Part 2

— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla on maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä itsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin. Siitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille omistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni kynsin ja hampain.

— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi irtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.

— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka takoisi, naurahti Seppä.

— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin puolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.

— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.

— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin. Mitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy heidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.

— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä se vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka sitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän mielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.

— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi Taneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia laatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan maanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja selvänäköisimmät myöntävät itsekin.

— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä muutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin tutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja lisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä jokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa. Ollessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he tulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun, jolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.

— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti Seppä.

— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.

— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua ja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen, toiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja on loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.

— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.

— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.

— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa ainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen maa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.

— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti Taneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.

Seppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut selvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.

— Olisi kaksikin keinoa.

Seppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.

— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia liikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi seitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi tuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa, vaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.

— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.

Miehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa, leikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.

— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se kuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin verotuskeino.

— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle, joka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.

— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten teorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni, mutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet tepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille. Maata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia, lasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy, kun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi... maa menee pieneksi... voi kuitenkin, kun pitää antaa.»

Seppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää toisten nauraessa.

— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta hämärtyy.

— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi Taneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää kuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.

— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.

— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos laittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.

— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.

Kohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään kivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa. Kovat sydämet pitää pehmitettämän.»

Mutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat. Sitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut vain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei pakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä kuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.

6.

Arvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta isäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo oli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin Arvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta pilantekoon.

Talo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto oli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien hehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan aluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.

Seppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen. Peltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka puolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja metsät satojen tuhansien arvoiset.

Jos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja tytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät väliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret osasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.

Seppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi viisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha Aatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan mäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi pienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja käytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.

Emäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin hikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä voimain ponnistuksesta.

Vanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin permannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että mökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.

Mutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen istumaan.

— Mitä sitä nyt kuuluu... kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä muutoin harvoin pistäytyy.

Seppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä ystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää. — Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä itsekseen.

Emäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.

— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt itselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä kokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut... Mihinkä se nyt taas katosikaan, ukon pöllikkä?

Ja emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi vielä Sepälle sanomaan:

— Se on semmoinen saituri, meidän ukko. Olen pyytänyt, että annettaisiin talo pojille ja otettaisiin joku sivukartano ja vähän peltoja itselle. Pidettäisiin piika ja renki, ja olisihan näitä omiakin tyttäriä. Mutta ei kelpaa. Minulla sitten ajetaan joka päivä kuin työhevosella, niin että olen aina siihen paikkaan läkähtyä. Tietää sen, tämmöisen ihmisen, kun on liikaa lihaa karttunut ruumiiseen. Hiisikö tuota lienee paisuttanut. Ka, sitä ukkoahan minun piti haeskella.

Seppä nauroi yksinään tyhjässä tuvassa. Emäntä olikin pohjaltaan sitä parasta ainesta, jota vielä hyvätuulisuus kaunisti. Nyt se mennä hynttäsi siellä pihamaalla leipälapio kädessä ja kohta palasi, ajaen edellään isäntää tupaan. Ovessa vielä pukkasi lapiolla Aatua takapuolista.

— Menetkö siitä... vai pakoon tässä... kun kerran toisetkin antavat maata kirjoitta ja kartoitta.

Isännän olemus oli melkein samassa määrässä kunnioitusta herättävä kuin emännänkin. Pitkä, harittava tukka levisi lakin alta, ja suurehkosta, liian lihan turvottamasta naamasta kiiluivat vihaiset, teräksenharmaat silmät.

Tervehtimättä Seppää istui isäntä penkille. Seppä kynsi partaansa, ja silmistä tuikahteli veitikka. Aikoi odottaa ensimmäistä sanaa Aatamilta. Isäntäkään ei kiirehtinyt puhetta aloittamaan, ja näin ollen syntyi Sepän sisuksia kutittava äänettömyys.

— No mikä sinulla on, kun et puhu vieraalle mitään, karjaisi emäntä karsinaikkunan äärestä Aatamille.

Seppä naurahti.

— No eihän tässä kiirettä. Antaahan isännän ensin miettiä.

Se oli pientä pilaa, ja Aatami vilkaisi vihaisesti Seppään.

Seppä kaivoi paperit taskustaan ja esitti ne isännälle.

— Näihin pitäisi sitten isännän kirjoittaa nimensä.

— Enkä kirjoita.

— No ka...

Miehet mittailivat katseillaan toisiaan, Seppä muhoilevana, Aatami vihaisena, puhisevana.

— Pakana! Pitääkö minun tässä vielä todistajat hakea, sanoi Seppä.

— Sinäkin, vanha mies, kehtaat kulkea tuollaisilla asioilla.

Isännän ääni vapisi kiukusta.

— Hyvä asia... sama se, kuka kulkee, kun kerran kuljettava on. Maattomat saavat maata.

— Onko heissä sitten sen viljelijää? Parannetaan muka maailmaa ja on parannettu minunkin elinaikani, ja pahemmaksi vain on tullut.

Seppä laski pöydän kulmalle paperit. Aatami pyyhkäisi ne siitä menemään.

— Ka, kun ihan vihassa... uskovainen mies, pilaili Seppä. — Mitenkäs se raamattu sanoo: »Elä kokoa maallista tavaraa...»

— Pidätkö sinä suusi!... Vai raamattua tässä, syntinen mies...

— Samantekevä. Ei tämä keskeytä asiain kulkua.

Seppä otti paperit ja pisti ne taskuunsa jättäen taloon tulevat osat pöydälle. Aatami köpitti ulos, ja emäntä tuli pyytämään Seppää kahville.

— Semmoinen riiviö se on, Aatu-parka. Ei ymmärrä tätä nykyistä maailmaa. Olen monasti sanonut sille, että kuolisit, pössikkä... joutaisit kyllä jurnuamasta, mutta eihän tämä... Vanha on jo kun Noakin arkki, mutta kova on vielä sisu poloisella.

Ja emäntä jatkoi valitteluaan, kerran alkuun päästyään.

— Mitätöntä on koko talon väki. Pojat laiskoja ja tyttäret samaten. Pojat ei muuta kuin maataan ja kannetaan salaa rukiita sydänmaalle ja niistä sitten viinaa. Ryypitään sitten ja remutaan. On hyväkkäillä vielä muutkin hyvät tapansa. Kesät kuljetaan tyttöjen aitoissa ja pidetään vielä siihen piiat lisäksi.

Ja lähentäen suunsa Sepän korvaan kuiskasi emäntä:

— Kuuluu näes olevan tämä piika Iita meidän Paavolle lasta tekemässä.

— Ka... hitsiläistä...

—- Niin, — emäntä kovensi ääntään, — ja entäs nämä tyttäret! Lihavia ovat häikköläiset ja laiskoja. Aamiaisille maataan ja sitten peilataan ja rustetaan. Ja sitten kun on se vaatetavara niin kallista, kyllähän sen Seppä tietää, niin ei silti kelpaa kotoinen. Satanen siepataan vähän päästä ja otetaan velaksi. Eihän ne ukolta aina saa. Minun pitää olla salaliehtarina, kun näes ei kehtaa kuunnella sitä poraamista, jos eivät saa. Ja sitten ronkkiaan heilutellen kuljetaan kylissä ja tehdään liittoja poikain kanssa. Yöt maataan sitten heidän kanssaan, ja jos sanoo siitä, niin äyskitään ja puhistaan. Semmoisia ne ovat lapset minulla.

— Jopa ovat, vahvisti Seppäkin.

— Ei näy sekään auttavan, että on jumalinen isä, jatkoi emäntä. — Olisi touhun mies, kuten naapurinsakin, niin jos lapsetkin olisivat toisenlaisia. Minua, syöttiläs, sitten syyttää, sepä ukko pakana.

Seppä oli pois menossa.

— Antakaa vain maata mökkiläisille, ei siitä jurilaasta tarvitse välittää, toimitti emäntä. — Kyllä niitä työmiehiä saa. Ovatkin tässä mökkiläiset ikänsä raataneet. Eihän sitä miten aikaa omille töille, kun aina pitää mokomista tilkuista veroa tehdä.

— Täytyyhän sitä maata heille lain määräämä osansa antaa, sanoi Seppä. — Pian tullaan uudelleen.

— Laista tässä vähät, kun kerran naapuristakin antavat, niin pitää sitä meidänkin... Onkin kerännyt ukko kaiket maat käsiinsä, syöttiläs.

Sepän mentyä käveli isäntä pihamaalla, ensin saatuaan emännältä hyvänmoisen ripityksen.

Sitä se on, jos omaisuutta kokoo, niin siitä sanotaan. Jos laiskottelee ja on saamaton, tulee talottomaksi ja naapurit saavat pilkanteon aihetta, mietti Aatami. Jos on mökkiläisilläkin hyvät olot, niin parempia vain toivotaan. Kun nyt maat jaetaan ja pirstotaan, niin luullaan sillä autuus maan päälle saatavan. Ei isäntinä eikä itsenäisinä kaikki osaa olla. Myydään ja vaihetetaan niitä palstoja niinkuin renkipojat kehojaan ja viimein köyhinä kierretään mieroa.

Se oli hänen ajatuksensa.

Ja Aatami nyökytti vielä päätään, pisteeksi ajatuksilleen.

7.

Pitkästä taivalluksesta väsyneet raajansa oikaisivat miehet nautinnontunteella Petäjäniemen pirtin leveille honkapenkeille. Näki kaikesta, että vieraita oli odotettu taloon, ja lisäksi vielä mielivieraita. Pirtin lattia hohteli valkoisena pesun jäleltä, ja tupaa oli muutenkin siistitty. Emäntä ja tyttäret valmistelivat miehille ateriaa keittiön puolella.

Jänkän Simo, Petäjäniemen torppari, istui pöydän kulmauksessa ja neuvotteli isännän kanssa, mistä olisi sopivin ottaa lisää metsämaata hänen palstalleen.

Lämmin sopu kuvasteli miesten kasvoista ja tuli kuuluviin keskusteluista. Jänkän Simolle tulisi kuusi hehtaaria viljelysmaata ja kolme sen vertaa metsämaata.

— Riittänee kai se sinun tarpeisiisi, kun rakennat asuinhuoneet uudestaan ja laitat lämpimänpitäviksi, puheli isäntä.

— Jo toki riittääkin.

— Ja onhan se hyvää metsää, kun säästäen käyttelet.

— Säästää pitää. On pidettävä metsää hellävaroen kuin silmäterää, sanoi Simo.

— Niinhän olet tehnyt ennenkin.

— Olen ainakin koettanut... turhaa se on metsän haaskaus.

Antti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin monesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt omin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.

Taneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut Arvolasta.

— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli. — Ovat kuin rakkaita veljeksiä.

— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti alakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo ennastaan pieni.

— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista omata suuria maa-aloja, arveli Taneli.

— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata haluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme, jos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti, sanoi Asko.

Isäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.

— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata kaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan kaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän saa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan, selitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?

— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. — Rajoista olette kai myöskin sopineet?

— Kyllä ne on jo osiksi aukaistukin, kun vain mittari lisäilee. Yhdeltä puolelta on raja jätetty mittarin tehtäväksi, kun ei tässä Simon kanssa päästy niin tarkoin siitä selville. Eiköhän se niin sopine?

— Kyllä vainkin. Sula sovintokauppa siis tuli. Onhan se kaunista, puheli Taneli.

— Palstan maksussakaan emme tarvitseisi valtion välitystä, tämä Simo saisi maksaa vointiaan myöten, mutta taisi tulla niihin papereihin se pykälä, en häntä niin muista.

— Kyllä maksussa täytyy nyt käyttää valtion välitystä, kun anomus on kerran tehty, selitti Asko. — Se oli kyllä tarpeetonta tässä tapauksessa, kun myyjä on niin aulis ehtoineen.

— Emme tietäneet sitä. Yhdessähän niitä papereita Simon kanssa teimme. Vasta nyt minäkin huomaan, että olisihan omaansa saanut antaa ilman välikäsiäkin.

— No eihän se pahenna, jos on nyt näinkin.

— Eipä ei. Ja sitten jos miehet lähtisivät harjakaisten jälestä saunaan, pyyteli isäntä. — Ovat kai paljosta kulkemisesta kintut kipeytyneet.

Miehet kiittelivät Anttia.

— Velvollisuuttanipa tässä vain olen koettanut täyttää, sanoi hän.

— Sitäpä vain eivät täytä puoletkaan. Saa kokea monenlaista. Eräästä talosta emme saaneet ruokaakaan, kertoi Taneli.

Seppä oli ilmaantunut ovensuupuolelle ja virkkoi sieltä iloisesti:

— Ei sitä sinulle anneta Arvolassakaan, jos emäntä ei paikalle satu.

— Ka, Seppää, kun jo palasi. Mitä Aatami sanoi? kyseli Asko.

— Tietää sen mitä Aatami sanoo. Emäntä sitävastoin sai minut hyvälle tuulelle. Sellaisen akan minäkin pitäisin leivissäni.

— Mitäs muuta kuin otat pois Aatamilta, naurahti Taneli. — Viedään Aatamilta akka ja tavarat!

Leikkiä lasketellen painuivat miehet saunaan syksyisen illan pimeässä. Yksi heidän joukostaan oli tehnyt velvollisuuksiensa täyttämisellä kaikkien mielet iloisiksi.

Petäjäniemen maalla oli kaksi mäkitupalaista, jotka eivät olleet saapuvilla. He olivat myöhemmin esitelleet Antille palsta-asiansa kuin Simo, ja yhdessä oli päätetty, että mäkitupalaiset saavat kumpikin viisitoista hehtaaria maata ja samalla hinnalla kuin Simokin.

Antti oli uranaukaisija maakysymyksessä. Olisivatpa vain toiset jaksaneet seurata häntä.

8.

Harjamaan Aapo oli ennen ollut iloinen ja reipas työmies ja valoisin ilmein liikkunut kotonaan ja työmaillaan. Ihmeteltiin, mistä Aapolla riitti aina hyvää tuulta. »Työstä minä sitä saan», sanoi hän. »Työ on aina minulla kuin hyvä toveri, ja sitä iloisemmaksi tulen, mitä enemmän saan näkyvää työmaalla.»

Nyt oli tapahtunut muutos miehessä. Välttämättömät työnsä hän suoritti, mutta uusiin yrityksiin ei kajonnut. Melkein synkkänä nähtiin hänen liikkuvan kotipihallaan ja metsässä, alueella, jonka lautakunta oli lohkaissut hänelle.

Valittaako Hentu asiasta ja miten käy, jos hän valituksen tekee? Siinä oli hänellä synkän mielen syy.

Hentu oli kylällä käynyt kehuskelemassa, että hän saa koko mökin siirtymään takamaalleen, kun on talon viljelyksien tiellä ja muutenkin liian lähellä taloa.

Sellainenko uusi laki olikin, että se ei suojannut vähäväkisten etuja, vaan päästi maanomistajat juonittelemaan, jos heillä siihen sattui halua ja tilaisuutta olemaan? Niinkö hatarasti perustettu oli se laki, jolla aiottiin uutta maaseutua rakentaa?

Nämä ja monet muut ajatukset olivat painaneet Aapon mielen alakuloiseksi viime aikoina.

Hänen torppansa ei suinkaan ollut talolle missään suhteessa haittana. Hänen tulevan maansa takana oli tosin yksi talon niitty, mutta se oli ollut siellä vuosikymmeniä, eikä isäntä ollut kertaakaan puhunut hänelle, eikä tiettävästi hänen isälleenkään, että torpan tilukset olisivat olleet talon tiellä.

Hentu oli sen nyt huomannut, kun piti luovuttaa hänelle tiluksensa omikseen. Hentu ei tosin voinut kieltäytyä antamasta, mutta lain varjolla olisi hänellä ehkä tilaisuus tehdä kiusaa torpparilleen ja karkoittaa tämä syntymäkodistaan raivaamattomaan korpeen.

Saattoihan Hentu vain häntä peloitellakseen siitä puhua, todellisuudessa ei kai aikonutkaan, mietti joskus Aapo koettaen saada painavaa mieltään iloisemmaksi.

Se kiusasi pian uudelleen, sama painajainen, ja eräänä päivänä hän meni Savuniemeen Hentun puheille.

Isäntä istui tupansa penkillä äänetönnä. Aapo yritti keskustelua pariin kertaan, mutta Hentu vain ynähti, puuttumatta puheisiin.

— Tulin kysymään, joko olet valituspaperisi lähettänyt, sanoi Aapo. — Kaipa sinä siitä minullekin tiedon nyt ainakin annat.

Hentu naurahti ja silmissä välähti vahingoniloisesti.

— Mitä sinä sillä tiedolla teet. Kuulethan sen sitten aikanaan, sanoi.

Olet koko niljainen piru, ajatteli Aapo, mutta pysyi vaiti.

— Ei kai siitä vahinkoa sinulle koituisi, jos sanoisitkin, virkkoi hän vihdoin. — Sinä siis olet valittanut?

— Enhän tuota vielä ole tullut tehneeksi, miten sitten vasta käynee, sanoi isäntä huolettomasti ja poistui tuvasta.

Aapo kirosi hiljaa. Ei hän olisi edeltäpäin osannut Hentua tuollaiseksi luikertelijaksi kuvitella. Semmoinen oli kai ollutkin, mutta koettanut näytellä rehellistä naamaa.

Aapo nousi poistuakseen. Ei tehnyt mieli semmoisen miehen tuvan penkillä istua. Ei tulisi vasta, vaikka olisi asiaakin.

Eteisessä tuli emäntä hänen jälkeensä.

— Milloinka se äitisi maksaa sen villavelkansa? Suolojakin olette kapan maksamassa eikä puhuta siitäkään mitään.

Aapo hölmistyi.

— Milloin ne ovat täältä villoja ja suoloja hakeneet?

Jopa nyt asiasta tultiin sanomaan. Taisivat Savuniemeläiset useammin Harjamaasta käydä lainaamassa, mutta sattui nyt näin, niin oli hyvä osoittaa mieltään.

— Vai milloinka! Niinkuin ei muistettaisi, kun vähän päästä käydään lainaa hakemassa, pauhasi emäntä kuin kuohuva koski.

Aaponkin sisu jo kiehahti.

— Useammin taidat olla meiltä lainaamassa, ja niinpä se äitimuori sanoo, että jäävät kokonaan lainaamasi maksamatta. Mitä meiltä saamassa olet, niin tänään saat, kun omiasi vain muistelet.

Aapo kääntyi menemään. Emäntä huusi herjaussanoja hänen jälkeensä, mutta Aapoa jo nauratti. — Jo on sisua ihmisillä. Savuniemen emäntäkin oli toisinaan lipevä ja liukas kuin rasvattu, takana oli toista, sen olivat muutkin naapurit sanoneet. Hyi helvetti sellaisia ihmisiä!

Aapo pistäytyi kotiin mennessään Petäjäniemessä ja siellä kuuli, että Hentu on käynyt kaupungissa asianajotoimiston kautta valituksensa lähettämässä.

Valehteli siis, se konna!

Aapon mieltä kirveli. On kai sillä voiton mahdollisuuksia, koskapa kerran riitelemään rupesi. Ja jos kerran laki on hänen puolellaan, niin hyvähän oli silloin yrittää.

Jos nyt Hentu onnistuu valituksessaan ja saa pois viljellyt maat, niin miten hän jaksaa raivaamattomaan maahan tehdä peltoa, kun on vanhukset elätettävänä. Tulee viljan osto ja karjaa pitää vähentää. Mikä tulee silloin turvaksi? Kuusi hehtaaria oli hänellä kasvavaa pelto- ja niittymaata, ja ennenkuin raivaamattomaan korpeen saisi saman määrän, menisi siihen vuosia.

Ja sitten syntymäkoti. Se rakas paikka, johon oli sydämestään kiintynyt.

Rakennukset pitäisi muuttaa. Mistä saisi varat siihen? Ja mitä Liinakin siitä sanoisi? Välittäisikö enää uutismökin rakentajasta? Sekin unelma siirtyisi ehkä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Vihainen pohjatuuli lennätti kuolleita lehtiä ja taivutteli puunrunkoja. Oli jo ilta, ja kuu kohosi myrskyn kourissa huojahtelevan metsän takaa.

Olisi pitänyt mennä Liinan luokse apeata mieltään keventämään, mutta mikäpä tiesi, ymmärsikö tyttö semmoisia suruja.

Aapo oli jo seisahtanut Puromäen tienhaarassa, mutta kääntyi kotitielleen. Parasta kun kantoi itse valittelematta huolensa.

9.

Mies puski kuin veturi, kaivaessaan uutta ojaa. Routa lohkeili ja suuret mutapallit lentelivät kauas saroille. Tuli puu eteen ja kohta suistui juurineen maasta ja lensi samaa tietä kuin mutalohkareetkin.

Simo se näin möyri oman maansa kimpussa ja raivasi lisää peltomaata. Syksy oli jo kulunut pitkälle siinä työssä, mutta sileitä peltosarkoja siinteli jo useita Jänkän entisten peltojen alla.

Siinä olikin ollut hallan pesäpaikka, josta huokui pitkin kesää kylmyyttä, mutta nyt sen valta oli jo voitettu. Vielä yksi oja ja siellä peltosarka, ja iäksi olisi silloin hallan käsi niiltä paikoilta katkaistu.