Part 5

Siellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin kotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi torpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt suunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi, että kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta keinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset tulevat. Mistäpä hän sitä... tällainen tietomies... kirveen ja lapion varassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä muita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä kautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.

Oo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista valitusta ja pentujen parkumista.

Päästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun valaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi oli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.

Olisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua. Ei olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi tyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.

Jopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat niitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta. Tuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli todellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.

Riikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa alakuloisena penkillä.

— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.

— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa Otto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan elämänehtoja riittävästi.

— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.

— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella... tällä köyhän elämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.

Lampusta on öljy loppunut, eikä sitä ole koko mökissä. Kuu kurkistaa sisään ikkunasta ja lainaa valoaan köyhän mökin asukkaille, jotka ääneti miettivät alituista köyhyyttään.

16.

Sunnuntaiaamu. Petäjäniemessä miehet istuivat paitahihasillaan pirtin penkillä ja odottelivat aamiaista. Lampusta oli jo tuli sammutettu, ja ulkona sinersi päivä.

Isäntä souteli hiljalleen keinutuolissa ja puhalteli savukiemuroita piipustaan. Mietti yhtä ja toista. Viimeksi mökkiläisiään, jotka nyt olivat isäntinä omilla palstoillaan.

Se olikin käynyt vaivattomasti ja viivyttelemättä. Tulivat heinänteon jälkeen ja alkoivat puhua asiasta. — Mikäpä siinä on, katsellaan vain rajoja, sanoo hän niille ja näkee, että hyvälle mielelle tulevat.

Joku kysyy hinnastakin. — Kyllähän tuon kerkiää kuulla, sanoo hän niille ja itsekseen hymyilee: luulevat minun siitä mahdottomia vaativan.

Niin se asia vain valmistui, eikä riitaista sanaa sanottu, ja hyvä on nyt olla kumpaistenkin, niin heidän kuin minunkin.

Miehet kuuluivat penkillä puhuvan Savuniemeläisestä ja Arvolaisesta ja naureksivan. Ne miehet olivatkin ihan höperönä. Toinen kävi joka päivä mökkiläistensä palstoja mittaamassa ja toinen ajeli kaupungissa neuvoja kyselemässä. Aatamikin, uskovainen mies mukamas, ja semmoista peliä rupeaa pitämään. Samoin kuin sekin Hentu hyväkäs. Mokomakin maanviljelijä itkee maansa menetystä, vaikka puolet on liikaa, niin metsää kuin peltoakin. Mutta kunhan saa reistata. Pitäisi olla laki semmoinen, että niskoittelijoilta otettaisiin maata enemmän kuin vapaaehtoisesti antavilta.

Taisi sekin laki olla puutteellinen monessa suhteessa, kun saavat tilaisuutta valittaa ja retkuilla. Kun kerran lautakuntakin pitää olla sovittelemassa, niin pitäisi jo tyytyä siihen. On sitä rahaa Hentullakin valituksiin, mutta kun tulee palkanmaksu kysymykseen, niin soikeaksi viruu penni kynsissä.

Jos kävisi heille puhumassa, niin Hentulle kuin Aatamillekin, ja suostuttelemassa sovintoon. Saisihan kuulla mitä sanovat ja tilaisuuden sanoa niille suoria sanoja.

Antti lähtikin aamiaisen jälkeen Savuniemeen.

Kulki Jänkän kautta ja ihmetteli Simon syksyn kuluessa suorittamia töitä. Paljon oli mies saanut aikaan. Hyvä työmies oli ennenkin, mutta nyt kun sai omaa maata, ennätti vielä enemmän.

Niin se olisi monen muunkin, kun saisi kokonaan omalla turpeella työskennellä. Ja kun ei tulisi suuri velkataakka painamaan. Monetkin olivat olleet liian hätäisiä ja ostaneet maansa kovin korkealla hinnalla. Nyt jo katuivat, kun näkivät, että jotkut saavat helpommallakin, ja korkojen maksu alkoi peloittaa.

Sekalaista oli se uuden yhteiskunnan syntyminen. Mikä teki mitenkin, kun lakia sai tulkita monella tavalla ja maanomistajat eivät olleet kaikki yhtä oikeudenmukaisia.

Savuniemessä oli vain Hentu Leenansa kanssa kotona. Miehet olivat sunnuntaipäivän joutilasta aikaa tappaakseen menneet kylään.

Hentu oli nukkunut koko päivän. Ulkona sateli lunta, ja ilma oli raskasta. Se kai se niin painosti. Leena pyyteli lähtemään hevoskyydillä kylään, mutta eihän Hentu semmoisella ilmalla...

— Vai vielä hevosella... pääsee sitä jalkaisinkin... enkä minä viitsi, mutisi Hentu sängystään.

— Kas kun viitsit syömään nousta, sanoi Leena.

— Kyllähän sitä nyt syömään... laiskempikin...

Tuli vieras, ja Hentun piti vääntäytyä istumaan sängyssään.

Mitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan perimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran...

— Sieltäkö se Antti...?

Kuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen päähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.

Peeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?

— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas päivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.

— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.

Hentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta taskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut. Olkoon... häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin, koskapa näkyy olevan.

Oli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen päivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen lämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä päivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.

Velkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen siitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä Antin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.

Onkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua odottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa maansakin ilmaiseksi.

Kun viitsisi nousta, niin saisi siltä sikarin. Parasta se on niin; pääsee Antti kotiinsa ja sitten saa taas rauhassa nukahtaa.

Hentu nousi, haukotteli pariin kertaan ja siirtyi penkille Antin viereen.

— Sinulla on oikein sikaritupakat.

— Näin kylän kunniaksi tuli mukaan.

Hentu sai sikarin savuamaan ja tuntui virkistyvän. Puheli lumen tulosta ja muusta. Tuskastuneena istumiseen kysyi:

— Taisit lähteä siitä saatavastasi kuuloille? Olisi tuolla joku satanen.

Antti naurahti. Ei arvannut naapuri hänen asiaansa. Tiesi kai sen jo edeltäkäsin, ettei Hentun mieli puhumisesta muutu, mutta puhuu nyt kuitenkin.

— Mitäpä minä rahoilla... kyllä ne joutavat olemaan. Tulin vain kuulemaan, vieläkö vain riitelet mökkiläistesi kanssa.

Jopahan Hentukin teristyi.

Vai sitä läksit. No samapa se jos et olisi lähtenytkään. Kyllä minä asiani tiedän.

— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.

Antti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön naapureilleenkin, sen hän tiesi.

— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista, muistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.

— Ja missä minä sitten olen juonitellut?

Hentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään hänessä äskeistä nautinnon tuntua.

— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän kuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän alustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.

— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella oikeus omaisuuttaan puolustaa.

— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan päätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä niitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos tässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä on pitänyt antaa.

— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen kuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja eivätkö niin tehnekin.

— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti. — Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat veroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi, ja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta kohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.

Hentu naurahteli halveksivasti.

— Ja eivätkö sitten torpparit ole veropäivistään saaneet korvausta viljellessään talon maita? kysyi hän.

— Eivät täysin määrin. Useimmista työverotorpista on karttunut vuotuinen veromäärä rahaksi laskettuna viiteenkin sataan markkaan vuodessa. Etkö luule siitä jo jääneen maankin hinnaksi?

Ei Hentu kehdannut sen mokoman kanssa väitellä. Meni sänkyyn ja kallistui lepäämään.

Väitelköön nyt siinä itsekseen, niin kauan kuin kehtaa. Lähtee se siitä, kun nälkä tulee. Vielä niiden puolesta puhumaan... tappelijain, niinkuin tämänkin Aapon. Pitäisi kysyä siltä, saako mökkiläinen pidellä pahoin isäntäänsä metsässä.

Antti siirtyi lähemmäksi ja jatkoi vielä:

— Sinäkin kuulut oikeudelta apua hakevan siirtääksesi Harjamaan Aapon pois entisiltä tiluksiltaan. Onko sekin mielestäsi oikein?

— Kyllä semmoinen mies joutaa, sanoi Hentu.

Se on Aapo varmaan pyytänyt tämän Antin puhumaan puolestaan. Pelkää paholainen, miten käy käräjissä. Toivoisi vielä sovintoa, kun ensin tappelee.

Hentu päätti, ettei sano enää sanaakaan Antille, puhukoon mitä lystää.

Ja oikaisi sänkyyn mukavammin ja painoi silmänsä kiinni. Alkaisi vain nyt jo kävellä siitä.

Antti naurahteli ja nousi lähteäkseen. Hentulle sanoi vielä ovella mennessään:

— Kovin se naapuria nukuttaa. Taitaa olla miehellä hyvä omatunto.

Lempojako se kenenkään omastatunnosta, mietti Hentu Antin mentyä. Itsekullakin on omansa, semmoinen kuin on. Eikä sillä omallatunnolla taida kenenkään leipä lisääntyä. Koreilevat vain sillä ilman aikojaan. Hyvä se ainakin hänellä oli, koskapa uni tuntui tulevan taas niin houkuttelevana ja makeana.

17.

Kylläpä joulukuu olikin luminen. Satoi lakkaamatta joka päivä ja tukkesi tiet jo metsissäkin.

Ei ollutkaan enää kuin pari viikkoa jouluun. Aapo oli odottanut tietoja Askolta, miten menisi palsta-asia oikeudessa. Ei vaan kuulunut mitään, ja Aapo ei malttanut enää odottaa.

Kun oli sunnuntai, niin lähti käymään Askon luona. Vaikka ei olisi tullut vielä päätöstäkään, niin saisi kuulla mitä Asko odotti hänen asiastaan.

Menneen viikon kuluessa olivat hänen ajatuksensa olleet entistä painavammat. Kun punnitsi mielessään maa-asiaakin, tuntui hänen voittonsa melkein mahdottomalle. Hentulla on rahaa ja asiamies, jolla on lain kaikki kohdat selvillä. Hän ei voinut tehdä omaksi hyväkseen mitään.

Muutetaan sitten korpeen, jos niiksi tulee. Voimia ei häneltä voi kukaan riistää, ja vielä hän yhden talon saa kokoon, vaikkapa kylmään korpeenkin.

Parempi vain, kun olisi saanut aivan tyhjin käsin aloittaa, ei olisi torppaa eikä tanhuaa. Se kaiveli eniten, että sille roistolle piti kaikki valmistamansa jättää.

Ehkäpä korpea raivatessa ei johtuisi Liinakaan niin usein mieleen kuin täällä teki.

Työ olikin viime viikkoina ollut paras apu painavissa ajatuksissa. Hän uurastikin kuin kahden edestä. Laittaessaan uusia tunkionpohjia oli melkein unohtanut, että oli vaatimus muuttoon ja että Liina oli heidän yhteiset tulevaisuussuunnitelmansa katkaissut.

Työ oli hänen paras ystävänsä. Naapureihin ei voinut mennä sen jälkeen kuin oli Hentun kanssa metsässä sanaillut. Hentu oli toitottanut pitkin kyliä, miten Aapo häntä metsässä piteli ja uhkaili, ja hän oli kuullut mielipiteitten kallistuvan Hentun puolelle.

Voisi siitäkin metsäkohtauksesta koitua hänelle ikävät seuraukset. Todistajia ei ollut, mutta niitähän Hentu sai rahalla. Muuan kulku-ukko oli kertonut tulevansa todistajaksi asiaan. Tämä oli siis jo ensimmäinen rahalla ostettu todistaja.

Kyllä kai hänelläkin olisi yhtä ja toista Hentulle raskauttavaa, jos rupeaisi niitä kaivelemaan ja käräjöimään.

Ei haluttanut. Ja mitäpä hänenlaistensa käräjöimisestä, jos olisi haluakin ollut.

Hän sitävastoin oli nyt sen konnan kynsissä täydellisesti.

* * * * *

Kovinpa Asko näytti tulevan alakuloiseksi hänen tultuaan. Vei kamariin ja tarjosi tupakat ja alkoi kaikista muista asioista haastaa, mutta ei sanaakaan siitä, josta hän tietoja odotti.

Aapon täytyi jo kysyä, kuuluiko asiasta mitään vai pitäisikö yhä odottaa.

— Jo siitä tuli päätös, sanoi Asko. — Huonosti siinä kävi. Se kieräilijä voitti sittenkin, vaikka en olisi mitenkään edeltäpäin uskonut.

Aapon silmissä pimeni. Tuli painostava hiljaisuus. Vihdoin kysyi Aapo ääni vapisten:

— Minkälainen tuli tuomio?

— Semmoinen, että toisesta paikasta pitäisi meidän määrätä sinulle palsta ja kahta hehtaaria vähemmän kuin alkujaan oli. Ja uudesta palstasta menee sama hinta, jota muuttokustannuksetkaan eivät sanottavasti pienennä.

Aapo ei osannut sanoa mitään. Hänelle olisi pitänyt se olla selvää jo kuulemattakin. Oli kuitenkin toivonut, että oikeus antaisi hänen asua omilla perkkioillaan, jotka eivät taloa missään suhteessa haitanneet.

Kelpasi Hentun nyt rehennellä. Aapo oli melkein kuulevinaan hänen ilkeän naurunsa ja näkevittään pirullisen katseen.

Näki siirtyvän viljelystensä sen konnan kynsiin. Niitä kai se oli toivonutkin.

— Miten ihmeen tavalla voidaan ryöstää näin toiselta omansa, ja vielä lain avulla? sanoi Aapo.

— Näkyy voitavan. Se laki on niin sekava ja monimutkainen, sanoi Asko. — Sattui se talon niitty siihen.

— Eihän sen olisi pitänyt vaikuttaa asiaan.

— Niin minäkin luulin ja oikeudelle antamassani lausunnossa koetin selvittää, sanoi Asko. — Minun mielestäni koko laki olisi pitänyt tehdä suoremmaksi ja selvemmäksi.

— Siihen päätökseen sitä kai sitten on tyydyttävä, sanoi Aapo alakuloisesti.

— Voisihan siitä vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta luulen, ettei siitä tulisi apua, arveli Asko.

— Tuskinpa tulisi. Parasta kai se on antaa vain perkkionsa Hentulle.

Asko saatteli Aapoa pihatielle.

— Kyllä surettaa sinunkin kohtasi, kun saat nyt kaikki aivan kuin alusta aloittaa. Olet vielä kaikki laittanut hyvään kuntoon siinä mökissäsi.

— Saahan siitä nyt Savuniemeläinen hyviä heinäpeltoja.

Metsässä oli jo hämärä, kun Aapo palasi. Lunta oli polulla niin että sai kahlaten kulkea. Jalat tuntevatkin raskailta. Oli kuin lyijypainoja olisi laahannut. Sydänkin hakkasi kuin haljetakseen.

Niin se meni hänen lapsuuskotinsa. Seinät olivat siinä hänen, ei muuta. Ja kun hän oli jo kuvitellut metsääkin omakseen ja suunnitellut sen vastaista käyttöä.

Hän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan voimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa hänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia voitiin niin verisesti loukata.

Parasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman luonnon kanssa tekemisissä.

Kotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.

— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli käynyt.

— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla kuljettaisiin!

— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.

Aapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:

— Jo se sen unessa näytti... sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin ja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia muutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.

— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.

Äiti nyökytteli penkillä masentuneena.

— Ei parane, ei...

Aapo meni ulos. Ei jaksanut katsella vanhusten murheellisia kasvoja.

Kun olisi voinut mennä edes Liinan luokse, mutta ei antanut luonto myöten. Tulkoon tyttö tänne, jos hänestä välittää. Hän ei rukoile ketään.

Aapo meni talliin, liinakkonsa luokse. Taputteli kaulalle ja puheli työtoverilleen:

— Muutetaankin korpeen... siellä saadaan yhdessä oikein ponnistella.

Kovin se kaivelikin sisuksia. Niinkuin kairalla olisi nakertanut. Jos olisi ollut voittaja parempi mies, mutta kun se oli Hentu!

Aapo seisoi pimeällä pihalla ja kiroili. Ei voinut muuta.

18.

Täysinaamainen kuu kurkistaa Savuniemen tuvan ikkunasta ja tapaa Hentun istumasta sänkynsä laidalla, verkalleen piippuaan latailemassa.

Hentua ei nyt makea uni viettele niinkuin sunnuntaina ja muinakin päivinä. On mieleistä ajateltavaa, ja se vie unen.

Hentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko elämä.

Makuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta on Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään sääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas lantavesitahroja säärissään.

Jokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita Hentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta korjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.

Hentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on öinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja kuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä omia mietteitään.

Hentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se virkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin ja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta pullahtelee höyry pakkasilmaan.

Vitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa huurteessa.

Onpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu ruumiissa.

Palattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni pettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.

Pannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa, joka siinä vetää unia.

Mitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee kuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin lain mukaan... Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea kuin kukin lystää.

Ja mitäs näillä juristeilla sitten, jos eivät voittaisi asiassa. Hän ottikin oikean juristin asialleen ja tekihän se poika selvää jälkeä. Ei mennyt tuhatlappunen hukkaan.

No mikä se nyt tuhat, jos menikin. Monin verroin se tulee korvatuksi, kun saa sen häikköläisen siitä takalistolle. Jää hyvät heinämaat, kun kylvää pellot heinälle.

Ja entäpä se kaksi hehtaaria maata, joka nyt jää talolle. Suotta tuli juristia moitituksi. Kova niillä on työ, pitää sitä saadakin.

Ja eikä muuten ole laissakaan moittimista. Onhan ne jokaisessa asetuksessa aina huonotkin puolensa. Ei sitä lakia voi tehdä joka miehen mieleiseksi.

Kun nyt Aapo keväällä muuttaa, niin saa laittaa pellot heinälle Karjamaassa, ja kun pitää ojat avonaisina, saa siitä joku pojista hyvän talonpaikan.

— Nouse, Leena, hakemaan piimää. Suuta rupesi kuivaamaan.

Hentu töni Leenaa kylkeen, ja Leena kääntyi vihaisesti toiselle kyljelleen.

— Ka, kun ei ole kuulevinaan... he... muka nukkuvinaan... hae piimää!

— Hae itse, piimäratti! Kerkiät sitä päivälläkin ahtaa sisuksiisi. Mikä sillä nyt on, kun ei makaa?

— Akka... nouse nyt hyvällä hakemaan!

— Siell' on sängyn alla tuoppi, ryystä siitä!

Hentu kopeloi sängynalustaa ja sai sieltä jonkun astian käsiinsä.

— Pottipa täällä vain on.

Hentun itsensä täytyi lähteä hakemaan sintua ja nautittuaan sitä pisti hän tuopin sänkynsä alle.

— Elä vain Leena koske minun astiaani.

Nytpä sitä taas jaksoi miettiä. Kuukin oli kääntynyt katselemaan piikojen sänkyä, ja siellä se tapasi puhtaampaa ihoa kuin emännän sängyssä. Hentukin katseli sinne päin ja hymähti. Kuumassa pirtissä kuorivat itsensä, herjakaiset.

Aamulla pitääkin mennä käymään Harjamaassa. Näkee mitä siellä Aapo sanoo. Tahi parempi on, että antaa sen tulla tänne. Tulee se kuitenkin sovinnoille siitä pahoinpitelystään... hänen kanssaan kehtaa riidellä, kun kerran isommat asiat oikein menivät.

Nythän ne ovat kaikki asiat oikein eikä ole muuta taas kuin kellottaa. Huomenna pitää korjata navetan silta, että Leena rauhoittuu eikä tarvitse sotkea siellä ravassa sääriään.

Pirtinkello löi kaksi, ja Hentu kallistui sänkyynsä ja nukkui kohta rauhallisesti.

19.

Arvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen järjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana lumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja suuttuneena sanonut emännälle:

— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt voitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.

— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On meillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä pojat asioista huolta pitävät.

— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun metsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat huolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.

— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli emäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. — Oskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.

Aatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain halveksivasti päätään.

Kiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä Aatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut sanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet. Joskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä töitä valvomaan.

Ja palatessa oli puteli taskussa.

Niin, surullista se oli.

Jos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja nousta jälleen.

Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin uskoa harjoittaa.

Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen, mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.

Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.

Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa lohkesi mökkiläiselle.

— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii tekemään mutkaa linjaan.

Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.

Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.

— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.

— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet tämä äijä kotiin reuhaamasta.

Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia aikojaan.

Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja puuhilleen painosti häntä.

Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan. Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten vielä ilkkuu tämä tynnyri.

* * * * *