Part 3

Pää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät ja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy liikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis on oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja leveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen sekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella sekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän sukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät voimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet, suhteellisesti kapeat lenninsiivet.

Kokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan vaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon tapaisen.

Kapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää hieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien suurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa.

Seuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä semmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Maasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen kunnas.

Ilmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä.

Polun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja kalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli mahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän ruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat ja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden silmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa tavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet — kovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä "junaa". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen, suuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja rihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta sorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies hallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä.

Mutta tilanne muuttui ennen pitkää.

Luonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat ja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin kuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi odottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa; mutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt.

Näkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin lähempänä kuin koskaan ennen.

Aivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt polkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen yläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin, selvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen mahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla iholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas palasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen nopeudella ylhäältä toukan kimppuun.

Silmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen, kun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä jäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu kaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää henkensä.

Keskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli rajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat voimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat kuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan pään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä viskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin puolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi. Pitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin sivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä istuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla myrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo ensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui alas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo koko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen ei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni pitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen lepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja hieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa.

Lamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti vatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa paisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan liikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä suurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta. — Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan samaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky!

Mutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut voimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin raastaminen "hautausmaalle" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko.

Pontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän lävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat lehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli tungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta kuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat vastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m!

Hieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita "niskasta" ei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken, istuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka kuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä notkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti viimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä tasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan. Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia.

Tultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin noin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen kerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut nyt mitään erikoista.

Hieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi toukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä, pikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni edessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli selvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta. Tutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi nyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään toukkaa aukosta sisään.

Tunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui siihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua palasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin pikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään erottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin.

Esimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa yhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun viimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt aukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen askartelua.

Kaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli, että perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena, kunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä hyödyksensä.

VÄHÄN METSÄSTÄJÄKAVEREISTA.

Metsästäjäkaverit muodostavat aivan erikoislajin ihmisiä, niin väitetään. Niillä on monta niin luonteenomaista tunnusmerkkiä, että ne helposti voi erottaa tavallisista ihmisistä. —

Linné jakoi ihmissuvun kahteen osaan: viisas ihminen (Homo sapiens) ja metsäihminen (Homo silvestris). Nyt on kysymys siitä, mihin luokkaan nämä kaverit kuuluvat: ovatko he H. sapiens vai H. silvestris (viisaan muunnos). Toisten mielestä metsästäjäkaverit ehdottomasti ovat vähän molempia. Sitä mieltä ovat poikkeuksetta kaverien rouvat. He sanovat, että kaikilla metsäihmisillä — niin heidän omillaan kuin muidenkin — on samat tunnusmerkit: aivan äkkiä aamupuhteessa leimahtava, sanomattoman kiihkeä halu ja kiire metsään. Ja silloin joutuu koko koti mullin mallin. Rouvat, lapset, rengit, piiat, morsiamet, sedät, tädit — vieläpä anopitkin heräävät tahi herätetään ja hälytetään liikkeelle. Sitten seuraa hakemiset: kaapit, laatikot, alustat — kaikki mahdolliset ja mahdottomat kolhitaan.

Missä ihmeessä on minun reppuni? Kellä se viimeiseksi on ollut? Onko Tilta nähnyt sitä suurempaa reppua jossakin? — Jaha, tuopas se tänne ja pian!

Peijakas nyt muistan — torvenihan on Petterssonilla lainassa — voi juupeli — Ville, nouse äkkiä ja koeta keittiön kautta päästä Petterssonille, sano, että tulit nyt noutamaan sitä torvea. Mars, mars, älä nuku matkalla!

Halloo, muistakaa, ettei koiria saa päästää ulos! — ‒ Onkos kukaan nähnyt urheilukaupasta juuri tullutta laatikkoa, joka oli täynnä patrooneja — patrooneja, no panoksia — voi kauhea, kuinka te olette tyhmiä — pieniä, raskaita, messinkipohjaisia paperitykkejä — eikö ole tullut — se vielä tarvittaisiin — no onneks' kiitos, kiitos!

Nyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme Revonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen bommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille ahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin — kyllä! — Terve! —

Kuules, mamma, nyt muistan: merimiespaitani tuli aivan veriseksi selästä viime jahdissa; voisitkohan saada sen pestyksi, lähdetään vasta tunnin perästä, ja sitten pyytäisin vielä, että paikkaisit housuni takapuolesta; ne kun repeytyivät pahasti kulkiessamme Kiri Mooseksen piikkiaidan yli.

Halloo! — Menkää hitossa sanomaan, että Jaakko valjastaa Pikun — anteeksi, puhuin vain tässä välillä muuanne — (tulen sinun kauttasi) — on valjaissa — terve taas! —

Etkö ehdi — hm — viikkojako ennen olisi ilmoitettava? — tulimme istuneeksi Pekan kanssa niin kauan eilen tätä retkeä suunniteltaessa. No niin, mitäs siihen sitten voi, mutta laitas nyt vähän sapuskaa, sitä hienoa näkkileipää, pyynpaistipaloja ja kurkkua, nahkiaisia ja muutamia piirakoita; eikö ole — niin, no — ‒ ‒

Mutta onkos mulla paperosseja; ei jukulist' riitä. Elsa, hoi Elsa, juokse äkkiä ja koeta saada takatietä Wilenin puodista 5 askia paperosseja.

Ja kun sitten kaikki on kunnossa, sanovat rouvat, niin metsäihminen lähtee matkalle. Metsä kutsuu. Ei mitkään maailman esteet voi häntä enää pidättää, ei rajuilma eikä se seikka, että Kukkoset ovat aikoneet tulla ensimmäiselle vierailulle, tahi tohtorin suuret päivälliset tahi maailman ihmeellisin filmi — ‒ niin, ei mikään!

Lähdetään nyt — tulee varmaan vielä ihana ilma, kun lakkaa satamasta — muista soittaa Kukkosille ja tohtorille, että olen estetty, jos Peltonen tulee, niin anna se paperi, joka on keskimmäisen pöytälaatikkoni vasemmassa takakulmassa — en nyt muista muuta tällä kertaa — hyvästi — (kaukaa portin kohdalta) tulen hyvään aikaan päivälliselle kotia (lupaus, jota metsäihminen muuten ei koskaan vielä ole täyttänyt).

Yhteinen ominaisuus kaikilla kavereilla on, että he ovat muodonvaihdoksen alaiset. He eivät muuta väriänsä talveksi niinkuin jänis, metsäkana ja kärppä; mutta heidän koko olemuksensa on niin sanoakseni henkisen muodonvaihdoksen alainen vapaaseen luontoon päästyään. Hänellä on kaksi aivan erilaista hahmoa. Näe hänet tuomarina, kohteliaana, tarjoavana kauppiaana, tuimana, murisevana opettajana, miettivänä, tutkistelevana lääkärinä, "pakkaavana" pankintirehtöörinä, suoraselkäisenä yli-ihmisenä luutnanttina tahi muuna, niin olet nähnyt kaverin yleisen niin sanoakseni virallisen hahmon. Mutta näe sama mies metsässä, kun maa on huurteinen, ihana, raitis ilma tuoksuu vastaan havumetsästä, teerien kuherrusta kuuluu kaikkialta harjanteilta, tilhien vihellystä pihlajista ja haukku kajahtaa komeasti rinteiltä, järvien takaa ja takamailta, silloin on mies täydellisesti muuttunut — virallinen ihminen on kadonnut — kaveri on nyt vain kaveri täynnä elämäniloa, ruumiillista hyvinvointia ja veljeystunnetta toisiin kavereihin. Nyt näet miehen toisen ja — usein kyllä — paremman hahmon. Ja se virkistynyt olemus pysyy sitten jonkin päivän senkin jälkeen, kun metsästäjätoverit ovat eronneet toisistansa, ja tuottaa hyvinvointia, kuten se muutos, jonka hyvästä kiukaasta tuleva saunan löyly vaikuttaa ruumiillisesti. Mutta pian astuu taas virallinen ihminen, kukin omalla tavallaan, arkipäivän näyttämölle. —

Onpa kavereilla muitakin ominaisuuksia, joista mainittakoon muutamia.

Ne ovat m.m. hyvin musikaalista väkeä ja erikoisesti he harrastavat metsässä mitä kummallisimpia, puristettuja säveliä, pinnistävää torvensoittoa, jänisräikän räminää y.m. jazzin tapaista; illalla taas yöpaikoilla rekilauluja, gramofooneja, hanuria ja ennen kaikkea suunsoittoa. Varsinkin viimeinen on tärkeä, vaikkakin sen aiheet supistuvat yhteen ainoaan: _Canis familiaris_. —

Niin, koira on kaverille kaikki kaikessa. Tuntikausia kestää siitä puhelua ja jokainen kehuu omaansa. Se tutkistellaan ruumiillisesti kuonosta hamaan hännän päähän saakka ja henkisesti määritellään sen älyä, arvostelukykyä, ryhtiä, tyhmyyttä, taitoa, ahkeruutta, älyttömyyttä, aistittomuutta, laiskuutta; aina kuinka sattuu, loppumattomiin saakka. — Sanotaan, että jos korvat soivat, niin meistä puhutaan, jos tämä pitää paikkansa, niin kyllä vain piskiparkojen korvia kilkuttanee pahanpäiväisesti yöt päivät.

Sanoin, että kaveri harrastaa laulua. Niinpä niin, yöpaikassa reki-, sotilas- ja kansanlauluja.

Mutta ne eivät toki ollenkaan kelpaa metsässä. Sitä varten on jokaisella kaverilla omat, hänelle yksinomaiset sävelensä. Yhteisenä tunnusmerkkinä on kaikilla näillä sävelillä se, että ne ovat kiinankieliset, yksitavuiset ja sangen voimakkaat. Tavallisilla nuoteilla niitä ei voi merkitä. Liitän näytteeksi muutamia metsäihmisen lauluja metsässä.

Jos metsämies on tenori: hei, ei, ei, ei, ei, kiihtyvässä tahdissa (paussi), hei, hei, hei, ei, ei, ei, ei, ei ‒ ‒

Toinen tenori: pui, pui, pui, puijaa (paussi) puija, puija, puijaa, puijaa (korko viimeisellä).

I basso: opp, opp, opp, opplaa (paussi), hae, hae, hoppa, hoppa, hoppaaa — - — hae, hae — —

II basso: busch, busch, buschaa (paussi,) buscha (paussi), missä kissa, missä kissa (paussi), brrr...

Mitä suunsoittamiseen tulee, niin osaavat sitä miltei kaikki kaverit. Se on niinkuin veressä. Ei kuitenkaan pidä ihmetellä, jos he joskus näkevät koirien tahi riistan asiat — varsinkin matemaattiset — monistettuina — se riippuu vain pulppuavasta innosta. Tunnin osat muuttuvat kokonaisiksi tunneiksi, kokonaiset tunnit moneksi tunniksi! Kavereista on tässä kohden monenlaisia kaskuja. Kerronpa yhden. Eräällä vanhalla kaverilla oli pari ajokoiraa ja luonnollisesti sai narttu joskus penikoita. "Kaveeratessa" oli hänellä tapana innossaan lisätä niiden lukua kiihtyvässä nopeudessa. Istuin kerran ja kuuntelin toisella korvallani, kun hän "tulkitsi" eräälle vieraalle metsästäjälle koiristaan. Illan kuluessa kasvoi niiden luku yhtä mittaa ja viimein makaamaan mennessämme hän vakuutti voimalla ja ponnella omistavansa niitä 18 kappaletta! Toinen kuunteli hartaudella.

Vielä komeampi on seuraava juttu, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata. Oli muuan vanha "sunnuntaimetsästäjä" — niin minulle kerrottiin — joka oli kova "pummaamaan" ja siis aina tuli kotiin — ellei jotakin saanut ostaa — reppu tyhjänä, josta sitten kaverit pahoin laskivat leikkiä. Mutta miehemme ei ollut luonnostansa hätäytyvä. Hän hankki täytetyn jäniksen pään ja koivet ja metsästä tullessa ne sidottiin niin, että ne pistivät esille laukusta, jolloin yöpaita ja sukat muodostivat ison jäniksen ruumiin! Konstit ovat monenlaiset — vai mitä?

Metsästäjät ovat muuten aika innokkaita leikinlaskijoita. Tuskinpa niiden kanssa kilpailevat merimiehet tahi taisteluharjoituksissa olevat suojeluskuntalaisetkaan. Pilapuheet ovat muuten melkein aina laadultaan harmittomia — muita loukkaamattomia, varsinkin kun niiden aiheina tavallisesti ovat kaverit ja niiden yhteishenki hän on suurenmoinen.

Tällaisesta pilasta muuan esimerkki kaverityyppineen. Olimme jänismatkalla viisi miestä, pormestari, raatimies, pankinjohtaja, saksalainen värjärimestari ja tämän kirjoittaja.

Johtaja ja mestari olivat pieniä, laihoja ja kuivia miehiä, me muut suhteellisesti hyvinvoipia kavereita.

Johtaja oli nopsa ja vikkelä metsästäjä, joka hääri ja pyöri metsässä kuin orava — ihmisenä äkkipikainen ja kiukkuinen, mutta hyvä toveri ja "maisterivekselien" ottajille erittäin suopea. Kun haukku alkoi ja jokainen riensi ampumapaikoille, niin vaikka olisi kuinkakin kiirehtinyt, niin oli "Pyy" tavallisesti ehtinyt sinne jo ennen. Kutsuimme häntä "Pyyksi", koska hänen erikoisharrastuksensa oli pyyn metsästys. Hän kulkikin aina pyypilli huulien välissä ja nokka pystyssä puihin päin.

Totuuden nimessä mainittakoon, että en kuitenkaan nähnyt hänen kertaakaan ampuvan pyytä, mutta edellä mainittujen ominaisuuksien takia oli hänellä melkein aina jänis repussa. Pyyn ampumisessa puuttui häneltä maltti aivan kokonaan.

Raatimies oli kaveri tuota rauhallista tyyppiä, edellisen vastakohta. Ulkomuodoltaan hyvinvoipa, luonnoltaan flegmaattinen ja varustuksiltaan oman mamman lellipoika. Eväspussi ja kaikenlainen vaatetus ensiluokkainen. Repussa tavallisesti jänis, jonka sai rauhallisuutensa avulla, siinäkin "Pyyn" vastakohta. Raatimies oli verraton Bellmanin laulaja, niinkuin hänen "habituksensakin" oli hyvin paljon Bellmania. Laulajana ja pikkuvitsarina, jolloin rauhallisista kasvoista vekkuli tirkisti vain silmäkulmista, oli hän hyvin suosittu kaveri.

Mestari oli tullut Saksasta verkatehtaan värjääjämestarina ja innostunut Suomeen. Pieni ja tumma saksalainen tyyppi, joka todella nautti leikkipuheista. Puhui hyvin saksansekaista ruotsia ja jonkin suomalaisenkin sanan pisti väliin. Hänellä oli hieno saksalainen "Jagdflinte" ja muut tamineet, muttei koskaan ennen ollut metsästänyt. Tuli kiinnostuksesta. Seuraus oli siitä, ettei hän koskaan saanut "jänikse" — niinkuin hän sanoi — nähdäkään. Ei ihmeellistä, jos hän valitti, että "jänikse är schvårt zu schiessen". Koetettiin järjestää niin, että hän saisi ampua, mutta tuloksetta. Ei ollut hänellä vähänkään käsitystä, mihin asettua, eikä hän vilkkaana miehenä jäänyt yksin pitemmäksi aikaa seisomaan siinä, mihin oli asetettu. Muuten kunnon mies ja hyvä toveri, jonka sodan alettua oli pakko palata Saksaan, jossa kuoli.

Neljäs oli pormestari. Erinomainen kaverityyppi laatuaan hänkin. Toverina aivan erinomainen, laajoissa metsästäjäpiireissä tunnettu ja pidetty, paikkakunnan paras "vitsari". Olen varma siitäkin, että jos Veli Giovannilla olisi kaikki hänen "vitsinsä", ei hänen tarvitsisi vaivata päätään moneen vuoteen. Jo metsäinen ulkomuotokin oli erikoinen. Sotilaallisen suoraselkäinen, pyöreä ja lihavahkoruumiinen, pyöreät, punertavat kasvot, joissa pysty harmaa tukka, pienet vaaleat silmät täynnä eloa ja veitikkamaisuutta ja hyvin hoidetut pystyt, harmaat viikset — sellainen oli tuomarimme. Kun hän käytti pientä saksalaista metsästäjän huopahattua välttämättömille höyhenineen, saksalaista metsälaukkua riippuvine verkkoineen ja viheriällä reunuslettua metsästäjätakkia eläinkuvilla koristettuine nappeineen, muistutti hän kerrassaan jotakin vanhaa saksalaista "Oberförsteriä", joka olisi metsässä voinut opastaa vaikka itse Villeä! —

Metsästäjänä kuului hän, kuinka sanoisin, jonkinlaiseen "seurustelukaveri"-tyyppiin. Lämpimänä eläinystävänä oli hän kernaasti mukana ei niin paljon ampumisen kuin seuran vuoksi. Yksinään hän ei juuri koskaan lähtenyt maille, mutta aina seurassa, ja sellaisessa hän oli aivan harvinaisen hauska ja suosittu. Jos "Pyy" alinomaa kierteli ja raatimies marssi täynnä äänetöntä malttia, niin pormestari pysytteli uskollisesti miltei aina ylösottopaikalla. Seuraus oli siitä, että hän joskus sai jäniksen, mutta useimmiten oli verkko tyhjä. Mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. — Tässä kohden on huomioon otettava, että muutamia metsästäjiä vaivaa n.k. ampuma-ahneus. Elleivät saa saalista, niin suuttuvat he, marisevat itsekseen ja miltei raivostuvat, pilaten siten oman ja muidenkin ilon. Ne eivät ole kavereita eikä heitä kaipaisi, vaikka jäisivätkin pois seurasta.

Olen tuonut esille nämä miehet esittääkseni muutamia kaverityyppejä. Ehkä huomaatte nähneenne sen tapaisia muuallakin — eikö niin?

Mutta palaan pilajuttuuni.

Tapaus oli seuraava.

Pormestari tuumi, että eiköhän voisi edes joskus järjestää asiat niin, että värjäri saisi edes kerran hienolla tulilukollaan jyräytellä. Sanoi, hymyili itsekseen ja katosi metsään.

Haukku alkoi samassa ja painui kauaksi. Samassa tuli pormestarikin takaisin ja sanoi värjärille: "Kun menet tätä polkua pitkin, niin tulee aivan lähellä veräjä vastaan, asetu sen tälle puolelle, siinä on hyvä passipaikka, jossa saat 'gewiss jänikse schiessen'. Muista olla varovainen ja pidä erikoisesti veräjää silmällä; jänis voi tulla sen kautta, ehkä jo on tulossa; paras kiirehtiä."

Saksalainen katosi silmät ja korvat pystyssä. Haukku eteni päinvastaiseen suuntaan.

Emme vielä ehtineet hajaantua, kun veräjän puolelta kuului kovaa pyssyn jyrinää ja jytinää ja jos joitakin kummallisia ääniä.

Lähdimme heti sinne päin ja veräjällä seisoi mestari tuiman näköisenä.

"Pfui, pälkäne, schweinerei", sanoi ja nosti korvista katajapensaan takaa avatun jäniksen, jota kolme tikkua oli tukemassa.

Nyt kuului asiaan, että miehemme oli erittäin innostunut kotimaansa Fliegende Blätterin lukija. Pormestari selitti nyt, että olimme vain järjestäneet pienen Fl. Bl.-kohtauksen Suomen pohjalla. Tuima katse heltyy, muuttuu nauruksi, johon kaikki yhdymme. Oikea kaveri! —

FELIS DOMESTICA.

Hakamaa on alkukesällä parhaimmillaan. Kaikkialla on nuorten koivunlehtien aistimia ja mieltäkin hivelevää tuoksua. Notkopaikoissa on taas imelän äreä saniaisten haju. Ahopaikoilla puolukat muodostavat vaaleanpunaisine kukkamykeröineen ja kiiltävine tummanviheriäisine lehtineen kauniita aloja muistuttaen suomalaisaiheisia ryijyjä. Tuolla taas kanervikot, hiekkapohjalla kasvavat, antavat hakamaalle hienon, punertavan värityksen ja maassa pesiville linnuille erinomaisia suojapaikkoja.

Niin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut yksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin, jolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri. Ja kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat ruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja mainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata pitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen karjapolkua pitkin liikuskeleva kettu.

Ja kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat poikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä yhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään. Hakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa — lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon erinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — ‒

Tuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa, mustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija.

Se etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on ikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan naulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää.