Part 4

Lauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka hetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa. Tiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa kirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.

Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet? Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.

Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt jo odottaa tietoja häneltä?

Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten taas taistelussa.

Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut, mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.

Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.

Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli, uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku toinen. Se ei tuntunut hyvältä.

Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin. Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.

— Missä hän on?

— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten eräältä toisellakin.

Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.

— Keltä?

— Punamäen Kaisulta.

Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin tehtäväänsä.

— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin kirjoittamaan.

Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.

Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.

— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.

— Niinhän tuo... pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas lähden...

— Tulleeko vielä miestä?

— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.

— Olipa siinä sitten vaara lähellä.

Juhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi silmäkulmaansa kihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta elämälle, joka oli hänet pelastanut.

— Tuomaasta se on sitten tullut vänrikki, virkkoi Lauri.

— Jospa lienee... niinhän ne sitä kertoivat.. ja kirjoittihan tuo itsekin.

— Tulleekohan pian lomalle?

— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi nähneensä unen ja sanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.

— No johan...

— Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua lähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.

Lauri hymähti.

— Ja pitäisikö minun sitten lähteä kotiin?

— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä itse hänen tilalleen.

Juhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli ihmetellen isäänsä.

— Miten siellä kotona sitten?

— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa taloa vanhan Tuomaan kanssa.

Poika tavoitti isän käden ja puristi sitä miehekkäästi ja virkkoi:

— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä joudun minäkin...

Seurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja ojensi kätensä Laurille.

— Hyvästi, poika, ja kun joudut riveihin, niin... tee kaikki minkä voit.

— Kyllä, isä. Terveisiä äidille ja... muillekin siellä kotona.

Juho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat kotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin kauaksi kuin vapaus koittaisi.

IX.

Maaliskuun päivät olivat kulumassa.

Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut. Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty rintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?

Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi, kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo punaisten tuloa.

Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta. Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli Mannerheimille».

Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja _survaistiin_ valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet, että ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.

Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta niin paksulta, ettei iljennyt astua.

Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa. Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään pistää.

Keskustelukin saattoi viritä.

— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on pistetty joka paikkaan.

— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee niitä eteen sattuu, kun räjähtää.

— Tulkoonpas pahalainen!

— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa mukamas... ymmym...

Piti ihan nauraa sille valheelle.

— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.

— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut varina.

— Joo.

* * * * *

Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.

Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.

Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle. Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja kehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa. Jos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa uusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.

Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki, ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa. Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta. Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe enää elävinä.

X.

Kun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin haavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli saattanut näin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?

Yksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi näin tapahtui?

Pieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja lupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.

Joko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai pitäisikö olla näin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa kuukausiakin? Oli hyvä, että sai olla edes yksin. Toisten ihmisten, toisten vankien läheisyys olisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet sitten, jos toivottua vapautta ei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu! Kylmien kiviseinien sisään, raudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.

Vierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti liikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua, ammuttaisiin.

— Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti vangitseminenkaan, oli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt nololta ja vakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee vapaaksi.

Mitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin vapautensa. Kaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi kantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut. Kuolema olisi paras vapauttaja.

Lauri!

Oli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on ollut jotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä kaupalla pelastanut hänen isänsä ja muitakin.

Itkeä täytyi sen unelman särkymistä. Se oli ainoa ja sekin meni.

Viikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan pääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli toisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään, laihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen... Ja kun Mäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi tahtonut maan alle painua.

Tuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin, että sai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi oli vangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen ilmoituksensa oli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin parantavana lääkkeenä. Ei mitään sellaista!

Horjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin mennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.

Voimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien viereen lepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi? Kotiin ei voinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien kätyriksi ja ilkkuisi hänen vankina-ololleen.

Päästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän mennyt Mäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä halkoja liiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen tupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja hoiteli kuin omaa lastaan.

Ja niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää taloustöissä, kun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen jotakin hartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan. Yhdessä luettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä ikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli rinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja alakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät ja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen asiaa ja saanut ehkä ikuisen rauhan.

XI.

Oltiin pääsiäislauantaissa. Juho palasi kirkonkylästä, jossa oli ollut pitäjän toimeenpanemissa kaatuneiden sankaripoikien hautajaisissa.

Viisi valkoisiin verhottua arkkua oli laskettu yhteiseen sankarihautaan. Se oli sen pitäjän ensimmäinen raskas uhri maan vapaudelle. Milloin seuraisi toinen ja kolmas? Taistelu voi olla vasta puolitiessään.

Ei oltu ennen tällaista pääsiäislauantaita vietetty. Kukapa osasi tätä ajatella vuosi takaperin.

Nyt odotti koko kansa suurta pääsinpäiväänsä. Uhrit sen saavuttamiseksi olivat raskaita, mutta kukaan ei nureksinut. Usko oikean voittoon pysyi horjumattomana.

Juho ajeli verkalleen. Talojen pihoissa tien varrella liikuttiin lauantaiehtoon askareissa. Muutamissa taloissa olivat jo saunat lämminneet ja miehet menivät alusillaan kylyyn. Allapäin ja hiljaisina liikkuivat ihmiset pihateillään.

Kotipihaan päästyä johtui Juholle mieleen, että oli juhla tulossa ja monessa mökissä, joista kapina oli temmannut miehet vankilaan ja punaisten rintamaan, oltiin ilman leipää. Kukaan ei kotiin jääneitten asemaa ajatellut. Kohdeltiin vihaisesti, jos tulivat apua pyytämään. Eksyneitä ovat isät, mikseivät olisi sitä yhtä hyvin äiditkin. Ja lapsethan olivat syyttömiä raukkoja.

Kuka heidänkin pääsiäistään ajatellee? Suuri mestari ainakin käski rakastamaan vihamiehiään.

Vanha Tuomas tuli riisumaan hevosta.

— Annahan olla, minun on vielä mentävä mökkeihin viemään ruoka-apua, virkkoi isäntä kiirehtien tupaan.

— Eikö hittoja! Punalistien perheitä tässä mukamas... jurisi Tuomas, —? Min'en antaisi.

— Noo, kyllähän Tuomaskin antaisi, kun asiata enemmän ajattelisi. Mitäs pahaa ne lapset ovat tehneet?

Isäntä palasi kohta mukanaan leipäsäkki ja käsikorissa voita ja lihaa.

Tuomas kekkelehti reen vieressä. Vihdoin virkahti:

— Jos isäntä uskoo, niin kyllä minä nämä toimitan... syyttömiähän ne lapset ovat. Akoille ei kyllä kävisi antaminen. Joutaisivat nyt pureksia sitä ainaista solirattiaan.

Juho laittoi Tuomaan viemään juhla-apua. Käski Tuomaan jakaa oman harkintansa mukaan. Mielissään lähti ukki ajamaan pauhaillen soliratteja mennessään.

Juho myhähti suopeasti tupaan mennessään. Mahtoi Tuonias-paralla olla pään vaivaa, miten sopivimmin jakaisi annokset.

Saunan jälkeen istui Juho hihasillaan ikkunan ääressä ja katseli kevätöistä hämärää. Näytti yöksi rupeavan satamaan. Kaisu oli hänen huomaamattaan tullut huoneeseen ja arkaillen näytti aikovan sanoa jotakin.

— No mitäpä se tyttöseni nyt aikoo? kysäisi Juho.

Tyttöselle näytti olevan vaikeaa sanoa asiaansa.

— No mitäs erikoista se Kaisu pikkarainen nyt hautookaan päässään? koetti isäntä yhä ystävällisemmin.

Jopa tyttökin rohkaisi itsensä.

— Minun tekee niin mieleni rintamalle.

Juho ällistyi. Tulipa se nyt odottamatta.

— No mitä sinä siellä haluaisit tehdä?

— Tarvitaan kai siellä sairaanhoitajia, ja sitten punaisessa ristissä... minä oikeastaan tahtoisin sinne, missä kaatuneita ja haavoittuneita korjataan taistelun keskellä pois kentältä.

— Ja sinä uskaltaisit sinne?

— Niin.

Juho käänsi värähtävät kasvonsa ikkunaan. Pöydän kulmalle putosi pari kirkasta pisaraa.

Kääntäessään jälleen katseensa tyttöön, joka siinä seisoi ujona maahan katsellen, virkkoi hän:

— En minä voi sinua kieltää. Kuoleman kentille en sinua kumminkaan mielelläni laskisi. Kukapa tietää... saattaisi tuonen teräase sinuunkin sattua.

»Sitä minä tahtoisinkin», ajatteli tyttö, mutta sanoi kumminkin ääneen:

— Sattuuhan se niin moneen muuhunkin. Ehkä siellä eivät epäilisi minua.

Juho ojensi tytölle kätensä:

— Kyllä sinä pääset. Ja kun palaat, niin toivon saavani pitää sinut tyttärenäni.

Tumma puna läikähti tytön poskille. Juhon sanat olivat koskettaneet soittimen kieltä, jonka tyttö luuli iäksi vaienneen.

Emäntäkin oli tullut paikalle, ja isäntä kertoi hänelle tytön aikeista.

— Mitä sinä siihen sanot?

— Eihän minulla ole oikeutta kieltää yhtä enemmän kuin toistakaan, vaikka pidänkin Kaisua kuin omana lapsenani.

Pyhien jälkeen Juho lupautui tyttöä saattamaan kaupunkiin asti.

Alkaisivat jälleen pitkät ikävät illat tytön mentyä. Kukapa lukisi heille ääneen iltasilla ja laulelisi sunnuntaisin. Mutta tarvittiinhan sielläkin hellää kättä, missä haavoja iskettiin.

XII.

Pikkukaupungin asemalla odotetaan sairasjunaa. Äsken suoritetussa suuressa taistelussa on haavoittunut myöskin Mäenpään Tuomas. Hänkin on tulossa kotikaupunkiinsa hoidettavaksi.

Omaiset odottavat omaisiaan, tuttavat tuttaviaan. Kaikkien kasvoilla näyttää olevan vakava jännitys. — Pahoin haavoittuneita, on viesti kertonut.

Juna vierii asemalle. Punaisen ristin miehet ja muutamat sairaanhoitajattaret, niitten mukana Kaisu, ovat valmiina paareineen. Vaunujen ovet avataan.

Tuskallisen jännityksen hetki.

Silpoutuneita käsiä ja jalkoja. Tajutonna paareillaan makaavia, joilla on veriset siteet päässä.

Samalla vierii asemalle vankijuna, jossa on samalta kentältä vangittuja punaisia.

Mieltä järkyttävä näky. Toisella puolen asemaa haavoittuneet, toisella vangit.

Ja kun sairaspaarit lähtevät liikkeelle, lähtevät myöskin vangit vartijainsa saattamina.

Kaisu on huomannut veljensä Kustaan vankien joukossa. Tahtomattaan on hän tullut ottaneeksi jonkun askelen sinnepäin. Kustaakin on huomannut sisarensa paarien ääressä. On vain muutamia askeleita vangin ja sisaren välillä.

— Lahtarien kätyri! sinkoaa Kustaa sisarelleen.

— Punaryssä! Älä koskaan näytä minulle silmiäsi!

Ja itkuun purskahtaen seuraa Kaisu paareja, joilla tajutonna makaa Mäenpään Tuomas.

* * * * *

Keskiyö. Tornikello on äsken lyönyt kaksitoista, ja palovartijan kolmio on siihen vastannut. Tuuli kiertelee suhisten nukkuvan kaupungin nurkissa ja alastomissa puistoissa...

Kaisu on avannut ikkunan ja nojaten ikkunapieleen kuulee siinä ulkoa tuulen suhinan ja sisästä sairaitten hourailun ja valittelun.

Oli melkein kaameata. Äsken oli viety komppania sotilaita asemalle, juna vihelsi, miehet menivät kuolon kentille. Kuka heistäkin palannee. Tuntui kuin olisi kuulunut surmanenkelin siipien suhina.

Missähän kuolema niittikään nyt kallista viljaa? Tänäkin yönä saattoi sammua monen toivorikas elämä. Mutta kukaan ei valittanut. Valkoinen Suomi kantoi päätään ylpeästi pystyssä.

Tänne tultuaan oli hänkin vielä joskus tuntenut katkeruutta kärsimästään vääryydestä, mutta se haihtui pian hänen nähdessään toisten kärsimyksiä, jotka kestettiin tyynesti ja valittamatta.

XIII.

Lauri oli saanut tiedon veljensä haavoittumisesta ja tullut häntä katsomaan. Tuomaan viime hetket näyttivät olevan tulossa. Silloin tällöin tajunta palasi, ja tietäen itsekin tuntilasinsa loppuun juoksevan koetti hän pitää vireillä keskustelua veljensä kanssa.

Oli äsken puhuttu kotoisista asioista. Tuomas oli kehoittanut veljeään pysymään kotitalossa ja hoitamaan sitä omin päin. Isäkään ei olisi ehkä pitkäaikainen. Hänen tiensä päättyy tähän, mutta ilolla hän siirtyy toiseen maailmaan, kun tietää, että maa vapautuu ryssien ja punikkien sorrosta ja kun veli ottaa talon hoitoonsa eikä luovuta sitä vieraalle. Punamäen torpan saisi Lauri hävittää. Se on ollut kapinan alussa punikkien kortteerina, ja Kustaan kädestä on hän saanut kuolettavan haavansa.

Lauri oli hämmästyneenä kysynyt veljeltään, oliko Kustaa todellakin haavoittanut hänet taistelussa.

— Ei rehellisessä taistelussa, vaan edeltäpäin suunnitellussa murha-aikeessa... takaapäin salakavalasti...

Keskustelu oli tauonnut. Tuomas makasi hiljaa ja houraili. Laurin otsalta vierähteli tuskan hiki. Olisi ollut vielä veljelle monta tärkeää sanaa sanottavana. Joko hän nyt tuohon uupuu, urhoollisista urhoollisin, jonka ääni oli mahtavana kajahdellut ankarimmassakin kuulasateessa. Ehkä hänelläkin olisi ollut vielä sanottavaa. Voimakas rinta nousi ja laskija otsalta vierähteli kylmä hiki. Tuomas-parka taisteli viimeistä suurta taisteluaan.

Hämärtyi ilta. Tornikello löi kymmenen. Tuomas avasi silmänsä ja ojensi kätensä Laurille, joka istui vuoteen jalkopäässä. Hän näytti virkeältä. Posket olivat vain käyneet valkeiksi kuin palttina. Puhe oli sekavaa.

— Kello kaksitoista minä lähden joukkoineni eteenpäin. Jos joku miehistä häviäisi tuiskuun, niin pidä huolta, poika... Nyt suoritetaan viimeinen, ratkaiseva taistelu. Minä menen kokoamaan miehiäni. Mitä, aiotko sinä jäädä jäljelle poika, kuule, pidä huolta Kaisusta, ymmärrätkö... hän on hoitanut minua... Saakoon elatuksensa osastani Mäenpäässä... niin kuuluu testamentti... Ja nyt taisteluun! Ketjuun, eteenpäin, mars!

Tuomaan rinta nousi vielä kerran ja sitten asettui lepoon.

Laurin hartiat nytkähtelivät. Lääkäri, joka oli tullut viereisestä huoneesta, laski kätensä Laurin olkapäälle ja virkkoi hiljaa:

— Meni taas pois yksi maan parhaimmista. Emme voineet auttaa.

Lauri seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärään yöhön.

Mitä varten Tuomas puhui Kaisusta? Oliko se sairaan tavallista hourailua, vai olisiko Kaisu todellakin...?

Ovelta kuului hiljainen nyyhkytys. Lauri kääntyi katsomaan. Hetkisen seisoi hän sanattomana.

— Kaisu!

Tyttö nosti katseensa, mutta antoi sen painua alas. Eihän hänellä ollut enää oikeutta.

Lauri meni ja otti tytön käden omaansa.

— Oletko sinä ollut täällä, ja minä en tietänyt. Mutta puhu nyt jotakin...

Tyttö kertoi tulonsa, kaiken muun jätti vielä kertomatta.

— Ja olet hoitanut Tuomasta. Olisinpa ollut hänen tilallaan!

Puna kohosi tytön poskille, mutta hävisi jälleen.

Lauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka vaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin kalpeni ja punastui.

Elämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat kumpaiseltakin.

Hetken kuluttua virkkoi tyttö:

— Tuomas kai viedään kotiin.

— Niin, sinne kai... isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä täyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.

— Kyllä minä pidän huolen hänestä, virkkoi tyttö hiljaa.

Tuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti peittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.

— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin... mutta — Lauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran...

— Tuskinpa, virkkoi tyttö hiljaa.

Lauri katseli ihmetellen tyttöä.

— Miten niin?

— Enhän minä tiedä... mitä ennenkään... — tyttö ei oikein tietänyt mitä sanoisi — mutta nyt...

Sanat katkesivat. Kirkkaat pisarat vierähtelivät ripsien raosta.

— Hyvä tyttö, sano nyt mitä aioit.

— Kuulin, että Kustaa on syyllinen veljesi kuolemaan ja...

— Eihän se ole sinun syysi. Muistathan, mitä sanoin sinulle kotoa lähtiessä. Oma...

— Voi, älä sano sitä nyt, hätäili tyttö. Jääköön se viimeiseksi muistoksi meille.

— Nyt en sinua yhtään ymmärrä.

— Tulet vähitellen ymmärtämään. Minä olen murhaajan sisko.

— Sinä et saa toistaa enää sitä minulle. Tulenko kotiin vai en, riippuu nyt kokonaan sinusta.

Kaisu muisti, mitä Laurin isä oli sanonut hänelle silloin, kun hän pyysi päästä lähtemään, eikä puhunut enää mitään.

Tarttui Laurin ojennettuun käteen ja puristi heikosti.

— Jos sinä niin tahdot...

— Minä tahdon ja — nyt minä tulen kotiin. Jos viivyn — niin kerro terveisiä isälle ja äidille. Ja odota.

— Etkö tule Tuomasta saattamaan?

Lauri mietti hetkisen.

— Jos vain pääsen. Ja nyt hyvästi.

Lauri meni vuoteen luokse, laski kätensä veljen otsalle.

— Hyvästi, veli, ja kiitos kaikesta. Menen täyttämään määräystäsi.

Tultuaan alas tunsi Lauri askelensa sanomattoman raskaiksi, mutta käsky kuului: eteenpäin!

XIV.