisön joukossa kulkivat tosiaankin rouva Tranem, täti Rask, Greta, Arna ja Theodor; -- he olivat varmaankin tulleet kesäasunnoltaan Lökkeniltä kaupunkiin katsoakseen Gurlia. Mutta hänelle tuli kiire päästä toiseen käytävistä pensaitten suojaan...

Ehkä hän oli liian levoton sen johdosta; -- mutta eivätkös sitten sekä rouva että täti Rask istuneet sisällä teatterissa ja katsoneet aina silloin tällöin kiikareillaan taaksepäin pimeyteen, -- hänestä oli tuntunut niin epämiellyttävältä koko illan sen jälkeen.

Kielsberg oli sovittanut niin, että he olivat saaneet istumapaikat takapermannolla lähellä ovea, jotta helposti pääsisi ulos väliajoilla eikä tarvitsisi lainkaan näyttäytyä kaikkein kirkkaimmin valaistussa osassa salia. Mutta muuten ei Maisa välittänyt siitä enää. -- Kielsbergin käsivarteen nojaten tahtoi hän kulkea silloin kun tämä tarjosi sen hänelle heidän mennessään puistoon hakemaan itselleen appelsinin tai juomaan limonadia tai olutta.

Muuten Kielsberg tapasi usein jonkun tuttavansa, jota piti tervehtiä, ja oli silloin varsin varovainen, poistuen hiukan kauemmaksi, jottei Maisalle koituisi asiasta mitään ikävyyksiä. Mutta kerran heidän kulkiessaan yhdessä siellä -- Maisan täytyi nauraa sitä ajatellessaan, -- ja tavatessaan erään nuoren lääkärin, joka ihmeissään kohotti hattuaan katsoen vielä taakseenkin, kulki Kielsberg varsin ylpeänä ja arvokkaana Maisan kanssa huvihuoneeseen, jossa hän tilasi olutta.

"Meni aivan yli hyvän ystäväni Kamstrupin ymmärryksen, että minulla olisi naistuttavuuksia", sanoi hän ylimielisesti.

"... Elämän vastuksiin kuuluu myöskin pitää toverinsa loitolla, Maisa!... Heitä ei laske mielellään näkemään toisen köyhyyttä..."

Hän istui ja kirjoitti lyijykynällä lehteen arvostelua näytelmäkappaleesta juuri kun soitettiin seuraavaan näytökseen -- --

"Ei, ei, jääkää tänne istumaan, Maisa!"

Eikä Maisa puolestaan välittänyt kappaleesta!...

VI.

Ei ollut enää työnpuutetta. Elokuun keskivaiheilla olivat Jürgensenit tulleet kotiin, ja Maisalla oli ollut yllinkyllin työtä ommellessaan syyspukuja sekä siellä että konsuli Schoulla ja Brandtilla.

Tranemit olivat myöskin kutsuneet häntä, mutta Maisa ei mitenkään ollut voinut lupautua sinne ennenkuin syyskuun ensimäisellä viikolla. Se oli kyllä myöhäistä, -- kaikki he, rouva ja tyttäret, odottivat Maisaa laittamaan heidän pukujaan kuntoon voidakseen jälleen näyttäytyä ulkona.

Nyt oli Maisa jo istunut siellä useita päiviä. -- Rouva oli lempeä, muisti tuoda suklaata, kun oli aamupäivä vieraita, tai teetä iltapäivisin, -- Maisaahan tarvittiin niin välttämättömästi.

Mutta heti ensimäisenä päivänä siellä istuessaan huomasi Maisa, että siellä oli ikäänkuin suurenmoisempaa ja vauhdikkaampaa. Aiottiin ostaa uusi, hieno brysselinmatto saliin ja tummat ripsi-ikkunaverhot.

Ja eikös Karelius, kuski ollut saanut kahta kiiltävää nappia päällystakkinsa kaulukseen, -- odotahan vain, pian saat vielä lisäksi nauhoja ja kaikenlaisia käänteitä takkiisi! -- -- -- Ei milloinkaan ollut Maisa kuullut, että hänellä oli niin hieno nimi kuin Svendsen, jolla häntä nyt alinomaa puhuteltiin.

Varmaankin saataisiin rouvaa pian kutsua valtioneuvottareksi. Kielsberghän oli sanonut, että nimitystä odotettiin joka päivä.

Mutta oli ikävää, että tuo Anton alinomaa keksi asiaa Maisan huoneeseen ryhtyen laskemaan leikkiä ja juttelemaan Maisan kanssa! -- Maisan oli oikein vaikea sietää häntä hänen siinä seisoessaan. Hän oli niin olevinaan, ja nuo vaaleat silmät välkähtelivät niin ilkeästi ja sitä paitsi oli hän käynyt oikein tunkeilevaksikin. Maisan täytyi usein ommella aivan kaksinkertaisella innolla näyttääkseen, ettei hän tahtonut olla vähimmässäkään määrässä tekemisissä tuollaisen junkkarin kanssa. Mutta korvia aivan kuumoitti, Anton oli varmaankin nähnyt Maisan kesällä Klingenbergillä ja tehnyt omia johtopäätöksiään...

Rouvasta tuntui varmaankin tyhjältä, kun Signe oli poissa, Arnalle ei voinut puhua kaikkea, mitä ajatteli. -- Ja Greta oli saanut kasvatuksensa kokonaan toisenlaisissa oloissa, perhe ei silloin vielä ollut niin vaurastunut; -- hän seisoi siinä suurine, kysyvine silmineen antaen toisten pukea hänet miten vain tahtoivat vierailuhattuihin ja -pukuihin.

Rouva kävi Torpilla joka aamupäivä, siellä oli kovin hienoa. Arna kertoi, että tukkukauppias oli antanut kymmenentuhatta taalaria myötäjäisiksi.

Mutta Maisan täytyi sydämessään myöntää, että kun nuo komeat, pariisilaiset syysvaatteet olivat saapuneet -- sekä rouvalle että Greta-neidille ja Arnalle, -- ja niitä sitten täytyi ratkoa ja korjailla ja neuloa uudelleen, niin oli kuitenkin tämä ulkomainen ihana villakangas ikäänkuin pumpulinsekaista. -- Kuosi ja malli jäivät tietysti jäljelle, hienot koristeet myöskin; -- mutta paljon norjalaistakin tuli lisäksi niihin; -- ja miten paljon ne olivatkaan maksaneet! -- Mutta ei mistään hinnasta pitänyt kenenkään saada tietää, että niitä oli korjailtu täällä kotona.

Kesäasunnolta tuotiin georgiineja ja maljakkoihin syyskukkia kaikkiin huoneisiin, omenoita ja päärynöitä, punaisia ja mustia viinimarjoja hillottaviksi. Kokonaisia sokeritoppia kannettiin puodista pihan yli ja pantiin sulamaan suureen, tinattuun messinkikattilaan. Täti Rask seisoi keittiössä hillotölkkien ja sianrakkojen keskellä, kädessä nauhaa, jolla piti sitoa purkit.

Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän matkalla puhalteli ja jäähdytteli; -- hän vei sen rouvan nähtäväksi kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli touhua kaiken päivää.

Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin...

Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata hänet... -- siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa, sateessa ja pouta-ilmalla -- ommelleensa ompelemistaan -- keittäneensä kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja...

Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan...

Niin -- silloin, niin; Maisa ei ollut tiennyt mitään parempaa silloin --

Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan ja puhui hänelle kaikki asiansa; -- mutta mitähän hän oikeastaan mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi...

Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta -- ne seudut olivat varmaankin ihmeitä täynnä -- -- -- ja oli aivankuin Kielsbergin mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana -- sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. --

Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa vettä ja nähdessä sen pöydällä.

Ei auttanut vastustus, -- Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä kädessäänkin, -- ja todellakin teki hän sen lopuksi.

Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt, tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia nenälasien vieressä -- yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain oli joku, jonka kanssa jutella. -- Hui, Maisaa peloitti kyllä niin kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja ruveta kotiopettajaksi; -- hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa, niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja. Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan...

Hän saattoi olla aivan raivoissaan, jos hänen oli täytynyt seistä ja odottaa ja kuluttaa turhaan aikaansa Maisan tullessa liian myöhään määräpaikalle, jossa heidän piti tavata, tai kun Maisa kotiväen vuoksi ei tahtonut viipyä liian kauan ulkona. Hän saattoi moittia Maisaa turhantarkaksi ja pikkumaiseksi ja oikein haukkua häntä, kaikin tavoin, puhua, että ompelijattarilla välttämättä täytyi olla kiusallisia, pikkumaisia puolia, -- se muka kuului asiaan! -- ja muuta sellaista -- siksi kunnes paha tuuli oli ohi. Kielsberg sai olla millä tuulella tahansa, puhua mistä tahtoi, kaikki oli yhtä hauskaa, kunhan hän vain oli siinä puhelemassa, Kielsberg saisi sekä lyödä että pidellä pahoin Maisaa!

Maisahan ei ollut koskaan voinut kiintyä kehenkään; niihin, joiden luona hän ompeli, ei hän ollut kiintynyt enempää kuin ompelulankaan.

Ja jos Maisa nyt jälleen joutuisi yksinään kuljeksimaan seuraavan talven eikä saisi ajatella joskus tapaavansa Kielsbergiä, -- niin olisi koko maailma pimeä ja autio. Ei Maisa puhunut liikoja, vaikka sanoikin, että Kielsberg oli hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa.

-- Lena tuli sisään kädet punaisina ja kattoi pöytää; hän oli pusertanut mehua.

Keittiössä oli tänään hirveä touhu. -- Täti Rask lähetti hyvin makeata luumukeittoa päivälliseksi; hän ei voinut poistua keittiöstä ennenkuin kaikki oli valmista.

Syötyään kävivät rouva ja neidit keittiössä ja ruokasäiliössä tarkastamassa purkkeja ja pulloja ja kirjoittamassa nimilappuja, jotka kiinnitettiin näihin niiden jäähdyttyä. --

"Uh, -- että minun tänäänkin pitää panna ylleni vanha kevättakkini, -- vaikka uusi on juuri valmistumaisillaan!" Arna tuli sisään oltuaan hetken aikaa puhdistamassa marjoja, sormet vielä aivan tahmeina; hänen täytyi kiiruhtaa pukeutumaan, sillä piti joutua ranskantunnille. "Ja minunhan täytyy kulkea pitkin Grottemäkeä aivan Schoun ohi!"

Hän nuolaisi kielenpäällään varovasti huuliaan, sen Arna varmaankin oli polttanut, vaikkei tahtonutkaan myöntää maistelleensa hilloja. -- --

-- -- -- "Ovatko -- -- ovatko -- -- kaikki ulkona?" kysyi Anton varovaisesti ovelta; -- siinä hän taas vilkuili tänäänkin!

"Sitä en tosiaankaan tiedä." -- Maisa polki kaksilankaista ompelukonetta, niin että hurisi.

Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine, kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.

"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja läheni Maisaa.

"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, -- sisarenne oli juuri täällä."

"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"

"Aivan samaa kuin eilen."

"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!... Nuo markka ja kuusi killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne huvitteluihin. -- Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella... Ette edes ajatellakaan sellaista..."

Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet liivintaskuissa.

"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."

"Vai niin -- vai niin, -- he, he, he, -- luonnollisesti -- luonnollisesti, -- miten hirveän kopea te olette!

"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä -- huvitellaksenne esimerkiksi huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."

Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti sen Maisan syliin.

"Menkää pois rahoinenne, sanon! -- kas tuossa... kas tuossa -- olkaa hyvä, -- taikka muuten heitän sen."

Hän ojensi sen hänelle.

"Oh, joutavaa", nauroi hän, "-- ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! -- ottakaa, mitä saatte. -- Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."

"Tahdotteko ottaa sen takaisin -- heti!..."

Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask samassa tuli sisään keittiönovesta.

Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.

"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.

"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään kuten muulloinkin..." Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli hirveän jäykkä; -- viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.

"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä", -- sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.

"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.

"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla ja aivan tuntui polttavan Maisaa; -- mutta eihän hän voinut nyt enää ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän kuitenkin oli ottanut vastaan sen...

-- Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; -- häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.

Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen -- -- Ja jos hän nyt vielä lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, -- -- niin ei tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli...

Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan... Tuntui siltä, kuin olisivat nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.

Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?... Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään -- ehkä Maisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.

Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän pääsisi viisitaalarisesta...

Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet, -- vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!

Oh, -- miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen tuottaa?! --

Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?...

Ensin oli Maisasta tuntunut kaikkein luonnollisimmalta uskoa asia hänelle ja hän oli vain toivonut, että tapaisi tämän illalla. -- --

Mutta mitä enemmän Maisa asiaa ajatteli, sitä huolekkaammalta tuntui. Ehkäpä tämänkin mielessä heräisi epäluuloja, kun hän kuulisi, miten Maisaa kohdeltiin niissä taloissa, joissa hän ompeli! Ehkäpä hän ylenkatsoisi Maisaa!

Hän mietti miettimästä päästyäänkin...

Jollei Kielsberg heti ajattelisikaan sillä tavoin, niin voisi tämän mieli kuitenkin myöhemmin muuttua kun hän huomaisi Maisaa kohdeltavan kuin muitakin tyttöjä. Varmaankin Maisa menettäisi hänen silmissään jotain! --

Hän tunsi kuristavaa sydämentuskaa ja alkoi ikäänkuin nähdä Kielsbergin silmissä tuon kovan ilmeen. -- Ei hän välittäisi mistään muusta sen rinnalla!

Oh, -- miten maailma tuntui kylmältä, autiolta ja tyhjältä!

Vielä mennessään kotiin päin illalla epäili hän puhuako Kielsbergille vai ei.

Ja entäpä jos tuo viisitaalarinen, joka oli hänen taskussaan, hukkuisi... Mikä silloin avuksi?... Täytyi kun täytyikin aivan kädellä koettaa sitä pahusta kerta toisensa perästä. -- --

* * * * *

Maisa ei ollut voinut pidättäytyä, vaan oli itkien kertonut kaikki Kielsbergille.

Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko matkan...

Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, -- pääsi häneltä. Näytti siltä kuin olisivat he hänen tiellään! -- Mutta hänkin koettaisi ehkäistä heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta, muuta paitsi rahavelkoja, -- ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä Tranemia kohtaan.

Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua. Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä, että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.

Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.

Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti. Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan töistä. -- Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi; -- tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä seuraavankin viikon.