Part 6

— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei ollut siitäkään apua. Häpeämätön olet!

Tyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien raosta vierähti pari pisaraa.

— Mitä varten nyt äitikin... minähän olen tehnyt kaikessa oikein ja...

— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi pistävät tyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä lahtarien haavoja nuolemaan. Hyi helvetti!

— Minä pyytäisin isää nyt...

— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö liene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata. Ilkesit tuota lähteä näyttelemään!

Tyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret. Hänen omat vanhempansa häpäisivät noin häntä.

Kustaa oli tempaissut lakin tytön päästä, katseli sitä ja heitti nurkkaan.

— Hyi saatana, kun kynteni pilasin. Pthyi!

Tyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi päähänsä ja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.

— Isällä ja äidillä ei siis ole yhtään hyvää sanaa minulle.

— Vai vielä tässä hyviä...!

— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne jäänekin.

— Hyvä kun jäisi. Murhaajaa en minä tunnusta veljekseni! kuohahti tyttö.

— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä astu tähän pirttiin, jollet mieltäsi muuta!

— Sitä minä en tee!

— Niinpä mene sitten!

Tyttö seisoi hetken vaieten. Ääni värähti hänen hiljaa virkkaessaan ovella: — Hyvästi sitten.

* * * * *

Kaisu oli kävellyt nopeasti niin kauan kuin pääsi metsätielle. Oli katsonut pihaveräjällä kerran jälkeensä. Siellä istui äiti ikkunassa.

Tyttö painui nyyhkien kivelle. Hän oli joka askelella odottanut, että äiti tulisi hänen jälkeensä, huutaisi kääntymään takaisin ja alkaisi sovintoa haastaa. Mutta äidin kasvot ikkunassa olivatkin kuin kivettyneet. Kivikovana pysyi sydänkin.

Tyttö itki hiljaa nuoreen koivuun nojaten. Siinä suli vähitellen suru ja katkera mieli. Jos vanhemmat olivat hänet hylänneet, niin olihan hänellä Jumala, joka varmaan ei hylkäisi.

Mihin hän nyt menisi? Mäenpäässä olisi otettu avosylin vastaan, mutta Lauri oli jo kotona ja sen vuoksi ei olisi kehdannut mennä. Ei sinne, ei vielä ainakaan. Sitten jos...

Ajatus täytyi katkaista. Tyttö tunsi poskiensa kuumenevan. Niin, miks'ei hän sitten menisi, jos Lauri kerran vielä pyytäisi.

Tyttö nousi ja lähti ripeästi astumaan. Kyllä kai joku ovi on aina hänelle avoinna. Hakamaankin isäntä oli pyytänyt jäämään heille.

— Tokkopa siellä kotonasi suopein silmin sinua katsellevat, kyllä minä ne siksi jo tunnen, oli sanonut. — Jäisit tähän meille ja pitäisit vain kotinasi.

Mieluummin hän olisi mennyt Mäenpäähän, mutta täytyi jäädä odottamaan.

XIX.

Juho ja Lauri olivat olleet koko päivän kynnöksellä. Päivä alkoi jo painua illoilleen, kun Lauri sai kesantomaasta viimeiset vaot ajetuiksi ja alkoi riisua hevostaan.

Juho käveli pihaan, ja Lauri talutti hevoset hakaveräjälle.

Tänään hän oli tuntenut itsensä jotenkuten rauhattomaksi. Isä oli puhunut politiikkaa, vastoin tavallisuutta, mutta hän ei ollut kyennyt siihen osaa ottamaan. Muut asiat askarruttivat hänen ajatuksiaan.

Kaisua hän ei ollut nähnyt kuin viime sunnuntaina, ja tänään oli jo lauantai. Mitä mahtoi tyttö ajatella? Nyt vasta hän oli saanut tietää senkin, että Kaisu oli ollut syyttömästi vankina. Tyttö itse ei ollut siitä puhunut mitään. Merkillinen tyttö! Häpesikö ehkä vankeuttaan, kun ei puhunut, vai eikö muuten tahtonut kajota koko asiaan?

Oli isän kanssa puhuttu vangeista, ja siinä oli isä tullut maininneeksi jotakin Kaisun vankinaolosta.

— No etkö sitä ole tietänyt? oli isä naurahtanut. Ja kasvojensa totisiksi muuttuessa oli jatkanut:

— Kehtasivat kohdella tyttöä sillä tavalla. Olisi talot puhtaina, jollei silloin olisi henkensä edestä hiihtänyt sanaa tuomaan. Mutta eihän sitä näillä maaseutuesikunnilla ollutkaan paljon muuta tehtävää kuin toimittaa vangitsemisia. Siellä istuu nyt sitten syyttömiäkin.

Isä oli kertonut sen vuoksi eronneensa esikunnastakin ja lisännyt halveksivasti hymähtäen:

— Kyllä ne olivat miehiä siellä esikunnassa istumaan, mutta yksikään ei uskaltanut taisteluun.

Lauri oli tämän oudon uutisen kuultuaan tuntenut harmia ja syvää sääliä. Mitä tyttö olikaan ajatellut vankilassa ollessaan? Oli poloinen varmaankin pelännyt sinne iäksi jäävänsä. Kyllä olivatkin osoittaneet perinpohjin typeryytensä vangitessaan tärkeitä tietoja tuovan sanantuojan. Saisivat kerran häneltäkin kuulla kunniansa moisesta teostaan.

Lauri oli kävellyt Hakamaahan johtavaa metsätietä. Hänen täytyi tavata tyttö viipymättä. Äitikin oli aamulla häneltä kysynyt, miksi ei Kaisu enää käynyt heillä.

— Olisin pitänyt tytön tässä kuin oman lapseni, mutta sinne meni eikä käy enää katsomassakaan, oli sanonut ja tutkivasti silmäillyt häntä.

Olisikin parasta, että hän toisi pian tytön kotiin. Äiti oli viime talven kärsimyksistä heikontunut ja kaipasi jo lepoa. Tukassa näkyikin jo harmaita suortuvia.

Lauri istahti kivelle tien viereen. Oliko se nyt järkevää, että hän näin kiireesti lähti tyttöä tapaamaan? Olisihan ehtinyt seuraavanakin päivänä, kun oli sunnuntai.

Kuka siellä huhusikaan karjaa kotiin? Kaisu!

Oli tulossa tännepäin!

Lauri jäi odottamaan.

Siinäpä tyttö jo tulikin. Kainalossa oli varpuja, joista siteli saunavastoja. Hiukset olivat auenneet ja valuivat olkapäille kuin kirkkain kulta. Posket olivat vain kalpeat ja katse vakava.

Huomattuaan Laurin tien vieressä kivellä istumassa sai tyttö poskilleen väriä.

— Ketä sinä odotat?

— Sinua. Kuulin kun karjaa huhusit. Tähän kivelle sopii kaksikin istumaan.

— Ei joutaisi, kun karja on vielä salolla. Mihin sinä olit menossa?

— Sinua tapaamaan, tuli jo ikävä.

— No johan... etkö liene Annaa ikävöinyt!

Tytön silmistä tuikahteli veitikka. Sitten viime näkemän oli saanut hymykuopatkin poskilleen.

Vierähti hetkinen, jonka kuluessa oli leikitelty sanoilla ja vastanvarvuilla. Poika puhui nyt vakavasti tytölle.

— Miksi et ole kertaakaan puhunut vankinaolostasi. Miten raukka oletkaan saanut kärsiä siitä.

Tyttö kätki kasvonsa pojan olkapäähän.

— Mitäpä nyt siitä, onhan se jo mennyt.

— Olisithan saattanut sanoa minulle. Yksin olet kaikki kärsinyt. Isä vasta tänään puhui koko jutun. Olit sinä, oma pikku kulta, urhoollinen tyttö!

— Noo, olisipa kai sen tehnyt kuka vaan. Ilkeintä oli vain, kun epäilivät.

— Minä vaadin sinulle hyvitystä siitä. Otan myöhemmin selvän koko jutusta.

— Antaisit olla, ei se kannata.

Tyttö sitoi viimeiset varpunsa vastaksi ja virkkoi:

— Nyt minun on mentävä.

— Kylläpä sinulla on kiire. Piti vain sanoa sekin, että äitikin ikävöi sinua.

Tyttö vain hymyili, karistellen lehtiä vaatteistaan.

— Ja eikö se liene parasta, että tulet pian sinne kokonaan, jatkoi poika.

Tyttö kävi totiseksi. Hetken kuluttua hiljaa virkkoi:

— En minä voi tulla sinne.

— Mikset voi, mitä sinä nyt...?

— Sanoinhan jo silloin, että... kun... Kustaa murhasi Tuomaan.

— Taasko sinä niitä ikäviä asioita! Sanoinhan minäkin sanani silloin: mikään ei ole sinua estämässä.

Tyttö nosti surullisen katseensa poikaan, tarttui tämän käteen ja virkkoi:

— Niin kauan kuin Kustaa ei ole sovittanut rikostaan, en minäkään voi toisin olla omasi, kuin mitä nyt olen. Älä ole pahoillasi, mutta minä en voi muuten...

— _Se_ ei ole estämässä enää. Kustaa on jo sovittanut rikoksensa täydellisesti.

— Millä?

— Kuolemallaan. Hän on saanut tuomionsa. En olisi tästä tahtonut puhua sinulle, mutta kun näytti näin olevan välttämätöntä. Isä olisi tahtonut häntäkin auttaa pois sieltä, mutta tuomio oli jo tehty ja pantu täytäntöön.

Tytön kasvot värähtivät. Ripsien raosta vierähti joku kirkas pisara.

— Parasta olikin, että pääsi rauhaan. Hänkin oli ennen hyvä poika, mutta vähitellen muuttui.

— Saakoon rauhan haudassaan. Minäkin olen hänelle anteeksi antanut enkä olisi hänen tuomiotaan sellaiseksi tahtonut. Tulethan, tyttö, huomenna äitiä tervehtimään, puhutaan sitten enemmän.

— Minä tulen. Sano hänelle terveisiä.

Tyttö poistui karjapolulleen, ja Lauri lähti mietteissään kotiinsa.

XX.

Mäenpään isäntä oli kutsunut torpparinsa koolle neuvotellakseen maakappaleista, joita muutamat torppareista olivat pyytäneet. Samalla oli määrä pitää Laurin ja Kaisun kihlajaiset.

Kapinaan osaaottaneista torppareista oli vielä kaksi Juhon ponnistuksista huolimatta jäänyt vankilaan, ja Juho oli nyt kutsunut kumpaisenkin torpparin melkein täysikasvuiset pojat neuvottelutilaisuuteen.

Arvaillen sitä ja tätä olivat torpparit saapuneet Mäenpäähän. Mitähän tuo nyt aikoo, kun luokseen kutsutti? Jokohan käskisi pois torpista? Mutta ei sitä nyt niin vain lähdetä!

Oli sunnuntaipäivä, ja miehet istuivat hiljaisina pirtin penkeillä. Punamäen Kustaa katseli epäluuloisesti isäntää. Kihlajaispuuhista hän ei vielä tietänyt mitään.

— Teistä muutamat ovat pyytäneet torppansa maita omikseen, ja sitä varten minä nyt teidät kutsuin tänne asiasta neuvottelemaan, aloitti isäntä. — Kutsuin teidät kaikki, koskapa asia lienee teille jokaiselle yhtä tärkeä. Oikeastaan minun ei tarvitsisi asiaan ryhtyä, sillä eduskunta päättää pian uuden torpparivapautuslain, mutta mielestäni sopii nyt jo asiasta puhua ja suunnitella edeltäpäin. Niinkuin tiedätte, jäi toinen pojistani sotateille ja meitä on nyt tässä vain kaksi, jotka emme suuria maa-aloja tarvitse. Minäkin jo olen vanha mies ja alan väsyä. Laurikaan ei halunne suuria aloja hoitaa, ja onhan teidänkin saatava omaa maata, josta olette ehkä useinkin uneksineet. Torpparivapautusta ei ratkaista nyt kylläkään Siltasaaren herrojen suunnitelman mukaan, mutta niin, että jokainen saa riittävästi maata ja semmoisilla ehdoilla, jotka voi täyttää. Mutta kun minä olen omaisuuteni isäntä, ei minun tarvitse odottaa hallituksen toimenpiteitä asiassa. Minä saan tehdä maani kanssa niinkuin tahdon ja minä annan sitä nyt teille omilla ehdoillani, jotka jokainen teistä voi täyttää.

Isäntä vaikeni hetkeksi. Miehet olivat silmänneet ihmetellen toisiinsa ja vuoroin isäntään. Pitiköhän se narrina heitä, vai mitä se oikein tarkoitti puheellaan? Tässä oli oltava varuilla sen suhteen.

— Olen ajatellut, että jokainen teistä saisi omat viljelysmaansa ja metsämaata tarpeen mukaan ja nämä palstat lohkaistaisiin emätilasta jo tänä syksynä. Hinnaksi olen ajatellut kaksisataa markkaa hehtaarilta, joka on noin kolmasosa nykyisistä maan hinnoista. Mitäs sanotte asiasta?

Miehet katselivat epäröivinä toisiaan. Jotkut näyttivät noloilta. Muutaman kasvoilla näkyi vahingoniloa. Pelkäsipäs, koska omasta aloitteestaan rupesi puuhaamaan. Jos sitten sanojensa takana seisonee.

— No sanokaa pois, mitä ajattelette asiasta, onko ehdotus mielestänne semmoinen, että siihen kannattaa suostua?

— Kyllähän se...

— Sopisihan se kai...

— Isäntä ehkä vain puhuu piloillaan.

— Mitäs pilaa siinä on, virkkoi isäntä. — Siihen luuloon voinee teistä ehkä monikin tulla, ottamalla huomioon äskeisen kapinan, johon teistäkin muutamat aikoivat ottaa osaa, ollen sitä valmistelemassa. Mutta minä olen ajatellut asiata näin: Ei teistä monikaan, eikä kukaan, olisi ryhtynyt kapinallisten puuhiin, elleivät teitä olisi johtajanne vieneet harhaan. Kapinaan ja niskoitteluun teitä opastivat sanomalehtenne, joita järkähtämättä uskoitte. Paise kasvoi vähitellen, ja nyt se on puhkaistu, ja jos vastaisina aikoina pysytte sellaisista erossa, ei vanhoja sen pitemmälle muistella.

Miehistä yksi ja toinen raapi korvallistaan. Tämä oli niin käsittämätöntä. Mitenkä porvari saattoi luopua noin vain omaisuudestaan ja ryhtyä torppareilleen maata jakamaan? Merkillinen asia. Mikähän pyydys tässä piileksi, jos piileksi? Aikoiko ukko todellakin vetää nenästä ja sitten naureksia kepposelleen jäljestäpäin?

No teistä ei sano kukaan niin halaistua sanaa, virkkoi isäntä suopeasti muhoillen, nähdessään miesten nolouden.

— Kyllähän se hyvä on, jos se vain niin kävisi päinsä.

— Mitenkä sen maksun kanssa lienee? Meillä ei ole sitä kapitaalia, arveli joku.

— Olen ajatellut, että maksaisitte jonkun määrätyn prosentin vuotuisesti, ja kerranhan velka kuolisi sillä neuvoin. Lainoja myöskin voisi ottaa rahalaitoksista. Miten vain teille sopisi.

— Eikö tätä saisi vähän miettiä, ja jos isäntäkin tarkemmin sitten vielä selostaisi, arveli joku.

— Niin ja sopisihan rajoja jo katsella, jos kerran asiasta on tosi tullakseen, ehdotti toinen.

— Katsellaan vain rajoja, pyyteli kolmas.

— Tulleeko tuosta puuhasta mitään, jurahti Punamäen Kustaa.

Isäntä hymähti. Kustaa on laisensa. Häntä ei nähtävästi mikään saa muuttumaan. Pitääpä valmistaa hänelle yllätys.

— Ja sitten tässä päästäänkin miehet kihlajaiskahville, virkkoi isäntä. — Lauri aikoo ottaa emännän itselleen, niin juodaan kuppi kuumaa sen puuhan kunniaksi.

— Vai niin... vai ottaa tämä Lauri emännän.

Onnea vain!

— Taitaa olla morsian kaukaisiakin? kysäisi joku.

Kaisu oli istunut emännän vieressä peränurkassa ja käänsi punastuen päänsä piiloon. Kuului piilosta pieni naurun pirahdus.

— Eihän se kaukaa... Tämä Punamäen Kaisuhan se on, sanoi isäntä.

Jos miehet äsken näyttivät hölmistyneiltä, niin he nyt olivat sitä entistä enemmän. Katsottiin isäntään, että puhuiko se selvillä päin vai uneksiko. Punamäen Kustaa näytti kaikista vähimmän käsittävän koko puhetta.

— Tuohan Lauri tänne se tyttösi, sanoi isäntä nousten seisomaan ja kääntyen Kustaaseen lisäsi:

— Meistä nyt taitaa sitten tulla vanhat vaarit ja läheiset sukulaiset.

Kustaa näytti pahaenteiseltä ja vaikeni.

Lauri oli ottanut Kaisua kädestä ja tuli pöydän päähän, jossa isäntä seisoi muhoilevana.

— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti Kustaalle.

Isäntä liitti nuorten kädet ja toivotteli Jumalan siunausta.

Kaisu pyörähti isänsä viereen ja virkkoi hiljaa:

— Älä ole vihainen, isä.

— No, menehän nyt tuosta... jurahti Kustaa, mutta ei puhunut enempää.

Miehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta. Olipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta. Silläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli myöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen. Kyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.

Kun kahvi oli juotu, tuntui miehistä nolous haihtuvan.

— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla, virkkoi yksi.

— Samaa minäkin.

— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut, vaikka kuka olisi haastanut.

— Onhan tämä Kaisu sukkela tyttö.

— Ja Laurikin on säyseä mies, kyllähän sen kanssa sopii...

— Olen tuon minä tiennyt jo pitemmänkin aikaa, mutt'en ole tietojani puhunut, virkkoi vanha Tuomas kepsakehtien mielissään salaisuutensa säilymisestä.

* * * * *

Miehet poistuivat kylätiellä ja näyttivät edelleen tiukasti miettivän isännän lupaamaa lohkomista. Sitä oli vieläkin vaikea uskoa. Jotakin hyötyä sillä täytyy lohkomisesta olla, muutoin se ei siihen rupeaisi. Ja saattaa se pelätäkin jotakin. Sattuisivat vaikka nämä valkoisten voitot vielä takaisin menemään ja tulemaan punaisten valta, niin menisi silloin maat ilmaiseksi. Siksi se saattaa kiirehtiä maittensa jakamista.

Miehet olivat kulkeneet vaieten tienristeykseen, josta useampien oli erottava omalle suunnalleen. Istuttiin tien viereen kuin yhteisestä sopimuksesta, ja yksi aloitti:

— Tähän asiaan saattaa olla koira haudattuna.

— Niin minustakin... Mitä se muutoin rupeaisi maitaan jakamaan.

— Miten lienee. Kyllä minusta sillä on tositarkoitukset, ja ehdot on mielestäni hyvät, virkkoi joku. — Kyllä minä en yhtään epäile.

— Minä vain en usko, arveli toinen.

— Enkä minä. Tuossapa tuon nyt näkee, kun pitäisi kirjoja ryhtyä tekemään.

— Kyllä se kettu osaa häntänsä piilottaa.

— Ja etunsa katsoa. Saattaa olla tämä valkoinen hallitus lyhytaikainen, ja siksi koettaa nyt katsoa eteensä. Sanoihan »Työmies» aikoinaan, että porvari ei vapaaehtoisesti mitään anna, jos siitä ei ole hänelle vastaavaa hyötyä.

— Niin sanoi, ja tämäkin Mäenpään ukko on suurporvari.

— Mitä Kustaa sanoo asiasta? kysäisi joku.

— Sanonpahan vain, että porvari on aina porvari, eikä se siitä muuksi muutu. Minä ainakin pysyn erossa koko puuhista, arveli tämä.

— Etpähän pysy erossa, koskapa tyttäresikin annoit porvarin pojalle.

— En ole kauppaamassa käynyt. Enkä tunnusta tyttöä omakseni. Menköön minne haluaa.

— Mutta sehän saattaa antaa sinulle nyt torpan maat ilmaiseksi, naureksi joku miehistä pahanilkisesti Kustaalle.

— En ole lahjojensa vaivainen, enkä vaivaa päätäni koko jutulla. Sittenpähän taas senkin puuhan näette, älkää olko hyvillänne edeltäpäin.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen. Päätettiin jättää asia vielä ratkaisematta. Sittenpähän näkisi, miten tämä valkoinen hallitus näyttäisi pysyvältä.

Muutamat miehistä päättivät kumminkin suostua isännän tarjoukseen.

XXI.

Juhannusaaton ehtoo.

Mäenpäässä vietetään Laurin ja Kaisun vihkiäisiä. Pihaan ja kuisteille on pystytetty koivuja, niitä on tuvassa ja kamareissa. Puheenporina soi joka nurkasta.

Naapuripitäjistäkin on tullut vieraita, mutta talon alustalaisista on osa jäänyt tulematta, ja se on koskenut isäntään kipeästi.

Hän on viimeiseen saakka tahtonut uskoa mahdollisimman paljon hyvää kapinaan osallisista alustalaisistaan, puuhannut ja järjestänyt heidän hyväkseen, mutta tulos on ollut vähäinen. Välit heidän puoleltaan ovat pysyneet kylminä edelleen. Takapuheita on saanut kuulla vähänväliä, joskus rumiakin juttuja.

Torpparit eivät ole yksimielisesti hyväksyneet hänen lohkomistarjoustaankaan. Siitäkin hän on saanut kuulla yhtä ja toista. Ensiksikin torppareilta itseltään ja toispaikkakuntalaisilta, jotka ovat ihmetelleet, miksi Juho maitaan tahtoisi niin kiireellä ryhtyä jakamaan. Varmaankin palkkioksi uhkauksista ja kuolemantuomioista, ovat sanoneet.

Hänen hyvää tarkoittava toimenpiteensä on näin ymmärretty väärin ja osaksi joutunut naurun alaiseksi. Ehkäpä omat torpparitkin ovat siitä pilkaten puhuneet. Nytkin useat vieraista ovat ihmetellen kyselleet, mitä hän oikein tarkoittaa sillä, että vankeja puuhaa ehtimiseen pois ja maitaan aikoo melkein ilmaiseksi jakaa.

Vankeja hän on tosin koettanut vapauttaa, niitä, joita on tuntenut. Omat alustalaisensa hän on saanutkin vapautetuksi takaamalla heidät.

Onkohan siitäkään mitään hyötyä ollut? Tuskinpa sitäkään ovat käsittäneet muuksi kuin omien etujen ajamiseksi.

Juho on hetkeksi jättänyt vieraansa ja kävellyt rantaan, jossa on istunut vesikivelle. Mikä lie ahdistajainen tavannut, joka niin raskaasti painoi. Olisihan pitänyt poikansa hääiltana olla iloinen, mutta tällä kertaa ei jaksanut. Suotta kai antoi mielensä painua näin, mutta ei voinut sille mitään, että tuntui katkeralta ajatellessa, kun omat mökkiläisensäkin käsittivät hänet niin kovin väärin. Hän oli rakkauden töillä koettanut parantaa repeytyneitä haavoja, mutta nyt vihdoinkin huomannut sen turhaksi. Oppi, jota heihin oli istutettu ei näyttänyt lähtevän. Hän oli saanut kuulla, että monet vankilasta palanneet hautoivat kostoa ja odottivat aikaa, jolloin heidän vuoronsa tulisi maksaa moninkertaisesti mitä olivat kärsineet.

Näinkö he aikoivat tulevaisuutta ja uutta Suomea rakentaa?

Viha ja vaino ei tulisi loppumaan. Ja jos rauhakin saataisiin pakkokeinoilla pysymään, ei se olisi oikeata rauhaa. Vanhat hyvät ajat olivat ehkä pitkiksi ajoiksi menneet.

Juho tunsi olemuksensa kummallisesti kokoonkutistuneeksi. Läjään tuntuivat painuvan uudet toiveet onnellisesta ajasta. Maan itsenäisyyskin saattaisi olla vain lyhytaikainen unelma, kun ei kerran mitään kestävää saataisi rakennetuksi.

Juho nousi pihaan lähteäkseen. Lauri käveli nuoren vaimonsa kanssa rantatiellä, ja huomattuaan Juhon tulivat he häntä vastaan.

Juho tunsi helpotusta katsellessaan elämänhaluisia nuoria. Saisivathan he ehkä nähdä työnsä tuloksena uuden onnellisen Suomen, jos se häneltä jäisikin näkemättä. Tulevaa sukupolvea ajatellen saattoi toki vielä jotakin toimia.