Part 2

— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita. Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!

— Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?

— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta tekemässä.

— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli tullut ovelle kuulemaan uutisia.

— Ja on täällä vieläkin uutisia...

Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin sanomalehden.

— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein joka paikassa.

Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.

Hetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi keventyneenä:

— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista ryssistä pian selvä tulisi.

Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.

— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää... punaisten käsiin.

— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin. Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä on tehtävä voitavansa.

— Ja mielellään tekeekin.

Juho nousi käskeäkseen miehet töihin.

Mutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.

— Mihin miehet ovat menneet?

Tuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta murahti:

— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.

Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit päättäneet yrittää.

Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien talosta pyyteli pian palaamaan.

Lähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:

— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon ja pari muuta miestä.

Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi jälleen askareihinsa.

— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.

IV.

Punamäen torpassa odotetaan punakaartia harjoituksiin. Iltapäivällä on pidetty salainen neuvottelukokous. Viestintuoja on tuonut sanoman, että Taka-Kinnulan punakaarti on hölmöyttään antautunut vangiksi, mutta aiotaan kirkonkylän ja naapuripitäjän punakaartin avulla heidät vapauttaa ja samalla vangita lahtarit, jotka ovat majoittuneet kirkonkylään.

Kello 11 illalla on kutsuttu kaarti koolle Punamäkeen, jossa kerran vielä harjoitetaan ja sitten pienissä joukoissa pitkin metsiä hiihtämään kirkonkylään. Sieltä kaartit yhtyneinä jatkavat matkaa naapuripitäjään, jossa saadaan apujoukkoja ja aloitetaan pitäjien puhdistus. Tänä iltana saadaan keskuskomitealta tarkempia määräyksiä.

Torpan ikkunat on peitetty rievuilla ja matoilla. Vanha Kustaa käy vähän väliä kuulemassa, eikö tulijoita jo näkyisi. Vanha Saara valmistelee kahvia isolla pannulla.

Työväen punaisella painettu vallankumousjulistus on pöydällä. Vanha Kustaa katselee sitä myhäillen.

— Punaisella se on räntätty. Jokohan olisivat lahtarien verellä painaneet?

— No niin se raatari Aapo sitä vakuutti, virkkoi Saara hellan äärestä. — Veren kuuluvat tiristävän paikalla, ja kyllä sen saa ottaakin. On sitä köyhälistönkin verta imetty. Nyt sen saavat tuta, mitä iankaikkinen — sorto maksaa. Vieläköhän nyt herjaavat roletaaria, kun se valtaan nousee ja näyttää... kyllä ne nyt riemuitsevat tämänkin pitäjän porvarit, että jopahan otetaan nirri pois köyhälistöltä, vaan nauraisin minä, jos jo huomenna olisivat joka sorkka kynsillään.

— Vaan piruko sen tietää, jos niillä lahtareilla on vaikka minkälaiset aseet, jurahtaa Kustaa maaten ryntäillään ja syljeksien.

— Aseet... haist... vieläkö sinä näitä puollat, saatanoita. On niitä aseita tälläkin puolella, ja joka päivä kuuluu tulevan monta junanlastia Pietarista. Jumaliste, jos minä olisin nyt mies, niin minä lähtisin. Mäenpään ja Hakamaan ukon ja akan minä ensiksi pistäisin niin kuin sian vain. Saisivat kerrankin nähdä, että on sitä voimaa ja valtaa muillakin, ei vain heillä.

— Lähteähän tästä minunkin pitäisi. Saisi siellä nyt tavaraa ja muuta hyvää, mutta nuo nivuset...

— Niitä nivusiasi sinä aina huudat. Laiskuus sinua vaivaa ja arkuus. Pelkää muka henkensä menevän, nahkiainen. Menisi edes tavaraa hakemaan, kun nyt kerrankin sitä tasataan. Mutta mitäs tämä, ruopii vain korvallistaan ja nivusiaan huutaa. Kyllä sieltä Kustaa saa mitä vain tahtoo. Lupasi kengät ja vaatekankaan lähettää. Lähettäisi Kaisullekin, vaan ei kuulu ryökinälle kelpaavan. On muka varastettua tavaraa. Kustaa poika se ei muita odotellut. Sanoi painavansa pääarmeijaan. Suurena miehenä se sieltä palaa. Sanoi sitten Mäenpään ottavansa heteilleen, ja mikäpä on ottaessa. Kyllä se jo huomenna niiltä asukkailta joutaa.

Saara kiehui ja vapisi sisäisestä innostuksesta. Keikautti kahvipannun hellan laidalle ja meni ulos kuuntelemaan. Palattuaan sieltä alkoi jälleen pauhata:

— Lahtareita kuuluu maantien täydeltä ajavan etelään päin, mutta suden kurkkuun sinne nyt menevät. Suutari-Jannen Kustaavakin nauroi, että huomenna sitä leivotaan jo joka kylässä vehnästä lahtarien jauhoista. Suutari kuuluu olevan esikunnassa ja oli sanonut sokeria ja vehnäjauhoja varaavansa koko vuodeksi. Kustaava lupasi minullekin puuhata. Kyllä se nyt loppui niiltä itseltään vehnäsien syönti.

Porstuasta kuului kolinaa, tuvan ovi reväistiin auki ja reuhaava miesparvi syöksyi oven täydeltä sisään.

— Hei hulinata, onko kahvi valmis? Voi jumaliste, jos nyt olisi litra pirtua!

— Kyllä sitä pojat huomenna saadaan. Oikein vesi minunkin kihahtaa kielelleni. Halituli, halitun, halituli... kuulkaas, pojat, pidetään tanssit huomisiltana lahtarien päämajassa!

— Saakuri, siitä tuleekin hauskaa! Apteekista haetaan pirtua! Hei, onko se sakin päätös?

— On, on, suostutaan. Pidetään vain tanssit ja viimeiseksi halataan kaikki kirkonkylän hienot naiset!

— Kaaja sinä ämmä kahvea kuppiin, tässä tulee, pojat, kuuma yö!

— Missä Kustaa on?

— Se on jo paremmissa paikoissa. Pääleiriin sanoi menevänsä.

— Kattos poikaa. Olisi meidän sakiin lähtenyt.

— Ottakaa pojat nyt karski luonto päällenne. Tänä yönä kattotaan mitä lahtarit ovat viimeksi syöneet!

— Olisi pitänyt ottaa taloista hevoset ja ajaa oikein komiasti kirkonkylään.

— Vielä sitä ajetaan ruunallakin. Tämä poika valikoi parhaan oriin kirkonkylän herrojen talleista, ja sitten sitä hilsun kanssa ajetaan.

— Ei täss' nyt joura hilsuja ajeluttamaan. Ohimennen vain halataan!

— Huomisiltana, pojat, nukutaan höyhenpatjoilla. Mennään pappilaan yöksi ja ryökinät otetaan kavereiksi!

— Ja nyt kiväärit esiin ja temppuja tekemään!

Pojat! Tulee pirunmoinen yö. Nyt ei saa pelätä perkeleitäkään!

Lattialuukun alla olivat kiväärit kätkettyinä pistimineen. Ne otettiin esille, niitä ojennettiin, tähtäimiin ja keksittiin edelleen raakoja sukkeluuksia. . — Mitä näillä tämän vertaisilla! Ja ammuksiakaan ei kuin kourallinen. Helvetti!

— Kyllä siellä on toisilla aseita. Nyt asentoon, pojat!

Joukko, joka oli sangen kirjavaa, asettui riveihin. Johtaja näytti hieman neuvottomalta.

— Silloin kun komennetaan rintamaan, asettuu jokainen noin sylen päähän toisistaan, aloitti hän.— Ja kun komennetaan eteenpäin, niin joka miehen on silloin, jumaliste, hyökättävä. No, eteenpäin mars! Suorassa rivissä! Paikoillanne! Pyssy poskelle vie! Laukaiskaa! Näitä komennuksia ei saa joka kerta jäädä odottamaan. Silloin kun lahtarit hyökkäävät, on ammuttava niin p—leesti, ja silloin kun taas lahtarit eivät ammu, on meidän parasta tehdä hyökkäys. Koetetaanpa uudestaan. Asentoon! Eteenpäin mars! Älkää nyt p—le seinästä läpi menkö! Hiljaa! Silloin kun komennetaan perääntymään...

— Mutta sitäpä ei peräännytä, piru vie!

— Kun peräännytään, niin juostaan taaksepäin niin s—n asti!

— Älä nyt piruja puhu. Kuka takaperin juoksee?

— Sinäkö tässä komennat vai minä!

— No älä nyt p—le kovin pröystäile. Kyllä tässä tuommoisia komentajia on.

— Kyllä tämä jo riittääkin. Neuvoisit vain miten isojen herrojen vatsa aukaistaan!

— Kyllä se temppu osataan! Täss' on puukko jo siltä varalta!

Vahti tuli ulkoa ja sanoi kuuluvan ääniä metsästä.

Joukko hätääntyi.

— Jokohan lahtarit p—leet! — Pyssyt piiloon!

— Miehiä tuvasta vähemmäksi! Ulos pellolle, p—le!

— Nouskaa uunin päälle!

Silmänräpäyksessä tuli tuvassa hiljaista. Kuului vain uunin päältä, jonne osa miehistä oli hyökännyt, hiljaisia kirouksia ja hätäistä huohotusta. Rohkein miehistä oli ulkona kuulostamassa tulisiko ketään. Mutta vielä ei ketään kuulunut. Mies palasi sisään ja kiroili toisten tyhmyyttä.

Viestintuojahan sieltä vain oli tulossa.

Hiihdosta hiestynyt mies astui sisään. Äskeinen melu alkoi uudelleen. Viestintuoja kertoi kuulumisia, lisäillen omiaan.

— Eläköön vallankumous!

— Hiljaa, olkaa hiljaa! Täällä on tärkeä julistus.

Viestintuoja otti taskustaan paperin, piirin keskusneuvoston tiedonannon.

Oli muodostettava heti paikkakunnalle vallankumousoikeus, joka ottaisi pohtiakseen ja tuomitakseen vastavallankumoukselliset sopivaan rangaistukseen. Oikeus saisi istua heti ja tehdä tuomionsa, jotka pantaisiin seuraavana päivänä täytäntöön, kun punakaartit yhtyvät vangittuja tovereita vapauttamaan.

— Mitä läsnäolijat sanovat tästä? Asioilla olisi kiire.

— Perustetaan heti oikeus. Onhan tässä vielä kaksi tuntia aikaa ennen lähtöä.

— Vahteja olisi kai ulos lisättävä.

— Siitä huolehtii päällikkö. Valmistellaan me kokousta, joka valitsee vallankumousoikeuden. Kuka puheenjohtajaksi?

— Suutari Ripatti.

— Ollaanko yhtä mieltä?

— Ripatti astukoon esiin. Kuka kirjuriksi?

— Räätäli Kannisto. Kannatetaanko?

— Kannatetaan.

Ripatti astui pöydän taakse otettuaan astiahyllyltä Saaran sokerivasaran puhemiesnuijakseen.

— Kokous on alkanut Minä vaadin hiljaisuutta.

Ottaen juhlallisen ilmeen aloitti suutari:

— Näinä päivinä on Suomen köyhälistö astunut ratkaisevan askeleen. Vallankumous on julistettu ja...

— Ei mitään pitkiä puheita. Pääasiaan vain!

— ... ja työväestö on ottanut vallan käsiinsä ja tahtoo lausua tuomionsa kansanvallan kavaltajille. Vielä tänä yönä ratkaistaan vastavallankumouksellisten kohtalo koko maassa, ja kuten toverit kuulivat, on meitäkin pyydetty asettamaan vallankumousoikeus tälle paikkakunnalle. Tämän toimituksen tärkeyden toverit kyllä ymmärtävät ja ehdottavat siis ensiksi, kuka valitaan oikeuden puheenjohtajaksi.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus, joka tuntui omituisen juhlalliselta. Olihan työväelle ensi kertaa annettu valta istua oikeutta ja tilaisuus valita oikeuden jäsenet. Tilanteen kaameutta lisäsivät tuvan peräseinää vasten läjätyt kiväärit pistimineen. Ne tulisivat olemaan välineinä tuomioita täytäntöön pantaessa.

Joukko neuvotteli. Hiljaista kinasteluakin kuului. Omituista, että kukaan ei nyt kiroillut. Jokin outo kaameus esti kiroukset tulvimasta. Salaperäinen raskas käsi painoi läsnäolijoita, vaikka he itse eivät sitä käsittäneet.

— Valitaan Ripatti puheenjohtajaksi, tuomariksi, kuului joukosta.

— Onko se yksimielinen päätös?

— On, on.

Puunuija kumahti pöytään.

— Ja keitä kokous ehdottaa jäseniksi. Pitäisi olla ohjesäännön mukaan kuusi jäsentä.

Neuvoteltiin hetkinen. Jäseniksi valittiin paikkakunnan räätälimestari, peltiseppä, pari työmiestä ja kaartin johtaja varamiehineen.

Pöytä siirrettiin peräseinälle. Vanha Saara levitti sille liinan ja asetti tuolit ympärille. Hetken aprikoituaan meni hyllylle ja toi sieltä vanhan raamatun, jonka asetti pöydälle.

— Mikä se on?

Saara hykerteli käsiään ja naurahteli hämillään:

— Raamattuhan se... jos sitä korkea oikeus niinkuin tarvitsee.

— Viekää helvettiin!

Saara häkeltyi, mutta selvisi pian ja naurahti. Olisihan hänen se pitänyt tietää, että eihän ne sitä raamattua...

— Tunnustetaanko vallankumousoikeus lailliseksi? kysyi suutari, joka oli heittänyt hatun pois päästään, jota esimerkkiä toisetkin olivat seuranneet.

— Tunnustetaan.

— Hyvä. Istunto siis aloitetaan. Kennäs toimikoon sihteerinä.

Seurasi taaskin tovin kestävä hiljaisuus. Puheenjohtaja teroitteli tärkeän näköisenä kynäänsä, ja sihteeri järjesteli papereitaan. Vanha seinäkello löi rämisten kahtatoista, ja kuin ihmeen kautta sen heiluri seisahti viimeisen lyönnin jälkeen. Hiljaisuus tuntui kaamealta. Salainen, raskas käsi näytti taas painavan läsnäolijoita.

— Meillä ei ole aikaa hukattavana minuuttiakaan. Kansan pyhä asia ei salli viivyttelyä. Vallankumouksen vastustajat on tuomittava täällä niinkuin muuallakin yhtään armahtamatta. Nyt on hetki lyönyt, jolloin kansan sortajat saavat tuomionsa. Tuomiot tekee nyt kansa itse ja panee täytäntöön myöskin. Meidän on siis nyt käsiteltävä, ketkä tällä paikkakunnalla katsotaan vaarallisimmiksi vallankumoukselle. Heille julistetaan kuolemantuomio, jonka he täysin ovat ansainneet. Vähemmän vaaralliset jäävät vangiksi, kunnes vallankumous on loppuun suoritettu. Kansa, siis läsnäolijat, saavat nyt ehdottaa tuomittavat ja lausua heidän nimensä tälle vallankumousoikeudelle.

Joukko näytti selviävän äskeisestä painajaisesta ja osoitti taas kiihtymyksen oireita.

— Mäenpään isäntä.

— Harkitseeko kansa ja oikeus hänet syylliseksi kuolemanrangaistukseen?

— Kuolemaan! huusivat läsnäolijat kuorossa.

— Me vaadimme myöskin, että Mäenpään omaisuus jaetaan kansalle! Se on köyhälistön hiellä koottu!

— Kannattavatko sitä oikeuden jäsenet? kysyi puheenjohtaja.

— Kannatetaan.

Nuija kumahti pöytään. Joukon hiestyneillä kasvoilla näkyi raaka, ivansekainen ilme.

— Ehdottakaa edelleen. Mitä Mäenpään poikien suhteen olisi tehtävä?

— Ne tuomitsee punakaarti, koskapa ovat liittyneet lahtareihin. Ehkäpä jo saavat tänä yönä tuomionsa.

— Mäenpäässä on vielä emäntä.

— Olkoon. Mitä me vanhasta akasta. Mutta Hautamäen isäntä. Se lähetetään taivaaseen!

— Katsooko kansa ja oikeus hänet syylliseksi...

— Kuolemaan, kuolemaan! Hän on pahin nylkijä. Omaisuus kansalle! Pojat oli vangittava.

— Onko se päätös?

— On, on. Se pitäisi tuomita hirteen!

Nuija kumahti uudelleen.

— Ja sitten Tiehaaran isäntä, ja emäntä. Kumpainenkin! Ei yhtään armoa!

— Paras olisi polttaa roviolla!

— Tiehaaraan ensiksi tuomiota täyttämään!

Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

— Vaatiiko siis kansa ja oikeus näitä tuomittaviksi?

— Vaatii, vaatii. Johan sen kuulitte! Piruako sitä enää utelee! Ne aivan ensiksi.

Nuija kumahti. Joukon hiestyneillä, pidätetystä raivosta vääntyneillä kasvoilla värehti mieletön ilo. Kerrankin oli saatu tilaisuus kostoon, joka nyt pantaisiin toimeen täydellisesti.

Vielä kaksi muuta kyläkunnan isäntää poikineen tuomittiin. Isännät ammuttaviksi, pojat vangittaviksi, ja oikeuden istunto päättyi.

— Ja niihin päätöksiin eivät asianomaiset voi hakea muutosta lahtarisenaatilta, ilvehti oikeuden puheenjohtaja.

Kaartilaisten kasvoilla väreili tyytyväisyys.

Ainoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan mietteissään. Joku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota, mutta enemmistö voitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa. Minkäänlaiset oireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä vaatimuksista eivät saaneet tulla kuuluville.

— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet harjakaiset.

— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit olalle! Suksille joka mies!

Mukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt olla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.

— Nyt ensiksi kirkonkylään. Siellä liitytään toisiin joukkoihin ja vapautetaan toverit. Sen jälkeen, ennen aamua, vallankumousoikeuksien tuomioita pannaan täytäntöön pienissä parvissa.

— Jos ennen aamua ennätetään.

— No huomispäivänä keritään. Poroksi talot.

— Talot kansalle, niitä ei polteta, se on neuvoston päätös.

— Minkä neuvoston? Itsepä tässä ollaan neuvostona.

Joukko meni ulos ja hävisi kohta tähtikirkkaaseen yöhön.

Seutukunnan taloissakaan ei nukuttu. Vahdit oli asetettu joka ovelle.

V.

Ennen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava kohtaus.

Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään maaten piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on kehrännyt, mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin karsinannurkassa.

— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa Kustaa kuin itsekseen.

— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.

— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.

— Punakaarti? Aseet?

Tyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.

— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon? Kai se jo riittää, kun Kustaakin...

— Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa hyväksi lähtisi.

— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse aloittamassa...

— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.

— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.

— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen. — Minä en ilkeä kuunnella sinua.

— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun punaisten kanssa tänne aseita haalataan ja...

— Suus kiinni! ärjähti isä.

Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.

Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan... hänen ennen niin rauhallisessa kodissaan.

Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä puhuttu mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä aherrettiin ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä oli ruvennut lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten tilaamalla sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon, ja äitikin oli alkanut uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset nykyisessä yhteiskunnassa. Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään enää tehdä työtä. Joskus viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja sahalaitoksissa ja palasi sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.

Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.

Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista saarnaamista.

Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä, lähti punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan jaksanut enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä ei kuuluisi.

Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei ollut hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut kääntyä. Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä. Punaiseksi kai häntäkin luulivat.

Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi häntä uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.

Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään ratkaista maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt. Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset lähtivät omaksi häviökseen taisteluun.

Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan mellastamassa.

— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin nopeasti valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?

Salamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.

Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin toimintaa, jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt parhaillaan...

Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada varmuus, oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä ja mitä he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen elämän turvaamiseksi.

Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois työntämällä kuuli ja näki hyvin.

Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan asti. Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat varmaankin urkkijana tappaneet.

Noilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten pystyssä.

Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän rientäisi viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä vangitsisivat isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi? Ehkäpä eivät isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei, kyllä se olisi sentään kauheata.

Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset lähteä kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä... ja nyt vasara paukahti, se oli kai päätös... Voi herra Jumala!

Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena. Vaivoin hän sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan. Kirkonkylään! Oliko jo myöhäistä?

Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä. Nopeammin! Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän ehtisi? Ehkä tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat ehkä isän ja äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut ajatella, täytyi vain ponnistaa.

Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina. Eteenpäin!

Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.

Eteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.

— Tärkeätä... johtajalle, läähätti tyttö.

Mies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.

Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät häneen.

— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?

— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita ja vallankumousoikeus...

Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti. Luulivatko, että hänkin...

— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!

— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat kuolemantuomioita...

Tyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.

— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?

— Mäenpään isäntä... mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä...

— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?

— En. Minä tulin yhtä mittaa.

Mäenpään isäntä oli tullut paikalle.

— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?

— En, kuului tytön jyrkkä vastaus.

Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan määräystä lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.

— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti Kaisulle. — Sinä varmaankin hiihdit kovasti.

— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan kylmästi. Ja ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:

— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että menisivät varoen mökkiin.

Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä punaiseksi ja valehtelijaksi!