Part 3

Simo katseli työtään ja istui kaatuneen juurikon nenään levähtämään. Syvä tyytyväisyys ilmeni hänen kasvoillaan. Keväällä saisi kylvää uudissarkoihin puolikymmentä hehtoa kauraa, ja kun maa antaa varmasti täyden sadon, saa siitä ensi syksynä sievät rahat.

Ja sitten vielä toinen hyöty, kun saa olla hallan käynniltä turvattu. Naapurikyliin asti kuroitteli halla siitä pesästään, mutta nyt siltä on selkä poikki, eikä se nosta enää päätään. Likimmäiset naapurit ihailivatkin Simon jättiläistyötä ja olisivat mielellään antaneet apuaankin, jos Simo sitä olisi tarvinnut.

Mutta moni ei kyennytkään raatamaan uudismaallaan niinkuin hän.

Pakkaset tulivat aikaiseen, ja maa alkoi jäätyä, mutta sitä uhemmin kävi Simo lopun nevan kimppuun. Jo aamupimeällä oli hän routaa särkemässä, ja kuutamoisina iltoina uurasti hän vielä ojamaallaan, kun jo toisissa taloissa nukuttiin.

Hänen työvoimansa oli viime aikoina lisääntynyt. Se oli kai osaltaan senkin ansio, että maa, jota hän viljeli, oli hänen omaansa. Kun sai entiset peltonsa ja niittynsä aivan omikseen, tuli kuin uusi kiintymys niihin. Tunsi todellakin rakastavansa maata, ja jokainen koura multaa oli kuin pala elävää elämää.

Ja metsä, hänen oma rakas metsänsä. Hän oli ennenkin suojellut metsää, mutta nyt se oli tullut hänelle kuin ystäväksi, jonka kanssa saattoi seurustella loppumattomiin. Jokaista puuta hän silmäili erikseen ja jokaista vesaakin tahtoi hän säästää.

Mikä suuri kansallinen säästö olisi koitunutkaan siitä, jos jokainen mäkituvan omistajakin olisi saanut oman metsäpalstansa, jota olisi säästäen hoitanut, mietti Simo. Mutta nyt he saivat omikseen vain, jos halusivat, pienet peltoaitauksensa ja pihapuunsa, kun useimmilla heistä oli tiluksensa niin pienet, ettei kyennyt muuta saamaan. Mökinmiehiä ei uusi laki hyödyttänyt juuri nimeksikään. Uutta aikaa oli heidän odotettava.

Ahtaalle rajoitetut parannukset heidän oloissaan valmistivat heissä vain maaperää bolshevistisille mielipiteille. Niinpä heistä vain harvat anoivat maapalaa itselleen.

Simon ajatukset askaroivat yhtämittaisesti näissä kysymyksissä, olipa hän kotona tahi työmaalla. Vaimolleenkin hän niistä puhui, mutta tämä naurahti vain:

— En minä yhteiskuntapoliitikasta piittaa. Tahdon vain olla ahkera ja säästäväinen emäntä pikku talossasi.

He olivatkin onnellisia. Oman maansaanti lisäsi vain heidän onneaan. Maan saannista johtunut velkakin oli niin pieni, ettei sekään peloittanut. Kaksi poikaa heillä oli, ja näistä kasvatettaisiin uutteria työmiehiä, opetettaisiin rakastamaan maata.

* * * * *

Simo nousi lepopaikaltaan, johon oli unohtunut miettimään. Jälleen alkoivat routapalat sinkoilla ja lihava muta nousta ojan pohjista saroille.

Kohta oli hän syventynyt niin työhönsä, ettei huomannut tulijaa ja hänen tervehdystään.

Harjamaan Aapo oli lähtenyt naapurinsa rehkimistä katsomaan.

— Sinähän möyrit aivan peloittavasti, sanoi Aapo. — Ja hyväpä onkin, kun on omaa maata. Minä siihen en taida päästä käsiksi.

— Hentu on kiero mies, virkkoi Simo. — Muuta ei tarvitseisi sellainen maanjussi kuin selkäänsä, niin että tulisi puolivaivaiseksi. Toisille torppareilleen ei mahtanut mitään, niin sinua piti ryhtyä vainoamaan.

— Luuletkohan Savuniemeläisen voittavan asiassaan? kysäisi Aapo.

— Mistäpä sen tietää. On se uusi laki niin kovin monimutkainen ja sekava. Hyvä sitä on juristien käännellä mielensä mukaan. Onhan sillä Hentulla se niittynsä sinun maasi takana, ja sen nojalla se kuuluu voittoa toivovan.

— Olet siis sinäkin kuullut, että vaatii palstaa ja kartanoa takamaalle muutettavaksi?

— Olen kuullut, ja säälittää, kun kohtaasi ajattelen.

— Mitäpä se säälistä paranee, sanoi Aapo katkerasti.

Miehet olivat hetkisen ääneti.

— Jättäisit koko roskan Hentulle, jos voittaa, ja vaatisit vain korvausta. Onhan sulia tyttö tiedossasi, ja melkein jo kuin omasi, jolla on maata. Ota Puromäestä palsta, kehoitteli Simo.

— Ei sekään vetele. Sekin olisi niin kuin toisen armoille heittäytymistä. Ja enhän minä pysty talolta korvausta vaatimaan siinä tapauksessa, etten maata vastaanottaisi.

— Se on totta. En sitä muistanut, sanoi Simo.

— Siinäkin on laki hieman kiero.

— Niin minustakin. Jos kerran ei talon sovi antaa torpparilleen entisiä tiluksiaan, jotka hän on perkannut, ja torppari ei halua raivaamatonta maata ottaa, niin selvintä olisi talon maksaa korvaus kaikesta. Silloinhan pääsisi pahasta eroon kokonaan.

— Samaa mieltä olen minäkin, vaikka turhaa siitä on meidän puhua. Toiset meistä nyt saavat kärsiä, mutta kyllä tulevaisuudessa vielä kaikki muuttuu.

Simo alkoi heitellä mutapalloja, ja Aapokin jatkoi matkaansa.

— Noin minäkin saisin ponnistaa kaikki voimani maani hyväksi, niinkuin sinäkin, jos olisin sitä saanut, mietti hän. Nyt tuntui kuin voimat olisivat vuotaneet kaikki pois. Sanomaton ahdistus vain painosti mieltä.

10.

Rinteen Otto oli herännyt horrostilastaan nähdessään, että muutamat maattomista saivat omaa maata. Jo pitemmän aikaa uinuksissa ollut maan kaipuu heräsi uudelleen hänessä. Hän tunsi olevansa niinkuin koira, joka näkee toisten saaneen lihapalansa ja rientävän sitä nauttimaan. Hän tunsi veristä nälkää. Maan nälkää.

Otto oli käynyt kysymässä, minkä verran hän saisi maata, jos sitä anoisi. Lain mukaan tulisi sitä vain kaksi hehtaaria, ja sitä hän ei sanonut ottavansa. Parempi oli olla maattomana kuin omistaa tyhjänveroista tilkkua. Mistä hän metsää saisi?

Rinteen Otossa oli tapahtunut syksyn kuluessa omituinen sielullinen muutos. Kesällä, veroaikana, oli hän tylsä ja välinpitämätön. Entiset unelmat omasta maasta tuntuivat kuin toisen uneksimilta. — Toinen kai se oli, ei hän, joka oli ikävöinyt omaa maata ja nähnyt sen turhaksi. Jättäytynyt sitten irtolaiseksi, jätkämieheksi, joka juntan narussa kiikkuen elätti perhettään, lypsi kuin yläilmoista toimeentulonsa.

Kun ympäristössä alkoivat maattomat saada vuokratiluksiaan omikseen, huomasi Otto, että hän se oli sittenkin, joka oli ikänsä odottanut omaa maapalaa. Siitä lähtien, kun Riikka oli nuori, pyöreäjäseninen piika ja hän sen kuljetti salomökkiin. Ensin joutohetkien haaveina ja myöhemmin todellisena kaipuuna.

Ja nyt se taas vaivasi häntä. Tuli kuin kiusanhenki eikä antanut rauhaa. Päässä takoi aina sama ajatus: — Olisi isäntä täyttänyt lupauksensa ja antanut torpanpaikan. Nyt saisi sen omakseen. Pojat saisivat ehkä kerran elää oman peltonsa leivästä.

Se ajatus kiusasi, eikä sitä saanut eroamaan aivojensa sopukoista.

Siitä kehkeytyi viimein viha yhteiskuntaa kohtaan, jossa toiset saivat parannuksia oloihinsa ja toiset jäivät niistä osattomiksi.

Hän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.

* * * * *

Otto on palannut iltamyöhällä työmaaltaan ja paikkailee vuotavia kenkiään kitupiikin hämärässä valossa. Silmät ovat käyneet vetisiksi ja ennen aikojaan hämärtäviksi, niin ettei niillä enää kunnolla näe. Pikilanka katkeaa, ja Otto kiroaa karkeasti. Nuorimmat lapset väistyvät pelokkaina nurkkaan.

— ... tämä köyhän elämä yhtä helvettiä aamusta iltaan, jyrisee Otto ja heittää kengän nurkkaan. — Olisi pitänyt lähteä silloin kapina-aikana punakaartiin, että olisi päässyt hirteen tätä kurjuutta näkemästä.

— Elä hyvä ihminen..., rauhoittelee Riikka. — Onhan tuota menty sotavuosinakin eteenpäin. Voihan ne olot vielä korjautua.

— Milloin? Sanohan se, ja minä odotan. Jos leipään hädin tuskin ansiot riittää, niin muusta ei puhettakaan. Jos saisi maata, niinkuin muutamat näkyvät saavan, niin koettaisi kitua ja tehdä joskus omaa työtään. Kyllähän se kerran vaivat maksaisi. Mutta nyt ei ole mistään mitään toivoa. Tänäänkin poistettiin yksi valtion työstä vanhuutensa takia. Vaivaistaloon sanoi lähtevänsä vaimoineen, ja lapsistaan täytyy silloin erota. Mutta sinne _minä_ en mene, ennen vaikka tapan itseni!

— Voi hyvä jumala! siunaa Riikka hellan ääressä, ja vedet kihoavat hänen silmiinsä. Hetki sen perästä hän vielä jatkaa:

— Varmaankaan köyhillä, sellaisilla kuin mekin, ei ole Jumalaa. Eihän se kuitenkaan antaisi tällaiseen ahdinkoon joutua.

— Vai Jumala! Rikkailla se on, mutt'ei tällaisilla.

Mökissä tulee hetkisen kestävä hiljaisuus, ja Otto istuu vaiti kuin kuunnellen omien sanojensa kaikua. Muutakin on mielessä. Huomenna pitäisi eukon mennä kauppiaalta hakemaan suoloja, nahkaa, kaikkea mitä joka päivä tarvitaan, eikä ole rahaa muuta kuin jokunen markka, likaisia paperinpalasia. Mistäs otti lainaa ja millä sen sitten maksoi? Oli jo tullut tehdyksi ennenkin velkaa, jota ei kai saanut maksetuksi milloinkaan.

Väkisinkin tässä täytyi lyöttäytyä polsevikiksi ja kommuniksi, miksi vain, kunhan apu tulisi. Sillä eihän mitään hyötynyt, jos maaliittoakin kannatti. Se ei antanut maata. Helvettiäkö siis siihen semmoiseen liittoon tarvitsi kuulua!

Viimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:

— Mihin liittoon?

— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.

Ka, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä, huonoja jos hyviäkin.

— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.

— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.

Ja Otto alkaa jälleen miettiä, että _jos_ olisi maata, niin mikä olisi vielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka nälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi näyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.

— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee karistamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.

— Mitkä niin?

— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää kasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä on maattomallakin.

— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.

Asetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää ruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana natisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun tuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.

— Mitä sinä siinä... kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.

— Noita pirun elukoita... ähkää Otto—... kalvavat kuin tulella.

Riikka naurahtaa.

— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.

— Hävittäisit.

— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin katoomatonta tavaraa.

— Jos ei muuten... niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska, että antaa elikkojen kaivella rauhassa.

Se on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee istumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.

— Pirunko ma heille taian... laittaisit väljempää, niin kai tässä minäkin jotain... kun on sänkykin kuin sian kaukalo, ja lapset saavat rypeä pehkuissa kuin porsaat. Olisit aikoinasi laittanut torpan, niin nyt olisi siitä hyvä hypähtää talolliseksi. Juutas... tässä minua syyttämään...

— Vai talolliseksi... taija heistä kunnon talollisia vääntyä.

Nurkkapehkuissa on syntynyt myöskin liikettä. Barbaara on sysännyt Iidaa, joka on ruvennut itkemään. Juhana, nuorin lapsista, möllöttää mukana. Reettu, vanhin parvesta, uhkaa antaa toisia koniin häiritystä rauhasta.

— Otakin isän vyöhihna ja vetele pakaroille, kehoittelee Otto poikaansa. — Kakaroihen pitää vaieta seurakunnassa, muuten heitä tässä pintaan, että paukahtaa.

Lapset tukkivat suunsa, peläten isän uhkausta, ja vähitellen tulee hiljaista pirtissä. Kuuluu vain vuorottaista kuorsausta, ja ilma sakenee. Oton hankkeet ne näin haihtuvat, myrkyttäen yhteisen sylimittaisen makuuhuoneen ilman..

Mistäpä köyhällä varaa suurempaan.

11.

Aapo katseli metsäänsä, jonka olisi pitänyt jo olla kokonaan hänen, mutta ei ollut vielä kuitenkaan. Jos maanjako-oikeus tekee päätöksensä Hentun hyväksi, ei lautakunnan päätös silloin ole minkään arvoinen, eikä siis metsäkään hänen, vaikka hän on sitä jo vuosia säästänyt ja hoitanut kuin omaansa.

Hohtavan valkoinen ensi lumi kimalteli puitten oksilla. Talvi teki tuloaan. Ennen hän oli tuntenut melkein poikamaista iloa ensi lumesta ja talven tulosta; nyt olivat ne ainaiset samat mietteet ja epätietoisuus kiusaamassa.

Eikö häneltä vaadittu minkäänlaista lausuntoa asiassa, ennenkuin siitä päätös tehtiin? Saihan muussa oikeudessa puolustaa itseään ja oikeuttaan, miksi ei sitä tässä sallittu? Voitaisiinko todellakin tehdä päätös häntä kuulematta?

Aapo huomasi, että lautakunnan pöytäkirjakin oli ollut puutteellinen ja ylimalkainen. Se olisi pitänyt laatia selvä ja yksityiskohtainen, kun kerran oli semmoinen mies kuin Hentu asianosaisena. Pöytäkirjassa ei mainittu muuta kuin tilan suuruus ja hinta ja että hänellä oli oma rakentamansa kartano, johon puut oli ostanut toisen talon maalta. Lieneekö sitäkään tullut mainituksi, ettei talo ole rakennuspuita antanut. Sellaisenko pöytäkirjan nojalla voitaisiin tehdä päätös?

Aapo kokoili maassa olevia puita talven varaksi. Kasvumetsää ei hän hennonut ottaa muuta kuin välttämättömiin tarpeisiinsa. Tuntui rikokselta kaataa puita, joita ei välttämättömästi! tarvinnut.

Kun työ ei enää huvittanut, löi Aapo kirveensä kantoon ja päätti käväistä Liinan luona Puromäessä. Hän ei ollut tyttöä tavannutkaan viime päivinä. Olipa taitanut jo viikkojakin vierähtää siitä, kun hän oli talossa käynyt. Tyttö voisi luulla, ettei hän välittänyt enää muusta kuin palstastaan ja metsästään, joka oli hänelle tuleva, ja menetti kokonaan miehuutensa ja tulevaisuuden uskonsa riita-asiansa vuoksi. Oli vähällä näin käydäkin. Hän kaipasi Liinan nuorekasta olentoa ja kirkasta naurua, mutta ei halunnut mennä häntä tapaamaan, kun kerran oli epäselvää, missä voisi hänelle kodin tarjota.

Aapo oli luonteeltaan juro, ja rakkaus maahan oli melkeinpä hänen suurin intohimonsa. Hän olikin pojasta polvenkorkuisesta askarrellut maan kimpussa, ja nyt oli hänen kaipuunsa omaan maahan viritetty korkeimmilleen lautakunnan toimenpiteillä ja nyt hänen täytyi sitä saada. Tosin häneltä ei voitu maata kieltääkään, omaa kontua vain. Mutta sehän oikeastaan olikin hänen omaa maataan, kun oli sitä varhaisista poikavuosista asti perkannut ja viljellyt.

* * * * *

— Vielähän muistit jälkesi, sanoi Puromäen isäntä Aapolle, kun tämä astui tupaan. — Mikä sinua niin kiinnittää sinne kotiisi, kun et muista kylässä käydä?

— Ei ole ollut erikoista asiatakaan, koetti Aapo puolustautua.

— No hitto! Vai pitäisi olla asiat vielä erikoisempia, kun on kerran miehellä morsian talossa, sanoi isäntä totuttuun tapaansa.

Liina oli karsinapuolella tupaa askareissaan, mutta ei tullut tervehtimään Aapoa.

Leikkisä isäntä iski Aapolle silmää ja naureksien virkkoi:

— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.

Liina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen Aapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli oikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin hän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:

— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.

Isäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:

— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?

— Eihän siitä näin pian... Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa pyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?

— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista, sanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa. Olisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo eläkevaariksi kohtapuoleen.

— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen heittäisi, sanoi Aapo.

— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksen Hentulta.

— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen ulkopuolella pysymään.

* * * * *

Liina seisoi kamarinsa ikkunassa ulos katsellen, kun Aapo avasi hiljaa oven ja astui sisään.

— Taidetaan olla niinkuin vihoissa? naurahti Aapo.

Tytön runsassuortuvainen pää liikahti uhkaavasti, ja silmät välähtivät. Ei vielä virkkanut mitään. Aapo alkoi käydä jo neuvottomaksi.

Katsohan tytön turilasta. Mikä sen on niin myrryttänyt? Ihan kuin eroa jauhaisi.

Aapo istahti sängyn laidalle ja silmäili syrjästä tyttöä. Outo ikävä hiipaisi mieltä.

— Liina! Mistä sinä olet niin vihainen?

— Vielä kysyt! kivahti tyttö. — Tulisit vielä harvemmin käymään.

— Siitäkö sinä niin...

Aapo naurahti ja läheni tyttöä hyväilyn aikeissa.

— Älä koske!... Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta sinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.

Aaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin nauraa.

Siitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi sormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan. Kääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:

— Mokomakin hiton karilas... maamyyrä...

Ovi paukahti kiinni.

Aapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.

Tyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä... se kai oli jo herjausta.

Taisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos oli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut joka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan omat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun ei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes ymmärtänytkään.

Aapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä tuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin runsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö oli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.

Mutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä näin joka puolelta.

Ettäkö suremaan? Eikö helvettiä. Vaikka veisivät häneltä maat ja mannut, jos meni ainoa ystävä, niin hartiain ja käsivarsien voima oli vielä hänen omaisuuttaan, ja sepä se taisi ollakin sitä pysyvintä pääomaa.

Tytön luokse hän ei menisi tätä sovintoon pyytämään. Jouti tulla hänen luokseen jos tahtoi. Ellei, niin koettaisipa hänet maan kanssa askarrellessa unohtaa.

Aapo harppaili metsätietä pitkin askelin. Siinä oli jo hänen palstansa, hänen metsänsä, jos sekään oli enää hänen. Mutta olihan hänellä kuitenkin oleva maata muualla, jos ei entisillä olinpaikoilla, ja silloin ei ollut vielä kaikki menetetty.

Aapoa ei haluttanut tällä kertaa mennä kotiin. Naapuritalon maalla oli muuan torppa, jossa oli Vikki, hänen poikavuosien toverinsa, äsken lohkaistun palstatilan isäntänä. Vikki oli usein pyytänyt häntä käymään katsomassa, mutta töiltään ei hän ollut katsonut joutavansa. Nyt ei haluttanut työhön, ja sopisi käydä kuulemassa, oliko Vikki tyytyväinen uuteen taloonsa.

Pian oli puolisenkymmentä kilometriä taivallettu. Kuu oli noussut ja valaisi metsää ja sen kohdussa luikertavaa polkua.

Siinä oli jo Vikin metsää. Komeata oli ja pitkävartista. Aapo seisahti katsomaan rajalinjaa, joka suorana nauhana pohotti järven rantaan saakka.

Jos metsä oli komeata, niin mahtoi se myöskin maksaa. Miten paljon lienee rungolta maksanutkaan. Velkaa siinä on täytynyt Vikille karttua hyvä summa. Mistä Vikki ottaa rahat korkoihin?

Vikki oli hyvillään Aapon tulosta.

— Olipa hyvä, että tulit. Puhetoveria olen tässä kaivannutkin. On tässä vähän niinkuin huonosti asiat.

— Miten niin? Olethan sinä nyt talon mies, itsenäinen isäntä, sanoi Aapo.

— Siinäpä se onkin. Tämän palstan takia sotkeuduin niin suuriin velkoihin, etten ikinä siitä pyykistä selviä.

Vikillä oli laajat viljelykset, ja maata hän oli saanut kolmisenkymmentä hehtaaria, ja kun oli palstalla puumetsää, jota talo ei suostunut ottamaan itselleen, nousi maan hinta puineen tuhanteen markkaan hehtaaria kohti.

— Semmoinen velka rätkähti, sanoi Vikin vaimokin. — Ei siitä notkosta ukko nouse. Paha olisi ollut jäädä torppariksi, mutta nyt on vielä pahempi suuren velkakuorman alla...

— Eihän sinulla hätää... myyt metsää tukkiyhtiölle, sanoi Aapo.

— Ei kelpaa yhtiölle niin pienet puut, virkkoi Vikki. — Olen sitä jo kysynytkin yhtiön herroilta. Halkopuiksi ostaisivat, mutta sekään ei käy päinsä. Mistä minä rahat sieppaan korkoihin joka vuosi, sanohan, naapuri?

Aapo ei osannut sanoa mitään. Yhtäältä ja toisaalta kuului valitusta, vaikka itsenäistyttäminen oli vasta alussa. Lakia huudettiin ja hoilattiin hyväksi, mutta pian alkoi näkyä sen monipuolinen hyvyys. Yleensäkin noudatettiin korkeita hintoja palstoituksessa, niin että velkaa tuli jokaiselle korvia myöten. Sen alta olisi sitten pitänyt suuriperheistenkin jaksaa ponnistautua puutteettomaan, itsenäiseen toimintaan. Ja sitten metsäpalstat nousivat vielä huimaavampiin hintoihin. Jos et ottanut, olit ilman, jos otit, niin velkataakka alkoi kalvaa niinkuin Vikkiäkin nyt tuossa. Sanottiin, että hyvähän oli nyt maksaa palstoja, kun maataloustuotteet olivat hyvissä hinnoissa, mutta mistä suuriperheinen torpanmies mitään möi, kun hädin tuskin riitti omiksikaan tarpeiksi.

— Niin ottaa tiukalle väliin, että unen vie, valitti Vikki. — Ja jos ei tässä mitään keinoa keksi, niin maantielle on lähdettävä muutaman vuoden kuluttua. Herrat huutaa, että laita maasi voimaperäiseen kuntoon ja jalosta karjasi. Kyllä minä sen olen tietänyt jo aiemminkin, mutta ennenkuin nuo tenavat saa miehiksi, niin liiat jalostamiset jää varmasti. Ja tuleehan sitä meillä mikä muuallakin, mutta nyt kun pitää pari tuhatta maksaa vuosittain lisämenoja, niin ei riitä. Velka kasvaa, jos häntä velkaa saakaan.

Vikillä oli kahdeksan lasta ja siihen lisäksi vanhukset hoidettavana. Vaimo oli kivulloinen, ja palvelijata täytyi pitää hänen apunaan ja väliin maatyömiestäkin.

Vikki istui Aapon viereen penkille ja virkkoi:

— Niin huonosti ovat asiat. Sanoppa, tahtoisitko olla minun housuissani?

— En. Vaikka on tuota omissakin housuissani tarpeeksi kantamista.

— Olen siitä kuullut. Sinunkin olosi sattui kieron miehen alueelle. Vaikka hätäkös sinulla, kun on rikas morsian, jatkoi Vikki naurahtaen. — Otat maata Puromäestä.

Tummat veret läikähtivät Aapon kulmille. Vai sanottiin jo kylällä Puromäen tyttöä hänen morsiamekseen. Olivatpa olleet asianomaisista edellä. Sehän oli nyt jo niinkuin ollutta ja mennyttä.

— Mitäs niistä toisten maista... omansa se olisi rakas itsekullekin, sanoi Aapo.

— Niin kai. Sinulle ei suuria velkoja tulisikaan, jos lautakunnan päätöksen mukaan menisi, sanoi Vikki.

— Kyllä sitä velkaa yhden miehen osalle tulisi. Joka vuosi menee koroista enemmän kuin tähän asti veroista. Petäjäniemen Antti on oikeassa, kun sanoo, että maita ei pitäisi niin korkealle hinnoittaa, kuin näissäkin paikoin on hinnoitettu. »Velan alle vain nääntyvät», sanoo. Omilta alustalaisiltaan ei liikoja nylkenytkään.

— Onhan niitä semmoisiakin maanomistajia, jotka todenteolla harrastavat uuden yhteiskunnan rakentamista. On vain niin harvassa sellaisia. Monet niistäkin, jotka pitävät itseään näissä asioissa edistysmielisinä, eksyvät vapaaehtoisissakin kaupoissa vaatimaan liikaa maistaan, jotka monessa tapauksessa ovat veroilla jo heille täysin maksetut kuluneina vuosikymmeninä. Ei tästä meidän pikkuviljelijäluokasta näin ollen mitään tervettä synny.

— Ja lakikin on puutteellinen, eikä sitäkään noudateta, ainakaan mitä hintaan tulee. Pitäisi useimmissa tapauksissa mennä hintojen alle sadan markan hehtaarilta, ja lautakunnat hinnoittavat kahteenkin sataan saakka. Mitenkäs tämän selität?

— Piru häntä ymmärtää. Lautakunnatkin on monenlaisia. Mitään yhteistä toimintaohjetta ei heillä lienekään, sanoi Vikki.

Aapo nousi lähteäkseen.

— Mitäpä siitä... laki kuin laki... kyllä se siitä vielä saattaa muuttua hyväksikin.

— Saattaapa saattaa... Ja jos ei me pysytä isäntinä, niin kyllähän mökkiläisinä, naurahti Vikki. — Saahan meistä valtio lukuisan aluskunnan, kun ei jakseta sitoumuksia täyttää.

— Reilua se saattaisikin olla valtion mökkiläisenä olo. Ei olisi isäntä kintuilla kurisemassa, naureskeli Aapokin.

— Joo... tulisihan se uusi yhteiskunta sitten hyvälle pohjalle. Antaa herrojen leikkiä talosillaoloa, kun eivät ymmärrä mökkiläisten elämästä enempää kuin sika lusikasta.

— Niinpä niin. Käyhän mökissä, kehoitteli Aapo ovella.