Part 1

MAILTA JA VESILTÄ

Kirj.

A. Th. Böök

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLTÖ:

Töyryn mylläri. Metsoja ampumassa. Pomppe — valiokoira. Ukkossade. Hieta-ampiainen metsästäjänä. Vähän metsästäjäkavereista. Felis domestica. Myöhäissyksyinen eräretki Hämeen salomaille. "Vanha isäntä". Retkeilyjä Pohjanmaan lakeuksilla ja rantamailla. Muuan metsästysretki Päijänteen saariin. Onnistunut kalastusretki Lummeneeseen. Talviyön elämää Pohjolassa. Ketun urotyö. Kasvikunnan etuvartijat. Villit eläimet kotieläiminä. Loppusanat — tällä kertaa.

TÖYRYN MYLLÄRI.

Muuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon "paakari", kertoi minulle ensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden noita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä, joita tapaa enää niin aniharvoin ja joita "paakari" tiesi minun ihailevan.

"Siinä löytäisit miehiäsi", sanoi hän, "koeta kaikin mokomin päästä ukon pariin."

Uteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä haastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa Rengon rajamailla.

Sovittiin siis, että "paakari" koettaisi saada ukolle sanan, että hän kävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu monien vuosien kuluttua.

Kului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään "paakarista" enemmän kuin mylläristäkään.

Kärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut.

Päätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin "paakaria" naapuritalon puhelimeen.

"Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun mylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota — pelastit nahkas'!"

Niin tosiaankin, "paakari" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli käynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin.

Joka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä tapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin mylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini päin!

Kun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa suureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja. Ostin niitä "puoli leiviskää" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden lisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti riisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan kuuluisan "Töyryn myllärin".

Ja hän tuli kuin tulikin.

Kun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni kuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi ukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja.

Mutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja niin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä nuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän kyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä, vastasi, että sitä "ei voi tarkanpäälle tietää"! —

Kustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas metsästäjäura takanaan.

Vähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki Kustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän.

Kysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä metsämies? — vastasi hän heti:

"Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut. Enoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja häneltä sain kovan halun."

Niinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa satimilla ja loukuilla. Hän käytti "jänispauloja", neljäpuisia loukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren ilveksensäkin.

Jäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta hattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo "erell' Mikkeliä".

Vanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään ja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon tienoilla eleli usein "terriparvi", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän on kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut samasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni.

Kysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi ukko: "niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!"

Töyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana ampui "mettiäisiä karjassa käydessään".

Sitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti sytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka "purahutti ruutia vasten naamaa". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan Roopertti.

Paitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla hän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m. jalompaa riistaa.

Kysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa oli, vastasi hän hymyillen: "se oli enon plotkakorva, ranssikaula, jolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa."

Väitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain merkit tuntee.

Kun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti sen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on "piski", sanoi sitten tyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on "musta kita", virkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä kaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa!

Mitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti kohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin.

207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille, pääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean metsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka tappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri tehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti, vaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan sille.

Raudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle, mieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän jäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan.

Kuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: "ei mene mettäss'". Raudat on kovasti "kuurattava" ja voideltava voilla, joka on keitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa.

Kun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka kuitenkin oli "pikkanen ja lyhytkarvainen".

Kysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia hevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen syntynyt "hyvällä ajalla" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu. "Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää."

Ilveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden, kaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten, että toinen ahdisti edestä ja toinen "kurkkumies" karkasi takajalkojen välistä ilveksen kimppuun.

Hän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän. "Ei puhuneet mitään juur'", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten, että vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 "loikkoomista" ja niiden välillä "ravia". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen iän.

Makuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä se makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä. Jänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin syö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä.

Hän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan "mehtsijan" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme lajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton) ja kettuilveksen.

En voinut olla kysymättä ukon mielipidettä jäniksen puputtamisesta, johon hän vastasi: "Se ei ole totta, että jänis puputtaa, vaan ääni on pienen tarhapöllön."

Myöskin karhuja ja susia haaskoilta on ukko kaatanut, vaikka tosin vähemmässä määrässä.

Noista metsästyksistään hän jutteli paljon hauskaa:

Eräänä kauniina kuutamoyönä joulun jälkeen oli ukko siten pihatossa (navetassa) susia vaanimassa. Ja näkipä hän silloin, kuinka viisi sutta läheni haaskaa. Joukossa oli kuitenkin yksi iso poika, joka näkyi varoittaneen muita, sillä eivät ne sinä yönä tulleetkaan lähemmäksi, vaan katosivat "mehtään". Seuraavana yönä oli miehemme taas paikallaan. Eipä aikaakaan, niin jo kuuluu pellolta rapinaa, ja lävestä näkee hän susien lähenevän. Varovasti hän siirtyy oven kohdalle, mutta liekö heinät ratisseet, koskapa pedot lähtevät pakoon, muut paitsi "iso poika", joka rohkeasti menee haaskan luokse ja alkaa syödä. Sykkivin sydämin mylläri silloin, niinkuin sanansa kuuluivat, "pliittasi sitä takapuoleen", jolloin susi, selvästi haavoitettuna, läksi hiljalleen menemään.

Kun hänen pyssynsä oli yksipiippuinen, ei ollut muuta neuvoa kuin tarttua ometan nurkassa olevaan talikkoon ja lähteä sitten hankea pitkin juosten ajamaan sutta takaa.

Lähelle tultua ähkii tuo mahdottoman suuri susi kovasti, nousee kahdelle jalalle ja koettaa purra mylläriä päähän. Äkkiä takaperin vetäytyen Flinkman väistää hyökkäyksen ja saa tilaisuuden lyödä sutta talikolla kolme kertaa päähän, niin että se sortui hangelle.

Esimerkkinä suden suuruudesta mainitsee ukko, että se kun oli pirtin kattoparrussa kiinni, oli sen häntä permannolla.

Siihen aikaan eivät sudennahat olleet korkeassa hinnassa, koska nahasta sai sen harvinaiseen suuruuteen nähden vain 18 markkaa — muista maksettiin silloin vain 13 markkaa.

Kerran veivät sudet Flinkmanilta hyvän koiran aivan hänen nähtensä tuvan edustalta. Susia oli kaksi, joista toinen oli tullut koiraa vastaan. Koira silloin heittäytyi selälleen aivan kuin suuren koiran eteen. Samassa hyökkäsi toinen susi sivulta ja tarttui koiraan, jonka sitten välissään kuljettaen veivät yhdessä mukanaan, huolimatta siitä, että mylläri "pamautti kovia mälliä riihipihalta avaruuteen".

* * * * *

Kun ukko kahvia juotuamme oli sangen hauskasta häränsarvisesta ja visapohjaisesta, omatekoisesta nuuskarasiastaan pistänyt aimo annoksen nuuskaa nokkaansa, jatkoi hän kertomuksiaan karhunjahdeistaan.

Nuuskan, jonka hän pistää suuhunsa, kun on haaskan vieressä vaanimassa ja jolloin ei polttaminen käy päinsä, valmistaa myllärimme oman keksintönsä mukaan itse seuraavalla tavalla: 1/4 kg mahorkkaa, keitettyä kahvinporoa ja kupillinen kahvia pannaan "pottuun", joka sitten pistetään uuniin, jossa se saa olla kaksi viikkoa kuumassa, ja niin on hyvä nuuska valmis!

Palataksemme karhunjahtiin mainittakoon niistäkin muutamia tapahtumia.

Kerran keväällä, helluntaina, oli Mutulan maalla Rengossa tapettu erään äijän huono hevonen. Seuraavana yönä tultiin Flinkmanille ilmoittamaan, että karhu oli ollut syömässä hevosta ja raastanut raadon mukanaan. F. meni heti paikalle ja huomasi, että karhu oli vienyt hevosen kankaan yli metsään. Jälkiä voitiin seurata niiden oksien, sammalien y.m. mukaan, joita hevosen kaviot olivat, karhun raatoa raastaessa, taittaneet ja repineet maasta. Metsästä löydettiin haaska, jonka karhu oli vast'ikään jättänyt myllärin ja hänen seuralaistensa lähestyessä.

Tuota pikaa laitettiin lava lähellä olevaan suureen mäntyyn, oksia kasattiin ja katajia poistettiin "väylältä". F. antoi nyt miehille käskyn poistua ja "veisata ja laulaa" kotiin saakka eksyttääkseen siten karhua.

Tuskin tuntia myöhemmin F. ampui karhun, joka sai oikein "mukavan mällin" ja painoi 19 leiviskää.

Kerran hän haavoitti karhua, joka juuri oli haaskalle menossa. "Täydellä höyryllä" seurasi myllärimme ampumaansa pakenevaa karhua, joka äristen ja väliin kuperkeikkaa heittäen pakeni pensaiden ja risujen läpi metsäniittyä kohden.

Olisi se kai mennyt matkoihinsa, ellei karhun tiellä olisi onneksi sattunut olemaan joki, jonka keskelle se hyppäsi yrittäessään sen yli. Kiivettyään joen toiselle rannalle se nousi ruumistaan heiluttaen kahdelle jalalle joen toisella rannalla seisovaa mylläriä vastaan, jolloin tämä sai tilaisuuden ampua toisen laukauksen.

Sen jälkeen se kiipesi vielä lähellä olevaan kuuseen, josta se vasta rojahti kuolleena maahan.

Kerran, siihen aikaan, kun rakennettiin tietä Hämeenlinnasta "Liettaan", oli Flinkman ollut koko yön kovassa "pänningissä". Uuden tien läheisyydessä oli kaksi karhua käynyt kaurapellossa. F., joka oli maantien teossa, oli laittanut itselleen heti kaurapellon aidan taakse lymypaikan. Ensimmäisenä yönä tienraivaajat pelottivat karhut pakoon. Toisena yönä ne tulivat taas kaurapellolle, mutta silloin oli niin pimeä, ettei nähnyt edes ampua. Selvästi kuuli F. karhun "tassujen" rapinaa ja kuinka pedot söivät "päitä", kaatoivat kykkiä ja kuljettivat kuhilaita käpälissään aidan taakse, kunnes vihdoin aamupuolella yötä poistuivat. Kovin harmillista oli ukosta silloin ollut. "Olisipa minulla vain silloin ollut kissan silmät", lisäsi hän.

Myöskin näätiä, mäyriä y.m. on F. ampunut koirilla, joista hän parhaimmiksi kehui Mustia ja erästä suurta, ruskeata, Turkki-nimistä koiraa, jonka hän oli saanut Ihamäen kartanosta. Turkki oli ollut kova ilvesten tappaja.

Näädän ukko sanoi menevän niin nopeasti puissa, ettei tahtonut perässä päästä — koirilla seuratessa. Jos näätä on mennyt oravan pesään, huomaa sen siitä, että maahan on tippunut paljon roskaa, kun näätä pesään tunkiessaan laajentaa sitä.

"Meht'sikoja" hän pyytää myöskin koirilla.

Mäyrä kokoo, sanoo hän, talviruuaksi heiniä ja sieniä. Yhdestä pesästä oli hän ottanut 2 leiviskää heiniä.

Saukkoja hän on pyydystänyt paljon koirilla kautta Satakunnan. Saukosta mainitsee F., että se saattaa mennä katiskaankin kaloja pyytämään, mutta löytää sieltä kuitenkin taitavasti ulos. Hän väitti, että saukko syö hauista pään, ravuista hännän.

Paitsi tuhansittain kanalintuja on hän tappanut paljon haukkoja (m.m. kolme kotkaa). Ja joutsenkin — jouluaattona ammuttu — on joutunut myllärin saaliiksi.

En voi nyt tilanpuutteen takiakaan kertoa hänen sangen vilkkaasta kuvauksestaan metson ja teeren soitimista, joista jälkimmäinen alkaa, "kun se rastas rupee puhumaan, joka puhuu niin monta kieltä, että oikein naurattaa".

Tosiurheilijana on Flinkman myöskin innokas kalastaja ja on sellaisena tehnyt paljon havaintoja.

Kysymykseeni, onko hän huomannut, että kuun vaihdokset vaikuttavat kalojen syömishaluun, vastasi ukko: "ei suinkaan, se rupeaa nielemään, kun se lakkaa kutemasta ja sen se tekee aina kaksi viikkoa ja on taas sitten vuorotellen kaksi viikkoa ilman." Tämän hän sanoi olevan yhteydessä hampaiden kanssa, "joita se ajaa joka kuukausi".

Niinkuin muutkin luonnonihmiset on Töyryn mylläri jossakin määrin taikauskoinen. Hän kertoi noidutuista linnuista ja metsolan "mekkomiehistä", jotka ilmestyvät kannon muodossa metsästäjille salomailla. "En pelkää ruumista", sanoi hän, "mutta ei saa silti pilkata — se tuottaa onnettomuutta."

Myöskin taiteilijan taipumuksia on myllärissämme, sillä hän on metsästyksen ohessa ollut koko kulman "pillinsoittaja", joka klarinetillaan on riemastuttanut monta sukupolvea.

* * * * *

Ja kun sitten vieraamme sai päivällispöydässämme kunniasijan, tuntui meistä kuin hän — hienotunteinen ja herttainen kun oli — olisi jo kauan ollut perheemme vanha, hyvä ystävä.

METSOJA AMPUMASSA.

Makaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen tulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia ääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni ihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja tapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset satunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita entisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme pitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me vaivumme niihin. — — —

Nyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä sängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva lintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä kädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi aika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin että saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni parisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille metsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista suurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä siitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän, jos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä palattiinkaan ennenkuin iltahämärässä.

Aamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää.

Sumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja pienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä, josta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja luotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva, kuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu. Västäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti kaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen nousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä matalan karjapihan aidan yli.

Mutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää Pyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi innostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että kuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa, rakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito pohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen omistanut. Sanoin "oli", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen ja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea kippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti. Kuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos tahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea lattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä luokseen.

Pyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu Rovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen "Sporten"-lehden lukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta. Kerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi pyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin, oli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut omistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja toinen piti sitä "jokamiehen koirana". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti ensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan pysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena suojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli.

Ainoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista, jossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein jonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin surkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin selvästi: "Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen minä saanut olla mukana?" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta seurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun olimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti joutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa tietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi empimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana.

Mutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä olevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani. Päätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka ulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan Päijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen.

Ehei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä pintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit syövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven ukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat molskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä olevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat, kuului ohrasorsan mahtava "kääk, kä, kä, kä, kä" ja harjulta Kissalan talon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui perätuhdolla korvat terävinä kuin "uuden kuun sarvet" ja vilkkaasti tähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa liikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli "oikeata verta".

Kissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin muuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa on tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka osaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä on myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän ympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut metsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta. En kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön laidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin haukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään soiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin pyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen ja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin äänekkään "kok, kok", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja ilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa rauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön lävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka toisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio oli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut männynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin metrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen edemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun päin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin tähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi minut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja pyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan tulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta mäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras, valitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan, mikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta neuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine siipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja luottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja — hurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun.

Ripustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin suon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse havumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne tarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa ilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan saanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt muu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen kelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut koko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö viettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina Päijänteeseen saakka.

En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa — tästä tulee toinen leikki.