Part 3

Ehkä olikin aitan laarit täynnä ja navetassa kymmeniä maitoa valuttavia nautoja, mutta kuka takasi, ettei se jonakin hetkenä vähentynyt, kulunut ja hiutunut olemattomuuteen. Eikä tekisi lisä pahaa; elinkeinoa tarvitaan — pitkä on elämäntie, monta on mutkaa... Silmät on pidettävä auki, valvottava joka hetki, että olisi elinkeinoa tuskan päivien varalta, että ei vanhana päivänä joutuisi käteen raskas puu, kerjuusauva. Ei ole Ison-Mahalan isännälle penni ja mammona liian rakas; on uskovainen mies, antaa köyhille ja auttaa viheliäisiä. Mutta huoli ei heitä isännän sydäntä, raskasta on omistajan olla.

Rengit kuorsaavat. Hätäkös heillä! Ei huolta mitään. Ruoka eteen ja töihin mihin määrätään. Ovat vain ja hengittävät!

Toista on isännän. Ei tule unta; kauan kuulee hän toisten erisointuiset hengenvedot, seinäkellon tasaisen tikutuksen ja pakkasen risahdukset pihamailla, ennenkuin vajoaa keveään unenvaaluun.

Sitten hän herää, kun pakkanen pamahduttaa halki nurkan pään, ja vääntyy istualleen. Kuusi pitkäsivuista valoneliötä on lattialla, mutta ne katoavat aaveen tavoin kuun sukeltaessa pilviin.

Ei liene yö vielä pitkällä, kiusallinen yö, joka ei anna Ison-Mahalan isännälle rauhaa. Joutuisipa aamu ja alkaisi työn tohina; silloin on Iso-Mahala ja Ison-Mahalan isäntä pönäkkä ja pystyssä. Yöllä on kaikki epämääräistä, horjuvaa, aivankuin Ison-Mahalan multiaiset yrittelisivät vapisemaan.

Ukko kurkistaa ulos karsina-akkunasta ja hätkähtää ja hieraisee silmiään. — Onko, onko jo aamu? Tuli pilkoitti Yli-Puran akkunasta. Miten pitkälle se uni lie hurauttanutkaan yön, ehkä jo viirasi, vei liian myöhään...

Ukko kämyröi ylisillään hämäryydessä ja kopeloi uunin otsalta tulitikkulaatikon. Tuli valaisee seinäkellon sameata lasia ja kömpelöitä viisareita.

— Ensimmäistäkö se vasta käy. Kelloko tässä valehtelee, vai onko Yli-Purassa tultu hulluiksi, kun keskiyöllä... vai silmäkö se valehteli...

Isäntämies kuikisti akkunasta: oli siellä tuli; tarkasti kellotaulun toisen kerran: puoli yhtä osoittivat viisarit ja heiluri lerkkui tasaisesti, laiskanverkkaan. Oliko, oliko tuo uurmaakarintekele ruvennut osoittamaan vääriä aikoja. Tuli pilkoitti Yli-Purasta. Ukko kuuhki yli pirtin Alitalon puolelle. Mutta sieltä ei sopinut näkymään kuin osa kattoa ja savupiippujen nokat. Nousiko savua. Taisi höyrähdellä haikua, tai olisiko ollut pilvenlonka taivaan reunalla. Mutta Yli-Purasta helottaa himmeä valo, kuun levoton valojuova väikkyy lattiapalkeilla ja pakkanen natisuttaa pihamaalla rekipeliä.

Silloin tuntuu isäntämiehestä yht'äkkiä, että on aamu, että kohta Yli-Puran rengit ajavat metsään. Eikö kuulunut tiun kilkutus? Isossa-Mahalassa vain nukuttaisiin tunnit pitkät! Ei, ei käy päinsä! Ukko nykäisee sarkahousut jalkaansa, tempaisee sahan naulakosta ja loukosta halon ja nyökyttää, nyökyttää. Saha suhisee ja sirisee, ja halon kappaleet putoavat kolisten lattialle. Taasen sukaisee hän akkunaan, kaula on pitkällä, pukinparta vipajaa. Joko, joko ajavat Yli-Puran miehet pitkällä kujalla?

Kaikki on ennallaan: valkea lumi, kuun jäävihreä valo, koivun karanko akkunan alla, ja lumella harottaa sen kuvajainen, Yli-Puran tummat seinät ja tulen tuike yhdestä akkunasta.

Taasen alkaa saha säristä äänettömässä tuvassa, ukon hartiat nyökkäisevät, pukinparta tärisee, ja halonkappaleet tippuvat kolisten lattialle. Nyt hän rakentaa tulen hellaan ja asettaa ison köykkynokkaisen emaljipannun sijoilleen. Sitten vilkuilee ukko kupeilleen kuten korppi, että vetävätkö renkimiehet vielä raskaasti unia, ja lähestyy vanhaa, homekaappista kelloa roihuava päre hampaissaan. Heiluri lerkkuu ainaista rataansa, taulun kuparinastainen naama osoittelee näpisti yhtä. Mutta ukko kopeloi lasin auki ja kiertää hurauttaa viisareita usean ympärystän, kunnes ne osoittavat neljää.

Ei ukko halua, niin hän miettii karstan tippuessa päreestä, liekin pihistessä ja sinertäessä, kieräillä. Mutta renginkörrit ja piiantuikut ovat paksupäisiä! Eivät he uskoisi, että tuolta vuosikymmeniä tasaisesti lipuneelta kellolta on tänä yönä mennyt taito pois, että se on useat tiimat jäljessä ihmisten ajasta.

Tuli leiskuu jo iloisesti hellan alla, ja ruskeasiipiset russakat lymyävät muurin rakoihin. Ukko keittelee kahvia, kässehtii sukkajalkoineen pitkin permannoita ja kuikuilee akkunan pielestä ulkoilmaan; ehtiikö kuka liikkeelle ennen Ison-Mahalan väkeä... Viimein saa hän kahvilekeet pöydälle, sytyttää sähisevän, savuavan tuijun ja karkoittaa palvelusväen sängyistään.

Tuhrusilmäisinä, haukotellen ne nousevat. Ja eivätkös alakin inttää, että eikö lie vielä keski-yö.

Vasta nukkumaan ruvettiin, ei ole vielä väsymys ruumista heittänyt...

Mutta ukko näyttää heille käryävän päreensä valossa kellotaulun viittä viistävän naaman ja osoittelee Yli-Puran tulta-kiiluvan akkunan.

— Monta tuntia on siellä jo tuli tuikkinut; miehet jo rankapuita vetävät, meillä vain unia vedettäisiin.

Niinpä nousevat rengit ja karjapiiat, horaisevat ukon keittämän kahvin ja menevät töihinsä. Reet natisevat ja hevosten hengitys höyrähtelee usva pilvinä, miehet nököttävät liisteillä kelsiturkeissaan ja katoavat kuunpaisteista tietä yöhiljaisiin metsiin.

Mutta kerkesipä kulua tunti, toinen ja kolmaskin ja renkimiehet ajaa monetkin kuormat ennenkuin taloissa tulet syttyivät ja savu monipoimuisena, haalein, punertavin ja sinertävin kiemuroin tuprahteli avaruuteen.

Silloin ajoivat vasta Yli-Puran miehetkin pitkin kujaa ohi Ison-Mahalan talon.

Ja Ison-Mahalan isäntämies pälyili akkunan pielessä huuli törröllään ja silmät pyöreinä kuten pikarit.

—• Jopa, jopa otti nyt kahvikeiton kypsyttäminen aikaa Yli-Puran emänniltä.

Mutta sen Yli-Puran öisen tulen oli sytyttänyt talon isäntä öiseksi seuralaisekseen hammasmadon nakertaessa ja kalutessa hänen poskihampaansa juurta.

MÄKI AUTIOLLA MUSTASSA YÖSSÄ

Metsän korpien keskellä kohosi korkea, hiekkainen mäki. Hirsipetäjät peittivät sen kamaran helmuksista laelle saakka, monenmuotoiset petäjät, ryhmyrunkoiset ja vahvat sekä leinit, sirot ja pitkät kuin pilarit. Rytöjä oli kaatunut sikin sokin ja isompien puiden alla oli tiheää näreikköä. Oli kuin olisi korpi kohissut siinä maailman ajan. Mutta mäen laella näkyivät pitkinä pengerminä ihmisasuntojen muinaiset paikat, näkyivät korkeiksi rakennetut mukulakivikasat ja ihmisen tonkimien ojien urat. Oli eräässä paikassa kokoon lusahtava, laho hirsiröykkiö, sen alta pilkisti esiin ruosteinen alasin sekä pajavasaran varren haamu. Ihmiseläjä oli entisinä aikoina lietsonut siinä syttä, kuumentanut raudan, takonut ja käynyt tämän mäen kimppuun pakottaakseen sen kasvamaan kellertävää viljaa. Mutta jäkälä, sammal ja kanerva ja puiden rungot ja juuret olivat tulleet entisille sijoilleen ja peittävät kaiken.

Ympärillä levisi metsiä, vesakoita, aavoja nevoja, rahkaisia soita, rimpiä — murheinen maisema, joka toi mieleen hiutuvan ikävän, alakuloisuuden.

Mutta oli syksyinen yö, musta, synkeä kuten olisi koko maan piiri kääritty nokea pölisevään sysisäkkiin. Myrskyinen tuuli laahasi ylitse erämaan jotakin, joka oli sangen raskasta, laahasi huohottaen ja äheltäen. Kankaan laella paloi tuli kahdessa tervaisessa hongassa vinokatoksen edessä, missä mies makasi paksulla, pehmeällä havukasalla. Tulen kielet leiskuivat, nuoleskelivat toisiaan ja pölkynpintaa, josta pusertui pihkapisaroita, jotka pihahdellen putoilivat tuhkaan. Oli lämmin, havut tuoksuivat.

Merkilliset ovat metsän ja myrskyisen tuulen äänet. Joku itkee, nyyhkii, turskuu, uikuttaa ja vaikertelee kuten kuoleva lapsi tai nauraa kaamean, sihahtelevan naurun... Välistä siellä kuiskaillaan kiihkein, nopein sanoin, soperrellaan lause, jonka luulee olevan ihan tajuamaisillaan eikä ymmärrä kuitenkaan. Tai rääkäisee se yht'äkkiä kuin paha henki, ulvoo ja ulisee täynnä tuskaa, epätoivoa ja villiä riemua ja levottomuutta. Sitten siellä pitkät, jäykät sormet kouristavat jotakin kurkusta, hengitys ähkyy ja pihahtelee, leukaluut pureutuvat ratisten yhteen. Huokaistaan raskaasti, ja hullu metsä huutaa suoraa huutoa kauan ja yksitoikkoisesti. Ja aina vedetään raskasta taakkaa yli erämaan, vaivalloisesti, ähkyen ja läähättäen.

Tulen ääressä lojuvan miehen tajuntaan valuvat kaikki nämä metsän äänet, oman talon hiljainen humu; levottomina elävät liekit, valuvat kuten sulatettu metalli ahnaana ja raskaana, syövyttävänä ja painostavana. Niissä on velhoutta, outoa, kaameaa tehoa! Kaikki tulee sekavaksi, epämääräiseksi, hämäräksi. Herää outo, salaperäinen tunne, kammo, voittamaton, mieletön kauhu, hirveä levottomuus. Kukapa voisi sanoin selittää outoja, ihmeellisiä asioita: yksinäisyys, erämaa, yö, musta pimeys, tuuli, metsän äänet — ne herkistivät mielen, veivät yliluonnollisiin... Mies on likellä hulluutta, jotakin alkuaikaista, sumuista ja syvää! Hän ei tiedä nyt omasta olemuksestaan; hänen mielessään risteilevät kummalliset kuvat, tunnelmat, joita määrittelemään ei ole muotoja, ei värejä. Ja kaiken ylitse nousi taasen kauhu, mieletön pelko, kuin valtaisa yli hulahtava aalto! Yrittelevätkö jotkut paksut, pöhöiset sormet haroa häntä pimeydessä? Kauhu lamauttaa miehen jäsenet, muuten hän juoksisi metsään kuten hullu, hurjana, kompastellen, mäsähdellen pitkäkseen hän säntäisi yli öisten maisemain, kunnes menehtyisi... Mutta vielä valvoi taju hänen mielensä pohjalla: hän tietää olevansa kuristavassa lumouksessa ja hänellä on se tunne, ja entistä kokemustakin, että hän siitä vapautuisi, jos tapahtuisi jotakin, joka säikyttäisi veret asemilleen.

Ja tapahtui! Kalikat rakovalkean pölkkyjen välissä ovat palaneet kekäleiksi; ne murtuvat ja ylimmäinen hirsi jysähtää alas, niin että säkeneet pölisevät. Mies säpsähtää, lumous alkaa laueta; hän pöllistelee ympärilleen kuten metsänpeitossa ollut, pyöräpäinen, eksynyt ihminen, joka alkaa tunnustella maisemia, hänelle perin tuttuja, vaikka ne äsken lumouksessa näyttivät oudoilta, ikäänkuin nurinkääntyneiltä. Niinpä tämä mieskin pian ennallaan, ainoastaan jäsenissään outo turteus, korjailee tulensa ja heittäytyy havuilleen.

Mitenkä voisi sanoilla selittää ihmeellisiä, ounastelevia asioita, jotka asustavat pimeässä ja syvällä kuten mykrä. Sanat ovat puisevia, osapuilleen veisteltyjä kaluja. Tai ne ovat ikäänkuin kömpelö, raskas piilu, jolla timperi veistää lohnittaa puusta karkeita lastuja... Hienoihin leikkauksiin tarvitaan sujuvampi teräase!

Ääni, monin vivahtein, värein, nousuin ja laskuin, sävelin, voi kertoa sellaisia mitä eivät sanat sano.

Ja tälle miehelle soitti metsä, myrskyinen tuuli, tulenliekit ja pimeys, koko luonto soitti... Ja kuka voi vetää vertoja myrskyisen metsän soitannolle? Se soitti siksi, kunnes mies oli _yhtä_ sen kanssa, sama kuin se, kunnes mies huljui hetken tulena ja tuulena, metsänä. Hän oli silloin alkuvoimainen luonto, tulvillaan samaa riehuntaa, levottomuutta, tuskaa ja kauhua, kuin mikä siinä elää nytkin mustana, myrskyisenä yönä.

Mutta nyt hän on jälleen siitä etääntynyt. Hän on jälleen rauhallinen, tyyni. — Mikä oli tuo, joka äsken hänet valtasi? Pelkoko, heikkous? Mitä pelko estää tapahtumasta. Ja mitäpä voisi tapahtua? Kuolema pahinta, tai parasta — ainakin oudointa. Ja kerta kuolla syntyneen! Niinpä hän loikoo havuillaan, tuijottelee tuleen ja pimeyteen ja miettii, kuvittelee menneitä. Merkillisen selkeinä ajelehtivat mielikuvat ja tunnelmat hänen aivoissaan, kun metsä elää ympärillä, hengittelee levottomuutta.

Kerran, siitä lienee kauan, tulivat tänne ensimmäiset ihmiseläjät. Nälkä, riistan puute lienee heidät karkoittanut alkuperäisiltä asuinsijoiltaan. Niinpä he rakensivat majansa korkealle mäelle keskelle matalia, tasaisia maita. Lihasta he lienevät etusijassa ravintonsa ottaneet, havisevasiipisistä linnuista, nopeista nelijalkaisista, mutta jos kalaa himoitsivat, niin saivat hakea kaukaa, päivämatkojen takaa. Mutta riista hupeni, ja silloinpa on kaadettu huhta mäenrinteeseen. On napsanut kirves, humisten ja rytisten kaatuneet puut, sitten kuivuneet ja tuli on hursinut kohisten kautta ryteikön. Poroon on sirotettu jyviä ja vilja on kasvanut, paikoin tiuha, paikoin harva, tuulessa liehuva haikura. Heinikossa on mölähdellyt lehmä, jolta ihmiseläjät ottivat maitonesteen. Kuinka kaikki onkaan kiertänyt samaa kiertoaan muuttumatta, yksitoikkoisesti! Aurinko on noussut ja laskenut, ollut yö ja ollut päivä...

Talvella on kaikki ollut valkeaa, huurteista ja totista. Savu on noussut vain ihmisasunnon lakeisesta monin poimuin, punertavana ja sinertävänä. Sitten on tullut kevät, maa paljastunut, suurilla soilla solissut vesi. Ihmiseläjä on kaivanut ojanaveroa ja myllertänyt maanpintaa. Kesällä on ollut leuto, aurinko paistanut, maasta noussut huuru. Ihmisen sikiöt ovat telmineet mäellä, mäen juurella helissyt lehmän kello, ehkä nainen hyräillyt lypsäessään kirkkaina iltoina. Inisevät sääsket, paarmat ja hyttyset ovat syntyneet ja kuolleet pois. Tullut syksy, riihessä jytissyt varsta ja karistanut oljista vähät jyvät.

Siten on aika vitkaan matanut, ihminen elänyt ja kuollut. Kituuttaen, kuten märässä puussa liekit, on elämänpihinä vaivoin pysynyt yllä. Tämä mäki, muodoltaan kuin naisen povi, ei ole herkästi herunut ravintoa imijälleen. On pitänyt pusertaa molemmin kourin ja sittenkin on ottanut ahtaalle. Nokko, että toisinaan on henki pysynyt petäjien turvin, jotka on kaluttu valkoisiksi. Lie kuoltu nälkäänkin. Niin he ovat eläneet: tehneet työtä, nukkuneet ja syöneet, siittäneet lapsia ja kuolleet surkeina majansa loukkoon vapisevin jäsenin, ryppyisin naamoin. Heidän elämänsä pääsisällys on ollut vaiva ja tuska. Lienee ollut jokin onnellinen hetkikin, jolloin he täysin vatsoin uneksivat pirtin lämpimässä.

Niin kuokkia nyrritti monta miestä aikansa tätä mäkeä, kunnes kuokka jäi heidän kourastaan jälkeentulevaisille. Ja jäihän vähän muutakin; hieman isompi nokare peltoa, maasta väännetty kiviraunio — miehelle muistopatsas. Toisille oli jo luonto leppeämpi, ei yhtä tyly ja kitsas. Ei niin, että olisivat ilossa herkullisesti eläneet, mutta olihan kuitenkin pälvi ennen aukaistu!

Vuodet kierähtelivät kokoon kuin tulessa tuohilevyt ja monta ihmistä syntyi, eli ja kannettiin mustaan riiheen ja sieltä taasen pois, maan hyviksi. Ja hiljalleen oli pelto avartunut, multa tullut mureammaksi.

Sitten syntyi mäellä mies, jonka sisässä istui himo rikastua, saada runsaasti tavaraa. Mikäpä tiennee vanhat asiat, jotka ovat peittyneet ajan huuruihin. Mutta käy taru, että tämä mies tappoi upporikkaan matkustavaisen, tappoi majassaan yöllä ja hautasi suohon. Kukapa vanhat asiat tosiksi takaa! Mistä tänne metsiin lie riittänyt rikasta matkustavaista! Joka tapauksessa täytyi tapahtua jonkin repäisevän hankkeen, sillä siitä lähtien talo rikastui, paisui ja lihosi aivan ökytaloksi.

Silloinpa raivattiin peltoa monen miehen voimalla, rakennettiin huoneita, ja kaukaiseen kylään tehtiin tie, soiden yli leveät, uusina hohtavat kapulasillat. Kaikki menestyi. Mutta miehen mielestä ei haihtunut menestymisen alkujuuri; se jäyti hänen ajukopassaan, jäyti ja söi alinomaa, kunnes hänen mietteensä häipyivät siltä tolalta, jolla niitten on pysyminen, että niitä nimitettäisiin järkeviksi. Hullupäinen mies, täynnä tunnontuskia, voihki, pelkäsi ja puhui sekavasti veritöistä.

Miehellä oli poika, joka oli ollut isälleen avullinen tämän hankkiessa rikkauttaan. Tämän pojan pää oli kova ja luja kuin visainen pahka aarnikoivun kyljessä. Hän ei heikkoillut. Huurupäisen isän, joka olisi voinut saattaa kaikki ilmi ja tutkittavaksi, hän sulki huoneensa lattian alle kellariin ja tiputti hänelle ruokaa pienestä luukusta.

Omituinen ja kaamea oli tuon miehen elämä niinä vuosikymmeninä, mitkä hän vielä eli. Aina sama pimeys, hiljaisuus, ummehtunut, inhoittava löyhkä. Pääluussa hupsut, sekasortoiset mielikuvat. Aina häntä ahdisti sama kiduttava, tukehduttava kauhu... Hän kaivoi maata kynsillään, tunki sinne päänsä tai naputti nupukivellä otsaansa, että veri tihkui. Monenlainen saattaa olla ihmisen kohtalo maailmassa! Kun hänestä viimein oli hengen ripe irtaantunut, oli poika peittänyt hänet paikoilleen syvään luolaansa kivillä ja mullalla.

Sillä välin oli tälle mäelle tehty talo semmoinen, ettei vertaa. Omituista! Tämä mäki, joka nyt on jylhää hirsikköä, lainehti silloin vainioina laelta suonlaitoihin saakka. Yhdeksästä riihestä kuului varstojen kumea jyske syysaamujen sumussa. Yli puolisataa nautaa märehti laiskoin leuoin navetassa, jonka pitkällä paikalla kasvavat nyt rehevät petäjät. Viisi vahvaa juhtaa käänsi ähkyen nurin kamaraa. Oli pitkä luhtarivi, aittoja, joissa viljalaarit kasvoivat kattoihin asti hyvinä, poutaisina vuosina. Humuten ryöpivät korkean tuulimyllyn siivet ja honkaisella pöydällä pirtissä oli suurusta suurelle väelle.

Sellainen, isäntämies, oikea tunkiojuntta, oli se poika, jonka isä eli huurupäisenä vankeudessa elämänsä loppupuolen. Monen vuoden kuluttua tämä mies kuoli ja haudattiin.

Merkillisiä seikkoja saattaa tapahtua syvällä metsän korvessakin! Kuolleella miehellä oli ollut kaksi poikaa. Toinen heistä oli elänyt jossakin etäämmällä, maailmanrannalla, ehkä käynyt koulujakin; oli tullut jonkinlainen herra, omituinen mies. Nyt hän tulee ja rakentaapa mäelle kartanon, kaksikerroksisen, korkean kuin tornin ja maalaa sen helein värein.

Omituista, tarunomaista!

Kerran on täällä murheisten metsien keskellä ollut humuisat juhlat, iloin ja valoin on vietetty talon omituisen isännän häitä. On ollut kuuvaloinen yö, lumen säihkyä, metsän juurilla valojen ja varjojen kudelmaa... Luhtain edessä ovat hönkyneet orhit, mutta sisällä on soitettu ja tanssittu. Akkunat loistaneet tuliriveinä yöhön, etäälle nevojen aavoille kantautunut humu. Iloista on ollut monissa huoneissa, satojen kynttiläin tuikkeessa, ruokain ääressä ja laseissa välkkyvien ryyppy-aineitten, metisten ja päässä humisevien.

Ja sitten keskellä iloja on isännän pää äyskähtänyt seinään, täysinäinen pikari pirahtanut lattiaan ja hän on kuollut. Kummitus on kulkenut humahtaen kautta talon, ovia temmottu, seinäverhot heiluneet ja ähisevä ääni kuiskannut kähein kurkuin: — Miksi on tultu minun omaisuuteni päälle rylläämään? Äkkiä on tyhjentynyt talo, vieraat, nuori morsian heidän mukanaan, ovat ajaneet pois halki yön, talvista tietä, jota reunustivat huurteiset, totiset puut. Aution näköisestä häätalosta ovat tulet heloittaneet yöhön.

Sitten oli toinen poika, kuolleen miehen veli, hiljainen, yksivakainen mies, yrittänyt asua taloa. Mutta kaikki on ollut nyt kuin hervotonta, halpautunutta, kaikki on vajonnut alaspäin, rapistunut. Kansa, joka asui etäällä kylissä ja oli kuullut huihkeen tämän talon hämärillä keinoilla tapahtuneesta rikastumisesta, se uskoi kuten ainakin, että arvattava asia se oli: ei vääryys veso. Ylhäällä istuu joku, joka jakaa oikeutta vissillä kyynärpuulla. Mikäpä vanhat asiat tietää! Yht'äkkiä tämä talo vain köyhtyi, kuten oli rikastunutkin. Syyt olivat ehkä monet. Se suuri kartano oli ehkä niellyt liiaksi varoja ja monina kesinä auringon hehku oli ankara, mäki nääntyi kuivuuteen, ja syksyisin nousi suurilta soilta halla, ruttokin kaatoi karjaa. Eikä tästä yksivakaisesta miehestä tainnut olla isännäksi: palvelijatkin kavalsivat häneltä varoja minkä kerkesivät.

Näihin aikoihin sattui muuankin merkillinen tapaus. Silloin kun talo oli vauras ja iso, oli tuonne ympärille korpiin rakennettu kolmekin mökkiä. Yhdessä niistä asui pyöveli, joka aina mestausajan tultua levein kirvein ja punaisin kauhtanoin lähti kauloja katkomaan. Nyt säädettiin, ettei rikollisilta pantu enää päätä pölkylle; heidät rangaistiin muuten. Silloin tuli pyöveli Mäkitaloon murheellisena ja nurkui, että oli viety häneltä leipä, että oikeus oli kuollut maailmasta ja pyyteli, että joku iskisi häntä piilulla päähän. Kun kukaan ei sitä tehnyt, meni hän pajaan ja hirttäytyi. Rengit kaivoivat lattiaan kuopan ja peittivät hänet sinne punainen kauhtana yllä, kirves vieressään. Siitä pitäen ei kukaan käynyt siinä pajassa.

Ja siitä pitäen alkoi pyöveli kummitella. Kulki muka, humsutteli, punainen paita liehuen, piilu välkkyen olalla aina öisin ja kyseli, miksi häneltä oli nostettu leipäkori taivaalle, kun kuitenkin oli ihmisiä, joilta joutaisi pää pois...

Nyt ei kukaan tahtonut asua siinä talossa, ei kukaan muu kuin talon isäntä, yksivakainen mies. Hänen päänsä oli samaa laatua kuin isä-ukollaankin — visaa. Hän asua töyrötti yksin suuressa talon ronissa, missä kaikki rapistui, kaikkialle laskeutui tumma, paksu tomukerros. Istui, kiikkasi, usein soututuolissaan raasun edessä ja laski pellot pensoittumaan. Parhaimmilla kohdilla viljeli sen verran viljaa ja perunaa, että eli. Pitkän navetan loukossa hän lypsää lirkutteli parista lehmästään maidon.

Sitten vuosien kuluttua löydettiin hänet kuolleena pihamaaltaan kesäisenä päivänä. Tai oikeastaan löydettiin vain luuranko ja jokin lihanriekale. Raiskaeläimet, rääkyvät, punakitaiset korpit ja muut, olivat syöneet miehen. Semmoinen puhe, että olivat muka elävältä syöneet, ei saa järkeä pönkkäpuukseen.

Kukaan ei tullut asumaan taloon. Sen omistajien suku oli sammunut. Jotkut isäntämiehet kaukana kylällä saivat sen joillakin lain pykälillä haltuunsa ja niittelivät sieltä kesäisin heinän. Mutta heinikon valtasi metsä. Se hiipi pitkin ojia ja nostatti pian näreitä keskelle sarkojakin. Höystetyssä maassa näreet hyötyivät ja kasvoivat äkäisesti. Korkea, komea rakennus rapistui vesakon keskellä; sen katto vuoti ja vesi tippui suruisasti soitellen huoneisiin, joissa metsäneläimet asuivat ja pesivät. Viimein joku rohkaisi luontonsa ja veti huoneet pois. Ainoastaan paja, pyövelin hauta, jäi paikoilleen. Ja taasen humisee mäellä jyhkeä metsä. Kukapa sen kaataisi, kun uittoväylät ovat penikulmien takana. Se, joka istuu ylhäällä ja jonka hyppysissä ovat nyörit, tietää vain miksi hän kutsui mäelle rehevän, huolettomana elelevän kasvikunnan ja eläimet ja karkoitti sieltä ihmiseläjät, jotka vaivalloisesti vaeltavat hautaan outojen rakennelmiensa keskellä.

Rakovalkean tulenkielet nuoleskelevat yhä kuumemmin ja kuluttavammin pölkkyjä, jotka ohenevat ja hiiltyvät. Joskus tuli roihahtaa ja hulmahtelee, kun tuulensiivet osuvat sitä pyyhkäisemään. Metsästä kuuluvat salaperäiset äänet, sokeltelu ja kuiske. Ja joku laahaa raskasta taakkaansa yli salon, laahaa työläästi, suurella väkevyydellä ja pauhulla, huokaa ja jatkaa matkaa, joka ei kuitenkaan tunnu edistyvän.

HEINÄHELTEISEN KESKIPÄIVÄN TAPAUKSET SEKÄ EPILOGI

Koski lirisi, kohisi ja pihahteli alhaalla uomassaan, äkkijyrkänteen alla, minkä partaita iänikuiset pihlajat reunustivat pursuilevassa vihreydessään, jonka keskeltä joku yli-ikäinen, kuivunut ja musta runko kohosi kuin kaliseva luuranko. Siinä pihlajien takana levisi säännöttömänä, sekasortoisena sikermänä Mujulan kartano. Kumma kartano! Epälukuinen määrä hökkeleitä, uusia vastaveistettyjä tai vanhoja, ajan karistama vihreä sammal pinnassaan, sekaisin asuin- ja ulkohuoneet ja karjaläävät paisuvine tunkioineen.

Yhden avaran aarniohirsistä hakatun väentuvan seinävierellä kyyhötti matala, ajanhampaan kuluttama asuinkäähkänä — pieni pirtti ja kamaripöksä. Julman suurien väkinaulojen tukemat parrat pönkittivät pullistelevia seiniä, joista pienet akkunalasit tuijottivat ikäänkuin silmät jonkun ruotiukon juhmukulmien alta.

Asuinkäähkänän ovenpielessä kivennökäleellä istui pieni, kuivettunut, vuosien nuolema ukko. Pitkä, nuhraantunut hurstipaita oli hänen ainoa vaatekappaleensa. Laaja päälaki oli paljas ja kalju kuin munankuori; korkealla otsalla ja ohimoilla luikertelivat suonet punaisina kuin onkilierot; solmunenän molemmin puolin tuijottelivat vesiharmaat silmät ja leukaparta kärhötti tiukkaan imeytyneitten huulien alla kuin lampunporsta.

Oli heinähelteinen keskipäivä. Taivaan siintävässä ylhäisyydessä ui joku valkopalteinen pilvi, ilma väreili töllien seinustoilla, lemu nousi kukkivasta ruohostosta, ja uneliaana lauloi koski vanhaa huminaansa. Hökkelikylä oli väestä tyhjä. Joku emäntäihminen lienee pyörinyt jonkin pirttihuoneen permannolla ruokapuuhissa ja solissa; ja nurkkajuurissa mekasti lauma likaisia, pirpanoita.