Part 1
MAININKI JA VAAHTOPÄÄ
Runoja
Kirj.
AARO HELLAAKOSKI
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.
SISÄLLYS:
I
Naapurit Pakkanen Talvinen näky Käy sisähän hiljaisuus — Ne puhuvat — Ken hiihtäjä — Peippo ja minä Napapiirin kevät 1, 2 Iltalaulu Lauluja rannalta 1 — 4 Aurinkolaulu Erämaassa Tyytymys
II
Veljeilyä Mitävarten heitä — Pikkarainen laulu Lumipyryssä Julkisuuden koiralle Realipolitikko Vappumonoloogi Pienen tytön värsykirjaan Äiti, anna anteheksi — Enskerrat kun aurinko nousi — Kokemus ja kaipuu
III
Talviaurinkoa Kevätlaulu Tulenliekillä leikimme — Serenaadi Sanattomasti Nokikanto Kun kirjotin kirjeen En tiedä — Näky Jos onnea ei — Parakraafi Satimessa Mit’ ikään onni — Elämän keskipäivä
IV
Kantaatti: I. Infernon poika II. Infernon marssi III. Enkelten laulu IV. Voittaja V. Profeetta VI. Rakkaus VII. Kuoro
V
Vanha laulu Lemmenlehdet ja pohjatuuli Juopon juttu Matti ja Maija Tuppilan Jussi Paha mies Olipa kerran — Minä etsin — Pitkä matka Carmen saeculare Parantajat
I
NAAPURIT
Kylväjä, uskossa keväimen, maan multahan kätki siemenen.
Tuli kesä. Hän katseli laihojaan, ne poudassa kypsyivät povella maan.
Tuli syksy. Hän satonsa leikata sai, jyvät kultaiset aittaansa korjasi kai.
Oi, kylväjä, iloitse onnestas, älä puoleeni käännä katsettas;
mä mitään en sarkaani kylvänyt, en kesältä mitään mä pyytänyt,
tuli syksy, metsät jo kellastui, nyt jyvää en ainokaista pui,
syystuuli yli aution peltoni vain käy keltalehtiä tanssittain.
Pois, naapuri, käännä katsehes. Sua kaipaa en neuvoines, lohtuines.
Ma rakastan martoja kenttiä vain ja tanssia lehtien katoavain.
PAKKANEN
Metsätieltä soivat kulkuset niinkuin muistot ikimennehet.
Laaja hankivaippa verhoaa vanhaa nukkunutta maailmaa,
jonka yllä tähdet korkeat tuntehettomina tuikkivat.
Jossain metsähiiri vikisee — kärppä ehkä kurjaa runtelee.
Jänön parkaisun sa kuulit kai? — kettu ehkä saaliin siitä sai.
Vait on taasen metsän hämäryys. Pakkanen vain puheenvuoron pyys,
halki raikahutti järven jään kietoin rannat pitkään jylinään.
Saalihiltaan loikkaa kärppä pois, kettu laukkaa niinkuin kuolo ois.
Kiihtyy kirpelöivä pakkanen. Sammunut on ääni kulkusen.
TALVINEN NÄKY
Pimeähän pitkään rako aukeaa. Näy ei armot mitkään, näkyy talven maa;
pakkastaivahalla sauhupatsahat, talot niitten alla hangen saartamat. —
Rakosesta kahden pitkän pimeän katsoo yli lahden päivä kylähän,
kylän taakse heittää kylmän katsehen, metsiin, joita peittää lumi valkoinen.
Näkyi sieltä jostain sauhu eilettäin, rukouksen nostain taivaskantta päin.
Liekkö ollut keitten pyyntö viimeinen, taakse umpiteitten unohdettujen?
Hiljaa nyt on siellä tölli takamaan, nietos kaivotiellä nietos portaallaan. —
Lyhyt hämär hankein tölliin haparoi, jota oksin kankein kuuset vartioi,
mutta yö jo ryhtyy maita peittämään; huomispimi yhtyy eilispimeään.
KÄY SISÄÄN HILJAISUUS —
Käy sisähän, hiljaisuus, tuo takaisin suruni mulle, tuo sieluuni levottomuus ja takaisin suruni mulle.
Ei olla voi köyhempää kuin hän, joka surunsa kieltää. Muu menköön. — Sa tule, sa jää! sua, ainoa, tahdo en kieltää.
NE PUHUVAT —
Ne puhuvat ihmisistä ja jumalistakin. Oi, molemmista niistä pois olla tahtoisin.
Ma tahtoisin joku olla, joku täällä ollut vain, jok’ ei tahdo muuta olla kuin joku ollut vain,
joku, rakastanut teitä ja teihin tyytynyt, joku, liki ollut teitä ja teistä väsynyt.
KEN HIIHTÄJÄ —
Ken hiihtäjä hankien harjalla lie? Et tietää voi — kuka lienee. Mihin johtaa eessäsi säihkyvä tie? Et tiedä minne vienee. Tuli maaliskuu, tuli aurinko luo. On juopunut hiihtäjä tuo.
Ne nukkuvat alla hankien sinipiiat ja Tapio-ukko, yhä Metsolan portill’ on pakkasen ja talven kireä lukko. On äänetön hankien kirkkaus ja taivaan holvien korkeus.
Mut hiihtäjä, missä sun mieles on? Sitä, juur’ sitä ethän tiedä, vain antanet johtaa auringon, lumikenttien säihkyn viedä. Sinä liu’ut itsesi luota pois kuin verissäs ääretön aurinko ois.
PEIPPO JA MINÄ
Oi peippo, helkkyy laulus sun niin luottavaisna julki, kautt’ akkunani avatun se korvihini kulki.
Sull’ onhan kesä autuas pian vehmahinnaan eessä, pian aukeaa se vastahas niin korkeana, seessä.
Sa pieni, osas helppo on — vain uskoa ja luottaa. Sa katso: lahjat auringon jo edessäsi vuottaa.
Sa kiitä osaas, pienoinen. Pian uskos talven voitti, sai koivunsilmut lehtehen ja kentät vihannoitti.
NAPAPIIRIN KEVÄT
1
Yli maitten ja merten rajain Kevät tanssii voitosta voittoon, pois talvea takaa-ajain yön maille, Pohjaan loittoon. Ja riemuhan ilmat ratkeaa, ilojuhlaan kiihtyvi maa.
Niin kerällä riemun täyden ja juhlasta juhlaan käyden Kevät karkeli kaikkialle, niin maailmanmatkallansa hän voitonhurmassansa tuli kauvas pohjoiseen, napapiirin alle.
Yhä täynnä voittajamieltä hän hulmusi ylitse metsäin, soiden, ja uupunut talvi hoippuneiden hätäpäissään pakeni tieltä.
Mut miks niin kylmää, vaiteliasta? Miks kiitosta ei, ei ääntäkään? Kevät seisahtuu, ja nyt vasta hän katsovi, hieroen silmiään. Ei lehteä puuss’ ole ainokaista, ei kukkaa pienintä kentällä paista, ei iloa ilmoille raikuvaa, ei yhtään ihmistä nauravaa. Niin raskas on humina kuusien, veden kuohu kylmä allaan, niin kaukana, vilussa värjyen on aurinko taivahallaan. Pajupensas lätäkön reunalla vain on tuntenut Kevään tulon, ja ujona tarjovi kurkottain se kukkainsa köyhän sulon; joku vihreä korsi kyljessä mättään sekin tervehdykseksi puistaa kättään; joku harmaja lintu huutelee kuin itkevän lapsen lailla; joku ihminen työhönsä astelee niin kasvoilla huolekkailla.
Kevät tunsi jo kammon ahdistavan. Hän hiipi luo pajupensahan ja kuiskasi korvahan tälle: Hyvä ystävä, miks ootte köyhiä niin ja kitsaita Kevähälle? Ma karkoitinhan jo Talven pois. Nyt riemun aika ja leikin ois.
2
PAJUN LAULU
Niin pitkä on talven valta kuin ikuinen se ois,
meni aurinko taivahalta, meni elämä luotamme pois.
Kevät, turhan toivon toitko sa meille jällehen,
sa luvata meille voitko myös suvea hiukkasen?
On juurillamme routaa, syli kylmä on soitten veen.
Suo vielä hiukkasen poutaa ja me nousemme uudelleen.
ILTALAULU
Jo kohina illan tuulen käy metsiä tuudittain, jo tervehtivän sitä kuulen ma lintujen raukeain.
Oi tuuli, jok’ ennen yötä käyt metsiä siunaten, tuo vuotehelleni myötä yks onnen hiukkanen,
sa illan kohinan ääni, tee mulle armotyö ja laula unehen pääni, joss’ on jo valmis yö.
LAULUJA RANNALTA
1
Jopa aurinko maata turtaa hyvin hellitti poutasäin. Tien roudan lävitse murtaa elo ikuinen päivää päin,
moni vihreä pälvitilkku jo kentillä kuumottaa, ens rentukan keltapilkku puron vartehen puhkeaa.
Jopa ulapan auki huhtoi suvituuli huoleton, jäät rannan kivihin ruhtoi ja nostatti aallokon;
jäälauttoja hartehiltaan ne paiskovat vaahtopäät, ja sihisten sulavat iltaan ne mennehen talven jäät.
2
Se kantele soitettavaksi, kuin muutkin, tehtihin kai, kupu vuoltiin kaikuvaksi, ja se heleät kielet sai. Mut minne, minne se joutuikaan, kun soitettu ei sitä milloinkaan?
Jäi unhoon se laatijaltaan, kai unohtui muiltakin, jäi loukkohon se, tomun valtaan, puri ruoste sen kielihin. Niin kantele odotti loukossaan, mut soitettu ei sitä milloinkaan.
Ja kuka sen kerran keksi jo kielin katkennein, toi vanhoille ihmeheksi, leluks lapsille yksintein; piti lapset sen leikkilaivanaan. Mut soittaneet eivät sitä milloinkaan.
Kun vihdoin se leikkipaatti sai tuohesta purjehen, ens tuulen puhuri saatti yli ulapan kiehuvan sen. Lens kauvas se, kuohut keulassaan, mut soitettu ei sitä silloinkaan.
Pois autiorannalle heitti sen kuohut jonnekkin ja helein hiekoin peitti sen pienen ruumihin. Niin löytänyt oli se rauhan maan, Mut soitettu ei sitä milloinkaan.
3
Lähdössään oli merimies.
— Minne matkasi lienee?
— Kukapa sen niin varmaan ties minne tuulet vienee.
— Tuultenko vietävä oot sinä vain?
— Tuulta on paljo mun matkassaan.
— Olkoon. Mut missä sun aatteesi ovat, miehentahtos, ja määräsi kovat? Ilman niit’ olet irtolainen, aalloilla keinuva korkki vainen.
— Merelle, merelle pauhaavalle saattaa sortua mies. saattaa painua aallon alle tai säilyä voi, kenties. Vaikka en päätyisi milloinkaan minkäänlaisehen valkamaan, niin vaaran vierellä voitto lie, taistossa elämän tie.
4
Ma rannan aaltoja lukea koin, ja niit’ oli monta, monta. Vain keinua niitten keralla voin, mut lukea — mahdotonta.
Ei sellaista tekstiä lukea voi sen painetun kirjan lailla; ken aaltojen kirjan suuren loi, lukutaitoa hänkin oli vailla,
hän tunsi vain ihanan hurmion ja elämänriemun täyden, ikiunten syliin mi vievä on kuin aallonkeinussa käyden.
Mit’ ei voi viisaus kirjoineen, sen voi tuo läikky laineen, joka sielun, aineesta syntyneen, taas laulaa lepohon aineen.
AURINKOLAULU
Sykkää, sykkää vielä jotain tuolla, rinnassa sykkää, viel’ en tahdo kuolla.
Viel’ on mieli alttiimpi päivälle kuin yölle viel’ on altis turhalle, tukalalle työlle,
joll’ on tahto löytää viisaus ja hyvyys, elämän murheesta riemun syvyys.
— Aurinko armas, paista vielä hetki, valaise mun elämäni autio retki.
tee väkirynnäkkö sydäntäni vastaan, anasta se asunnokses sun ainoastaan,
jotta se surussakin kasvaa voisi, yöhön astuessaan kypsempi oisi.
ERÄMAASSA
Kuin levotonna harhaellut oonkaan tään pitkän päivän pitkin erämaita! Ma, jättäin asumukset viimeisetki ja kiertäin salo töllein peltotilkut, oon kapuellut poikki kumpujen ja kuunnellut kuin hartellilla niitten soi virsi huojuvaisten petäjäin. Ma eksyttäväin karjapolkuin pohjaa oon tapaellut soitten reunamilta. Ja vaatteet pääni päälle vyöttäen oon uinut poikki järven, jossa ol’ verenkarvainen ja tumma vesi, ja silloin nauroin, konsa jäseneni veen alta paistoi niinkuin kupari, kuin kupari, niin kiinteänä paistoi
jokainut jäsen, mutta notkeana ja varmoin viilloin vettä puhkoen. Mik’ onkaan riemu, hurmio ja riemu, kun tahto käskee, ruumis tottelee, tuo ruumis, heikko, mutta sitkeä.
Niin metsän uumenista viihdytystä löys mieli ärtynyt, löys ruumis voimaa. Pois haihtui uupumus ja katkeruus. Mut pitkin taivaan haaleata pintaa on harmajissaan pilvet kiitäneet. Ma tuskin huomasin kuin sulloutuivat ne tiukkaan taivahalle tuuliselle — ja niin on sade yllättänyt mun. Nyt hämy tihenee, ja ilta tummuu, jo huokaa raskahasti metsä laaja, kun lähestyvän sateen ensi kuurot lyö pauhuin puitten oksiin, kallioihin.
Yö saapuu. Yksin metsämaille jäin alle sateen, alle myrskyn ruoskan, ja rintaan pyrkii ahdistava hätä kuin lapsen, pimeähän hyljätyn. Mut lähtisinkö ihmisasunnoita taas etsimään — ja suojaa pyytämään? Ei, heit’ en kaipaa, enpä kaipaa ketään. Ma tahdon olla yksin. Terveheksi ma tahdon tulla metsän synkkyydessä ja tuulen alla, sateen ruoskiessa. Näin saakoon taasen pitkäst’ aikaa olla mun suojanani villi metsä vain, se hulluin luonnonvoimain vihaa vastaan ja elämää ja ihmisiä vastaan mua suojelkoon kuin jotain petoa, kuin sutta, joka haavoitetuin rinnoin sen viidakoista suojaa vaatii ja suojan ottaa.
Tuon jyrkän vuorenseinän kupehelta ja selkä vasten kovaa kalliota saan kyllin suojaa, kyllin armoa — saan minkä saan, mut pyytämättä saan.
Yö tummukoon. Ja villiin erämaahan nyt sammionsa sade kaatakoon. Sen raskas ääni — pisaroitten pauhu, kun metsän uumeniin ne uppoavat — puunlatvuksissa tuulen vihellys — se olkoon tuutulaulu turvallinen, se olkoon seinä, jonka takaa ma kirkkain mielin saatan siunata: hyv’yötä maa ja maailma.
TYYTYMYS
Mik’ onkaan päivän ihanuus yli kaiken maailman! Jok’ aamu syttyy ihme uus ja sammuu iltahan.
Ei mielialojen vaihtelut, ei raskas menneisyys sitä heittele, ken auennut ja altis olla pyys.
Mitä uskoa tunnustaa ma voin, se ei kuulu kellekkään. jos hartauden hetken toin vain arjen vilinään.
Ja ma tuon sen, niinkuin uupunut, joka työstä huoahtaa ja katsoo kuinka muuttunut on ihanaksi maa.
Mitävarten tänne synnyttäis jos kirous vain ois se, mikä saaliiksemme jäis kun kerran käymme pois?
Miks emme etsis iloa, jos löytää voimme sen? Miks oisi meille maailma vain laakso murehen?
Jok’ aamu syttyy ihme uus ja sammuu iltahan. Mik’ onkaan elon ihanuus yli kaiken maailman!
II
VELJEILYÄ
Minä himojeni kanssa veljeilin ja ne olivat veikkoja veikkoin. Ei niill’ ollut haamua helvetin, ei häntää, ei sorkkia peikkoin.
Tosin olivat ne joukkoa riivattua ja tahtia vailla ja tapaa, mut olalle reilusti löivät ne mua ja niill’ oli katse vapaa.
Jos silloin tällöin ne hommihin vei, joist’ ei sovi puhua julki, niin huoleta ei, ja kaduta ei, jos niitäkin teitä kulki.
Ja jos vielä mua joskus kuivattais lain puustavin alla olo, yhä heisiäpä seuran vapahan sais, joss’ ei lie olla nolo;
ne saattavat ohjata oikeampaan kuin kirjat ja järjen ääni ja ne oppivat alati matkallaan, sillä niill’ on avara lääni.
MITÄVARTEN HEITÄ —
Mitävarten heitä mä pilkkaisin, jotka on mua huonompia, mitävarten toisille hurraisin, jotka on mua parempia.
Ei ole ykskään nokkaansa saanut muille kuin ittellensä. Viisaan onni on viisautensa ja tyhmän onni tyhmyytensä.
Hyvä on tyytyä muihin, ja itte jyrsiä kannikkaansa, juoda jos on juotavaa, laulaa milloin laulattaa, ja viljellä laiha maansa.
PIKKARAINEN LAULU
Yhtä vähän kuin ma olen käskettävä kenenkään, yhtä vähän itse polen ihmislasta yhtäkään.
Jos lie keissä kelvollista itsekseni iloitsen. mik’ ei siedä katsomista, näkemättä jättänen.
Nurkumatta väistän heitä, jotk’ on itsetärkeät, jopa kartan valtateitä, jotta välttyis rähinät.
Mut ken vaikka varpahille astuu mua tahallaan, nyrkistäni annan sille, jotta oppii muistamaan:
yhtä vähän kuin ma polen ihmislasta yhtäkään, yhtä vähän itse olen poljettava kenenkään.
LUMIPYRYSSÄ
Kai saattelin tyttölasta ma äsken kotiaan, kai silmästä kiehtovasta sain kutsun uskaltamaan,
mut vaitipa annoin kättä, »hyvän yön» tylyn toivotin, edes hetkeä viivähtämättä pyryilmaan painausin.
Kai kyllä sen tunsin: kaksi olin silmää pettänyt. Mut mieleni vapahaksi todentotta ma tunsin nyt.
Mitä kuuluu mulle naiset nuo hiiren-lemmekkäät ja kuutamonkatsojaiset ja viisahat pikku-päät.
Mut annas, kun kohdanneisin rutihullun tyttösen, käsin kantaen sen veisin pois hullujen onnehen.
JULKISUUDEN KOIRALLE
Miks vapiset omissa housuissas sa koira, sa miesi löyhä? Jos kerjäät edessä kuulijas, oot totisesti köyhä.
Hyvin tajunnet liukkaalla järjelläs tään päivän tunnusmerkin, ja tunnonherkässä hännässäs on sielu herkistä herkin.
Mut häntä jos koiran kunnia lie, älä laske noin sitä lakoon, älä hiidessä kunniaasi vie noin häveten koipies rakoon.
REALIPOLITIKKO
Miss’ eilistotuus olleekaan, se orhi vaahtokuono, se, jolla ratsain kunniaan mies päästä saattoi huono. Se tänään rankkurille annettiin ja kulkukoiran viereen kuopattiin.
Uus totuus nyt jo keksittiin, ja uljas kyll’ on tääkin; se paperist’ on tehty niin ett’ paperia on pääkin. Ehkei se kelpais rankkurillekkaan, ma siitä silti parhaan ratsun saan.
Voin paperisen orhin sen ma sanoin kyllä ostaa, ja, hieman vielä paikaten, vaikk’ alttarille nostaa. Tään päivän sill’ on oiva ratsastaa. Kai huomiseksi jonkun uuden saa.
VAPPUMONOLOGI
Valkolakki, valkeat hansikkaas — väärä lippuko mastossa taas? On. Nyt mennään joukkoon yhden-päivän-houkkoon.
Susi, ole nahkassa lampaitten, kaapparilaiva, ole valkoinen, säikehes, villi veri. ruususolmulle keri.
Vappumielellä aurinkoon! Silmä tyynenä katsokoon menoa, melua joukkoin yhden-päivän-houkkoin.
PIENEN TYTÖN VÄRSYKIRJAAN
Jokaisella kiltillä tytöllä on oma pikkuenkeli, valkoiset siivet seljässä, joilla se taivaasta lenteli.
Pilven syrjällä istuen katselee hyvä Jumala, halliten joukkoa enkelten, käskien niitten totella.
Jokaisen kiltin tytön luo oma enkeli lentelee, hyviä unia hänelle tuo, yöllä ja päivällä suojelee.
Kun olet ahkera koulussa, syöt kiltisti kaurapuuroa, isää ja äitiä tottelet, niin enkelit ovat iloiset.
mutta jos paha oot, juonikas, etkä syö sitä puuroas, silloin on enkelit suruissaan ja Jumala itkee taivaassaan.
ÄITI, ANNA ANTEHEKSI —
Äiti, anna anteheksi kolttoseni kirjavat, jotka saivat suruiseksi sydämesi sopukat.
Jumalilta, ihmisiltä anteheksi pyydä en, pyydänpähän yksin siltä, jonk’ oon eessä syyllinen
siks’ ett’ annoit, tiettävästi, kaiken anteeks eeltäpäin — siit’ on pitkä jälkirästi jäänyt aneltavaks näin.
Vastaisetkin anteheksi anoen nyt antaos. Eihän tiedä mitä keksi vielä poikahulttios,
kun ne vielä veret soivat, sydän levotonna lyö, kun on vielä nyrkit oivat, sappi sisuksia syö.
ENSKERRAT KUN AURINKO NOUSI —
Enskerrat kun aurinko nousi mun kehtoni piirihin, en tiennyt mitä päivät toisi, mut huusin kuitenkin. Ja päivät ne ajavat toisiaan. Mitä on ne tuonehet tullessaan?
Kai tuhansin kierroin juoksi jo ylitseni auringon tie, toden ankaran tuoden luoksi, mut enään ei huudettu lie. Niin päivät on ajaneet toisiaan. Ne tuskalla kyntivät uhriaan.
Sen käsittelyn mä kestin, joskohta läähätin. Ma huutoni uhalla estin ja leikit luikkasin. Yhä päivät ajavat toisiaan syvin viilloin leikkeen uhriaan.
Niin kyllähän aura vaivan teki jälkeä kuohkeaa, mut en ole tunnoton aivan, olen ihminen, enkä maa. On hermovoimani uupuneet. Kuka kylvää ne kynnetyt tantereet?
KOKEMUS JA KAIPUU
Jos ei päivää korkeaa koskaan aukeaisi, ei tuo silti musertaa kaipausta saisi.
Vaikka ijät asuisin maalla harmajalla vielä harmajammankin itkupilven alla,
vaikka korppi raakkuen toivoilleni kukkuis kun ne soille murehen umpipäihin hukkuis
— huono oisin, kaipaus jos sentähden vaipuu. Enemmän kuin kokemus, enemmän on kaipuu.
III
TALVIAURINKOA
Anna sun äänesi kirkkahan auringon keralla soida, ylitse hangen ankaran säihkyen kipunoida.
Sun on auringon armaus kevättä kirkkahampi, mun on hanki ja turtumus talvea raskahampi.
Lumensa kohtalo satanut on äkäisen rintani ylle karkelokentäksi auringon tytölle siivitetylle.
KEVÄTLAULU
Sa katso, kukkahan puhkeaa taas vanha, väsynyt maa.
Näet kaiketi lailla Ofelian hänen yrttejä meille ojentavan;
kukan sulle, kukan mulle hän antanee, ja nyökkää, ja raskaasti hymyilee.
Ota vastaan se lahja, minkäs sait, se on alttiilla mielellä annettu kait.
Ota vastaan, ota hajamielisnä, vait, kuin antajakin on tuo, jolta sen sait.
Sa katso, kuin kaikkeen jo väsynyt ois, hän kukkaset käsistään karisti pois.
TULENLIEKILLÄ LEIKIMME —
Tulenliekillä leikimme. Nyt sen nään, vaikk’ aavistaneet sitä emme. Kuin ennen, me emmehän lienekkään nyt herroja sydäntemme.
En eilen peljätä tietänyt tällaista tapausta, mut’ onpa niinkuin tuntisin nyt tuhon saapuvan huimausta.
Ikä meidän jos ei lie lapsosten ikä lemmen ja lemmenvalain, sitä varmempi lie vesi hiljainen kai liikkua suurten kalain.
Myös kyllin suorat luontomme lie ja veremme kyllin kuumat, ne kun yhteisvoimin meitä vie, ei auttane järjen tuumat.
No, tulkoon tuho, jos tuleva on, ihan aavistamatt’ ei se tulle. Mut laulun tään panen piilohon. Sitä en edes näytä sulle.
SERENAADI
Siitä asti kun sinut näin, sekasorto surkea on mielessäin. Intohimot keitti liemen tulisen, hyvät, pahat sekaisin ne patahansa heitti, loikkien piirissä ympärillä sen.
Poissa oli voima mun tahdostain. Houkka, sitä balettia katselin vain. Valmihiksi soppa joutui niin. hoilaten se kitahani kaadettiin ihan joka noppa.
Siitäpä juovuin kerrassaan. Himot ovat vartijatta valloillaan. Näin ne miehen raastaa valittunsa luo. Pakenetko? Kuuletko? — lempeästi haastaa paholaiset nuo.
Tahtovat ne kylpeä silmissäs, himoitsevat sointua äänestäs, varrellesi köyrtyin hiipivät ne luo. ylpeät, ne kesyinä sun etehesi nöyrtyin huultes mehun juo.
SANATTOMASTI
Kuin sydämeni riemastui sun, kallis, nähdessäin; ja sanat kaikki unohtui mun mielestäin!
Vain tunnevirta lämpöinen mun rinnastani nous. ja lainehilla virran sen mun sydämeni sous.
Jos arkaellen airot käy, niin kuplii virran vuo, ja hiljallensa matka käy sun hengitykses luo.
Ei sanaa kuulu. Kuuluvat vain lyönnit sydänten. — Sa venheeseeni astahdat Niin luottaen.
On kallis lasti matkassani, sun luottamukses on. Ma liian suuren lahjan sain. Oon siihen arvoton.
NOKIKANTO
Olin pitkänä kantona tielläs sun, ja siihenpä kompastuit. Miks et mua lyönyt, vaikka mun, mun vuokseni haavoituit.
Tulit kukkia poimien, laulellen suvi-illalla riutuvalla; hymys katse vanhojen honkien, maa värjyi askeles alla.
Pirunpahka, ma vaanin askeltas, nokikanto, kamppasin sun — kukat kaikki sun kirpoi sormistas, sinä puhkesit itkuhun.
Menit pois, sun kukkasi jäivät vain ja sun kyynelhelmesi jäivät. Nokikanto, kukkia paljon sain, mut synkkeni suveni päivät;
veti verhon aurinko silmilleen, puut syyttäen päitään puistaa, kukat kenttien itkevät itsekseen — ne kaikki sun käyntisi muistaa.
Olin pitkänä kantona tielläs sun, ja siihenpä kompastuit. Miks et mua lyönyt, vaikka mun, mun syystäni haavoituit.
KUN KIRJOITIN KIRJEEN
Häpeän sun edessäs, armahain. Kun luonnollisin avomielin haastat lemmestäs, ryhdyn kirjeen tekoon myös, filosofeeraan kuin houkka ikäloppu kirjatoukka, homehtunut, syömä koin.
Ei! Se katkerasti väärin molemmille meille on. Miksi sydämeni käärin jaaritusten verkkohon, kun on minullakin rinta täynnä runsahinta uutta elämää.
Armas, ajattele emme miksi, mistä rannoillemme seilas lemmen lippulaiva tää. Astukaamme laivaan, nauttikaamme lahjat taivaan, joita meille tarjotaan, joita oomme olleet vailla. Riemuitkaamme lasten lailla, joill’ on autuus omanaan.
EN TIEDÄ —
En tiedä, jos mainehikkaat lie onnen toukomaat kuin kerskuvat raharikkaat ja arvovaltiaat,
mut mun on onneni ainut sun lempesi luona vain kun rintaani vasten painut, minut omakses tunnustain,
ja rikkauteni kallein on laulu, jonka luon ja omalle armahallein nyt huomenlahjaksi tuon.
NÄKY
Kuin tauti jäytää kaipaus sun luokses, ainokainen, ja mielessä on ahdistus niin verta kiehtovainen. Se on aikamiehen kaipaus, kun ympärill’ on autius; ma kaipaan luokses silloin niin yksinäisin illoin.
Näen kaukaa pienen huonehen ja siellä kahvipöydän. Siell’ naisen mustakulmaisen ma sylistäni löydän. Jo pianon ääreen nainen käy. Ei silmän säihke mulle näy, mut kuuluu täysi ääni, joka rauhottaa mun pääni.
Kyll’ kuuluu äänin kantavin jos joitain aarioita, ne pauhaa tuskaa Carmenin ja Simson-Deliloita, mut oudosti ne viihdyttää, ne autiuden lievittää kuin moiset jalopeurat nyt ois mun sydänseurat.
Kuin aavat hiekat Saharan mun silmihini siirtyy ja hahmot kahden leijonan päin taivaanrantaa piirtyy; jos näännyttävä helle on ehk’ yllä hiekan aution, niin kahta jalopeuraa mun katseheni seuraa:
Ne pystypäisnä kulkevat halk’ aavan hietapellon ja silmät mustanhohtavat ne leijonattarell’ on. Sill’ onhan kasvot ihmisen kai mulle melko läheisen! Noin hänkin mua seuraa. Voi kahta jalopeuraa.
JOS ONNEA EI —
Jos onnea ei mulla itselläin, sun onnessas ma soisin lepääväin, sun sielussasi riemun-kirkkahassa, jok’ on mun hoivassani kasvamassa.
Sun onnes hellin käsin kasvatin ja myrskyiltä sen vaivoin suojasin. Nyt täysin auennut oot lemmessäsi. Kuin vahtisolttu valvon vierelläsi.
Ma soisin lepääväni onnessas, tulikukka, nukahtaisin kuvussas. Ei, ei! Vain vaalia voin kukintaasi. — Puutarhur himokas, sa turvaa kukkamaasi!
PARAKRAAFI
Aran haavees aavistanhan sen ja ma myönnyn: käyköön niin. Minä hommaan jostain sormuksen ja me mennään naimisiin.
Me ostamme osakehuoneuston — ne on halpoja nykyisin. Näet: etelän puoleen akkuna on, näet pienen alkoovin.
Ei hätiä mitiä, kunhan vain minut kyyhkyks kesytät, me arkeen auomme sunnuntain, joss’ on ilot hempeät.
Runovärsyjä pannussa paistellaan ja kahviks keitetään ja me laakerinlehtiä paiskataan joka rokkaan kitkerään.
Ja minä olen Eerikka-kuningas, sinä Kaarinani mun, minä halailen sun polvias ja sylihis unohdun.
Oi kotinen kananen kultainen kuin tahdot, käyköön niin. Hoi! pappi mustatakkinen! Me mennään naimisiin.
SATIMESSA
Joutui viisaskin vipuhun, kettu riivattu ritahan, hukka hautahan humahti, karhu kaatui keihä’äsen. Minkä vierähti vipuhun senpä silmihin syvihin, taas min tarttuihe ritahan senp’ on huulihin hyvihin, minkä hautahan humahti senpä muihin muotoisihin, keihääseen min kellistyihe lysmyi lemmen leikkilöihin,