Part 4
— Käynpähän sitten kun taloksi tulee, virkkoi Vikki. — Sinullahan sitä on sitten vara auttaa naapuriasikin, kun nait sen rikkaan akan itsellesi Puromäestä.
— Mikäpä ne naimiset tietää... ja rikkaudet. Jos vain varaa olisi, niin mielelläni auttaisin, kun kerran olet sellaiseen kiipeliin joutunut.
— Eihän tässä nyt vielä hätää muutamaan vuoteen... mutta sitten se alkaa... eikä ole varaa peräytyä.
— Elähän sure päätäsi vialle. Ehkäpä se siitä menee vielä hyvinkin, koetti Aapo rauhoitella. — Tee vain työtä lujasti...
— Hiisiäkös minä nyt päästäni... olipa tämä tällaisten elämä nyt miten tahansa. Ei se silkinhienoksi tule milloinkaan.
Kulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa. Vikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan hartioilleen.
12.
Marraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä, ja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla, kun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja miesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi. Muhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.
On jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin heistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta sekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä tulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä. Tosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot. Sittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.
Vaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit heille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.
Mitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika muka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille vain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat pirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku kunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.
No, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.
Aatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului liikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.
— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.
— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen kolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli; varmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne maanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.
— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi emäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.
— Ketä?
— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin tässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.
Aatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän kysyi:
— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?
— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka silloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.
Vähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää sormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.
Hän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut yhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä piti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.
— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan piloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?
— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja naapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun ryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä olet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan naurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä kanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain vanhoissa nahkoissasi...
Aatami rykäisi ja nousi. Ei akan kanssa maksanut kiistellä. Se piti aina puolensa, ja sehän se tässä talossa olikin isännöinyt jo vuosia. Hänellä ei ollut muuta kuin koreasti taipua vain.
Kyllä hän sen akan mahdin jo tunsi. Ei ollut hyvä sen kanssa kauan riitaa haastaa. Kerrankin oli hän vastustanut lehmän myymistä, ja akka oli ollut vähällä tappaa hänet. Oltiin jo vuoteessa ja puhuttiin lehmäkaupasta, jonka hän uhkasi purkaa, niin silloinkos tämä tynnöri suuttuu ja alkaa pahoinpidellä häntä. Oli läkähtyä sen painon alla.
Aatami huokasi. Se on ristinsä itsekullakin ja niinpä hänelläkin. Oli laittanut hänelle ristin akasta.
Aatami käveli pihamaalla ja korjaili työaseita renkien jäljiltä. Ei oikein osannut ryhtyä mihinkään, kun akka taas oli hävittänyt hänen hyvän tuulensa.
Tuolta niitä jo tulikin miehiä tien täydeltä. Senkö täytistä ne aina täällä hyppäävät. Ja ketä kaikkia heidän mukanaan oli niin paljon?
Ketäs muita kuin mökkiläisiä. Nyt niillä on hätä ja hyvä mieli.
Aatami meni kamariinsa. Olisi pitänytkin lähteä kylään tahi metsään. Nyt se oli jo myöhäistä. Ja eihän heistä kuitenkaan pääse rauhaan.
* * * * *
Lautakunta oli pitänyt kokouksen, ja viimeinen toimitus, palstojen lohkominen, jäi nyt mittarin tehtäväksi. Aatami oli koko ajan istunut puheisiin puuttumatta. Hädin tuskin vastasi, kun jotakin häneltä kysyttiin.
Seppä muhoili ja meni istumaan isännän viereen.
— Nythän se alkaa meidän puolestamme olla valmista. Mittari tekee lopusta selvän, sanoi hän ja hetken perästä jatkoi:
— Kyllä jää vielä maata Arvolaan, vaikka alustalaisetkin saavat osansa. Ja mitäpä maallisista tavaroista, jatkoi Seppä iskien Tanelille silmää. — Paremmat tavarathan ne meillä siellä taivaassa on tallennettuna.
Aatami katsahti vihaisesti Seppään.
— Älä sinä pilkkaa niitä asioita. Tuskinpa sinulla on mitään tallella niissä paikoissa.
— No pääsen minä ainakin sinne, sanoi Seppä.
— Vai eikö muka samasta portista naapurin kanssa sovittaisi menemäänkään?
— En minä viitsi sinun kanssasi kiistellä, sanoi Aatami ja poistui tuvasta.
Miehet hymähtelivät poistuessaan.
13.
Savuniemen Hentulla oli kaksi taloa, joista toiseen kuului maata kaksisataaviisikymmentä hehtaaria. Tämän päätilan maalla oli yksi torppa kaksi mäkitupaa. Sivutalon maalla, joka oli pienempi, oli sama määrä alustalaisia.
Heikki itse hoiti leväperäisesti talouttaan. Veropäiviä tekevät mökkiläiset suorittivat suurimmalta osalta talon työt, ja kun laajat vainiot olisivat vaatineet palkkatyöväkeä, ei sitä Heikki raskinut pitää, varsinkin kun viime aikoina palkat olivat kohonneet tuntuvasti. Muutamilla peltolohkoilla olivat ojat jo menneet umpeen, ja metsäviljelyksien ojanvarret kasvoivat pajukkoa.
Menihän sitä silti eteenpäin ja rahaakin säästyi jo muutamina vuosina, kun karjantuotteilla sai hyvää hintaa eikä tulopuolta käytetty maan parannukseen.
Vaikka Hentu oli vielä verrattain nuori, vasta äsken neljäkymmentä täyttänyt, ei hän käynyt itse työmailla, vielä vähemmin otti osaa töihin. Kesäisinä päivinä raukaisi lämmin ilma, ja talvella oli parempi makailla lämpimässä kamarissa. Niinpä Hentun vaimo, ankara emäntä-Leena, sai hoitaa yksin koko talouden ja suoriutuikin siitä suuremmitta kommelluksitta.
Kun oli paljon työtä emäntäparalla, tuli siinä aina sanoneeksi milloin mitäkin. Ja kenellepä sitä muille olisi sanonut kuin Hentulle ja palvelijoille.
Aamusta myöhään iltaan kuuluikin Leenan tuikea ääni vuoroin kartanolta ja tuvasta.
Tietää sen, kun sai vielä muun työn lisäksi karjaa hoitaa palvelijain avuksi.
Kyläkunnalla oli henkisenä ravintona juoruaminen, ja useimmiten puhuttiin savuniemeläisistä. Olihan sitä puhumista milloin mistäkin. Ja jos ei ollut, niin tekaistiin lisää. Olihan niin mukava puhua laiskasta isännästä, joka ei tehnyt muuta kuin makasi ja kävi välttämättömillä asioilla, ja emännästä, joka pauhasi aamusta iltaan.
Alustalaisten kanssa olivat välit heillä aina kireät. Hentu oli kova vaatimaan työtä paljon toisilta, vaikka ei itse sitä tehnyt. Emäntä kohteli kylmästi verotyöläisiä ja sai näin heidät niskoittelemaan.
Kapina-aika meni menojaan ilman mitään hankausta kumpaiseltakaan puolelta, mutta kun torpparilaki astui päiväjärjestykseen, kiristyivät välit. Alustalaiset alkoivat puhua vapautuksestaan, ja vaikka isäntä oli lakia valmistettaessa sitä kehuskellut, ei hän nyt enää tahtonut kuulla puhuttavan koko laista.
Tästä tekivät edistysmielisemmät naapurit sen johtopäätöksen, että Hentu olikin vain makeillakseen puhunut siten ja ajatellut toisin. Joku heistä koetti puhua järkeä Hentulle, mutta jätti sen pian, kun näki, ettei siitä ollut hyötyä.
Hentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.
* * * * *
Oli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut, ja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona satoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan lammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä luudanvartta heilutellen ajellut.
Hentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa. Miten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai jäisikö paikoilleen?
— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyi Hentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.
Leenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta melua.
— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain pyytämään.
Siihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua harjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös Aapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen toisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään hinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän pakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes kahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut, ettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se lakinsa, johon vetoavat.
Laki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat. Nytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.
Ja sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän kaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on toisen maalla... Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen nyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran eroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.
— Mitä sinä siinä miettiä toljotat, kun et puhu mitään? sanoi Leena. — Makaat niin paljon, että pääsi mätänee. Tokko lienee siellä enää yhtään tolkullista ajatusta.
— Onhan sitä sinulla siihen sijaan viisautta, tokaisi Hentu.
Nousipa mies jo istumaan sängyssä ja latasi uudelleen piippunsa. Karautti pariin kertaan kurkkuaan ja nielaisi vahvan limasyljen.
Se oli merkkinä toimintahalun heräämisestä Hentussa. Hän aikoikin lähteä taas mittaamaan Aapon palstan rajoja, päästäkseen selvyyteen, miten paljon häneltä menisi maata siihen kahteenkymmeneen hehtaariin. Kahteen eri kertaan oli hän jo maata mitannut, pääsemättä täyteen selvyyteen asiasta.
Hentu oli kuullut, että Aapokin oli mitannut palstansa rajat ja kun oli selvillä maanmittauksesta, sanonut saaneensa varman selon, mistä paaluttamaton raja tulisi kulkemaan.
Hentu oli sitä jo kerran häneltä kysynyt, mutta Aapo ei ollut ryhtynyt sitä selostelemaan. »Tottapahan sitten näet, kun mittari tulee», oli vain sanonut.
Pisteli vihaksi, kun ei saanut selvää siitä asiasta. Alituiseen vaivasi mieltä sekin, että jos vielä menee kovin laaja alue maata Aapolle, eikä valitus auta, niin tulee talolle iso vahinko. Helvetti. Kaikkeen sitä joutuukin.
Hentu nousi sängystä ja katseli hattuaan ja kintaitaan.
— Mihin sinä sitten menet? kysyi Leena.
Hentu murahti jotain maan mittauksesta ja katseli ulos ikkunasta.
Siellä alkoikin jo ilma seestyä. Sopi hyvin lähteä liikkeelle.
— Sinne taas aikaasi viettämään ja vielä renkien kanssa, aloitteli Leena. — Olet jo siellä monen miehen kanssa aikaa hukannut ja pitää vielä lähteä pöllöttelemään. Mittari tässä sitten mukamas... mittaa vain ruokaa mahaasi ja unta päälle, mokomakin mittari!
Leena nauroi asialle. Kun mokomakin tolho rupeaa kaikkea kuvattelemaan. Eihän voinut nauramattakaan olla semmoiselle, vaikka vihaksikin pisteli.
Hentu näytti myrtyneeltä ja kiiruhti ulos.
Otti ohjakset tallin naulasta ja käski rengin mukaansa.
— Joko sitä taas mennään mittaamaan Harjamaan Aapolle maata? pistätteli poika. — Pitäisi ottaa vesuri matkaan, että saataisiin rajat aukaista.
— Pitelehän, poika, leukojasi, sanoi Hentu.
Kaikki tässä, kun yksin rengitkin isäntäänsä vastaan...
Päivä olikin jo kulunut iltapuolelle, ja metsässä tuli pian pimeä. Mittaaminen oli taaskin jätettävä kesken.
— Lähtään pois, ei nyt näe enää, sanoi isäntä rengilleen.
— Ei näe. Tämä mittarin työ kun on semmoista tarkkaa työtä, sanoi poika ja naurahteli.
... Kovinpa olet suustasi... mietti Hentu, mutta ei huolinut sanoa mitään.
14.
Savuniemeläinen oli lähtenyt kaupunkiin kuulemaan, milloin saisi odottaa päätöstä riita-asiasta.
Hentu istui asianajajan luona ja kuunteli tämän sulavia puheita. Tuli ihan hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Sanoi vielä tilanomistajaksi, ja Hentu tiesi, että se oli kaikkein kunnioittavin nimitys maanomistajista.
Hentu oli saanut hyvän sikarin ja veteli sitä hattu polven nenässä.
— ... voitetaan siinä asiassa?
— No sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että voitto tulee, sanoi juristi. — Sellaiset paperit on ainakin tehty, että varma minä olen voitosta.
Hyvälle tuntui Hentusta. Olisi vain pitänyt kysyä sen palkkaa, jos rahoista sattui jäämään, kun kaksisataa oli antanut papereita jättäessään.
— Mitenkäs ne tuomarin palkat?
Juristi elostui huomattavasti.
— Niin, se sattui mukavasti nyt, kun tilanomistaja on itse täällä. Ei tarvitse postissa lähettää.
Hentu höristi korviaan. Mitä se puhui lähettämisestä? No, voihan siitä mennä vielä muutamia kymppejä.
— Eihän sitä paljoa palkoista... vaikka pitäähän sitä vähän... kyllä kai sitä niillä maatiloilla menee nyt rahoja palkkoihin... on pitänyt meidänkin korottaa... Se olisi sitten vielä kahdeksansataa. Kaksisatanen meni papereista, eikä riittänytkään, ja nyt menee vielä asiamiehelle.
Hentun korvalliset olivat käyneet kauniin punertaviksi. Kaiveli lompakkoaan. Eihän siellä kuin satanen ja joku kymppi päälle. Olisi pitänyt ostaa vielä apteekista tippoja kotimatkalle.
— ... jään nyt velkaa tuomarille. Ei sattunut mukaan.
— Noo, isäntä saa lähettää sitten loput postissa. Kyllähän se käy.
Hentu kirosi ulos päästyään. Kokonaista tuhat markkaa Aapon takia! Ja jos vielä menee koko juttu penkin alle. Helvetti!
Kotiin päästyä oli tehtävä tili matkasta Leenalle. Oli vielä jäänyt sen ostokset tekemättä, kun rahat meni juristille.
Hentu kynsi korvallistaan. Olisi saanut edes kunnollisen unirauhan ensiksi.
— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena. — Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen... että voi hyvä Jumala sinua!
* * * * *
Leenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät lipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja säärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan sillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat tulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.
Hentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä sanatulvaa.
On sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi puhujaksi omiaan.
— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.
— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään osannut räähkälle ruveta.
* * * * *
Hentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita kaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.
Olipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia ja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä seutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö siinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät valkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.
Hentu kirosi. Aapo on ne siihen lyönyt. On mitannut palstan ja merkinnyt siihen muka tulevan rajan. Mutta ei tule tähän rajaa kuuna päivänä.
Hentun sisässä kiehui niin, että piti ihan karkeasti kiroilla. Koko saatana se mies, kun kehtaa noin kepitellä toisen maata!
Näytetään sille, kenen maata tämä on.
Ja Hentu alkoi kaataa puita suunnitellun rajalinjan Harjamaan-puoleiselta suunnalta. Menipä vielä syvemmälle metsään, melkein Aapon metsäpellon aitovarteen, ja valikoi parhaimmat puut kaataakseen.
Pian oli Hentu kaatanut kymmenisen puuta ja tunsi vahingoniloa teostaan. Olisihan joutanut odottamaankin päätöstä, mutta kun se kerran niin mahtailee, niin sille on näytettävä, kuka on isäntä maallaan.
Tosin ei Aapo ollut kaatanut kepittämältään seudulta yhtään puuta ja oli jo edellisinäkin vuosina ottanut polttopuunsa peltojensa aitavieruksilta. Tuntui hieman pahalta sitä ajatellessa, kun oli näin tullut tunkeutuneeksi Aapon alueelle, kun tämäkään ei ollut sitä tehnyt aikaisempina vuosinakaan.
Aapon alue! Olihan juristi sanonut varmasti voittavansa, eihän se tuhatmarkkanen helvettiin, jos sillä ei kerran asiat muutu. Ja olivathan puut lain mukaan hänelle kuuluvia.
Tosin Aapo oli ilmoittanut ne lunastavansa ja maksavansa niistä lain säätämän hinnan, ja se oli kai tullut sinne pöytäkirjaankin, mutta asiahan ei ollut vielä sillä päätetty. Antaa vain kirveen heilua.
Aapo oli kuullut metsästä hakkaamista ja tuli paikalle.
Eikö ollutkin se Hiljainen piru tullut kaatamaan hänen metsäänsä. Hän oli sitä jo pelännytkin, ja nyt se tuossa liehui kuin tulipalossa.
Aapo puri hammasta ja kirosi.
— Kuulehan, mies, eikö sinulla ollut metsää muualla, kun piti tähän tullaksesi? sanoi hän Hentulle.
Hentu ei ollut kuulevinaan ja hakkasi edelleen.
Aapo koetti hillitä kiukkuaan. Kun puu kaatui ja Hentu löi kirveensä kantoon, sanoi hän niin rauhallisesti kuin voi:
— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tästä puita kaatamaan, ennenkuin asia on päättynyt. Eikö sinulla hyvä mies ollut enää metsää muualla?
— Eihän tämä ole vielä sinun maatasi, eikä taida tulla olemaankaan. Kyllä minä omasta metsästäni saan kaataa mistä haluan.
— Se on helvetin valhe! kivahti jo Aapokin suuttuneena. — Minä olen palstan mitannut ja rajan merkinnyt, ja se ei tule siitä muuttumaan, ja niin kauan kuin sinulla ei ole oikeuden siirtopäätöstä, jolla saat palstani toiseen paikkaan, ei tule sinulle myöskään tästä metsästä yhtään puuta.
Hentu naurahteli vahingoniloisesti.
— Talon puitahan nämä on lain mukaan, sanoi.
— Mutta minä olen ilmoittanut haluavani ne ostaa ja se on merkitty pöytäkirjaan.
— Semmoisella pöytäkirjalla saa pyyhkäistä... sanonko ma mitä.
— Sano vain, ja laille saa tehdä saman tempun, niinkö?
— Kyllä hyvinkin semmoiselle laille, sanoi Hentu ja katseli jo uutta puuta kaataakseen.
— Kylläpä mies kunnioittaa lakia, jota omat edustajansa ovat olleet tekemässä, sanoi Aapo. — Eikö yhtään hävetä?
— Ei! huusi Hentu.
Ja alkoi hakata puuta enää Aapoa kuuntelematta.
Aapo ei jaksanut enää hillitä kiukkuaan. Meni ja tempasi kirveen Hentulta ja heitti sen metsään.
— Et jukoliste kaada enää yhtään puuta, ennenkuin asia on päättynyt. Helvetin roisto!
Hentu kävi kiinni Aapoon, mutta oli heikompi, ja Aapo heitti hänet maahan niinkuin märän kintaan.
Taisi hieman sattuakin, koskapa nousi vaivalloisesti jälleen jaloilleen. Oli sattunut kanto hartiain alle.
— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja kyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin...
Aapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain sen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen näytellä suuremmaksi.
— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.
— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En minäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.
— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. — Linnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.
— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa, ennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo vielä hänen jälkeensä.
15.
Joulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät lumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin polkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää vastaan.
Rinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa oikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion työssä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu lähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita, eikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja vatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.
Niin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen. Oli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin merkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.
Otto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se oli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.
Mitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista kysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut riittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt sosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla keskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään. Laittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut kuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin rikkaatkin.
Sepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi hänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit. Ei olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi niinkuin muutkin omastaan.
Miksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin torppareillekin?
Olisivat muka menneet pieniksi talollisten maat. Se siinä oli, eikä mikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.
Olihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa hintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.
Eipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt Petäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä hänelläkin.
Otto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut jokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta huomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin ja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä apu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi, varsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka vaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.
Taival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää. Ilta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun rungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän oli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän lavitsalla.
Siellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä kylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt heille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa riittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.