Part 6
Sivuutan kaupungin vanhanaikuisen, hauskan puukirkon. Sen heleästi kuutamon valaisema korkea torni risteineen kuvastuu selvästi rusottavaa taivasta vasten lohduttavana ihmisten ylhäisen varjelijan vertauskuvana.
Menen isoa siltaa pitkin kosken yli, jossa lukemattomat pyörteet ja vaahtopäät pyörivät ja kiertelevät kivien sileitä kylkiä kuuvalon satumaisessa valaistuksessa.
Painun metsään. Kova rapina katkaisee äänettömyyden, kun metsäpolun vesilätäköiden öinen paperijää murtuu pieksujen alla. Olen kulkenut noin puolet matkastani, meren rannalle on siis vielä noin 3-4 km. Silloin kuuluu ensimmäinen pitkänpuoleinen, kaihomielinen ja soinnukas, paimentorven tapainen ääni kaukaa mereltä päin. Miten ihmeellisen kauniisti se liittyykään hiljaiseen varhaisaamun tunnelmaan tumman kuusimetsän varjossa. Jo kuuluu toinen, kolmaskin, kokonainen pieni salaperäisten yöhaltijain torviorkesteri.
Niin, sellainen se on luonnossa runoilijan ylistämä joutsenen laulu! —
Kuta lähemmäksi merta tulen, sitä kauemmin kaikuvat nuo ihmeelliset jäähyväisvirret Pohjolan kesälle. Jo pilkoittaa meri tummien puunrunkojen välitse. Näkyy ruohikkoinen, matala lahti ja siinä liikkuvia varjokuvia. Eteeni aukeaa pajukkoa kasvava luonnonniitty. Päivä alkaa sarastaa. Ryömin pensaiden suojassa lähemmäksi. Siinä ne nyt ovat — parvi joutsenia! Näky on valtava. Toiset ottavat pitkillä kauloillaan mutaa pohjasta, toiset heiluttavat lumivalkoisia, komeita siipiään ja pyrstöään. Nuoret, harmaat linnut katoavat suojelusväreillään somasti hohtavanvalkoisten vanhempien joukkoon. Kaikki näyttävät jonkin valoilmiön takia ihmeen suurilta ja kelluvat keveästi kuin hienon hienot valkoiset pumpulitukot tyynellä vedenpinnalla. Nousen vihdoin pajupensaan takaa näkyviin. Arat linnut äkkäävät vaaran heti ja lähtevät lentoon.
Häikäisevän valkoisina hohtavat juuri nousevan syysauringon punertavissa valosäteissä lentävien lintujen arvokkaan hitaasti ja notkeasti taipuvat, pitkät siivet.
Olen taas lyhyenä syysaamuna saanut nauttia elämyksestä, joka ei koskaan tule katoamaan muistojen pyhäköstä.
MUUAN METSÄSTYSRETKI PÄIJÄNTEEN SAARIIN.
Pari vuosikymmentä sitten teki talvi tuloaan harvinaisen myöhään — vasta iloisten joulupyhien jälkeen.
Sen sijaan, että tavallisina vuosina ajetaan joulusaarnaa kuulemaan helkkyvällä kelillä, kulkusten ihanasti kajahdellessa huurteisessa metsässä, saatiin sinä vuonna lasketella huimaavaa vauhtia ja usein hengen uhalla rattailla Hämeen jäisiä, liukkaita mäkiä.
Niille, jotka niinkuin postiljoonit, kansakoulujen tarkastajat y.m. ovat pakotetut paljon liikkumaan maanteillä, on tämä vuodenaika epäilemättä vuoden vaivalloisimpia, mutta niin ei ole metsästäjille.
Kevään jänikset, jotka ovat kotitorpan oraiden ja kivisten viljamaiden kustannuksella syöneet itsensä lihaviksi, ovat silloin jo täydelleen itsenäiset ja tuntevat paikkakunnan maantieteen pienimpiin sopukkoihin saakka. Elinvoimaisina tekevät ne näin ollen ajossa laajoja kierroksia, milloin nousten ylös harjuille, milloin taas heittäytyen alas laaksoihin. Huristen käy tie yli kaskien, kautta sammaltuneen kuusimetsän ja vetisten niittyjen, niin että vesi tuiskuaa kauniin valkoisen talviturkin ympärillä.
Paljon virkeätä elämää tarjoo tosiaankin tuollainen myöhäissyksyn maisema niille, jotka tahtovat ja voivat sitä tajuta.
Meistä viidestä veljeksestä samoili kolme sinä syksynä Hämeen salomaita.
Jäniskartta oli täyteen piirretty — todisteena siitä, että jäniskausi läheni loppuaan.
Tuollaisella kartalla, joka graafillisesti osoittaa kaadetun metsänriistan levenemistä metsästysalueella, on suuri merkityksensä ei ainoastaan hauskana metsästyshistoriallisena asiakirjana, vaan metsästyshoidollisessakin suhteessa. Kartta suurennettiin pitäjän kartasta ja siihen merkittiin eri merkeillä likimääräinen paikka, missä otus oli ammuttu. Kokonaisuudessaan täydensi se metsästyspäiväkirjaa ollen sen liitteenä.
Jos kartalla seuraamme Päijännettä sen eteläpäästä noin 40 km pohjoiseen, näemme pienimmilläkin kartoilla joukon saaria siinä, missä Päijänne on leveimmillään. Luonnossa muodostavat ne kokonaisen saariston, jossa saarien luku nousee satoihin. Tähän osaan Päijännettä, Tehinselkään, laskee lännestä päin 10 km:n pituinen järvi Lummene.
Lummene on, kuten jo koulupenkillä maantietotunnilla olemme oppineet, maamme merkillisimpiä järviä.
Se sijaitsee nimittäin selänteellä, joten sillä on vedenlasku kahtaalle päin. Selänne ei muodosta siellä, yhtä vähän kuin selänteet muuallakaan Suomessa, yhtenäistä harjua, vaan jakaantuu koivu- tahi sekametsää kasvaviin mäkiin ja kukkuloihin, joita yhtenäiset metsät, hakamaat, kasket, niityt ja laajat suot erottavat toisistaan.
Lakeiden suonotkojen syvimmissä kohdissa on siellä täällä tummavetinen, pieni sisäjärvi, jonka rannat ovat soiset ja liejupohjaiset. Niissä viettävät hidasluontoiset ahvenet ja arat kuikat rauhallista kotielämäänsä.
Suorannat ja kuusia kasvavat "suosaaret" ovat varsinkin lämpöisellä vuodenajalla raittiin viileytensä ja mehevien mustikkainsa tähden erittäin suosittuja olinpaikkoja teerin- ja metsonpoikueille. Niiden turviin vetäytyy jokin "jussikin" valmistaakseen itselleen yksinkertaisen makuupaikkansa ja elääksensä sillä niukalla saraheinällä, minkä suoniitty kasvattaa järven rannalla.
Edempänä soissa pursujen, juolukkain, vaivaiskoivujen ja surkastuneitten mäntypahasten keskellä viihtyvät metsäkanat parhaiten palokärkien ja hyttysten seurassa.
Vetisillä niittymailla marssivat teatteriaskelin pitkäkoipiset kurjet pontevasti deklamoiden: "Oi, oi, Maija-Liisa"!
Parhaimmat niin hyvin lintu- kuin jänismaat ovat kuitenkin ylempänä olevat kuivemmat metsä-, niitty- ja kaskirikkaat maat. Tämä koskee varsinkin Lummeneen lähiseutua, joka luonnonihanuudessa kilpailee kauneimpien seutujen kanssa Suomessa.
Rikki muserretut harjut muodostavat järvessä luotoja, kareja ja sekametsää kasvavia saaria, joiden kauniissa rantavesissä Lummeneen kasvullisuudelle omituinen pieni sievä Nymphaea fennica kukkii kaikkialla Lobelian, Potamogetonin, Sparganiumin ja Polygonumin kanssa. Rannat ovat kiviset, mutta missä suot — entiset lahdelmat — ulottuvat rantaan, siinä rehoittavat Menyanthes, Calla ja Eqvisetum.
Sorsia ei ole niin paljon kuin voisi otaksua; kuitenkin muodostavat lukuisat telkät, koskelot ja kuikat sekä ohrasorsat ja haapanat kauniin korkokuvan peilikirkkaalle vedenpinnalle, kun laskeva aurinko valaisee Lummeneen selkiä.
Kun veljeni ja minä vuosikymmeniä sitten rupesimme metsästämään näillä seuduilla, oli siellä metsänriistaa sangen runsaasti. Alhon kartanoa ympäröivät laajat hakamaat, joissa kasvaa vanhaa sammalpeitteistä koivikkoa, ja jossa kesäiseen aikaan suuret räkätti- ja koivurastasyhteiskunnat sekä lukuisat laulajat asuskelivat ja pesivät. Niin oli siihen aikaan. Nyt ovat teeriparvet suuresti harventuneet. Syynä siihen on etupäässä ollut säälimätön pyydystäminen.
Vielä 1870-luvulla oli kuvilla ampuminen tällä paikkakunnalla melkein tuntematon ja tuskin voimme aavistaa, kun siellä saatoimme tämän, aikoinaan kyllä sopivan metsästystavan käytäntöön, että se väärin käytettynä muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen tulisi olemaan yksi niitä välikeinoja, joilla m.m. nykyjään ollaan hävittämäisillään teerin suku paikoittain sangen vähiin.
Tehtyäni tämän suuren "kierroksen" kertomukseni "makuusijasta" tahdon palata "ylösottopaikkaan" — kertomukseen eräästä jänisjahdista muutamissa Päijänteen saarissa.
Olimme päättäneet ennen talven tuloa lähteä tälle kauan suunnitellulle retkelle. Tämä tapahtui kuitenkin pitkän tuumimisen jälkeen, koska saaret olivat keskellä Päijänteen suurinta, 40 km leveätä selkää. Siihen nähden, että vuodenaika oli kulunut jo niin pitkälle, olisi voinut nimittäin matka tuonne, jos sattui myrsky nousemaan, tulla kylläkin vaaralliseksi.
Kaikki höyrylaivat olivat jo aikoja sitten menneet talviteloilleen ja kalastajat vetäytyneet pois seliltä, kun muikut olivat loppuun kuteneet. Oli siis luultavaa, että selät odottivat tyhjinä ja autioina myöhästyneen talven tuloa.
Päijänteen rantaan oli Alholta 6 km; oli siis oltava aikaisin ylhäällä. Kun aamuyöllä lähtöpäivänä menin ulos portaille saadakseni selville, mitä Tapio lupasi päivän varaksi, oli ensimmäinen, minkä tunsin, tuo ihana, sangen luonteenomainen ensimmäisen lumen tuoksu. Luulen monen metsästäjän tehneen sen huomion, että lumella on eri vuodenaikoina erilainen tuoksunsa, varsinkin keväällä hyvin tuntuva.
Kaikkialla oli muuten pilkkosen pimeä, paitsi renkien tuvassa, jonka avonaisesta uunista suuri takkavalkea heitti kodikkaan, kirkkaan valokielen kauas lumelle. Rengit ja torpparit nikkaroivat siellä puhdetöissä.
Tallissa kuulin hevosten raappivan pilttuunsa lattiaa ja porstuan kaapissa, missä sokerivarat säilytettiin, nakersi yksinäinen hiiri suurella innolla aikaista suurustaan.
Tuskin olin palannut takaisin n.k. herrain huoneeseen, kun jo sen viereisessä pienessä huoneessa nousi elämä ja meteli, jota voisi verrata intiaanien sotatansseihin. Meidän kolme ajokoiraamme Kaino, Tiiro ja Freja syöksyivät nimittäin minua vastaan, mitä vilkkaimmin ilon ilmauksin ja tulisin metsästysinnoin.
Tämä "troika" oli paras, minkä koskaan olimme omistaneet, n.k. Alhon rotua, joka sittemmin kuoli sukupuuttoon, riippuen useimmista onnettomista sattumista, kuten susien ja penikkataudin vaikutuksesta. Koirat olivat syyskauden taistelujen jälkeen harjoitettuja ja erinomaisessa kunnossa. En ole sen koommin omistanut ulkomuotoon ja kelpaavaisuuteen nähden niin mainiota koiraa kuin Kaino — tuskinpa sellaisella metsästänytkään.
Suuri oli siis vahinko, kun susi muutamia vuosia sen jälkeen otti Kainon aivan keittiön porstuasta, purren samalla kertaa Tiiron ristiluun niin, että se tuli metsästykseen kelpaamattomaksi. Turhaan seurasivat miehet tulisoihduilla Kainon surkeita avunhuutoja pitkät matkat, se jäi sille tielleen ainiaaksi.
Siihen aikaan ei tullut kysymykseen pitää koiria koiratarhoissa — ne olivat ystäviä ja tovereita, jotka jakoivat kanssamme niin hyvän kuin pahankin. Kolme syvää kuoppaa vanhanaikuisessa, nahkapeitteisessä sohvassa osoitti koirien makuusijoja.
Päivä ei ollut vielä valjennut, kun nousimme leveihin kääseihin. Moni ystävämme oli saapunut lähtöämme katsomaan. Tuossa oli Sorsaniemen Kalle, joka asui Lummeneen melkein kauneimmalla niemellä, tuossa Sillanpään Matti, joka voutimme Antin kanssa jakoi kunnian olla pitäjän väkevimpiä miehiä ja joka pidoissa käydessämme oli meillä vakinaisena ajajana, tuossa taas Aatami Mieltyö, joka tunsi Lummeneen ahvenenpoikien elämäntavat nipasta nippaan ja oli sen vuoksi seudun paras onkija — ja vielä lopuksi Multamäen Kalle, joka elätti itsensä valmistaen ruumisarkkuja, ristejä ja pyssyjä sekä — loihtien. Multamäki oli viimeinen, jonka olen kuullut loihtimalla koettavan parantaa lehmää, joka oli taittanut jalkansa. Multamäki oli myös erinomaisen tarkka ampuja.
Lähdettiin siis matkalle. Meitä ympäröi nyt kaikkialla hiljainen, pehmoinen pimeys. Ei ääntäkään, joka olisi häirinnyt myöhäissyksyn hiljaisuutta — paitsi sitä omituista ratinaa, joka syntyy, kun pyörät leikkaavat pehmeätä, lumensekaista soraa.
Kuljettiin sitten Pippurinsillan yli, jossa me pikkupoikina päivät pitkät olimme onkineet salakoita ja särkiä ahvenruohojen ja lumpeenkukkien välistä. Saavuttuamme Harmoisten myllylle, jossa Lummene purkaa vetensä Päijänteeseen, rupesi päivä valkenemaan. Mustana ja jylhänä kohosi ensimmäisen lumen valkoisten puitten välistä Lummeneen muutenkin tumma vesi pitkin sammaltuneen myllytorven laitoja.
Kosken kaihoa herättävä humina ja myllykivien kumea jytinä olivat ainoat elonmerkit luonnossa.
Tiedustelimme heti venettä, mutta meille ilmoitettiin, ettei myllärin vene ollut kotona eikä siis saatavissa.
Mitä oli tehtävä? — Luopuminen kauan suunnitellusta retkestämme ei ollut meille mieluista, ja lyhyen keskustelun jälkeen päätimme lähteä pitkälle matkallemme pienemmällä veneellä, joka oli sekä vanha että vuotava.
Jätettyämme Miehoniemen lahden oli edessämme iso Tehinselkä kaikessa loistossaan. Kaukana Jutinsalon puolella katosi maa taivaanrannan taakse. Koko ulappa oli aivan tyhjänä ja autiona; sen suurisuiset asujaimet, lokitkin, olivat jättäneet kesäiset pesimispaikkansa kalojen vetäydyttyä syvälle. Lehtisaarten yli kohosi aurinko syyskeltaisena ja viluisena yöllisten, siekaleiksi revittyjen lumipilvien alta. Jos selkä olikin autio, niin nousevan auringon kalpeassa valossa alkoi sen sijaan molemmilta puolin kuulua teerien raikasta kuherrusta, elähyttäen niin hyvin meitä kuin koiriakin, jotka nostivat korvansa pystyyn kuullessaan tutun äänen.
Pitkän ja vaivalloisen soudun jälkeen saavuimme vihdoin suuremman saaren, Ison-Lehtisen rannalle. Jokainen, joka on harjoittanut metsästystä, tietää hyvin, kuinka hauskaa on tuollaisen matkan takaa päästä maalle ja niillä mielenkiinnolla odottaa haukunnan alkamista. Sellaisissa tilaisuuksissa tuntee parhaiten, kuinka ihanaa on olo vapaassa luonnossa. Jokainen hermo on silloin omituisen ihanassa värähdystilassa, joka antaa metsästykselle sen parhaimman viehätyksen.
Lukuisat "käyntikortit" ilmaisivat heti meille, että saaressa oli jäniksiä. Koska myöhäis-syyspäivä on kovin lyhyt ja yöpyminen saarella siihen vuoden aikaan mahdotonta, irroitettiin viluiset koirat heti. Tuossa tuokiossa ne katosivat vetiseen pensastoon. Mannermaan lumen asemesta oli täällä satanut vettä.
Tuskin olimme saaneet lammasnahkaiset turkit päältämme, niin Freja alkoi jo soiton korkealla, innokkaalla, miltei vinkuvalla "ai ai ai, ai ai ai—"
Mäen töyrään toiselta puolelta kuului heti Tiiro yhtyvän siihen matalalla, karkealla bassollaan "aha ha jänis", "aha ha jänis" — — — eikä monta sekuntia ollut kulunut, kun jo näihin kahteen liittyi tenori Kaino, urhein niistä kaikista; "ehei hei hei, ehei hei hei". "Ai ai ha jänis, ehei" — — — edelleen kävi loistavasti.
Koska saari on vähintäin 2 km pituinen, oli jäniksillä tilaisuus tehdä kierroksensa kokonaisuudessaan. Ampuminen oli sen sijaan vaikeata, koska varsinaisia "passipaikkoja" ei ollut. Mutta koska koirat sittemmin ajoivat eri jäniksiä, ammuimme kuitenkin 6 jänistä kolmessa tunnissa.
Ajon kestäessä ihailin Kainon erinomaista vainua. Muuan jänis ui nimittäin, saattaaksensa koirat pois jäljiltä, pienen lahden poikki. Kaino, joka seurasi jälkiä, ei epäillyt mennä samaa tietä jääkylmään veteen. Uiden se seurasi jälkiä, haistaen jälkiä kaislikosta ja vesikasveista täydellä haukunnalla eksymättä.
Kello 2 kahlittiin koirat ja syötiin muutamia voileipiä. Pari lasia viiniä niiden ohessa virkisti ruumista.
Kello 1/2 3 päästettiin koirat eräälle lähellä olevalle pienemmälle, korkealle, kallioiselle saarelle. Saaren korkeimmalla laella olimme veljeni ja minä tilaisuudessa kenties ainoan kerran elämässämme näkemään 3 jänistä samalla kertaa juoksevan ylös kanervikosta, mistä ne olivat hakeneet suojaa märistä pensaista.
Kello 4:ään mennessä olimme ampuneet 4 jänistä. Kun nyt olimme ampuneet kylliksi, oli kiireimmiten lähdettävä paluumatkalle.
Se oli erittäin vaivalloinen, sillä olimme läpimärät ja ilma oli käynyt kovin koleaksi.
Turkista ei ollut paljon apua, kun jalat olivat läpimärät ja niitä täytyi pitää jääkylmässä vedessä vuotavassa veneessä. Meitä vilutti pakanasti enkä luule koskaan palelleeni niin "kapitaalisesti" kuin sillä venematkalla. Jokainen odotti kiihkeästi vuoroaan päästäkseen airoille. Vielä pahempi olo oli koirilla, jotka läpiväsyneinä ja "happamina" koettivat ottaa mitä kummallisimpia asentoja saadakseen edes jonkin osan ruumiistaan kuivalle.
Kun vihdoin saavuimme Miehoniemen lahteen, oli se kokonaan jäätynyt, mikä tietysti hidastutti matkaamme. Matka oli siis viimeisessä tingassa tehty. Koirat ryömivät suurella ihastuksella lämpimiin heiniin kärryn istuimen taakse ja hyvällä vauhdilla ajettiin kotiin, sillä tiet olivat nyt kovat, pakkanen oli yltynyt, ja "metsästyshevonen" Aliina oli hyvällä juoksutuulella.
Kauan on tämä hauska ja laatujaan omituinen metsästysretki pysynyt mielessäni menneiden aikojen hauskojen muistojen sarjassa.
ONNISTUNUT KALASTUSRETKI LUMMENEESEEN.
Oli kuutamoyö — tuollainen ihana elokuunkuutamo, joka saattaa rakastuneiden "syrämmet" pamppailemaan, mutta joka ihmeen hurmaavalla tavalla vaikuttaa myöskin metsästäjiin ja ennen kaikkea luonnon ihailijoihin hamaan pikkuvarpaaseen saakka.
Istuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen "tyytinkin" ääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen hyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa päättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha Aatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa!
Edessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine saarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen Päijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista. Samalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat ikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että yleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi — vai mitä?
Aivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen lukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa pujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana Tuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka.
Johtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun hän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla istuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin silmin: "kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen ylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset kuvastukset niistä vedessä kiertelevät!" Niin — ukko kuoli pian sen jälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa — kukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — —
Veljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin, vaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut.
Omituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa ihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata kaikkein "pahimmat" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet ajat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan ajatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen rannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon lukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä tänä päivänä päättyvät.
Veljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis.
Oli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta syksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat mainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten toukkien ja matojen houkuttelemina "puutarhassa" runsaasti ja lapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja piparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen mukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja juotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen laivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan, josta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen.
Neljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten vinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen päin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli sen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä uskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden vaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei.
Sillalla oli silloinen "satamamestari", syntyisin asikkalalainen, ensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu:
"Mihinkäs maister' nyt menie kalaan?"
"Lummeneeseen."
"Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister', nyt on niin paha ilma, ja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis maister', minulle yks' sielt' päin oleva; ei ne, nähkäis, monien viikkuon enien o' ollu' uistint' soutamass'."
Ahaa, ajattelin itsekseni, "ei hätie mitie", sehän mainiota, tulemme aika neitseellisiin vesiin ja myrsky — niin sehän paras kaikesta onkin. Vaikka oma kiitos haisee silakalta, en voi kieltää, että olen yhden ja toisen hauin saanut uistimella, koska kerttusalolaisilta ei puutu tuoretta kalaa juuri koskaan.
Yksi hyvän saaliin saamisen salaisuuksia on epäilemättä se seikka, ettei pelkää huonoa säätä.
Oikein harmittaa, kun näkee uistimen soutamisen jalossa urheilussa vielä "vihreiden", tavallisesti kaupunkilaisarvojen tai -tarten lähtevän kalaan vain silloin, kun on tyyni ja kirkas — s.o. kaikista epäedullisin ilma. Parhaimmat tulokset olen saanut, semminkin pienemmistä järvistä, kun olen lähtenyt vesille oikein "koiran ilmaan", vinhaan mutta lämpimään tuuleen ja rankkasateeseen. Silloin vesi on sekaista eikä siimaa näy, ja pikkukalat ovat helpoimmin pyydettävissä; ja mitä haukipoikia on vain läheisyydessä, ovat ne tällöin täydessä työssä, sillä ruokahalu on silloin mainio.
Aallottaren sievässä, mutta ahtaassa ruokasalissa laivankannella suunnittelimme sitten matkaamme. Tuuli oli nyt yltynyt myrskyksi ja myötätuulessa "kiiti laiva täysin purjein" kuin "meidän Janne" ainakin. Sivuutimme riippakoivuisen Kellosalmen ja runollisen kauniin Pirttisalon ja niin saavuimme Näpin siltaan, josta jalkapatikassa painelimme Lummeneen rannalle Harmoisten kylän luona. — Ensimmäisiä tehtäviämme rantaan päästyä oli tiedustella eräältä kalastajaukolta, olivatko Lummeneen pojat syömähaluiset. Sain nytkin saman vastauksen, ettei oltu viikkokausiin vesillä oltu, koska syövät vain alkukesänä — minulle kokemuksesta sangen mieluisa vastaus siis!
Kului sitten jokin aika ennenkuin saimme veneitä, matosia, tilapäisiä täkyongen pahlaimia j.n.e. Päätimme lähteä eri veneillä niin, että veljeni ja hänen poikansa menivät yhdellä, minä toisella.
Veneet olivat pieniä, matalia ja epämukavia niin että ainoastaan kelan käyttäminen oli mahdollinen rajussa myrskyssä.
Olimme unhottaneet ottaa matosia mukaamme kotoa, mutta niitä saimme kuitenkin tuulisesta, sopimattomasta ilmasta huolimatta sangen mukavasti.
Edellämainittu ukko oli nimittäin kesken pientä pihaansa laittanut matosia varten noin kuutiometrin suuruisen multakasan, jossa kerrassaan vilisi mitä parhaimpia onkimatosia.
Ja niin sitä lähdettiin kello 10 ajoissa. Tultuamme pienestä Harmoistenkaivo-nimisestä järvestä Lummeneeseen Jakaran selälle suuntasimme matkamme etelään päin, soutaen yksi kummallakin puolella selkää. Tuuli oli vastainen ja raju, niin että saimme ponnistella kaikin voimin päästäksemme eteenpäin. Kello 12 yhdyimme Pukkisaaren vastaisella niemellä.
"Halloo — saitteko mitään?"
"Ei, saaperi, niin hituistakaan."
"En minäkään, ei ne jäniksen papanat nyt syö."
"Ruvetaanko suurukselle?"
"Ruvetaan vaan."
Laskimme maalle ja vaivalla löysimme siksi suojatun paikan, että saimme teeveden keitetyksi.
Kello 1 lähdimme taas ponnistelemaan sivutuulella Alhon selkää pitkin Pippurinsillalle päin.
Tuskin olin päässyt matkalle, kun jo tarttui ensimmäinen hauki, parin kilon painoinen. Säynävät näkyivät maistuvan, eikä niitä Lummeneessa muuten olekaan. Hauki oli otettava ylös haavitta, sillä niitä emme viitsineet kuljettaa mukanamme emmekä saaneet Harmoisistakaan lainata. Kun siihen on tottunut, käy se sangen mukavasti kaappaamalla kiinni kalan niskaan kiduskansien takaa.
Tuskin olin saanut uistimen veteen, niin jo iski siihen toinen jotenkin saman kokoinen, rynnäten nuolen nopeudella pohjasta ylöspäin.