Part 5
Tuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän viettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan itsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla on todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin verrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan täydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon, mutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten hommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan.
Niin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain silloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa "talouttansa" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa talon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka puolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta osaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa vanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja myöhemmin onkii.
Esaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon kissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen, hento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö.
Esaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului usein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat. Mutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa hän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä lyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja Ellelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä.
Kun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut puhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija, kuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä kertomuksiaan vaikka kuinka kauan.
Paitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon alaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse istuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat hänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus huoliakin, kun "aidan takaiset" yöllä ahdistivat.
Silloin tuli isäntä lainaamaan "amisjoonia" ja aikoi vanhan tulilukkonsa rämähdyksellä peloittaa yöllä kaikki "pirun purlakat" ja "omenakasakat" pois.
Kun hän kävi meillä tahi meiltä tultiin taloon, jakeli hän aina sanoilla "takka praa" omenoita tuliaisiksi. Esaiaksen merkkipäiviä oli, kun hän läksi omenoita myymään kirkonkylän syysmarkkinoille.
Ulkonäöstään ei hän arkipäivinä paljon välittänyt. Tavallisesti liikkui hän pitkässä, kuluneessa, paikatussa, mekon tapaisessa takissa vanha hihna vyönä ja vanha huopahattu alaskäännetyin reunoin päässä.
Todella liikuttavan näyn tarjosivat Esaias ja Elle, kun käsi kädessä tulivat mäkeä alas huvilaan. Toinen oli vanha, ränstynyt, kovin ontuen ja raskaasti nojaten paksuun, kiiltäväksi kuluneeseen, mukulaiseen katajakeppiin, toinen pikkuinen, kalpea ja hento lapsi. — Myöhäistalvi ja varhaiskevät ihmeellisessä sopusoinnussa!
Seuraavassa esitän muutamia niitä tietoja, jotka Esaias antoi paikkakunnan murteella minulle kokemuksensa nojalla:
* * * * *
Muikku kutee elell’ miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien" sanotaan.
Siika: "Simost' siika siipiins' lähtie." Se kutee muuten "lailas veless". Juhannuksena se menee syvimpiin vesiin ja lähtee sieltä Simona liikkeelle.
Kuore kutee "kun sammakko korraa." Kuoreesta sanotaan muuten, että "kuore ja pukki haisee yhlelle samalle".
Särki kutee, kun leppä on hiiren korvalla.
Ahven kutee "siin' haukien kans' yhless'".
Salakka kutee kolmasti, kesäkuun alkupuolella, kun suopursu kukkii, 8 viikkoa sen jälkeen, kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena ja heinäkuun keskipaikkeilla.
Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka. Niiden nimitykset ovat tähkälahna (ruis tähkällä), hedelmälahna (ruis hedelmöi) ja valkenemislahna (ruis valkenee heinäkuulla).
Säynävä nousee Eerikin päivän tienoilla jokiin.
Made kutee helmikuussa, mutta "Heikin päivästä rysät vetien".
Kiiski: "kiiski kutee joka kalan kanss'".
Ankerias nousee hernemaihin, joissa se syö hernekasvien kukkia. Tosi tarinana kertoi ukko, että ankerias Virmailassa meni kerran saavin alle ja "teki poikaset"!
Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää".
"Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude, vaan nousevat muuten rannoille lämmittelemään.
Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina- (kaakko) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin, jos pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa, että siell' on toisia syömäss' ja menee sinne kanss'!" "On kuni kuhtu kaloille". "Uimamiehen kantapään takana on jäävelist' kaloja." Madoista ovat "savimadot" parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka on löydetty savimaasta.
Kun kysyin ukko Esaiakselta, oliko taikoja kalastukselle, vastasi hän heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".
Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun "ei sille peäse rejell', suksill' eikä milleän". Taistelu on mitä ankarin. "Ai jäävel' kun jäi höyheniä, siin' ol' höyheniä, ett' olis' saanu' korvatyynyn. Erotaan pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni."
Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin kuherruksesta (ne kuhertavat syksyllä ja keväällä). "Niin kauan mehtäss' soi, kun haavan leht' rapisien rupie." Sointipaikakseen valitsee se "satoja vuosia" saman seudun. Kallioinen, itäpuoleen kaatava, kuivashonkaa kasvava maa on sille mieluisinta.
Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti:
Ensin se yhden aikaan naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä eli suhistamista ikäänkuin pyssynpiippua veittell' hierois'". Kun se lakkaa, nousee se männynlatvaan ja röhkii kuin sika tahi kolittaa kieltään, että kuuluu puolen kilometrin päähän.
Soidessa mehtäksellä on pää pystyssä ja pyrstö levittäin pystyssä. Se lyö siipiään mahan alle yhteen niin kovaa, että kuuluu kopsahdus. Lenteleepä se "vihaisena" ristiin rastiin, että siivet "romahtelevat" niin kovasti, jotta luulis' puita taitettavan tahi hongan oksia poikki väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu.
Sointi alkaa, "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu huhtikuun. Samalla sointipaikalla on tavallisesti 6 tai 7 nuorta koirasta.
Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkan lailla sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.
RETKEILYJÄ POHJANMAAN LAKEUKSILLA JA RANTAMAILLA.
Kun äreä vihuri puskee tyyntä järven selkää, sivelee se sen pinnalle ikäänkuin keveällä siveltimen vedolla tummia, nopeasti eteenpäin kiitäviä, kiemurtelevia ja vihdoin äkkiä eri suuntiin hajoavia juovia.
Jos on tummat pilvet yläpuolella, näyttävät nuo juovat synkän mustilta; jos taas kesäauringon helteiset säteet kohtaavat niitä, loistavat sinertäväntummaa pintaa vastaan pikkulaineitten vaahtopäät hopean hohtoisina.
Niin seuraavat toisiansa tummat pintahattarat ja valkoiset vaahtopäät, toinen toisensa perästä kadotaksensa ennen pitkää ainiaaksi.
Kun tuuli tyyntyy illalla, vyöryvät lämpimät ja tasoitetut mainingit rantakiville, laulaen hiljaisia vespervirsiään päivän hyrskyjen tauottua.
Ja niin on ihmiselämäkin elämyksineen ja tapahtumineen. Nekin heijastuvat kaukaa tummina, synkkinä varjoina tahi loistavat kirkkaina, iloisesti kohoavina vaahtopäinä, kadotaksensa taas sitten elämän levottoman meren hyökyihin.
Mutta jäävät onneksi tällöinkin hienot mainingit ehtoohetkien iloksi.
Tällaisia hajanaisia muistojen maininkeja ovat nekin kuvaukset, joita esitän seuraavassa Pohjanlahden lakeilta rantamailta.
Hoidin silloin, muutamia vuosikymmeniä sitten, lehtorin virkaa Uuden-Kaarlepyyn seminaarissa. Viran entisen haltijan kuoltua oli kiireimmiten lähdettävä määräpaikalle joulukuun alussa. Ensimmäinen vaikutelma tästä pienestä rantakaupungista ei ollut edullinen. Kun Kovjoelta hevosella ajaen hämärissä tulin kaupunkiin, teki se huonosti valaistuna kolean vaikutuksen. Sairaita oli kaupungissa paljon, sillä se vuosi oli ensimmäisiä ja kaikkein pahimpia influenssavuosia.
Sain huoneen kaupungin seurahuoneella, joka siihen aikaan kuitenkin oli tavallisen — tosin puhtaan - majatalon tapainen ja jossa ruoka oli hyvää. Majatalossa oli aluksi hiljaista, mutta myöhemmin kylläkin vilkasta. Sinne tuli nimittäin salin pöytien ympärille kaupungin herroja, jotka viettivät iltansa korttia pelaten tahi — niinkuin siihen aikaan oli tapana — totilasinsa ääressä. Liityin seuraan ja ennen pitkää olin tuttu "puolen kaupungin" kanssa pormestarista, kaupungin lääkäristä ja tullinhoitajasta aina lukkariin saakka.
En tiedä, miten kaupungissa nykyjään eletään, mutta senaikuiset porvarit olivat varsinkin vieraille sangen ystävällisiä. He ottivat vastaan kuin vanhan tutun ainakin ja ensi-illan tuttavista tuli sittemmin minun hartaimpia ystäviäni. Suuri osa heistä on nyt siirtynyt "paremmille maille".
Kun vieras tuli kaupunkiin, kysyttiin häneltä tavallisesti kolme seikkaa: pelasiko skruuvia, oliko metsästäjä ja miten oli laulun laita?
Suurena "sivistyksen puutteena" pidettiin, kun en harrastanut tuota ensimmäistä, mutta kun lauloin toista tenoria, jota kaupungissa ei ollut, vaan täytyi "lainata" Kokkolasta, otettiin minut heti armoihin.
Mitä metsästykseen tulee, olin nuori ja innostunut ja Uuden-Kaarlepyyn seudut olivat siihen aikaan, mitä metsästysmaihin tulee, oikeita autuaitten metsästysmaita. — Entisillä meren pohjasta muodostuneilla laajoilla kytömailla oli jäniksillä erinomaisia laidunmaita ja entiset saaret, joita ruotsalainen väestö vieläkin kutsuu "holmeiksi" — saariksi — tarjosivat tavallisesti havumetsää kasvavina niille erinomaisia suojapaikkoja.
Ystäväni, silloisen mallikoulun johtajan, nykyisen pankinjohtaja S—n kanssa muodostimme pian metsästäjäyhtymän ja vuokrasimme likim. 40 talon maat. Eivätpä olleet vuokrat siihen aikaan kalliit, tavallisesti markka taloa kohti. Varsinkin olivat meidän metsästysmaamme erinomaisia Kovjoesta itäänpäin, Körran-nimisellä paikkakunnalla, noin kolmisenkymmentä km kaupungista Purmon pitäjässä. Kytömaan saarissa vilisi riistaa, varsinkin jäniksiä. Kun meillä molemmilla oli sama viikon päivä vapaa, teimme Körraniin monta erinomaisen hauskaa retkeä, jos kohta matka sinne olikin hankala. Varsinkin myöhäissyksyllä, kun jänikset olivat valkoiset ja tekivät laajoja kierroksia saaresta saareen, oli hauska seurata niiden kulkua. Tätä saarimuodostusta käyttivät muuten sala-ampujat usein hyväksensä. Kun jänikset olivat valkoiset ja maa lumeton, ampuivat he niitä kytösaarista makuupaikoilta. Kun viimeisen kerran ennen paikkakunnalta muuttoani metsästin noilla mailla, ammuin ison, lihavan ketun, mutta jäniksiä tuskin saimme nimeksikään. Kettu oli sitä ennen muuten suhteellisesti harvinainen siellä. Mistä jänisten väheneminen riippui, voimme kyllä arvata.
Ohimennen mainittakoon, että harvinaisen suuruutensa takia vieläkin säilytän tämän Körranin ensimmäisen suurketun pääkallon kokoelmissani.
Ruotsalainen maalaisväestö suhtautui muuten meihin — minuunkin suomalaisena — sangen ystävällisesti. Palvelijat olivat muuten monessa talossa suomalaisia, nuoret kun joukoittain muuttivat Amerikkaan.
Paitsi edellä mainittuja maita, oli meillä niitä myöskin eteläpuolella kaupunkia m.m. Jepuan — siis suomalaisen asutuksen — rajamailla. Siinä talossa, jossa meidän päämajamme oli, puhui isäntä ruotsia, emäntä suomea, lapset molempia kieliä. Lapset puhuivat isän kanssa ruotsia, äidin kanssa suomea, keskenänsä molempia.
Isäntä ja emäntä puhuttelivat toisiaan omalla kielellään.
Paitsi meidän yhtymäämme oli kaupungissa toinen, johon kuului noin viitisen miestä. Yhdessä me hallitsimme ja vallitsimme koko tuon erinomaisen riista-alueen. Vuoroin kutsuttiin ainakin kerran syksyisin kaikki omille maille yhteiselle retkelle ja kun laulajaerämiehetkin siihen yhtyivät, kaikui neliäänisesti laulu heleän kirkkaana kytömaan lakeuksilla tahi saariston selillä:
Kuulkaa veikkoset kun kaikuu, torvi rotkoissa jo raikuu! Samotkaamme salohon, kun saalis saatu on, halloo! Se jaettakohon, halloo, halloo!
Erikoisesti on muistissani muuan myöhäissyksyinen retki kaukaiseen Pietarsaaressa päin olevaan suureen saareen.
Retki tehtiin hyvin myöhään syksyllä, koska vasta silloin oli sieltä viety kesää olleet lampaat, joita emme tahtoneet häiritä. Kun päivä oli lyhyt ja matka pitkä, lähdettiin kahdella kalastajapurjeveneellä jo aikaisin pilkkosen pimeässä ja sumuisessa ilmassa luovailemaan pohjoiseen päin. Vedet olivat täällä erinomaisen luotoiset ja vaaralliset. Niitä tuntematon olisi ennen pitkää tuhoutunut lukemattomiin kareihin. Vaikka peräsimissä olivatkin veneiden omistajat, kaksi ammattikalastajaa, jotka aivan ihmeteltävällä taidolla ohjasivat veneensä luotojen välitse pimeässä, ajoi toinen kotimatkalla pahasti karille. Tuho oli todella hyvin lähellä.
Päivän valjetessa näimme vielä iloksemme noin 70 lintua käsittävän joutsenparven eräällä selällä. Myöskin alleja näimme jonkin verran sekä yksinäisiä pilkkasiipiä. Tunnelma oli muuten myöhäissyksyinen.
Oli täysi päivä, kun saavuimme perille saaren sileään poukamaan. Tarkoituksemme oli metsästää saarissa, kalastajien taas kokea lähettyvillä olevat siikaverkkonsa. Ennen pitkää kaikui haukku eri osissa laajaa manterentapaista saarta. Kun olin ampunut jäniksen, riitti se puolestani ja kun en ylipäänsä koskaan ole harrastanut tämänkaltaisia saarimetsästyksiä — kun niissä tapahtuu usein joukkotappoja — seurasin kalastajien hommia. He saivatkin erinomaisen komeita siikoja pyydys-tavalla, joka oli minulle tuntematon.
Kun he ilmoittivat menevänsä kokemaan "koukkujaan" (ruots. krokar) ihmettelin kovasti, että siikoja siihen aikaan sai koukkukalastuksella. Asia selvisi kuitenkin pian, kun he selittivät minulle, mitä "krokilla" ymmärretään. Kalastustapa on verkolla pyydystämistä ja nimitys riippuu verkkojen laskemistavasta. Ne lasketaan nimittäin siten, että aina kaksi verkkoa on yhdessä. Toinen suora verkko lasketaan rannasta ja on johtoverkkona ja sen pään ympäri asetetaan toinen pyydysverkko munuamaisesti muodostaen melkein kuin katiskan pesän.
Olen muuten sisävesistössä sittemmin käyttänyt tätä tapaa lahnan ynnä muunkin kalan pyydystämistä varten hyvällä menestyksellä. Verkkojen päät kiinnitetään tällöin pohjaan pistettyihin seipäisiin.
Mutta lyhyt päivä kului nopeasti ja rupesi jo hämärtämään, kun seurue oli taas koossa. Ennen lähtöä syötiin päivällinen, jossa aivan erinomaisena herkkuna oli kalastajien taidokkaasti tulella paistamaa, vasta saatua siikaa.
Paitsi siikaa, oli nälkäisten merenkulkijain juhla-ateriassa toinenkin herkku, joka pikkukaupunkiin nähden oli aivan erikoislaatuinen, nimittäin tuoreita hiilillä paistettuja nahkiaisia.
Sanoin, että kaupunkiin tullessa teki se kolean vaikutuksen. Tämä vaikutin katosi kuitenkin pian jo talven tultua. Pienet, moniväriset puutalot ja puistot koivuineen, pihlajineen antoivat sille erinomaisen idyllisen ulkomuodon. Mutta ennen kaikkea antoi tälle ylen hiljaiselle Topeliuksen ja Mathesiuksen kaupungille ikäänkuin elävämmän hengen ja erikoisen leiman miltei sen läpi kulkeva Lapuan joen leveä, jos kohta matala ja kivinen koski.
Jos koski, kuten sanoin, antoi kaupungin ulkomuodolle erikoisen leiman, niin se myös myöhäissyksyllä antoi kaupungin keittiöille, jos ei leimaa, niin aivan erikoisen lemun — koko kaupunki tuoksui silloin hiilillä paistetuilta nahkiaisilta! —
Kun ne siihen aikaan elävinä maksoivat vain 2-3 p. kappale, söi koko kaupunki nahkiaisia, joita pajumerroilla myrskyisinä syysöinä pyydystettiin koskesta. Joka ainoalla erämiehellä tuli olla näitä herkullisia "antilooppeja" sapuskana repussaan! Ja niin oli nytkin. —
Mutta palatakseni retkeemme, oli jo aika lähteä kotimatkalle. Ilma oli muuttunut kylmemmäksi ja kirkastui. Siiat ja jänikset-luvultaan toistakymmentä — vietiin veneisiin.
Kirkas syksyinen täysikuu loi pitkiä, kimaltelevia, kultaisia siltoja, jotka likeltä alkaen ulottuivat kauaksi näkymättömiin, saarien lomitse näkyville Merenkurkun laajoille ulapoille. Primus-keittiö sytytettiin ja laulu toisensa perästä kajahti, kunnes äkkiä kuului kova romahdus ja olimme karilla.
Tilanne oli aika lailla vaarallinen ja vei paljon aikaa, niin että vasta puoliyön aikana palasimme satamaan.
Matka oli kaikessa tapauksessa ollut erinomaisen vaiherikas ja mielenkiintoinen.
Heti sen jälkeen teki talvi tuloaan — retki oli tehty viime tingassa.
Uuden-Kaarlepyyn tienoot olivat muuten siihen aikaan erinomaisen kalarikkaita. Saarien ja luotojen rantavedet, matalat ja ruohikkoiset lahtien poukamat ja Lapuan joen tuoma noin 7 km merelle päin pistävä vedenalainen mutavalli olivat hyviä kalojen kutu- ja syömäpaikkoja. Keväällä kutuaikana toivat kaupungin lukuisat kalastajat kalaa niin paljon kaupaksi, että niiden hinta aleni varsin vähiin. Kun kerran lukuvuoden loputtua matkustimme Hämeeseen, saimme mukaamme juuri torilta ostetun lihavan merilohen, joka painoi 17 kg ja maksoi 20: — markkaa! — Mutavallilla harjoitettiin muuten keväisin jään lähdön jälkeen hauskaa kalastusta ongella. Sen tapaista en ole missään muualla huomannut. Meriahvenet nousivat suurissa parvissa edellä mainitulle matalikolle kutemaan ja söivät silloin, varsinkin jos oli kova ja kylmä pohjoinen tuuli, heti auringonnousun jälkeen sangen halukkaasti kastematoa. — Turkit yllä vedimme siten S:n kanssa komeita ahvenia "ämpärittäin" tuulessa ja pakkasessa. Joskus oli meidän lähettyvillämme seitsemänkin venekuntaa onkijoita.
Kun on kysymys kalastuksesta, en voi olla kertomatta eräästä meriretkestä, joka oli vähällä päättyä onnettomasti.
Kevät tuli sinä vuonna hyvin aikaisin, niin että jo vapunpäivänä olivat koivut hiirenkorvalla ja ilma oli hikevän helteinen kuin sydänkesänä.
Päätimme helluntaiksi S:n kanssa lähteä kalaan hänen huvilalleen, joka sijaitsi kaukana ulkosaaristossa "Kotaskärissä" likellä Merenkurkun ulappaa.
Läksimme lauantai-aamuna pienellä S:n purjeveneellä matkalle ja tarkoitus oli palata sunnuntai-iltana takaisin. Ilma oli kuuma ja kesäinen. Paitsi meitä oli mukana rouva S. ja heidän vanha palvelijansa. Ensimmäinen pitempi purjehdusmatka lämpimässä, tuoksuvassa kevätilmassa oli mitä ihanin. Nautimme olemassaolosta täysin siemauksin. Ja niin saavuimme perille huvilaan. Täkyverkko laskettiin heti lähellä olevaan kaislistoon. —
Mutta kevätilma on petollinen. Emme olleet kauan olleet huvilassa, kun ilma äkkiä muuttui. Lämpömittari aleni suunnattomasti — alle 0 asteen — ja nousi jäätävän kylmä ja raju lumimyrsky. Mistään kalastuksesta ei voinut tulla kysymystäkään. Merenkurkku oli kuin kuohuva kattila ja suunnattomat vaahtopilvet nousivat ilmoille luotojen ja saarien rannoilta. Kesähuvilassa oli kylmä kuin talvella. Palelimme kovin ja varsinkin oli minun paha olla, kun olin kesätamineissa. Eihän tällaista takatalvea voinut aavistaakaan, kun toukokuu oli ollut niin harvinaisen lämmin. Varsinkin olivat yöt kauheat, kun oli maattava vinttikamarissa, jossa ei ollut tulisijaa. Hampaat kalisivat kuin konekivääri.
Sunnuntaina kiihtyi myrsky yhä rajummaksi. Emme voineet ajatellakaan paluuta silloin, niinkuin oli aikomus ollut. Maanantaina iltapäivällä päätimme kylmän tähden ja eväiden puutteessa pakostakin lähteä paluumatkalle myrskyn yhä raivotessa.
Vaivoin saatiin ennen sitä täkyverkko nostetuksi. Se oli kuitenkin niin täynnä kutukiiskiä, että se täytyi jättää — niin uusi verkko kuin olikin — saareen lokkien hyväksi! Kalojen poistaminen olisi ollut tuiki mahdoton.
Paluumatka pienessä purjeveneessä oli vaarallisimpia retkiä, mitä eläessäni olen tehnyt. Laineiden vaahtopäät löivät alituisesti pienen aluksen ylitse niin, että vettä oli alituisesti ajettava voimien takaa veneestä. Usein katosi perää pitävä toverini hyrskyjen taakse näkymättömiin.
Minun edessäni istui kauhun valtaamana vanha palvelija, joka kuului niihin onnettomiin, jotka aina veneessä ollessaan istuvat kuin tulivuoren partaalla. Joka kerta, kun laineet löivät aluksen yli, karkasi hän kaikilla voimillaan käsivarteeni kiinni. Eivät auttaneet hyvät eikä pahat sanat! Kauan jäljestäpäin oli käsivarressani mustelmia hänen otteestaan!
Hurjaa vauhtia mentiin eteenpäin päämaston kaartuessa kuin jousi. Vaikein kohta, viimeinen selkä oli vielä jäljellä. Istuimme kovassa jännityksessä äänettöminä eikä puhelu muutenkaan olisi kuulunut kokasta perään, niin raju oli meren pauhina. Kiidämme viimeiselle selälle, jonka takaa jo satama näkyy. Myrsky puskee täällä vielä rajummin ja masto taipuu kuin luokki. Ja niin kuuluu äkkiä ankara rojahdus, masto taittuu ja kaatuu purjeineen vinosti laidan yli mereen. Tuho oli tullut. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin, että olimme siksi likellä satamaa, että meidät oli huomattu ja tultiin apuun. Henki oli pelastettu.
Esimerkkinä myrskyn kaameudesta mainittakoon, että satamassa oli kaiken aikaa ollut muuan iso Pietarin ja Tornion väliä kulkeva höyryalus uskaltamatta myrskyn ja veden alenemisen takia jatkaa matkaansa. Sepä olikin meille onneksi, sillä siitä meille apu tuli.
Läpimärkinä ja viluisina saavuimme vihdoin kotiin.
Muita seurauksia ei minulla ollut tästä niin hyvillä enteillä alkaneesta ja niin surkeasti päättyneestä kalastusretkestä kuin se, että sain muutamia päiviä maata liikkumattomana vuoteessani kovien selkä- ja hartiapistoksien takia.
Oli miten oli, mutta yksi mielenkiintoinen elämys oli taas kuitenkin eletty! — — —
Lintutieteellisessä suhteessa ovat Uuden Kaarlepyyn seudut erittäin mielenkiintoiset.
Kun Pohjanlahti Merenkurkun kohdalla ikäänkuin pusertuu kokoon laajentuakseen sen molemmin puolin, seuraa siitä, että merta seuraavien muuttolintujenkin reitit täällä lähenevät toisiaan. Jos auringon noustessa keväällä muuttoaikana liikuskeli pitkin Lapuanjoen suusta merelle päin pistävän, noin 7 km pitkän niemen lakeilla rannoilla, oli tilaisuus nähdä sangen runsaasti muuttolintuja, varsinkin kahlaajia.
Erittäin hauskat olivat mustan ja valkoisen kirjavat, heleänpunakoipiset rantaharakat, kurmitsat, sirriäiset y.m. Ja vähän väliä lensi pään yli hanhiparvia ja joutsenia.
Varsin runsaasti näki joutsenparvia myöhään syksyllä. Ne viipyivät silloin matkalla etelään viikkojakin matalien lahtien mutaisissa pohjukoissa.
Elettiin marraskuun ensimmäisten kovien pakkasten aikaa. Yö oli kirkas, kylmän raitis ja täysikuu käsissä. Tiesin, että matkajoutsenia eleli juuri niihin aikoihin joen suupuolella. Kun matka oli pitkä, läksin sille aikaisin ennen päivän nousua.
Hiljainen, pehmeä kosken pauhina lauloi kehtolaulunsa nukkuvalle pikkukaupungille. Prinsessa ruusunen nukkui lumivalkoisessa kehdossaan Topeliuksen ylhäissukuisen keisarikukon pitäessä vahtia korkealla vanhan, puisen kirkontornin huipulla. Täydellinen hiljaisuus! Missä herättävä ritari?
Jopa saapuu, mutta hieman toisessa muodossa kuin sadun hieno prinssi. Öinen hiljaisuus särkyy melkein räjähtäen. Kuuluu räikeä, rosoinen ääni, jotta pienet puutarhat värähtelevät: "klockan är tre slagen" (kello on lyönyt kolme), viimeinen tavu hyvin pitkä ja korotettu.
Siihen aikaan valvoivat yövahdit uskollisesti kautta yön huolehtien siitä, että arvoisat porvarit saivat nukkua yönsä rauhassa. Sattuuhan sitä joskus rauhallisimmissakin yhteiskunnissa öiseen aikaan pieniä kahakoita, tulipalon alkuja t.m.s. Niin, ja sitäpaitsi saivat herrat tulta hollantilaisiin sikareihinsa palatessaan yöllä kortti-illoiltaan!
Muistan, että kun ensimmäisen yön nukuin kaupungin majatalossa, heräsin monesti säpsähtäen noihin kummallisiin huutoihin ihmetellen, mitä ne oikeastaan olivat, oliko kyseessä tulipalo vai tappeluko?
Mutta kun niihin tottui, oli noissa pimeästä tulevissa öisissä huudoissa jotakin menneiden aikojen hiljaista rauhaa ja turvallisuutta. Oli kuin olisivat huutaneet: nukkukaa rauhassa; täällä sitä vartioidaan! Hereillä ollaan! —