Part 3

Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle ja kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.

Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei kumminkaan maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään sivuhuoneen sohvalle lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei näyttänyt joutavan nukkumista ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan kiire. Miehiä tuli ja toisia meni, kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt. Olikohan mennyt toisten kanssa Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja äiti vangittuina tänne? Isä taas varmasti kiroaisi tietäessään, että hän on ollut ilmiantajana! Kotiin ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä kysymään, eikö hänellekin olisi täällä jotakin tehtävää. Hävetti mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi puhua Mäenpään isännälle.

Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan. Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti... eivät he tienneet mitään.

Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta kiellettiin poistumasta kotoa.

Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä Mäenpään isäntää näkynyt.

Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.

Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä. Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?

Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja häneen kohdistuneista sanoista.

— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni punakaartista ja mökistä.

— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää? kuului joku sanovan.

— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.

Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.

— Ei, mutta...

Veri kohosi tytön poskipäille.

— Mutta mitä?

— Veljeni kuuluu ja hän... Kaikista minun estelyistäni huolimatta lähti...

— Mihin.

— Jonnekin kauemmas... rintamalle, tai jotakin sellaista.

Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset, joita tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.

— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.

— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn ansaan.

— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!

— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja valheellisten tietojen tuojat ammuttavaksi.

— Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja purskahti rajuun itkuun.

Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään. Hänen sisässään näytti kuohahtavan.

— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka teistä voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut viimeiset voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte häntä sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä asiaan.

Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.

— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.

Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina. Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.

— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta, jyrähti Mäenpään isäntä.

Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.

— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.

— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee vapaaksi, kun asia on selvä.

— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön edelleen vangittuna?

— Tietysti.

— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka koettavat auttaa yhteistä asiaa.

— Sille me emme mahda mitään.

— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.

Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi ukkosena.

— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset vastata.

Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli pitämään siitä huolta.

Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään. Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?

Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun päästyään joka paikassa päällimmäisenä.

VI.

Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja renki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville tai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista, mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.

Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen, ja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin vähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.

Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä, jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen, joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei saattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet kansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi tarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.

Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.

Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä. Kurjuus seuraisi kurjuutta.

Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä. Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään? Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.

Tämäpä nyt oli merkillistä!

Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen eteen.

Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.

Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.

Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.

— Älkää hyvät lapset... aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.

Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?

Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.

— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa, kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.

— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.

— Saattavat ehkä voittaakin.

— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa saisivat vain aseita.

— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.

— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.

— Saattaapa, saattaa.

Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain valaisi tupaa.

— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt hukkaan.

— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä se olisi silloin punaista alusta loppuun.

Juho huokasi raskaasti.

Äänettömyys yllätti taas heidät.

— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen mietteissään.

Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine mökkiläisineen.

— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin. Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.

— Niin... Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen pohjalaisilla.

Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti lampun ja virkkoi emännälle:

— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin. Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi...

— Et kai sinä nyt lähde yön selkään... Saattaisi olla vaikka minkä tekevää...

— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.

Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä pakisi:

— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.

— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.

Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.

VII.

Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen hiljaisuus.

Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»

Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää. Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan valmistamaan.

Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.

Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.

Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko tässä...

— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!

Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.

Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.

Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs, johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.

Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas... neljäs... kiväärituli kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet asemiinsa..

Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.

Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.

Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa. Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja merkkilaukausta.

Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva luutnantti kirosi tyytyväisenä.

Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia. Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi tähtäintä.

Kiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.

— Ketjuun, eteenpäin mars!

Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä kuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku kuului kiroavan. Ranta läheni.

Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan? Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.

Tuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.

* * * * *

Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.

Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan. Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.

Tällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?

Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.

* * * * *

Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui ajatellessa, että ryssä ja punikit... rauhallisten kotien hävitys... vallananastus... punarosvot... etelän avuksi...

Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä. Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle. Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?

Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä tässä nyt...

Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa ensi kahakassa.

Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?

Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi liikkuvan poikia tullen ja mennen.

Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti korkealla ilmassa, toinen, kolmas... Sepäs oli ilotulitusta.

Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle. Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!

Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen. Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten tulitusta.

— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.

— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä saadaan räiskytellä.

— Painuhan paikoillesi.

Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat palasivat, kohta kuului komento:

— Ketjuun, eteenpäin mars!

Joukko lähti liikkeelle.

Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti saarrokseen.

Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.

Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan haavoittunut.

— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo monta kertaa lentäneet.

Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen. Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien räjähdellessä.

Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen. Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.

— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.

— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!

Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.

Pian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.

Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois. Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia verenvuotoa.

Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.

Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei saattanut silmin olla sitä katselematta.

Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut, että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen hiljaisuuteen.

* * * * *

Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.

Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti, isä ja äiti...

VIII.

Selvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali oli täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat äänettöminä.

Nyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli sotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä epäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut tällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko puoli oli voitolla?

Lauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui kipeältä.

Nuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili, huomatessaan Laurin uteliaasti katselevan ympärilleen.

— Nythän on asiat jo parempaan päin, on vain pysyttävä hiljaa vuoteessa.

— Olenko jo kauankin ollut täällä? kysyi Lauri.

— Kohta kaksi viikkoa.

— Niin kauan! Ja kuinka on rintamalla?

— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria katsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut. Olkaa nyt varovainen.

Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean leikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon perästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua kokonaan.

— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi joutua rintamalle!

Tyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian palaavansa.

Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi... hän tässä, sairasvuoteessa... ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta kulkeneena... miten siellä kotona?

Lauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.

Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut... No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:

— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä jo kauankin...?

— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin, kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.

— Tiedätkö, miten siellä kotona...?

— Eiköhän ne hyvin siellä... Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona kuin isäsi ja vanha Tuomas.

Laurin katse synkkeni.

— Onko ne sitten... punaisten puolella?

— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia lienee vankeinakin.

— Missä lienee Tuomas? Onko... onko hänestä kuulunut mitään?

— Kyllä... täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että Tuomas on ylennetty vänrikiksi.

Nuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli sentään mies.

— Pitäisi tästä minunkin joutua...

— Ehkäpä sinä nyt pian paranetkin. On vain pysyttävä rauhallisena.

Tyttö nyökkäsi ja poistui.