Part 7
Uusi säynävä — ja tuskin olin saanut siiman ulos, niin oli jo kolmas ja otteista päättäen suuri hauki tulossa. Sen kanssa reistailin aika kauan ennenkuin sain sen ilman haavia veneeseen; se painoi 10 vanhaa naulaa. Ja niin sitä jatkui — hauki hauin perästä. Myrsky oli nyt pahimmillaan ja veden pinta yhtenä vaahtona. En ole pitkänä kalastusaikanani vielä sellaista saantia nähnyt. Tuli muiden muassa yksi Lummeneessa hyvin harvinaisia vanhoja herroja, joka painoi 18 naulaa. Mutta siinä olikin työtä kovassa tuulessa saada se ylös ilman asetta. Pistin viimein molemmat käteni sen pään alle ja kallistaen venettä nostin sen pään veden rajassa olevalle laidalle, jolloin se tavallansa itse keikahti veneeseen.
Niitä olisi saanut vaikka kuinka paljon, jos olisi jaksanut soutaa ja elleivät täkyni olisi loppuneet.
Täytyi siis keskellä tätä sanomattoman hauskaa urheilua ruveta ongelle.
Olin silloin tällöin taistelujen väliaikoina luonut silmäyksen järven toiselle puolelle ja liikkeistä päättäen olivat sielläkin täydessä touhussa.
Ennen minua olivat hekin asettuneet ongelle.
Kun olimme suurella vaivalla saaneet vain muutamia särkiä, lähdimme taas kukin omalle suunnallemme yhtyäksemme Sorolan talossa yöksi.
Veljeni souti Matosalmen kautta Kalalahtea kohden, ja pian sieltäpäin alkoi kuulua pyssyn paukkinaa, hän kun oli joutunut sorsaparvien kimppuun ja jättänyt siksi aikaa hauit oman onnensa nojaan.
Auringon laskettua saavuimme molemmat venekunnat Sorolaan. Veljelläni oli 7 haukea, minulla 12.
Seuraavana päivänä olimme aikaisin liikkeessä, vaikka tuuli oli yhtä raju.
Eri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa.
Veljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki väsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa tilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat syömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme oli 24 haukea.
Kyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin.
Monta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä enkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne tehnyt aivan "hukkareisujakin".
TALVIYÖN ELÄMÄÄ POHJOLASSA.
Lumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon hinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan epätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä sinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten pystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina valkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme viheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät ympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat suurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan rastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen sulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot tulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä.
Niin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat vastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit!
Kalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot talvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän iloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi elegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö.
Naristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien rikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin.
Rastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee näkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä mestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan. Järvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien jääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin tunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista, unista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä tunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia.
On kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua.
Ennen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit ovat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät, paukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja viulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset!
Rikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen!
Ja me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille yksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon sinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat revontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat kerrassaan hurmaavan kauniita.
Olen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään niin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten kultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun valaisemia.
Mutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo pimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit tekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä kuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja lämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve kultainen päivä!
Harmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha mummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen seuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä haltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet aina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve!
Kaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja kiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja alta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia? — Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin lämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla ampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut.
Jo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät — tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän mummo. —
Pian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan vieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot, joita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä. Kasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut ryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä vievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan koko ruumis on oleva kirkastunut.
Ikäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä, heleänvalkoinen juova ulos pimeyteen.
Ilmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin etenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja reen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä takamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin päivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen: peijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi niin monta paikkaa tien varrella tutkittavana!
Mutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin kotiväki ja kotieläimet.
Riihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä pallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on pakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten suojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä sarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle, jossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten usein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan tutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut.
Ja kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle, kuuluu sieltä kaikuva "kirrik" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja, joiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit loistavat niin komeasti.
Kun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt navetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen punatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin talvinen aurinko jo näkyvissä.
Uusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut.
KETUN UROTYÖ.
Se kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään "laivurijuttu".
Se on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä "äkkiväärien" ääressä miesten puhdetöitä tehdessä.
Ei sitä Kala-Matti keksinyt tuntikausia pohjaongella selkäluodolla istuessaan tahi Sysi-Jaakko "nurkantakaisten" innokas tupruttaja, vaan se on tosi tapaus, jonka minulle kertoi muuan Niemistön maalla asuja, jonka sanaa minulla ei ole vähänkään syytä epäillä. Kertomuksen todenmukaisuuden otan siis omalle vastuulleni.
Niemistön maa on Padasjoella ja on laadultansa oikein "Mikkojen" luvattu maa, kuten sanotaan. — Ja kyllä niitä junkkareita siellä onkin oikein "Porvoon mitalla".
Onhan niitä tosin vähän harvennettukin — mutta yksi vihalainen ei mätästä rakenna.
Seutu, jonka korkein kohta on sangen kivistä ja kallioista, liikamaista, visakoivua kasvavaa hylkymaata, sijaitsee kahden ison kartanon, ison kylän ja Päijänteen välillä.
Kaikki edut siis Mikkolan talon varaksi: hyvät lymy- ja pesäpaikat sekä laajalti ympäri moninaista metsästysmaata.
Kun kartanoissa lanta ajetaan pelloille tahi tehdään syysteurastukset, silloinpa Mikkolan väkikin on liikkeessä ja pitää iloista elämää kylän variksien kanssa.
Kylän rakennuksista ne eivät silloin paljon välitä eivätkä pelkää kartanon suurta "Jaakkoakaan" juuri ollenkaan. Ovathan ne tottuneet vanhasta vaarista alkaen pitkin vuotta kuulemaan Jaakon mahtavaa mutta vaaratonta haukuntaa öisin. Ja niin ovatkin sen seudun ketut tulleet kuuluisiksi rohkeudestansa ja tottuneet "noukkimaan" kartanossa asuvan Hilma-tädin kanat toisen toisensa perästä.
Haikeaksi surukseen sai täti nähdä, kuinka Helmit, Pärlat, Fannyt ja muut lemmikit saivat rottien, hiirien, päästäisten, siansuolien ja muun "paholaisen rosollin" kanssa ottaa osaa nälkäisten kettulaisten vatsain tarpeen tyydyttämiseen.
Mutta ei siinäkään kyllin; saivatpa karitsatkin heittää viattoman henkensä samaa tarkoitusta varten. Tuskin olivat pikku vuonat syntyneet ja kankeilla, paksuilla jaloillaan hyppien ruvenneet nauttimaan kesäilmasta, niin jo oli kettu kuin paholainen niiden kurkussa ja vei ne emon silmien edestä, vähät välittäen sen etukäpälien turhasta rummuttamisesta.
Olivatpa ne peevelit kerran aikoneet tappaa muutaman kuukauden vanhan porsaankin, jonka surkeat hätähuudot kuitenkin pelastivat sen joutumasta Mikkolan isännän juhannuskinkuksi!
"Sellaisia 'kommervenkkiä' ne meillä vuosittain panevat toimeen, ne perhanan torakot" — lisäsi torppari.
"Eikö teillä ole koiraa, joka ne kyöräilisi pois?"
"No, onhan meillä tuo Musti-pahanen, mutta sekin tuli niin lihavaksi ja laiskaksi sitten kuin — ‒ ettei tahdo viitsiä. Näyttää melkein siltä kuin olisivat senkin 'vietävät' vain paremmin kotiutuneet, sittenkun saivat niin läheisen sukulaisen taloon ja parrassaan eli paremmin hännällään nauravat meikäläisten huolille."
Kun muutamia vuosia sitten kävin siellä, onnistuin muiden kettujen ohessa saamaan tapetuksi yhden oikein vanhan herran — oikein torpparien "lemmikin". Olin näet siellä olevia metsästysmaitani luvattomista jäniksen ansoista perkaamassa, kun jäljissäni tuli erään "patruunan" omistama "puolivillainen" jäniskoira Halli. Se sai kuin saikin tiheästä kuusinäreiköstä liikkeelle siellä talvikortteeria pitävän hankipojan ja paukutteli juuri, kierteinen häntä tutisevassa liikkeessä — vastajälkiä täyttä kurkkua, kun eteeni ilmestyi kartanon halkotiellä kummallinen olento ihailemaan Hallin kauheata haukuntaa. Se oli pystykorvainen kuin kettu, mutta häntä lyhyt ja sangen tuuhea sekä aivan pystysuorassa asennossa.
Ennenkuin sain selkoa, mikä elukka se oikeastaan olikaan, katosi se muutamien sekuntien kuluttua kuusimetsään.
Jäljistä näin sittemmin, että se oli kettu ja vieläpä isokin.
Palasin kotiin ja seuraavana päivänä kaatui sama herra parin metrin päässä siitä paikasta, missä edellisenä päivänä olin sen nähnyt.
Merkillisintä oli, että sen häntä, joka oli selvästi jo sen pentuna ollessa katkennut syystä tahi toisesta, oli aivan lyhyt, mutta sangen tuuhea. Ja se rustinki antoi ketulle, omituisessa liikkeessä kun oli, tuon koomillisen ulkonäön.
Muuten ei ole ihmeellistä, että sellaiset vapautta rakastavat mieronkiertäjät kuin ketut viihtyvät Niemistön maalla. Sieltä on nimittäin sangen laaja ja kaunis näköala.
Etelässä ovat Verhon kartanon laajat viljelysmaat ja niiden keskellä kartano. Näköalan taustana on Liimanpohjan lahti, jonka takana kohoaa Maakesken kangas. Idässä näkyy Päijänteen selkiä aina Kirjoisiin ja Kelveneeseen saakka ja pohjoisessa on sakea metsä, jonka takaa Saksalan ruokakellot kajahtavat kaukaa, ollen ketuillakin hyvänä merkkinä siitä, milloin iltaisin niityt ja vainiot tyhjentyvät ihmisistä ja heidän metsästyksensä alkaa.
Juuri tänne oli vanha narttu rakentanut pesänsä lähelle torppaa.
Kuinka olikaan, oli muuan torppari päättänyt kostaa tälle "korvenperkaajalle" kaikki sen ilkityöt ja sai kun saikin pesäpaikan selville, mikä ei ollutkaan vaikeata keksiä sinne vuosien kuluessa kasaantuneitten monenlaisten ja monenkarvaisten ruuanjätteiden takia.
Pitkäaikaisen hakemisen jälkeen määräsi hän poikasten makuusijankin ja sai ne, kun raukat vielä olivat pieniä, eräänä kauniina kevätkesäpäivänä kiinni jok'ikisen, kun ne vaaraa aavistamatta loikoilivat auringon helteessä pesän suun edustalla.
Poikaset pantiin koppaan — ja sitten lähdettiin muutaman kilometrin päässä olevaa kotia kohden marssimaan. Torpassa peitettiin koppa, sidottiin lujasti loimella ja vietiin navettaan. Varmuuden vuoksi lukittiin vielä navetan ovi yöksi.
Tyytyväisenä torppari pani sinä iltana maata, kun hänen kostonsa oli onnistunut, ja hyvät palkinnot oli saatavana ketunpoikasten tappamisesta.
Mutta torpparimme oli nuolaissut ennenkuin tipahti. Hän ei voinut aavistaakaan, että revon kuuluisa viekkaus olisi kehittynyt niin pitkälle. Sillä kun aamulla tultiin noutamaan pentuja, olivat kaikki poissa, vaikka ovi oli lukossa. Siis Kettulan rouva oli tehnyt sankarityön, jonka vertaista ei mikään eläin ole kyennyt tekemään. Miten se oli tapahtunut, selvisi sittemmin, kun asiaa lähemmin tutkittiin.
Samana päivänä, jolloin torppari oli tehnyt Kettulassa tuhojaan, oli emä palannut auringon laskiessa kotia laahaten muassaan kuovin, jonka se tavalla tai toisella oli pyydystänyt kartanon alla olevan vetisen niityn viidakosta.
Ilta oli kaunis, ja jos kettu olisi valppaalla silmällään voinut nauttia luonnon kauneudesta, niin olisi se voinut sinäkin iltana tehdä sitä runsaasti. Saksalan puolelta olisi se kuullut metsäkanan räikeätä ääntä Suotajärven torpan lähettyvillä olevan lammikon rannalla. Verhon puolelta taas vilkasta kevätillan elämää niityllä. Päijänteen rannalla: sieltä heinätavin rääkyntää, täältä kuovin huutoa ja etempää selältä kaakon surkeata parkumista. Ja kaikkialta ympäristöstä rakastuneitten sammakkojen intohimoista kurnuttamista.
Mutta nyt oli leikki kaukana. Missä olivat lapset? — Missä vanhempien toiveet? Missä tulevat kanojen noukkijat? — Missä peltopyiden sieppaajat? Missä viekkauden perijät — missä Niemistönmaan haltijat?
Poissa olivat kaikki! Ei muuta kuin lähteä hakemaan — ehkei ole kaikki vielä hukassa? Ahaa! Tuntuu hieno, jos ei vieno ketunlapsen haju. Mistä? — Tuolta päin!
Oikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen täällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata!
Kyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä täytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät suorastaan torppaan!
Otaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli saanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta.
Kun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella vaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä kaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta puolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan puolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä. Kun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi arvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka suurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi.
Sitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta kertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin yötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei tullut mennyksi, kun luuli "elävien" niitä vain ahdistelevan!
Kun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut ponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty käytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut murrettava ennenkuin navettaan päästiin.
Kun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita, oli sekin yritys onnistunut.
Näin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän Ariadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen hampaiden ja käpälien avulla.
Tätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla kuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen kultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha koti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty.
Semmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö.
KASVIKUNNAN ETUVARTIJAT.
Syksyn etuvartiojoukkue oli saapunut tuoden muassaan kirkkaita, raittiita aamuhetkiä, sumuisia selkiä, huurretta, riihentuoksua ja punoittavia puolukoita. Kesän lämmin vihreä oli vähitellen vaihtunut syksyn raittiimpiin, hienoihin, loistaviin väreihin, lehtikeltaiseen ja lehtipunaiseen — luonnon viimeiset tuliset jäähyväiset kesälle! —
Missä sekametsä kuvastuu kimmeltävään ranta-aallokkoon, siellä ovat värit erikoisen kauniit. Niin — epäilemättä kilpailevat hakamaamme tähän vuodenaikaan — sanoisimmeko kevätsyksyllä — amerikkalaisten lehtimetsien, mangnoliain ja vaahterain valtakunnan kanssa, jos kohta eivät saavuta niiden valtavaa väririkkautta.
Korkkisoluja on muodostunut varren ja lehtien välille estäen kaiken ravintonesteiden kulun. Vanhat lehdet, kesän kauneimmat koristeet, on tuomittu kuolemaan muutettuaan värinsä. Yksitellen putoavat ne sulavalla liikkeellä maahan, heleän kullankeltaiset vaahteranlehdet etunenässä. Niitä seuraavat sitten punaisina hehkuvat pihlajanlehdet, keltaiset koivunlehdet ja niin edelleen toinen toisensa perästä — valon värilämpimät kyynelet pimeän voittokulkueen lähestyessä.
Ennen pitkää seisovat lehtipuut paljaine, joustavine oksineen valmiina vastaan ottamaan syysmyrskyjen musertavaa syleilyä. Suorina, valkoisina marmoripilareina kohoavat niiden joukossa koivut, alustanaan pudonneitten lehtien muodostama itämaisin värein loistava pehmeä matto.
Suursyksy pimeänä, myrskyineen, sateineen on alkanut kulkunsa yli maiden, vesien. —
Kuolemaa seuraa kuitenkin aina elämä!
Kuolleet lehdet muuttuvat syyskosteuden vaikutuksesta ihanaksi ruokamullaksi. Kaiken katoavaisuus ei pidä enää paikkaansa — mullasta kohoaa keväällä uutta kasvillisuutta. Kuolleet lehdet ovat eläneet aikansa kesän ihanana kauneutena, ne ovat suorittaneet tehtävänsä, jolla on ollut mitä suurin merkitys.
Nehän ne ovat muuttaneet ravintoaineet siihen muotoon, että kasvit voivat käyttää niitä hyväksensä; nehän antavat Pohjolan maisemille tuon erikoisen leimansa; ne antavat pikkulinnuille sopivia pesimis- ja olinpaikkoja; suuremmille eläimille suojaa polttavaa aurinkoa vastaan, puhumattakaan niiden hyödystä ravintona. Ne tasoittavat ilmaston pitäen yllä kasvien menestymiselle tarpeellista kosteutta. Lahonneet lehdet ovat hakamaiden kasviston parasta ravintoa, tehden nuo maat kotieläimille soveliaiksi laidunmaiksi. Puutarhuri valmistaa niistä parhaimman multansa.
Veteen liuenneet ravintosuolat, joita kasvit ottavat juuriensa avulla maasta, eivät ole siinä muodossa, että kasvit ilman muuta voisivat käyttää niitä hyväkseen. Ne johdetaan sen vuoksi lehtiin, joissa samoin kuin ilmasta otetusta hiilihaposta ja vedestä muodostuu lehtivihreän avulla kasveille sopivaa rakennusainetta.
Maassa on kuitenkin suuri joukko ravintoaineita, joita korkeimmat kasvit eivät ollenkaan tahi vain hyvin hitaasti voivat ottaa itseensä. Ne tarvitsevat näin ollen apulaisia, ravintoaineiden kuljettajia.
Tuo tärkeä tehtävä on uskottu alempien kasvien ryhmälle ja niistä lähinnä sienille. Sienien luokkaan kuuluu suuri joukko erilaisia kasveja pahamaineisista mikroskoopillisista jakosienistä (bakteerit) aina suuriin, komeisiin helttasieniin saakka. Kiinnitämme huomiota tällä kertaa vain jälkimmäisiin.
Kun sienillä ei ole lehtivihreätä, voivat ne ottaa maasta vain valmiiksi valmistettuja ravintoaineita lahonneista kasvi- ja eläinjätteistä. Yhtä nopeasti kuin ne lämpiminä, kosteina syysöinä kasvavat, yhtä upeasti ne kuolevat ja mätänevät, tullen siten suorastaan kasvikunnan käytettäviksi. Lyhyen elämänsä ja nopean kuolemansa kautta ne tuottavat korkeammille kasveille monta tärkeää ravintoainetta, jotka olisivat jääneet iäksi käyttämättöminä maahan.
Sienien parhaimpia olinpaikkoja ovat tiheät sekametsät, joissa suuret lehtimäärät mätänevät varjostavien puiden alla. Mutta tavataan niitä vähin muuallakin: hakamaissa, havumetsien sisämailla, peltojen aukeilla, keskellä piikkistä ruissänkeä tahi reunustavat ne pihoja, teitä ja polkuja.
Ne ovat syksyn kukkia, jotka lehtisadon jälkeen antavat kolealle kuolleelle syysmaisemalle elämää ja väritystä. Niinkuin moniväriset kukat kesällä koristavat viheriäistä ruohikkoa, niin sienet syksyllä lumoavat silmää kauniisti loistavin keltaisin, punaisin ja valkoisin värein. Nämä värit esiintyvät — kuten vuokot ja primulat keväällä — sitä voimakkaammin syksyistä keltaista tai ruskeata maata vasten. Minkä vaikutuksen tekeekään heleänpunainen kärpässieni, vaaleat jäkälät, kellanruskeat sammalet tai tummanvihreät puolukanvarret taustanaan.
Ja sammalia, samoinkuin jäkäliäkin, on kaikkialla. Ne ovat kasvikunnan esitaistelijoita nekin. Niitä näkee kivillä ja kallioilla, ne kiipeävät ylös puihin tahi alas kosteimpiin soihin, niitä kasvaa tropiikin kuumimmista erämaista aina napamerien jääkylmiin tuntureihin saakka — paikoilla, joilla mitkään muut kasvit eivät voisi tulla toimeen.
Jäkälät syövyttävät hienoilla juurihapsillaan kovimman kiven pintaa ja kokoavat itseensä sitä tomua, jota tuuli tuo muassaan. Kaikkialla muodostavat ne ohuen multakerroksen, jotta uudet tulokkaat — korkeammat kasvit — löytävät valmiiksi katetun pöydän. Jäkälien ja sammalten hienoimmat latvat muodostavat porojen pääravinnon ja tekevät siten pohjoisten kansojen elämän heidän karuissa maissaan mahdolliseksi.
Meille, vanhoille ja nuorille, tarjoovat ne kuitenkin suurimman nautinnon väreillään, jotka ovat yhtä kauniit kesällä kuin syksylläkin. Tarkastapa veneretkilläsi järvelle päin kallistuvaa, sammalten peittämää kalliota. Mitkä ihanat värit! — Keltaista, ruskeata, viheriätä! Minkä vaikutuksen tekeekään tuossa kauniissa, luonnon itsensä muovailemassa taulussa pienet kallion halkeamassa kasvavat punamarjaiset pihlajat, tummanvihreät sianpuola-alueet tai heleänpunainen kärpässieni!
Ulompana vainiolla seisovat ukonsienet korkeina, suorina, kauniina kuin äsken maalatut huvihuoneet, joiden alla moni pikkueliö hakee turvaa syksyisiltä sateilta.
Tummille, kasvittomille maille kuusimetsässä antavat tulisesti loistavat haarukkasienet ja tuohikattoiset punikkitatit uutta elämää. Vieläpä kovaksi survotut pihamaat ja tienreunuksetkin saavat vaihtelua niillä kasvavien, hauskasti pyöristyneiden maamunien kautta.
Ja kaikki tuo ihanuus kuuluu alaspoljettuun pintakasvullisuuteen, kasvikunnan etuvartijoihin.
VILLIT ELÄIMET KOTIELÄIMINÄ.