Part 2

Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta, kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja ammuin sen lentoon lähtiessään.

Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.

Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.

Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset, keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana "murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —

Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon. Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat katosivat silmieni edestä — ja nukuin.

Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen, jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.

Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin, mutta ne lensivät pois koko saaresta.

Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini, ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä, kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.

POMPPE — VALIOKOIRA.

Pomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan etsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei se siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään palkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä siihen aikaan vielä ollutkaan.

En voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä velikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin "hienoon" paikkaan kuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä niistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain posteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti kuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä vanhan "vellikellon" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut koirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä markkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja ennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä et koskaan ollut tottunut.

Eivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä vaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana, tuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa sielukellojasi. —

Ja semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat muistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet.

Pompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti kunnallisneuvos F., tehtaan omistaja.

Ei isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee ollut jokin "kuunhaukkuja" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen taas "makkarakoira" Helsingistä.

Vanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa koiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin viemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille kaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä ollut "parempaa verta", koska jälkeläiset olivat niin pulskia. "Kauniita poikia", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai!

Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin vanhaan kotiin.

Istuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni, joiden sylissä se vuorotellen makasi.

Se oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen, ryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen, paksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva "räkänenä".

Puolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta, se kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava bassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin uutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet suljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä.

Ja niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä tuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen.

Pomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen koira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos "Eläinten elämästä", I osa, niin löydät sieltä kuvan "vesikoirasta", joka sangen paljon muistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen, väriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen; se esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen "simpsetti". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla koirilla sen sielunelämän ilmaisijana. "Häntänsä pohjasta" Pomppe nauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä iloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: "Terve, terve ihmiset!" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se antoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston kohoavalla juhlallisella hännällään, että — "voi suutari, täällähän niitä sorsia on viime yönä liikkunut!"

Mutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis, se oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia.

Sen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän perhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan kotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla vauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin sattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta erään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen "Turre"-nimisen villakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua vastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa.

Muuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli ihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään pahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti itsessään.

Kun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni naimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän suosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se iäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana uskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän, surullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi sanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista oli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! —

Kun me nuorina ylioppilaina palasimme "joulukalaaseista" usein vasta aamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin säännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos silloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin Pompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten: "Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä."

Muuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa kekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta kuin että saappaat vietiin kyökkiin "lankattaviksi", tahi reet vedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo kaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse kurkistamaan ja odottamaan lähtöä.

Kun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä vallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin sattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan suureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja neitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten nuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin lumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta tarjotinta.

Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa. Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!"

Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia, vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa hänen mielestään.

Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä ei milloinkaan saatu luopumaan.

Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle, näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää. Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.

Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä, vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen neitien ja keikarien niskaan.

Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa kuin rotukoira ainakin.

UKKOSSADE.

Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu, joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.

Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla, punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja viheriäisten vainiomerten takaa.

Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon, latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin, tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi peittävät silmänsä ja korvansa.

Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin "myyrän".

Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä, liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä. Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.

Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti. Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.

Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus. Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä, matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —

Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle auringon laskua ihailemaan.

Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.

Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta, mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa, harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin vivahteita.

Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle — vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja ruumis alaspäin kaartuneena.

Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.

Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan jonkin tunnin, korkeintaan päivän.

Häiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen, leikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen kuolema nurmikolla.

Mutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se kuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa ylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa oloissa kuin itse korento.

Olemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen välissä järven rannalla.

Olemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka, joskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa maailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun häidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella nopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö. Sillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä kuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se tulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää vihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä voimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se sitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle lehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen leuoillaan.

Ennen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja murhenäytelmä uudistuu.

Ihailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren väreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle.

Kulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen sammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne osaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia ollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa ukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille etanoillekin.

Hakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen yli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva hidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa pitkin.

Väkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja vaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme. Lukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja kosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla lehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla.

Pysähdymme hetkeksi sillalle.

Mikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata — muinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä!

Jokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla suojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu taivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis miltei pystysuorassa asennossa.

Suon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle tuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja, kauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema lukemattomine saarineen ja siintävine selkineen.

HIETA-AMPIAINEN METSÄSTÄJÄNÄ.

Jos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan ääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean kauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä, tahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei näkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi kuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä on sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa istuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan värityksen.

Tätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä vaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin hyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab (hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan esille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä varmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin ihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen virtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen monta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla, tarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma ja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen päiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat muodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon, tapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. —

Nyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen tahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi kaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta kaikuva Ammophila.

Hieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin (elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon ihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin unohda.

Yhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä turvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa suhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan muodostunut.

Ja äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun ylläpitäminen.

Hieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta lieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen elämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat "rakkauden työtä" — sikiöiden toimeentuloa.

Se kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten toukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi. Ja tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan erikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan ainutlaatuinen ja omituinen.