Part 5

Illan rusko kajastelee Mäenpään tuvan ikkunasta vastakkaiselle seinälle, väreilee astiakaapilla ja siirtyy siitä nurkkaukseen, jossa vanha könniläinen mittaa verkalleen aikaa.

Juho istuu ääneti pöydän päässä. Hän on äsken saanut sanoman, että Tuomas on kaatunut. Sanan on lähettänyt vanha rovasti, jolle ilmoitus on tullut. Kirje on vielä Juhon kädessä. Loppuun oli vanha rovasti liittänyt osanottonsa ja valittelunsa. Viimeisenä oli pari raamatunlausetta:

»Kiitetty olkoon Herra, joka panee kuorman meidän päällemme, mutta auttaa myöskin meitä.

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän.»

Alareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä, jolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»

Juho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli elämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät, kasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne otettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.

Mutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa odotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.

Nyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta. Roistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin kalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!

Juho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut. Liekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle ilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.

Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä takaisin.

Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.

Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä. Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä sille matkalleen jäädä.

Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun miehet harvenivat.

Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille. Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään. Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni lähtö jäädä lähtemättä.

Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru kallistaisi sinne omiensa joukkoon.

Mutta kaikkeapa tässä... Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.

Emäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.

— Mihin sinä nyt...?

Juho mietti:

»Miten sen nyt sopivasti sanoisi?»

Mutta emännän tarkka silmä oli jo kaikki huomannut.

— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän ja painui penkille.

— On tapahtunut Herran tahto.

Vanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon koski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.

— Tuodaanko Tuomas kotiin? kysyi äiti.

— Tuskin. Hautajaiset vain pitäisi laittaa ensi sunnuntaiksi.

— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa nyyhkyttäen.

Juho istahti äidin viereen.

— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin... Eivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa hautaan laskemaan?

— Totta kai. Tietäneeköhän Laurikaan?

— Niin luulisin. Ehkäpä tulee veljeään saattamaan viimeiseen lepoon.

— Jäisikin Lauri jo kotiin.

— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on saatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.

— Sinunkin! Yksinkö minä sitten jään?

— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo kevätkylvöön palaamme.

Asiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään. Äiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.

Palvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan, että yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka kaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma veli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja palpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.

XV.

Kuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin alakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan tapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun ääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.

Kolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan joukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne, missä taistelu oli alkanut.

Kolmetoista on ollut onneton luku pitäjälle.

Kuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi jääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet kaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa sankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!

* * * * *

Tähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa. Kevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot siellä ajaisivat.

Juho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen veistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten korkeudessa väräjäviä tähtiä.

Yön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui olevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen niinkuin aina ennenkin.

— Aiotko sinä isä sitten lähteä? tuntui arkussaan makaava poika kysyvän.

— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin, poika, ole niin tehtävä?

— Kyllä. _Miehiä_ siellä tarvitaan.

— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa vapaus.

— Tuskinpa vain.

— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä pian täyttää sinun paikkasi siellä.

— Kyllä, isä.

Keskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja tähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain ajoivat.

* * * * *

Sitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä oli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin viimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli. Hiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.

Syyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on selvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan kylvöllä hävitetty.

Ja siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä vahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien avaruudessa tuikkiessa.

XVI.

Jo hautajaispäivän iltana olivat Juho ja Lauri lähteneet toisten rintamalle-menijöitten mukaan. Ei joutanut viipymään, vaikka äiti olikin pyytänyt edes seuraavaan aamuun jäämään. Äiti jäi yksin niskoittelevien palvelijoitten ja vanhan Tuomaan kanssa taloa hoitamaan.

Muutamia työmiehiä oli tullut lisää taloon. Joukossa oli kaksi Mäenpään alustalaista, jotka, kapinan alkuviikoilla oli vangittu, mutta isännän pyynnöstä nyt vapautettu. Nämä olivatkin hiljaisia ja kaikin puolin työteliäitä miehiä. Emäntä ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen jalkeilla. Ihmeen vähiksi ne voimat olivatkin kevään kuluessa menneet. Navetassa ei jaksanut enää käydä töitä katsomassa kuin silloin tällöin. Palvelijat saivat siellä sotkea mielin määrin. Vanha Tuomas koetti järeällä kiroilullaan pitää puolensa piikain kanssa, mutta nämä vain naureksivat ja salaa haukkuivat häntä porvarien kätyriksi.

— Parhaita lunttuja ne ovat sattuneetkin tähän, nuo piian pirulaiset, juritti Tuomas. — Ovat niin punaisia ja solirattia, että ihan pahaa tekee. Saisi herjät passittaa ryssien mukaan, peijakkaat!

Mäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat Tuomasta ja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista punaisimpia. Apua ei ollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista. Kapinan myttyyn meno, joka nyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä olivat, vain äreämmiksi. Kysyi todellakin kärsivällisyyttä päästessä heidän kanssaan eteenpäin.

Posti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan lehteään. Kirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan lukiessa kului ilta.

Mutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä taloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina hetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja yhtämittaa ne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet vielä hengissä vai olivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes yksissä ja saivatko hoitoa, jos sinne kentälle jäivät?

Huolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen nauhanpäänkin, olisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet joka minuutti. Ja kun ei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena kulutti.

Mutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä, joita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut, ja jotka salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa kotinurkissaan.

* * * * *

Eräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin pääkaupungin valloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti kamariinsa lehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu luistaa.

Työmiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset vieläkin kannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.

Joku jälkimmäisistä virkkoi, luettuaan uutisen kaupungin valloituksesta:

— Jopahan taisi nyt punikkien pesä levitä.

— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla kuin ryssienkin lähtiessään.

Se oli kuin pommi, joka heitettiin vastakkaiselle puolelle. Se räjähti.

— Elähän kehu, ei se niin leviä. Vielä on Viipuri jäljellä.

— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään annetaan! Rotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin Hintenpurikin, rehenteli joku miehistä.

— Olkoon miten viisas tahansa, kyllä se nyt on loukussa, arveli edellinen.

— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen nenästävetäminen.

— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas nurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt käpäläkantaan, hitsiläiset.

— Elä puhu Tuomas sillä lailla, varoittivat punaiset.

— Miks'en puhu... ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne vanhaa miestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:

— Rosvoja olivat, hirteen joutaisivat.

Punaisimmat miehistä kiehahtelivat voimatonta vihaansa.

— Kyllä sinulle näytetään, ja vielä muillekin!

— Odotetaan, kunhan punaiset joutuvat!

— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien nuoleksijat nostetaan!

— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän liepeillä heilua...

— Puhuu päähänsä reikiä.

Vanha Tuomas hymähteli. Pyöritteli tupakkapurua suussaan. Jurahti:

— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä kuin punikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.

Kukapas Tuomaan kanssa viitsi kinata.

Tuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen hampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:

— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin venäläisiä veljiä haukutaan.

— Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole venäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.

— On niillä saksalaista lyijyä leivän asemesta.

— Ja lahtareita.

— Ei ole venäläisessä mitään vihaamista. Hyvä mies.

— Ja hyvälle se haiseekin, jurahti Tuomas nurkastaan.

Loppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas alkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää »Työmies» kiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä pitemmänkin aikaa.

XVII.

Vapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen talven jätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien. Vapauden viesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa sairastuneita mieliä.

Viipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun sanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa pirtissä.

Ja ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa. Riennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen maahan, jota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta painamassa. Ja kyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään: Oliko se nyt todellakin totta, että _ryssä_, satavuotinen painajainen, oli työnnetty omalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä kotoisia punaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa räkytystä?

* * * * *

Mäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle. Puheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.

Perhe oli äsken päässyt aterialta. Piiat korjasivat pois ruokia pöydältä.

— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas etenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli kylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.

Jussi otti lehden ja avattuaan hymähti itsekseen:

— Taisipa tulla nyt pippuriuutinen Mannerin miehille.

Jussi luki ääneen, melkeinpä huutamalla suuret uutiset ja virkkoi luettuaan:

— Siinä sen näitte! Joko nyt uskotte!

— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja, kivahti vanha Tuomas.

— Kas, ja täällä on jo Helsingin lehtiäkin.

— Eipä taida olla »Työmiestä».

— Ei näy. On saattanut postinkantaja unohtaa.

Jussi iski silmää Tuomaalle.

— Mihin lie »Voimakin» uupunut, kun ei ole pitkään aikaan näkynyt?

— Pohjalaiset olivat pistäneet surmansilmukkaan ja...

— Elkää tuossa nyt rehennelkö... ei sitä nyt vielä tiedä... keskeyttivät punaisimmat.

Emäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja ilon johdosta.

— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä kahvipannu tulelle!

Jussi, jonka iloisuus oli jo toisiinkin tarttunut, luki uutiset emännälle.

— Kohta sieltä isäntäkin palaa ja Lauri.

Emäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa omilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli kiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan hämärässä.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi lämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta ikkunasta tulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua. Tuntui ihmeen kevyeltä aloittaa päivän askareet.

Oli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan. Emäntä määräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja tuuletettava. Ikkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti tulvehtia joka loukkoon.

Puhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki metsästä virpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.

— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua minä hetkenä tahansa.

— Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!... Heh... ihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu... Ja miehet kynnökselle!

— Elä komenna!

— Käy itse kyntämään!

— No helkkuna! Ettäkö vastaan haraamaan! Mars pellolle!

Tuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle painuvista miehistä muutamat jurisivat:

— Saisivat äijä-kääkästä valkoiset hyvän luutnantin!

— Tai kenraalin! Nauhan vain sitoisi sille käsivarteen.

Puolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli hakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja kuistille. Emäntä hymähti:

— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä tulemaan.

— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että iltasaunalla jo tulevat.

Ja illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet tuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa kotiin.

Miehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta sitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää. Varsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin jurommaksi Tuomaan kuoleman jälkeen.

Siinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva puro, tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras. Olipahan puu katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana päivänä uusi. Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai... Nyt päästään lauantaisaunaan.

— Ovatkohan jo kauran kylväneet? virkahti Lauri.

— Eiköhän... kyllä kai Tuomas... lieneekö sitten maat tulleet kuntoon karhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.

— Jos minäkin tulen.

— Tule vaan.

Loppui niittyaukeama ja tuli talon hakamaa.

Eikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin muualla. Ja siinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa siinä ääntä!

Nyt, nyt tuli kotipelto tuossa aukeamassa!

Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin tervehtien tulijoita.

Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas ei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata voittajana kotitanhuilleen.

— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet odottaa?

— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.

Juho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt kiirehtikin...

— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai odottaneet.

— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.

Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut tikarinsa naulaan.

Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan voimattomaksi.

— Eivätkös tulleetkin... Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi odottavansa.

— Eikö äiti odottanut?

— Kyllähän minä... mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin, vaan taitaa olla nälkä... Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä osaamatta mihinkään ryhtyä.

— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt. Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella, välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia kuunnelleet.

Suvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.

XVIII.

Punamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun ei ollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan käymään, joiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.

Kevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha Kustaa oli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja makaili siinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa sanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.

Olivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan vähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan lähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee käsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja Ruotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä pohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten mukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei ainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.

Tästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan kutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat auttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.

Nytpä vanha Saara keskeyttikin vaitiolon kysymällä Kustaalta:

— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä valkoisia...?

— Mitkä niin...?

— Nepä, joista haastat... Englanti ja Ameriikka ja ne muut.

— Ka, etkö tuota nyt tolkuttamatta usko. Hullu akka, kun vielä epäilee.

— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara mietteissään.

— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja Mannerkin. Tulevat suurina miehinä.

— Konstikos on tullessa, jos se kerran niin käy, vahvisti Saara.

Kustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein semmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne »tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain niinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön viha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.

— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin, virkkoi Saara painavan äänettömyyden katkaisten.

— Niin kuuluu, jurahti Kustaa.

— Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin sinne loppuiäkseen.

Saara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten puolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut häpäistä luokkansa ja vanhempansa.

Kustaa heilahti kärsimättömästi.

— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä yhtään kaivata.

— Entäs jos sattuisi tulemaan, virkkoi Saara arasti.

— Niin tuosta ovelta saa takaisin kääntyä, häpeämätön lunttu...!

Ei puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että tänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa käydessään kuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan myöskin kotiinsa, ja yhtä matkaa pitäisi Kaisunkin...

Tulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu toisinaan, kuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä. Joskus vielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos kotiin tahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä oli heidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin mestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään... Parasta onkin, että pysyy vain siellä, mihin on lähtenyt.

Saara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi kehdannut sinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä tulevaksi silmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut, joka pani katsomaan.

Ja olisihan tuo mukava nähdäkin, minkälaiseksi on käynyt.

Mitä? Nythän se sieltä taisi tullakin, heiskale.

Se näkyi olevan.

Saara silmäsi hieman hämillään mieheensä ja taas takaisin tulijaan. Mitähän ukko sanoo? Ajaakohan tuo ulos tuon heti?

Eikö ollutkin herjalla lakki päässä! Ja mikä lakki! Samanlainen kuin lahtareillakin.

Saara tunsi sydänalaansa etovan. Tuli kuin vartavasten härnäämään.

Tyttö tuntui viivyttelevän porstuassa. Hieman arastellen aukaisi tuvan oven.

— Päivää, kotonahan täällä ollaan.

Saara murahti jotain vastaukseksi, mutta Kustaa katsoi tyttäreensä kuin iskevä saaliiseensa. Mustat veret näyttivät naamaan kohoavan.

— Porvarien kätyri ja ilmiantaja, sähähti hän hampaittensa lävitse. — Kehtasitkin enää tulla!

— Käy istumaan, kehoitti Saara kylmästi.

— Lahtarienko kanssa sitä tultiin?

Tyttö näytti olevan hämillään.

— Hakamaan Annan kanssa minä tulin.

Kustaa imi piippuaan, savupilvi pölisi yli tuvan.

— Et tainnut siellä veljestäsi mitään kuulla? kysyi äiti yhtä kylmästi kuin äskenkin. — Tiennet, että valkoisten vankina on.

— Näin silloin kun vankina kuljettivat rintamalta. Myöhemmin tiesin, että oli murhaiskun antanut Mäenpään Tuomaalle.

Tytön ääni kuulosti varmalta.

— Mäenpään Tuomaalle! virkahti Kustaa.

— No siitäkö se sitten... kun puhuivat, että taistelussa kaatui. No kyllä se mies joutikin.

— Älkää puhuko isä enää noin, pyyteli tyttö.

— Miks'en puhu! Taidat toimittaa uudestaan telkien taa!

— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli arkana ja kuin säälien isäänsä.

— Et! Ilkeääkin, raato, ilmiantaa omat vanhempansa! Etkä yhtään häpeä!

— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en olisi ilmoittanut.