Part 2

Varjele vakainen luoja, auta armias jumala ettei pää perin palaisi, kaula varsin katkeasi näissä pauloissa pahoissa, omin uhmin ottamissa. Anna usko aivuihini, rikas riemu rintahani, että vivussa viserrän, ritasessa riuskuttelen, hukka, hauassa huhuan, karhu, keikun keihä’ässä niinkuin oiva ois oloni, hunajainen muu huvini, vaikka istuisin ijäksi naisen vierehen verevän, soma rengas sormessani, kätten kahle kaulallani.

MIT’ IKÄÄN ONNI —

Mit’ ikään onni tarjoiskin se on nautittava varoen. Sun sylihisi valmistin ma itselleni vuotehen.

Oot turhaan, kallis, peljännyt. Jos vuoteen kerran itse tein, yöks yhdeks sit’ en pyydellyt. Tein haudan hyvän itsellein.

ELÄMÄN KESKIPÄIVÄ

Elämän keskipäivä, sinä lähestyt totisin kasvoin, mutta silmäsi ovat kuin armaani silmät, tummat ja syvät.

Elämän keskipäivä, tulen eteesi hiljaisena miehenä, köyhänä ja laihtuneena, uskaliaana yhäti, mutta vailla uhmamieltä.

Elämän keskipäivä, en pelkää tuloasi, mutta sieluni, vapauteen tottunut, oikkujen hurmaan tottunut, vapisee kasvojesi vakavuutta.

Elämän keskipäivä, ota minut vahvuutesi piiriin, kypsytä minuun miehuutta onnen ja onnettomuuden hetkille, kypsytä miehuutta uskomaan, miehuutta rakastamaan.

IV

KANTAATTI

I. INFERNON POIKA

Ne tahtovat käydä maailmaan, ne jo haastavat kapinasta, ja tuskin heidät hillityks saan läpi porttien painaumasta. Hyvä on — en pidätä heitä, — ma en ole vanginvahti — nyt käyköön Helvetin mahti sekin vapauden teitä.

Tämä hullua järjestelmää on näin maailma kahtia panna: puol’ toinen, mi käy alla auringon, elon vettä ei toiselle anna. He tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa, oman parhaansa tänne he manaa, jos kiellettyyn se johti tai kirosi taivasta kohti.

Ylipäätään suoraa väkeä he siimana tänne valaa. Ei ihme, jos mieli äkeä Infernossa voittaa alaa, jos tuomitut oikeuttansa kysyy, moni kostoa hautoo povi. Se on selvä, ja selvänä pysyy; nyt auetkohon ovi.

Te siellä, te asujat valkeuden, pian näätte nyt vierellänne epätoivonne, kieltonne, kaiken sen, jonka kätkitte itseltänne. Valon heimo, sa pelkosi heitä, oman itsesi meissä tapaat, sa tartu käsihin meitä, ole vapaa kuin me oomme vapaat.

II. INFERNON MARSSI

Infernon hetki on täyttynyt, sen portit on auki lyöty nyt, ulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät, sinitaivahan alle järjestäyvät. Alust’ aikain paossa piillehet, he nyt ovat esille tullehet, he vannoivat loppua maailmalle ja he polkevat nyt sen jalkainsa alle.

Pois tieltä. Turha on vastustaa. Hei, kaukana tuolla jo ratsastaa Infernon poika nuorin, hän, iskussa sukkelin, suorin, hän, loistava, syntynyt hävittäjäks, Infernon edelläkävijäks, hänen eessään ei suorana seistä voi ykskään teistä ei meistä.

Hän tullut on teitä kurittamaan, on vapaus hänellä ratsunaan, on ohjina oikeus silkka ja ruoskana kirkas pilkka. Hänen katseensa heidät puhki syö, hänen ruoskansa kasvoihinne lyö, hän Uskonne joukot jakaa ja Toivon hän kiertää takaa.

Hei katsokaa, hänen jäljissään käy mustia pilviä vyörymään, se on meidän, Helvetin uho, ja sen helmassa piilee tuho. Se on omaanne, katkua pistävää. Joko itkettää? Joko yskittää? Oman tuskanne saitteko maistaa, epätoivonne katkua haistaa?

On turhaa maan sekä Taivaan työ, nyt on voittava kipu ja kauhun yö, ja sen turvissa Inferno niittää ja laihoa riittää, riittää. Hei, kuulkaa huutoa enkelten, kun usvassa lentävät valittaen ne, itkien kauhua allaan, ja yskien tukehtumallaan.

III. ENKELTEN LAULU

Lyötynä on hyvä. Hetki viivästyvä uhkaa viime voimat masentaa. Kaikk’ on rikki, jolla äsken vielä olla saattoi arvovaltaa oikeaa.

Usko lyötiin lakoon, Toivo kärkäs pakoon pahan näköä jo säikähtäin. Järkkyy taivaan pielet, joukot rienakielet riehuu pyhätöitä hävittäin.

Vielä koittakaamme. Avuks kutsukaamme ahdistettuin turva, Rakkaus. Rakkauden mahti, anna uusi tahti, uusi toivo, uusi uskallus.

Kokoon kaikki hyvä; hetki viivästyvä saattaa kaiken, kaiken hajottaa. Rakkauden henki, auta taistellenki, auta joukkoamme hukkuvaa.

IV. VOITTAJA

Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä. Hän tullehensa tiesi kuin kauhun kantajaks, ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä, ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen. On taivas lannistettu, maan käyty oikeus, nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus.

Hän nousi kumpareelle, ja päänsä paljastain, loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille. Siin’ on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville. Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan, niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan, ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen, vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen.

Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa, kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa. Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa, ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa. On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään, ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään. On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ — ken siihen ryhtyy, kiroten ne maahan hänet lyö.

Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies, hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän. Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties. Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt, nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt, nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi, on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi.

V. PROFEETTA

Turhaa, turhaa kaikki on, auttaa heit’ on mahdoton, tehoa ei tunto, järki; epäillen he kaiken särki.

Sen he siis on oppineet! hulluuteensa hukkuneet, heistä’ ei kokonaista luoda. Karvas on se kalkki juoda.

Mun on yksin kaikki syy. Kaikki, kaikki myrkyttyy, johon kosken käsilläni, toivoin hyvää tekeväni.

Puutuin ehkä jotakin jok’ on kaikkein tärkein, jossa juuret ihmiselon viihtyy, tuntumatta pelon.

Outo puutos, esiin astu teoin elävin, joudu, astu tilalleni, korjaa huono luomiseni.

VI. RAKKAUS

Ken mua kutsui? Ullakko saan? Kauvan jo varroin kutsua maan, vaikk’ olin syrjitty, toivoin salaa: kerran mun luokseni maailma palaa, muu kun on pettänyt, mua tarvitaan.

Turhaan kolkutin päivin, öin, sydänten ovia turhaan löin. Nimeni he ottivat itsellensä, peittivät sillä tyhjyytensä solvaten nimeäni kylmin töin.

Nytkö on tullut hetkeni mun? Ei, jos on kutsu taisteluun. Maa vain kutsuu vaivaansa omaan, enkelit taistoon toivottomaan. — Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun.

Muut avuks tahtovat itselleen, yks toki itsensä puutteeseen. Kutsuu Inferno, hänelt’ en kiellä, hän onhan ainoa nöyrällä miellä, ottaen syyn kaiken itselleen.

Kutsut Inferno! Viestisi sain! Muille en kuulu, sulle vain. Uljas, ma oon sun palvelijasi, tahdon ma käydä rinnallasi lävitse kaikkien maailmain.

VII. KUORO

Alust’ aikain vierasta kaksi on toisensa löytänyt, he saapuvat vierahaksi joka ihmiselle nyt. Nyt itsemme kanssa meidät he voivat sovittaa. Ken vastaanottaa heidät, hän mielenrauhan saa.

He syntyneet ovat meistä — siitä, jonka me kätkimme pois — ken itseään ei heistä nyt jälleen tuntea vois! He on parhainta itseämme ja he meitä vahvistaa, he meidän sydämissämme kodin pysyväisen saa.

Ole kiitetty päivänkoitto, Ole kiitetty valkeus. Nyt vasta on saatu voitto, nyt vasta on vapaus. Tuli Taivas meidän luoksi, Inferno oli kerallaan. On syntynyt heidän vuoksi joka ihminen uudestaan.

V

VANHA LAULU

Pouta se narrasi nuoren nurmen ennenaikoja kukkimaan. Pouta meni piiloon pilven taakse. Halla tuli kukkia korjaamaan.

Poika se narrasi neidon nuoren ennenaikoja kukkimaan. Poika meni piiloon maailman teille. Suru tuli neitoa korjaamaan.

Nousi se nurmi hallan alta, uusiin kukkihin puhjeten. Neito ei toipunut surunsa alta. Kuihtuivat ruusut poskien.

Kuka sen pienen lapsen heitti virran vierivän pyörteisiin? Kuka nyt kalterin takaa katsoo kentän kukkihin kultaisiin?

LEMMENLEHDET JA POHJATUULI

Ja lemmenlehdet ja pohjatuuli ne toisens’ syksyllä kohtasit, kun kesän menneen jo mailta luuli, mut hohti metsien temppelit.

Ol’ pihlajat punamekko päällä ja koivunlehvät jo kellastui. Kaks punalehteä siellä täällä pois oksistansa ne tempautui.

Tuul’ niitä lennätti, sitte heitti ne metsän syrjähän sylikkäin. Pian talven tuisku ne sinne peitti, kaks lemmenlehteä, lähekkäin.

JUOPON JUTTU

— Miksi juot sinä villi poika viikkokausia yhtenään? — Siksi juon, kun et neitokulta ole mun luonani yhtenään.

— Omasi olen jo, juopporenttu; miksi juot yhä yhtenään? — Siksi juon, kun sa muijakulta olet mun luonani yhtenään.

— Nurmen all’ oon jo nukkumassa; miksi juot yhä yhtenään? — Haluan luoksesi nurmen alle, siksi juon yhä yhtenään.

MATTI JA MAIJA

Oli kerran Matti ja Maija, ja he rakasti toisiaan. Monet muutkin Matit ja Maijat kai rakastaa toisiaan, mut nämä oli Maija Koisti se konttorineitonen, ja Matti Savikurki, pienvirkailija tunnollinen.

He sielujen sympatiiaa tosilemmessä tunsivat — jos ketkään, niin tottavieköön he toisiaan rakastivat, he päivin ja yönkin hetkin vain uneksit toisistaan, ja kun toisens he kohtasit illoin, he vaipuivat suudelmaan.

He suutelit siihen asti että Maija pikkuisen sai, senjälkeen oli selvä juttu että Matti Maijan nai — kas kunnon poika oli Matti ja hän Maijaansa rakasti niin! Oi, terve, Maija ja Matti, ei kaikki rakasta niin!

Pesän yhteisen laittoivat he ja olivat onnelliset. Ei surreet he huomista päivää kuin nykyiset ihmiset, vaan luottivat isähän taivaan, joka hänkin rakastaa ja kaarneen poikia ruokkii, kedon kukkaset vaatettaa.

Mut pesähän Matin ja Maijan ei osunut anti muu, vain heilimöi anteliaasti se lemmen hedelmäpuu... Koki Matti pennejä koota, teki kahdenkin miehen työt, ja Maija säästi ja neuloi, kera Mattinsa valvoen yöt.

Oi rakkauden voimaa kuin pienissä se väkevä on, kuin yhäti saattaa se kestää läpi puutteen ja ahdingon, ei säiky, jos kuinka köyhyys käy ovesta irvistämään, jos Matilta kolmatta kertaa jo takki käännetään.

Mut ihmislapsi ei koskaan täystyytyväinen lie. Ja kerran Matinkin aatos hyvin oudoille teille vie. — Nyt Maija on sairas, ja lasta saa Matti lullata ja mustikkavellit keittää ja astiat tiskata,

niin silloinpa Matin kulmat jo hiukan ryppyhyn käy ja aviojuhdan toimeen ei tyytyvän hän näy, vaan pienintä lullatessa kun hetkeksi istua saa, hän kyyneleisin silmin näin laulun laulahtaa:

*

Aa — aa — lullaa

Miksipä, Matti, synnyinkään tänne ihmiseksi? miksi en kukkaiseksi tullut taikka lintuseksi?

Aa — aa — lullaa

Oisinpa pieni peipponen siipiniekka veikko, oma öisin herrani, vaikka kuinka heikko;

Aa — aa — lullaa

koivunoksaan laitteleisin sammalista pesäsen, jota tuulen sormet soutais koko pitkän kesäsen.

Aa — aa — lullaa

Tuuli se pieniä tuudittais, minä Maijalle lauleleisin, joskus kärpäsen, joskus toukan pienten suuhun veisin.

Aa — aa — lullaa

Ei olis huolta einehestä eikä vaattehista, ei veronkantajan käynnistä, ei ulosottajista.

Aa — aa — lullaa

Talvikaan ei peljättäis kun siiville nousisimme ja halki ilmain siintäväin luo kesän lentäisimme

Aa — aa — lullaa

Niilin rannan kaislikoille luokse kultakalojen luokse lemmen ikuisen ja lootoskukka-alojen.

Aa — aa — lullaa

TUPPILAN JUSSI

Oh leppeä lauvantainen ilta, puut puhkesi vihreään, kun Tuppilan Jussi tuli kaupungilta ja haasteli mielissään:

»Nyt, muijani, nyt on lauvantai Ja Jussi litviikkinsä sai, mut ostoksia teki Jussi, ja nyt on tyhjä pussi. So-soo, ei huolita kiivastella, ei itselleni ole ostokset, vaan muijani tahdon kaunistella kuin tulipaanin kukkaiset. Hei katsoppas hattua, kenkiä koita, pitspöksyjä, liivejä valkeoita, ja katsele hepeniä muitakin,

pue itsesi niihin kaikkihin.» Mutta Jussin muijassa siinä on muijaa; sepä kiljahtaa, sepä pystyyn tuijaa. Tämä vaimo pulskista tuomisista vain keksii touhua lapsellista, jopa keksii pilkkaa ja typeryyttä, kun vanha muija, näin, ilman syyttä, nyt tehtäis nauruksi naapurein. Ja muija se Jussin korvaan huusi etten minä oo joku joulukuusi, joka puetaan rimpsuin ja hetalein.

Niin pauhaa muija, ja Jussi parkaa se meteli hämmästyttää. Ovipuolessa viitisen lasta arkaa pelon vallassa kohtausta kyttää. Mut vaimo on tullut jo tikahtumalleen, hän vaivoin kopeloi penkin alleen ja itkua tehden äijältä kysyy että näilläkö rimpsuilla eletään ensviikko, ja näilläkö mukulat kengissä pysyy, ja entäs, kun tölli on kahviton ja sokeriastia tyhjä on.

Sepä kysymys nyt ei Jussia paina, ja sellainen syytös tällä tovin on väärä ja ilkeä kovin! Hän, joka on lauhkea ollut aina, tämä Jussi, hän pöytään nyrkillä möykkää, kaks pienintä myttyä esille töykkää ja haastaa asian vakaan, sanat lyö kuin lukkoon ja hakaan:

»On huolehdittu sun kaffistas, sitä muistanut oon, ja sokerias; sinä todistat väärin ja turhia torut. Pian nähdä saat: nyt ei auta porut, vaan kun on saunassa piipahdettu, iho löylyn poltossa norjennettu, puet siivosti yllesi korut. — Minä tahdon katsoa muijaani omaa ja leivänhuolille antaa lomaa; sua halata tahdon, ja penikkakullat ajan saunanlavolle nukkumaan, mut ensiksi niillekkin annetaan kai kompiaiset ja kottapullat — toki sitäkin sorttia muisti

tämä Jussi, ja markat luisti. — Niin, muijariepuni, pyörällä päästäin tänä iltana oon, minä tiedän sen, mut sanasi tuonnemmaksi säästäin koe olla altis ja suloinen etten minä aivan hulluksi tulis ja kiivauteeni sulis. Kas nyt on päivä, se veriä vievä, kun kevät on tullut kaupunkiin, kun nainen on silmälle sangen sievä ja sormia syyhyttävä niin. Voi voi sitä vilskettä Espiksellä, sitä paljasta kaulaa valkeaa ja pohjetta, joka silkkisellä vain kalvolla karvansa verhoaa; voi sentoki, kun minä katselin, pää kuumeni, tulinpa vimmoihin, ihan silmillä nielin mamsselleita ja ne nielin kaikkine riepuineen, silksukkine, pitseine, paitoineen, jotta täyteen tulin niitä parselleita. Ja niin tulin täyteen mamsselleita ja niitten fiinejä parselleita että puodista puotiin markkani vein,

jymykaupat tein ja töinpä ne tuomiset muijallein. Siin’ on ne, kisko ne päällesi vainen, sinä tykkäät rimssuista varmasti, ja jos tykkää et, et ole se nainen, jota Jussi nuorena armasti. Ja sen minä sanon että vaikka luet ikävuosia takanas ankaroita, kun oikeat hynttyyt ruholles puet, sua Espis-likat ei syrjään soita; sull’ on paksut reidet ja pyöreä ruho ja käy siitä yhäti lämpimän uho — kun painautuu sen kylkeen, niin on kuin vierellä hylkeen.»

Näin Tuppilan Jussi haastaa ties — Jöröjussiksi haukuttu jämerä mies — oli suulas, suonissa tulta. Ja siitäpä muija-kulta ties nätisti suppuun hillitä suunsa ja ottaa tuomiset tarkasteluunsa. Liki mittoja mallasi vaateparsi! — hyvin Jussill’ oli muistissa muijansa varsi.

Ja kun oli saunassa piipahdettu, suut mustalla kahvilla huljuutettu, niin muija jo tukkansa suki, ylen pörhölleen sen kietoen, jopa rautanaulalla piippasi sen, ja kaikki ne parsellit päällensä puki, ylen paljon peiliä käyttäin, pian tyytyväiseltä näyttäin.

Mut Jussin naama, se peili paras, sekin hyviä merkkejä näytti, tämä Jussi hymyten partaansa haras, näin peilin tehtävät täytti:

»Jopa joo, sit’ on pulskaa naisenpuolta näet meilläkin, kun sen pukee parhain, ja minä sen puetan, pidänpä huolta ett’ on se kuin ruusunen yrttitarhain tai niinkuin ihana joulukuusi. Pahus soi miten taas on se fiini ja uusi! Ei espislintuja tarvita täällä; ne raukat mua ihan säälittää, kun ei niill’ oo lihoja luittensa päällä, ja kintut niitten — kuin ristissä ois kaks kaunaa vain, ja kuivia netki. Minä käännän niistä mieleni pois, ne olivat harharetki. — Hei mukulat saunaan nukkumaan! Minä käyn tätä hyljettä halaamaan.»

Oli leppeä lauvantainen ilta. Puut puhkesi vihreään. Ja Tuppilan tölliin kaupungilta toi Jussi kevätsään.

PAHA MIES

Näin äsken miehen muutaman, jok’ ei ollut muitten malliin, joka sopinut ei sen rakkahan pyhän yhteisyyden talliin.

Kun muilta riemu irti läks, pilajuttu ja leikki kulki, hän silloin suunsa sulki ja muuttui miettiväks;

kun muut tuli juhlamielelleen ylös pilviin nousten kovin, hän, jos oli mukana, itsekseen tais torkahdella tovin;

Ja muut kun ratsasti murheellaan niin fraasein tuskantärkein, selin kääntyi hän, hymy huulillaan, koko tärkeyden särkein.

Miesrievusta tietysti koitui niin pyhän yhteisyyden pilkka, siks hälle myrkkyä juotettiin pian tepsiväinen tilkka.

Paha mies ei kuollut kuitenkaan edes myrkkykuuriin tähän: sekin keskinkertaisuudessaan vain sylkemään sai vähän.

OLIPA KERRAN —

Olipa kerran ihminen eräs, elämänjuoppo luultavasti, jonka aivussa aatos heräs elellä ijäti, kerrassa loppuun asti elämän mahdollisuudet tyhjentäin. Ja niinpä hän kerjäsi hiessäpäin taivahaiselta jumalaltaan lääkettä avuksi kuoleman valtaan.

Jumala, joka on ukko hyvä, rukouksista herkentyvä, kääntyi surulliseksi ei ollut hän mahtaja sellainen! Mut kosk’ on hän viisas yli kaikkien, jopa lopulta neuvon keksi. Mettiäiseksi rupesi hän, lenteli kentillä elämän, näpisti hituisen sieltä ja täältä

huolettomien orren päältä ja taltehensa kantoi. Niin hän voimaa elämisen lopuksi sai hyvän pussillisen ja sen ihmiselle antoi: »Viis-kuussataa vuott’ on nyt säkissäs, nauti ja pidä hyvänäs. Jos ei riitä se, taivahan isää pyyydä, ja taas hän hankkii lisää. Mut ettei ois liikoja vuosia tässä, ole varova lääkkeen käytännässä.»

Ihminen kiitti ja hymysi, piiloluolahan lymysi appaen siellä vatsahansa kaiken elämän-voitehen niin että lopuksi naamaltansa oli hän aivan rasvainen. Ja hurmauneena onneensa uuteen astui hän elämän ikuisuuteen.

Vieri vuossata, vieripä kaks, hän tunsi olonsa ihanaks. Elämän kuohu loppumaton huimana ohitse virtasi, hän kuin jumala kuolematon elämänvirralla souteli.

Aika yhä vieri ratojaan vaihtaen vuosisatojaan, se ihminen yhäti eli, mut kurjana itkeskeli. Nyt hän kaipasi haudan poveen kerjäten kolkutti kuoleman oveen: Tämä mielettömyys mua uuvuttaa; olen väsynyt, mutta en lepoa saa. Tätä ikuisuutta en kestä, en kestä. Tulen hulluksi paljosta elämisestä.

Haasteli hänelle isä taivaan: »Yks vain apu on siihen vaivaan: varro vielä vuoskymmen muuan. Miks heti ahmit kaiken ruuan jonka silloin minulta sait! Varro nyt, ja ole vait.»

MINÄ ETSIN —

Minä etsin entistä itseäin ja en sitä löytää voinut. Olin muistonsiruja pyydystäin sen haussa kompuroinut, murun sieltä, täält’ olin löytänyt, ne visusti konttiini kätkenyt, mut niistä en voinut yhdistellä sitä muotoa, joka on ihmisellä.

Se milloin mitenkin muovautui, kala, lintu se oli, oli iileskotti, ja kun se parhaiten onnistui, niin aasin muodon se silloin otti. Paha muruista koota, mahdoton, sitä, joka jo unhoon hajonnut on; sellainen työ voi hetkellänsä vain kuvastella tekijätänsä, ja tekijä vaihtuu vuosien mukaan; edes eilist’ ei itseään tavota kukaan.

Mut kerranpa luulin löytäneeni polun lapsenmielehen entiseeni, kun sattuma niitylle minut johti, joka auringon alla kukissa hohti, ja niitten keskessä poikanen pien puheli kerällä ruohojen. Jopa varmana luokse polin; jos mikään, niin tuo minä olin. Nuo kasvot on samat kuin minunkin — iän eroa välillä vähän — ja muistanpa hyvin kun unohdin, hänet kerran kentälle tähän. »Hei terveeks, pikkumies! Minut tuntenet kenties?»

»Et kuulu mun tuttaviini. Mikä lietkin, kuka sen tietää. Paha silmä sull’ on, paha miini. Mene pois! En voi sua sietää.» Päin silmiä haukkui noin mua poikanen pieni. Palan karvaan niellä koin, »niin lie», vain nolona hoin, kun pois vei tieni.

Meni päiviä, viikkoja juoksi. Tulin talohon muutamaan. Jano poltti. Emännän luoksi kävin juomista anelemaan. Toi tuopin emäntä aimo ja sen ojensi juodaksein — mut valjuks valahti vaimo, ma otsalle käteni vein, ja tuoppi putosi meiltä kuin lapsilta säikkyneiltä. Me tuttuja oltiin vuotten takaa, ja liian tuttuja! tottavie. Tilin vaatii nyt tuo katse vakaa: seis! pystyssä on pakotie.

Sellaisen katseen alla en paina ma paljoakaan, vaan häveten, mielellä masentuvalla, alas pääni laskea saan. Kuin hukkuen helmaan vetten oli silloin tunto mulla; niin huonoksi tunnuin etten voi huonommaksi tulla. Sulut rintani hetkessä suli, sanat kerrankin totiset tuli:

»Sano kuin olen syyllinen miesi, mua kadotetuksi sano, sen tiedon jos kielesi tiesi, vain silloin mun loppuu jano. Olen etsinyt kiihkoisasti ma entistä itseäin, ja nyt sun silmies pohjalta näin; olen pettäjä alusta asti.»

»Älä väärää todistusta ano. Niin en minä koskaan, en koskaan sano. Sa väärin minua tulkitset — et oo mua pettänyt, itseäs et. Mikä nyt liet, siihen ei tietoni yllä, mut entisen itsesi tiedän kyllä, ja se entinen oothan minulle yhä, sen muistossa sinua tervehdin; se muisto on minulle pyhä nyt vieläkin. Olet sydämessäni kallis, kallis, jota kenenkään en soimata sallis. Mun silmäini pohjalta löytää voit kuvan oikean itsestäsi. Ja sormus, jonka sa kerran toit — viel’ onko se mielessäsi? — se tallella on, sen saatan näyttää. Täst’ alkaen taas sitä tahdon käyttää.»

PITKÄ MATKA

Kuin pitkä onkaan matka ihmisiin, niin lyhyt vihamiehiin, pitkä ystäviin.

Se syntyi diplomaatiksi ystävyys, se niukoin käsin antoi, mutta paljon pyys,

ja jos se käden rakkaan tarjoaa niin toinen käsi varkain puukon piilottaa.

Se varuillaan on aina hiukkasen, se — äänenkantamattoman kaukainen.

CARMEN SAECULARE

Rautahepo ja automobiili! — Voimansa antoi sähkö ja hiili! Maapallo kuljettu navasta napaan, luonnon vapaan jäsenet lyötynä kahleisiin; jättilaivat meriä viiltää, pilvissä kiiltää pauhaten kotka rautainen.

Sekuntikello raksaa, raksaa hermoja kiihottain. Ihminen uupuu, ja toinen jaksaa vaivalla vain. Hetki on kallis. Hetken työtä räiskävät konehet päivää, yötä; hetken voittaja kaiken voittaja, sekunnin varas varkaista paras.

Raudan ja sähkön vuosisata, terve! Terve, sa teknillinen järki, keksinnöittesi huima rata entiset ihmeet särki. Teeppäs yks kukkanen, pieni puu, oksalle lintu laulusuu, tee yks ihminen tilalle sen, joka jää pyöritän konehen ja murskautuu.

PARANTAJAT

Olympon jumalat kaikin he kerran, joutessaan, kävit maata parantamaan. Ja paljon he aikaansaikin! He sanoilla filosofeeras ja asiat abstraheeras, kukin järjestelmiä laati, lain voimaa niille vaati.

Huhu silloin oudon sanan toi joukkoon jaloon: On Hades, herra Manan, ylös yöstään kömpinyt valoon; hänet nähty on jossain siellä puusauva kourassa tiellä.

Kun salien loukosta loukkoon lens kauhunsanoma uus, niin riitaisaan jumaljoukkoon tuli hiljaisuus. Ja jumalat pienet ja suuremmat ne kysyen toisiinsa katsoivat. Ja naisia pyörtyi nurin.

Oli tulossa vallankumous, ylen kauhea rikkomus kurin! Eip’ ihme, jos leimahti suuttumus, jos yhteisten etujen puolustus pian rohkaisutti mielet ja ennenkaikkea kielet.

Tuli kaikille innostus yhteinen ja he seiniltä aseita riipi pois häätääksensä vieraan sen, joka varkain maassa hiipi. Oli kiirettä, tuhinaa, tohinaa kyllä, mut pian oli sotisopa kaikkien yllä, oli kiväärit kaikilla seljässään

eikä puuttunut konekiväärikään. Lopuks naftaliiniarkusta siivet tuotiin ja viimeiset rohkaisuryypyt juotiin. Ja niin jumalurhot lensi ja juoks pahan rauhanhäiritsijän luoks — hänet löysivät illansuussa vasta tienviereltä vaiti istumasta.

»Miks hiivit sa meidän maille? Ulos! tai jäät päätäsi vaille.» Ei pahasti säikkynyt outo mies, vaan pauhaaville vastata ties:

— Te katsokaa miten yksin on maan luonto kesänsä hetkin. Te kai väistytte saleihin Olympon, selin kääntyi ihmisetkin; ei kukaan pilvien lentoa seuraa, ei puhele keralla kukkain, näe kukaan ei synnyttävää peuraa, ei tappelua hukkain. Te valtaanne vartioitte vain,

mut vallanalaiset unhottain. Senverran tok’ ihmislapsia vaalitte että suitsutuksia heiltä haalitte mun nimeäni kiristyskeinona käyttäin. Jos yhäti jatkuu se taktiikkanne, Manan herra on vaaliva maailmanne vähän toisellaisia tapoja näyttäin. — Hän, joka on valtias vainajain, hän yksinkö elämää rakasti vain?

Näin sanoen otti hän taskustaan sen lakin, jota usein mainitaan, ja kun hän sen päähänsä veti, hän häipyi silmistä heti, eikä kukaan tiedä, hän menikö pois vai vieläkö maahan jäänyt ois. Ei tiedetä. Zeuskaan kurkistaa ei voi Manan taikahytyrän taa. Joku vaivattu lie silti tuntenut hänen lempeän äänensä rohkaisut.